Olen joka aamu sanonut Mikolle että tänään sen kirjoitan ja joka ilta todennut etten sitten kirjoittanutkaan. Ja siksi se on tullut uniini, painajaisena tietenkin. Siis se aihe josta viikko sitten kommentoin "Minulle riitti se jeeppisafari - kirjoitan siitä joskus jos uskallan edes ajatella sitä reissua. Lapsiani en niille rinteille olisi päästänyt!!"
Jeeppisafari Brasilian Ilha Belassa oli hilpeää mutaisen tien mönkimistä alati remuavien brassien kanssa. Dubaissa se oli huikeata vuoristoratamaista surffailua dyyneillä. Intian Rajasthanissa, Tharin autiomaassa, jeeppisafari oli lumoava luontopolku. Himalajalla se oli henkiinjäämistä.
Kullun laaksoa Himalajan juurella kutsutaan Hopealaaksoksi kauneutensa vuoksi; Kuninkaiden laaksoksi legendan mukaan - valo ja hyvyys voitti pelon ja pimeyden kun Rama-jumala nujersi pahan Ravana-kuninkaan; "Asutun Maailman Lopuksi" ... no, varmaan koska ihmiset jotka ovat pidemmälle edenneet, eivät ole palanneet kertomaan miten matka meni.
Kolhiintunut jeeppi odotti meitä aamulla hotellin edessä. Jeeppikuski puhui vain muutaman sanan englantia mutta käsitin että ajamme omenatarhojen läpi, ihailemme havumetsän korkeita puita, etenemme hiekkatietä pitkin temppelille ja tulemme takaisin. Jeeppi oli tosi epämukava. Istuimme takapenkillä joka oli korotettu niin ettei ikkunasta nähnyt kuin alas vieressä olevan maantien ja jos istui suorassa, pää kolisi kattoon koska autossa ei ollut jousia. Matelimme kylätietä mustaa pakokaasua tupruttavan auton perässä, kaikki myrkyt pakkautuivat autoomme ja tunsin kuinka syöpä hivuttautui henkitorvea pitkin keuhkoihin. Ja opaskin pulputtaa vain hindua. Alku ei ollut lupaava.
Vihdoin pääsimme yksinäiselle metsätielle. Kesti melkein puoli tuntia ennenkuin tajusin että metsä kasvaakin 180 asteen rinteessä. Että se on metsä jossa ei voi kävellä. Siis jos autosta nousee ulos ja poikkeaa metsään, putoaa puiden lomassa noin kilometrin alas Kullun laaksoon. Mikko istui rinteen puolella eikä tajunnut miksi kuiskasin paniikissa "mä en voi olla täällä". Saimme kuskin pysähtymään ja vaihdoimme paikkoja. Minä ryhdyin tiukasti tuijottamaan vieressä kohoavaa vuoren seinämää ja Mikko räpsi haltioissaan valokuvia.
Tie kapeni kuoppaiseksi poluksi. Se oli koverrettu vuorten rinteille seuraten kuvankaunista Kullun laaksoa ja Beas-jokea. En katsonut maisemia. Nousimme koko ajan ylemmäksi. Vanha mies puku päällään käveli tietä pitkin. Otimme kyytiin... "Road department" selitti kuski. Totta, huipulle kipuavaa serpentiinitietä vasta rakennettiin. Kaiteet ja betoniporsaat olivat loppuneet kauan sitten, silloin kun vielä hengitimme syöpäistä pakokaasua ja asfalttitie päättyi.
Metsä oli jäänyt alapuolellemme. Kun puut olivat pois, suora pudotus laaksoon näkyi esteettä. Tie oli jeepin levyinen, tien urat yhtä syvät kuin renkaat. Jos tällaista tietä ajaisin jonkun mökille, pelkäisin liukastuvani urilta ja uppoavani ojaan. Nyt oja oli kaksi kilometriä syvä.
Ajoimme vuoren rinnettä, olimme valuneet takapenkillä makuuasentoon, edessä tie näyttää loppuvan, kuski pyörittää rattia vimmatusti, laittaa nelivedon päälle että saa jeepin kääntymään serpentiinimutkan eikä syöksy laaksoon. Hengitin huohottaen, Mikko sanoi edessä istuville että vaimo haluaa pois autosta. Road department ja kuski nauroivat hilpeästi "very good road" ja "hindu music?" ja napsauttivat radion päälle.
En ole musiikin asiantuntija, mutta olemme päätyneet siihen että kansanmusiikki on vuoristossa aina samanlaista. Jodlaamista tai joikhaamista niin Lapissa, Alpeilla, Brasilian gaucho-mailla kuin Himalajallakin.
Kauhu oli kai saavuttanut huippunsa. Olen Himalajalla 2.5 kilometrin korkeudessa täysin ajokelvottomalla tiellä, kolhiintuneessa jeepissä jossa on sileät renkaat. Edessäni istuu harmaaseen herrasmiespukuun pukeutunut kääkkä ja tiibetiläisen näköinen kuski jotka puhuvat hindiä. Meillä ei ole yhteistä kieltä enkä pääse autosta ulos. Hirveä hindumusiikki rämisee kovaäänisistä ja olen matkalla Shiva-jumalan temppeliin. Ajattelen että elämä on absurdia ja se loppuu kun niin on tarkoitus. Olen jo 52-vuotias, minulla on ollut hyvä elämä, lapseni ovat aikuisia ja pärjäävät omillaan ja jos kuolen, kuolen mieheni kanssa eikä kenenkään tarvitse tietää kuinka paljon pelkäsin. Ja laitoin silmät kiinni.
Vuoren huiput ei kai yleensäkään ole neulamaisia kärkiä. Mutta oli uskomaton tunne kaikkien kauhujen jälkeen päätyä kauniin karulle puuttomalle niitylle jossa oli pieni telttakylä. Huipulle rakennettiin kännykkämastoa. Maston rakentajat olivat hyvin nuoria poikia, lapsia vielä... jossain toisessa tilanteessa olisin pysähtynyt kauhistelemaan sitä. Tänne se tuntui sopivan. Täällä on näiden lasten paikka. Oli hyvin hiljaista. Aurinko paistoi, olimme lähempänä taivasta kuin maata. Tuntui kuin olisimme leijuneet. Kaikki oli kirkasta ja selkeää. Minne vain katsoi, näkyi vuoria. Ihmeellinen rauha.
Bijli Mahadev-temppeli oli vaatimaton. Temppelin sisällä on on pyhistä pyhin, shivalinga, kivinen möykky, joka on kaiken olevan ydin, universaali totuus ja kosminen yhteys, ykseys johon maailman hajoamisen pirstaleet yhtyvät, maailman synty ja loppu ja näyttää epämuotoiselta penikseltä. Joka vuosi salama iskee temppelin 40-metriseen mastoon ja shivalinga hajoaa säpäleiksi. Temppelin pappi liimaa sen voi-jauhosekoituksella kokoon ja huolimatta sadoista ja tuhansista salamaniskuista, shivalinga oli täysin ehjä.
En ymmärrä shivalingasta mitään eikä temppelin pyhyys puhuttanut minua. Juuri äsken kamalaa jodlaamista kailottanut kuskimme kilkautti kelloa, astui varovasti pieneen pyhättöön, polvistui shivalingan eteen, murusti kivelle kookospähkinää, kulki kolme kierrosta shivalingan vieressä olevan pylvään ympäri, poistui kumarrellen selkä oveen, kasvot shivalingaan päin, mutta katsoo kiven ohi, ei kohti. Ja heti temppelin ulkopuolella hän muuttui taas tavalliseksi, ikäänkuin olisi herännyt ohimenevästä transsista.
... Olen hyvin, hyvin kaukana Helsingistä ja Haagasta ja Huopalahden seurakunnasta ...
Tuonne en menisi mutta oli pakko.
Idyllinen - ja ainoa - tienvarsiravintola. Täällä söimme lounaan emmekä sairastuneet.
Pahat paikat on takana, temppeli nähty, olemme lähellä laaksoa, aurinko paistaa ja hymy herkässä. Ravintolan isäntä vieressä.
Muut ruokailijat olivat tietyöntekijöitä.
13 kommenttia:
Sympatiseeraan täydellisesti tuota korkean paikan kammoa kuvaavaa kertomustasi. Muistan kun ensi kerran Alpeilla oli tunne että halusi heittäytyä pitkäkseen jottei putoa. Ja tuossa teidän parin kilometrin ojassa on sentään jonkun verran nk. pudotuskorkeutta. Tässä vaiheessa varmaan jo osaa arvostaa valtaisaa kokemusta, onneksi en ollut mukananne kokemassa sitä...
Rakas Pirkkominiä - ainakin tällä kertaa tunnen syvää yhteenkuuluvaisuutta kanssasi - olisin luultavasti kyllä kuollut pelosta, ja suuresti ihailen sinua, että pystyit kuvailemaan tuon kauheuden, kun jo lukeminen panee vatsan kouristelemaan ja katkoo hengitystä. Älkää ikinä enää tehkö tuollaisia!! On se M. kumma tyyppi, kun ilmeisesti typi tyynenä istuskeli jopa pahemmalla reunalla - ehkäpä viheltelikin!!!
Jos välttämättä haluaa nähdä Bijili Mahadevin temppelin, suosittelen 10 kilometrin vaeltamista laaksosta. Ymmmärtää ehkä pyhyydenkin paremmin.Automatkaa en suosittele kenellekään. Tai vain hindulle, joka tietää että seuraava elämä on joka tapauksessa nykyistä parempi.
Mikon mielestä reissu kannatti ehdottomasti tehdä mutta ei sentään vihellellyt.
Pirkko eläytyi kirjoittaessaan niin täydellisesti jeeppimatkan pelkoihin, että ei muista että oltiin lopulta (siis jälkikäteen) molemmat sitä mieltä, että se oli todella onnistunut ja hyvä reissu.
Lisää kuvia (koko Delhi-Shimla-Manali matkalta) on muuten osoitteessa: http://picasaweb.google.com/Kaukoranta/DelhiShimlaManaliOct09#
Ihminen on kumma otus, kaikkea pitää kokea. Vai olisiko tässä annos kirjallista lahjakkuutta?
Joka sana on totta enkä liioittele.
Kiitos ihanasta matkakertomuksesta. Rakastan vuoristomatkoja ja innostuin muistelemaan omiani. Ajan myötä ne kauhukokemuksetkin tuntuvat kuuluneen niihin tilanteisiin. Kerran jouduimme raivaamaan alas vierinyt kiviröykkiö tieltä päästäksemme jatkamaan matkaa. Eipä juuri tehnyt mieli katsella ylöskään päin vaikka toisella puolen oli kilometrin jyrkkä alamäki. Myös toisen porukan auton saaminen tielle oli henkeä salpaava kokemus, yksi pyörä oli livennyt hiukan rotkon puolelle eikä omin avuin siitä lähtenyt.
Matkanne kuulosti todella upealta ja kuvat mahtavia. Näistä jaksaa aina iloita, onneksi on vielä tämänkaltaisia paikkoja ja ennenkaikkea Teidän kaltaisia ihmisiä jotka osaavat nauttia niistä. / Mii
Hmm... voit olla oikeassa etta tietyista matkoista nauttii vasta jalkikateen...
Vuoristo on tosi upeaa, joka paikassa. Helppo hengittaa.
Hieno kertomus, mutta en kyllä minäkään tämän perusteella lähtisi matkaan. Vuoristojunat ovat enemmän minun makuun. Niissä on kuitenkin aika hyvä varmuus että itse selviää jos edellinen juna selvisi. Turvallisuus riippuu kuitenkin enemmän radasta kuin kuskista, jolloin inhimillisen erehdyksen vaara on pienempi.
Itse asiassa minä taisin pelätä enemmän kun matkustimme viime vuonna junan katolla Equadorissa. Se juna kulki yhdestä laaksosta toiseen vuoren yli sen sijaan, että sille olisi tehty tunneli. Andit ovat myös kovin äkkijyrkkiä.
Ihan upea teksti, kuin olisi ollut mukana! Tulee mieleen Kanarian serpentiinitie jota ajoit kuin ammattilainen. Tähän reissuun verrattuna se taisi kuitenkin olla kuin leikkiä.
Ei kannata istua katolla jos haluaa välttää pelkäämistä.
Vain vanhat ja vapisevat istuvat sisalla... reippaat on katolla uhmaamassa vaarat silmasta silmaan.
Lähetä kommentti