Kun entinen työpaikkani Schering - jonka Bayer sittemmin nielaisi - muutti Pasilasta Keilaniemeen, syntyi valtaisa muutosvastarinta. Ensiksi Pasilasta ei haluttu pois. Moni tuli junalla töihin joten Keilaniemeen oli mahdoton matkustaa koska olisi pitänyt käyttää bussia. Espoossa asuvat taas olivat vahvasti Keilaniemen kannalla. Mutta pahinta oli kun päädyttiin avokonttoriin. Pasilassa ihmiset olivat kalustaneet huoneensa omannäköisiksi. Joku oli tuonut huoneeseensa itämaisen maton, useilla oli omat verhot ja taulut kotoa, työhuoneiden viherkasveja hoidettiin rakkaudella ja pistokkaita jaettiin työtovereille.
No, Keilaniemessä sitten riideltiin kuka saa merinäköalan, kuka katselee Kehä I:n alkua ja kuka pääsee yleensäkään ikkunan ääreen. Kamala itku siitä kun jotkut auttamatta jäivät ilman ikkunaa. Minulle lankesi ikkunapaikka ja jos katsoin ulos, näin kahden metrin päässä käsittämättömistä arkkitehtoonisista tyylisyistä johtuen saman talon klinkkeriseinän. Se oli varsin kalsea näkymä. Joka tapauksessa, huomasin hyvin pian etten koskaan katsonut ulos. Ainoat kerrat kun tiesin olevani ikkunan ääressä, oli kun aurinko sattui heijastumaan ja häikäisemään vastapäisistä klinkkereistä ja minun oli suljettava sälekaihtimet. Ei siitä ikkunasta niin iloa ollut.
Mehtan sairaalassa en näe ikkunaa vaikka yrittäisin. Avokonttorissamme ei ole ikkunaa. Paloturvallisuus voi hyvinkin olla heikoilla, mutta en viitsi ajatella tulipalon mahdollisuutta. Nythän on monsuuniaika ja sataa melkein koko ajan. Kai sade sammuttaa tulipalot, vaikka aiheuttaakin sähkökatkoksia ja polttaa sulakkeita.
Intialaiset haisevat hyvin voimakkaasti erittäin pistävälle hielle. Niin miehet kuin naiset. Se on tosi mystinen juttu josta en ole viitsinyt työkavereilta kysellä tarkemmin. Onko niin ettei deodorantit tehoa vai eikö porukka todellakaan käytä dödöä. Suora kysyminen ei minusta tunnu kovin korrektilta käytökseltä joten en voi nyt perehtyä asiaan tarkemmin vaikka tiedän että se teitä kiinnostaisi. Ehkä joskus voin ovelasti sivuta intialaisten kanssa keskustellessa tätäkin asiaa ja sitten kerron teille yksityiskohtaisesti intialaisesta hiestä. Mutta toistaiseksi nautin ihan luonnollisesti työpisteestäni avokonttorissa.
Minun avokonttorini. Oma paikkani on tuossa kuvan vasemmassa alanurkassa, siinä näkyy oma sinikeltainen niittaajanikin koska niittaajat loppuivat Mehtan varastosta juuri kun pyysin itselleni sellaista. Selin seisova valkopaitainen kaveri katsoo ovea josta pääsee toiseen käytävään josta pääsee hyvin kapeisiin portaisiin joista pääsee alas. Olemme siis toisessa kerroksessa. Kun haluan päästä esimerkiksi WC:en, puikkelehdin työtovereiden tuolien lomasta tai vaan työntelen niitä syrjään päästäkseni ovelle. Toinen vaihtoehto on pujottautua työpisteeni vasemmalla puolella olevasta aukosta toiselle puolelle avokonttoria, jossa on vähemmän ihmisiä. Aukko muodostuu kun tuo keskellä oleva kaapisto jatkuu seinästä seinään ja sen ali pääsee kyllä kulkemaan. Se vie turhan arvokkuuden itse kustakin.
Vaikka pystyn todella hyvin sulkemaan korvani ja mieleni ja ajatukseni ulkomaailmalta, usein töiden jälkeen olen onnellinen kun saan olla aivan hiljaa kotona. Mikkokaan ei ole niitä pahimpia melskaajia. Voisi jopa sanoa että meillä on kotona hyvin rauhallista.
Minua voi hyvinkin moni pitää hienohelmana, mutta pärjään hyvin tässä työympäristössä. Joskus mietin että erilaiset opintomatkat kehitysmaihin ovat hyvin terveellisiä, mutta en ole silti varma tajuavatko opintomatkalaiset mitä tällä tarkoitan. Että vähemmälläkin pärjää, jopa hyvään tottunut suomalainen.
5 kommenttia:
Tuo ei taatusti ole mikään avokonttori. Siinä ei ole mitään avointa. Se näyttää enemmän siltä, että junan vaunu on jaettu keskeltä halki kahdeksi kapeaksi käytäväksi.
Joo, ei vastaa oikein suomalaista käsitystä avokonttorista, myöskään ei näytä kovin houkuttelevalta työskentely-ympäristöltä. Täytyy myöntää, että olet hyvin sopeutuvainen ihminen. Ei kumma, että kodin rauha tuntuu ihanalta.
Meidän sairaalan konttoritila on ihan uusi. Tiloihin muutettiin elokuussa. Luulin alkuun että jokainen sai oman kuvassa näkyvän yläkaapin ja säilöin sinne omia kamojani. Nyt olen huomannut että kaappiini on tungettu ihan outoa tavaraa joita toverit käyvät estoitta hakemassa. Samoin tietsikkani Desktop on lomieni aikana täyttynyt mitä ihmeellisimmillä dokumenteilla. Alkuun pelkäsin että olen tosiaan dementoitumassa kun en muista kirjoittaneeni tamiliksi tuotakin muistiota. Mutta titteli on komea: Head of Research & Community and International Affairs, Editor in Chief
Tilavuuden kannalta tuo muistuttaa puoliksi jaettua junan vaunua, mutta toisaalta niissäkin on ikkunat. Ilmeisesti on kuitenkin ilmastointi? Tuollaisessa ihmispaljoudessa sellainen on varmasti tarpeen, ihan riippumatta henkilökohtaisen hygienian tasosta.
Meillä on alempiarvoisille ihmisille avotoimisto, josta useimmat eivät tunnu pitävän. Mitään tuon teidän käytävän tapaista ei kyllä ole. Meillä on omat pöydät ja paikat on erotettu toisistaan puolentoistametrin seinillä. Voin ehkä ottaa kuvan jossain vaiheessa.
Täällä ongelma on se, että jatkuvasti kävelee porukkaa ohi. Se on ainakin periaatteessa tietoturvariski, kun ruudulla voi olla asiakkaana tai kohteena olevan listatun firman logo. Lähinnä se on kuitenkin vain häiritsevää, kun on sellainen tunne, ettei kehtaa tehdä mitään henkilökohtaisia asioita koneella.
Lähetä kommentti