Rajoitettu vapaus vai huolenpito

Kumma juttu tapahtui tällä viikolla.

Keskiviikkona pidin vapaapäivän töistä, oli kotihommia. Moorthy, puutarhuri, toi englantia puhuvan esimiehensä paikalle ja ensimmäistä kertaa pystyin kommunikoimaan ja kertomaan mitä oikein toivon puutarhalta. Myöskään Anitan työt eivät ole luistaneet viime aikoina, siivouksesta on lepsuttu, kylppärit ovat likaisia eikä silityksestä tahdo tulla mitään vaikka kesällä jo sanoin että unohdetaan ruoan laitto, ja nyt hän keskittyy siihen että kotimme taatusti on jatkuvasti siisti.

Sitten kiersin autolla kuivapesulaa ja kauppaa ja sellaista. Ja menin lounaalle.

Oli tavattoman kiva olla yksin liikkeellä. Vaikka olen riippuvainen kuskista - tätä vapaapäivääni varten piti hankkia sijaiskuski autoineen koko päiväksi - tuntui ihanan itsenäiseltä olla näinkin yksin - yksityisyys kun on se minkä Intiassa ensimmäiseksi kadottaa. Menin nuorten aikuisten ja opiskelijoiden suosimaan trendikahvilaan Cafe Mochaan jossa olen muutaman kerran aiemminkin ollut. Kiva paikka katsoa ihmisiä. Kahvilassa ei ollut nyt ketään kaipa koska sadekauden aikaan ulkoilmakahvila ei houkuttele. Mutta nythän ei satanut. Kohta tuli toinen asiakas, sellainen snobin näköinen, joku 25-vuotias nuori mies, ja istui selkäni taakse viereiseen pöytään ja alkoi välittömästi jutella. "Mitä pidät Intiasta? Mistä tulet? Oletko töissä?" ja vähän kaikkea. Odotin tarjoilijaa ja vastailin ajatuksissani sitä sun tätä. Ei aina viitsi kertoa totuutta. Joskus on kiva olla ruotsalainen, joskus saksalainen tai jopa brasilialainen. Varmuuden vuoksi on kuitenkin parempi olla sellainen jota kieltä osaa, koskaan ei voi olla varma ihmisistä. Joskus olen lääkäri, joskus sairaanhoitaja, joskus free-lance kirjoittaja tai mitä vaan. Olen huono valehtelemaan joten ihan tuulesta temmattuja juttuja en voi kertoilla.

Tarjoilijaa ei kuulunut ja kaveri jutteli. Arvasin kyllä mihin päädytään. Poika oli työtön, saanut ilmeisesti potkut pankista "päätin lähteä koska en viihtynyt" ja laajensi verkostoa. Ulkomaalaiset ovat kiinnostavissa monikansallisissa firmoissa töissä. No, tällä kertaa olin kotirouva joka on aikeissa palata Ruotsiin ja suositteli pojallekin jatko-opiskelua ruotsalaisessa yliopistossa, vaikka Lundissa, tosi hyvä paikka! Ei minusta nyt ollut työnantajaksi.

Olin saanut lounaan tilattua, ruokanikin tuli ja lopetin keskustelun siihen. Kohta tarjoilija kävi juttelemassa selkäni takana olevan kaverin kanssa, kaveri siirtyi toiseen pöytään ja kahvilan manageri tuli anteeksipyytävänä luokseni "Madam, olen pahoillani mutta tunsitteko tuon asiakkaan?" . Hämmästyin "en todellakaan tuntenut, kuinka niin?". "Madam, olen hyvin pahoillani että hän häiritsi teitä."

Vaikka luulen että tarkoitus oli hyvä, minulle tuli ikävä olo. Närkästyin ja jotenkin pelotti. Oliko se kaveri vaarallinen konna tai psykopaatti keski-ikäisten naisten jahtaaja joka oli siirretty nyt kahvilan toiseen nurkkaan mahdollisimman kauas minusta. Miksi minua sitten tarkkaillaan? Olenko minäkin vaarallinen? Vai olenko vain yksinäinen nainen? Onko se paha asia? Miksen saa olla rauhassa ja puhua niiden kanssa joiden kanssa haluan? Osaan varsin hyvin hoitaa omat asiani. Ei minua tarvitse eikä saa suojella. Pärjään itse.

Pelottavaa kai oli se että minua oli tietämättäni koko ajan tarkkailtu ja se mitä olin tehnyt - jutellut vieraan nuoren miehen kanssa - oli herättänyt huolestumista ja toimenpiteitä ilman että minulta kysyttiin mitään. En ollutkaan yksin ja rauhassa. Saa tarkkailla - ainahan ulkomaalaista tarkkaillaan, mutten halua tietää sitä. Söin mahdollisimman nopeasti, ruoka ei maistunut hyvältä, en enää pitänyt kahvilasta, maksoin laskun ja lähdin. Jotenkin päivä oli pilalla, pienen asian vuoksi joka ilmeisesti oli vain ystävällinen ele kivalta kahvilalta.