"Ette herätä huomiota.."

Mikon työkaveri Shashi joka on Bangaloresta kotoisin sanoi ettemme herätä Bangaloressa huomiota. Intian Piilaaksossa, IT- ja biotekniikan keskuksessa Bangaloressa asuu yli 5 miljoonaa ihmistä ja siellä on tuhansia valkonaamaisia ulkomaalaisia. Kukaan ei huomaa meitä eikä kukaan tule valokuvaamaan meitä Bangaloressa.

Lalit Ashok Palace - Mysoren maharajan vierailleen rakennuttama palatsi, nykyään hotelli

Ei tullutkaan. Bangaloressa saimme olla rauhassa. Sadan kilometrin päässä on pieni 2 miljoonan asukkaan Mysoren kaupunki. Mysore on bangalorelaisten suosittu viikonloppukohde, ei mikään alkeellinen maalaiskylä.

Mysoren maharajan palatsi on irlantilaisen arkkitehdin suunnittelema ja valmistui 1912. Edellinen palatsi tuhoutui tulipalossa 1800-luvun lopussa silloisen maharajan tyttären häiden yhteydessä. Nykyinen maharaja asuu palatsin jossain osassa. Siellä on kyllä tilaa.

Siellä on Mysoren maharajan valtava palatsi - Intian suurin - , kaunis puisto, hieno pato ja maharajan rakennuttama, hotelliksi muutettu vieraspalatsi.

Palatsin piha ja puisto on kuin Taivaallisen Rauhan Aukio. Valtava. Tuolta Mikon takana häämöttävästä portista tulivat arvovieraita kantavat elefantit.

Ensivaikutelma padosta ja puistosta oli hieman laimea.

Pato olikin jännittävä. Erikoista oli ettei padon yläpuolelle saanut mennä. Siis järveä jonka pato muodostaa ei nähnyt. Olen nähnyt patojärviä jotka ovat iloisessa virkistyskäytössä, siellä soudellaan, purjehditaan ja jopa uidaan. Koska Mysore on Intiassa ja Intiassa kaikki on toisin, myös padot ovat toisenlaisia.

Näin lähelle patojärveä pääsi. Tuolla se on ylhäällä. Portaat on suljettu kettingeillä ja vartijatkin seisoivat uhkaavan näköisinä. Portaiden alapäässä keskellä on Ganesha-jumalan palvontapaikka. Ganesha ei ole erityinen patojumala, vaan hyvän onnen, menestyksen, vaurauden ja rikkauden jumala. Ganeshan kuva on varmasti jokaisessa intialaisessa kodissa. Ja tässä padossa.

Padon alapuoli sensijaan oli hyödynnetty hienosti. Sinne oli rakennettu puisto ja vesi virtasi ja suihkusi kuten ei missään Intiassa. Vettä piisasi loputtomasti, sitä tihkui sieltä patorakenteista. Jossain maassa voidaan ajatella padon alajuoksun olevan arveluttava virkistysalueen paikka, mutta ei Intiassa.

Tämä silta oli jotenkin veikeä. Keskelle oli viritetty naru jolla saatiin sillalla maleksivat jalankulkijat pysymään ruodussa eikä törmäilemään toisiinsa. Jalankulkijoita ei ollut, mutta ehkä turistivyöry alkaa kun ei enää ole kiihkeimmän lomakauden viikonloppu kuten nyt oli.

Puistossa oli mukava kävellä. Siellä oli paljon perheitä ja viikonlopun viettäjiä nauttimassa kauniista istutuksista ja solisevasta vedestä. Hetkeksi erkaannuin Mikosta ja havahduin katsomaan minne se jäi. Heti kun en vahdi, Mikko hakeutuu parrasvaloihin. Siellä se oli kuvattavana, kaulakkain kahden intialaisen nuorukaisen kanssa.

Bangaloren krikettiklubi

Yövyimme Bangaloressa ollessamme KSCA krikettiklubilla. Karnataka State Cricket Association. Entinen Mysore Cricket Association.

Intialaiset nimet ovat tavattoman vaikeita. Ne ovat kuten nimi Pirkko – vieraskielisen on vain muistettava se, omituinen nimi ei tuo mieleen mitään. Nimiasiaa vaikeuttavat useat erilaiset kirjoitusmuodot ja lopullisesti menee sekaisin paikkojen vanhojen ja uusien nimien kanssa. Englannin Itä-Intian kauppakomppania aloitti toimintansa 1600-luvulla ja virallinen brittivalta kesti Intiassa liki 100 vuotta 1858-1947. Tuona aikana vanhat nimet  muovautuivat englanninkieliseen muotoon ja ehtivät vakiintua. Itsenäisyyden jälkeen nimiä on vaihdettu “alkuperäisiksi” usein varmasti keinotekoisestikin. Useimmat tapaamamme intialaiset käyttävät heille tutumpia ja “oikeita” nimiä – Bombay, Madras, Calcutta, Bangalore – eikä “alkuperäisiä” Mumbai, Chennai, Kolkata, Bengaluru, mutta ulkomaalaisen on silti korrektia käyttää näitä “alkuperäisnimiä” ainakin keskustelun alussa. Nimien vaihto on verkkainen projekti. Intia itsenäistyi 1947 ja esimerkiksi Bangalore sai “vanhan” nimensä Bengaluru 2006 ja on Karnatakan – vuoteen 1973 asti Mysore – osavaltion pääkaupunki.

Karnatakalla on Tamil Nadun luoteiskulmassa yhteinen raja, Tamil Nadu venyy siitä aivan Intian eteläkärkeen ja itään Bengalin lahdelle kun Karnataka asettuu länteen Arabian meren rantaa ja pohjoiseen. Bengalin lahti kuten Arabian merikin ovat Intian valtameren osia.

Kolonialismiaika ei varmasti ollut paikalliselle väestölle Intian kulta-aikaa, mutta britit jättivät kolme yleisesti arvostetuksi arveltua perintöä: kriketti, englannin kieli ja rautatieverkosto. Tässä järjestyksessä.

Sairaalani johtajalla, Samilla on bisneksiä myös Bangaloressa ja Sam pyysi kaveriaan Jayaprakeshia järjestämään meille krikettiklubimajoituksen. 5 tähden kongressihotellista olisi saanut huoneen 110 eurolla, klubilta se irtosi 19 eurolla. Hinta ei kuitenkaan vaikuttanut ratkaisuumme, vaan uusi kokemus. Millaista on asua englantilaisten 1930-luvulla perustamassa, puhtaasti intialaiseksi muuttuneessa klubissa?

Bangaloreen lennettyäni menin suoraan kongressihotelliin ja vasta ennen tutustumisillallista kävin viemässä matkalaukkuni klubiin. Sain hotellista taksin ja nikottelin hintaa – 6.50 euroa kolmen kilometrin matkasta. Viiden tähden hinta. Lentokentältä oli 38 km ja siitä olin maksanut varmasti ylihintaa, 15 euroa.

Taksi nosti kapsekkini esille mutta sanoin että odottaa vielä, menen ensin varmistamaan että majoitus on järjestyksessä. Tiskillä oli mies ja nainen ja vielä kolmaskin ihminen oli jotain tähdellistä siinä toimittamassa. “Kuka on kirjannut sinut vieraaksi?” … Taas nämä intialaiset nimet… Sam oli puhunut JP:stä, mutta muistin senkin väärin ja tarjosin JK:ta. Ei mennyt läpi … “Etkö tiedä kenen vieras olet?”. Etsin nimen kännykän muistista ja takelluin lausumiseen “Mr. Jaya… Mr. Jayap…” josta täti  arvasi Mr. Jayaprakeshin. Kyllä, huone on varattu. Täytin kaksi kaavaketta, kansallisuus, kotiosoite, passin numero, sukupuoli. Maksoin kaksi yötä käteisellä ja sain huolellisesti kirjoitetut kuitit. Haluanko ostaa ravintolaan lipukkeita? Ravintolla ei käy käteinen eikä kortit. Ostin 200 rupialla kaksi lounassetelityyppistä nivaskaa. Yhteensä 3 euroa. Kyllä tällä pärjää, koska aamiainen kuuluu hintaan.

Huonetta katsomaan. Kiipesin ala-aula, ensimmäinen kerros ja toinen kerros, siellä se oli. Onneksi ei tarvinnut kivuta vielä kolmanteen kerrokseen. Huoneita oli paljon, tämähän on ihan hotelli. Huone ei häikäissyt loisteliaisuudellaan, mutta oli se siisti. Kylpyhuone intialaisittain vaatimaton, suihkuverho intialaiseen tapaan loppuu 20 cm ennen lattiaa joten suihkutellessa koko kylppäri kastuu.

Menin takaisin respaan – matkalaukku? - “Oliko sinulla matkalaukku, missä se on?” - “Se oli taksissa, käyn pyytämässä että kuski tuo sen”…. Taksi oli kadonnut, laukkua ei näy. Takaisin respaan “Luulen että taksi vei matkalaukkuni, mutta minulla on kyllä kuitti, pitää varmaan soittaa taksille”. Respan täti huolestui “Voi, me aina otamme matkatavarat heti ulos, ei niitä voi jättää taksiin” ja otti taksikuitin. “445 rupiaa!!! Maksoitko tämän!! Sinuthan ryöstettiin!” Mutisin viiden tähden palvelusta ja vakuutin että taksi kyllä löytyy hotellista. Täti ryhtyi tomerasti soittelemaan ja menin huoneeseeni. Avainkortti ei toiminut. Takaisin respaan ja sain uuden avaimen. Taksi toi matkalaukkuni ja apupoika kantoi sen huoneeseeni. Avain ei toiminut. Apupoika haki yleisavaimen, avasi oven ja sain kapsekin huoneeseen. Tässähän on aikaa ennen dinneriä, käyn katsomassa paikat. Taas respan ohi. Respan täti kehoitti lepäämään koettelemuksista – ensin taksi ryöstänyt rahat ja sitten matkatavarat!

Makea maitokahvi maksoi terassiravintolassa 8 senttiä. Kaikki on sopivan ränsistynyttä, mutta ihan viihtyisää. Uima-allas, kuntosali, puutarharavintola. Menin takaisin huoneeseen, avain ei toiminut, hain yleisavaimen ja vaihdoin vaatteet ja taas kongressiin. Kysyin miten pääsen kohtuuhintaan kongressiin – autorikshaa kaikki käyttävät. Kävelin Mahatma Gandhi Roadin varteen (intialaiset aina lyhentävät kaiken, tämä on MG Rd) ja yritin saada autorikshaa. Niitä vilisi tie täynnä, kaikissa asiakkaita. Kävelin pienemmälle kadulle ja ystävällinen ohikulkija pysäytti auton ja neuvotteli hinnan. Paikallinen maksaisi 70 senttiä, ulkomaalainen joutuu pulittamaan 1.20 euroa. Parempi näin kuin viiden tähden taksi.

Illallinen venyi puoleen yöhön ja hotellin edustalla oli kolmipyöräisiä mopotakseja, näitä autorikshoja odottamassa. Klubilla avaimeni ei toiminut, kerrosapulaispoika kävi hakemassa yleisavaimen. Kaikki ovat hyvin ystävällisiä.

Aamulla menin uimaan. Uinti maksoi 30 senttiä. Täällä kaikki on hinnoiteltu erikseen. “Madam, madam, you need a cap!” Tässä klubissa kaikki käyttävät uimalakkia. Vuokra oli 3 senttiä mutta investoin omaan. Madras-klubillakin suurin osaa käyttää uimalakkia. Uimisen jälkeen pyysin suoraan yleisavainta, uskon jo että lukko on rikki, vaikka respan väki väittää korjanneensa ongelman.

Mikko tuli illalla ja sai ylen ystävällisen vastaanoton. Huoneet pitää luovuttaa kello 12, pyysimme jatkoaikaa. Maksua vasten onnistuu. Maksut ovat mitättömiä, mutta kuittien kirjoittamiseen menee paljon aikaa. Antaa olla. Kun Mikko tsekkasi itsensä ulos, respan täti edelleen päivitteli rouvan taksimatkan hintaa. Mikko vakuutti rouvan sen jälkeen käyttäneen vain autorikshoja. Ja että matkalaukkukin vietiin! Eikä rouva edes hätääntynyt! Mikko meni lukemaan puutarharavintolaan ja lähti hakemaan minua. Respaan tullessa piti jäädä odottamaan kun apupojat hakivat kapsekin huoneestamme. Ei sen siivoamisella ja tyhjentämisellä mikään kiire ollut. Yhtä hyvin olisimme voineet jättää kamamme huoneeseen odottamaan paluutamme sunnuntaina. Mutta säännöt ovat sääntöjä, ei täällä sooloilla.

Tulimme takaisin sunnuntai-iltana. Respan väki tuntee meidät jo hyvin. Taas etsitään klubin jäsenen allekirjoittamaa kutsua, täytetään kaikki kaavakkeet. Nyt saimme luksushuoneen jossa avainkin toimii. Samoin suihku. Edellisestä suihkusta tuli vain tulikuumaa vettä. Sunnuntai-iltana klubin ravintola oli täynnä. Jättimaiseltä televisoruudulta näytettiin krikettimatsia, mutta lähinnä perheet ja suvut vain illastivat ja seurustelivat. Klubissa ei ollut mitään hienoa, ei mitään ylellistä, mutta on varmasti hienoa kuulua klubiin. Ja tunnelma oli välitön ja mukava, huolimatta kaikista lipukkeista, muutaman rupian lisämaksuista ja tiukoista säännöistä. Ihmiset ovat hymyttömämpiä ja tylympiä kuin Chennaissa, mutta hyvin auttavaisia. Nämä ovat jo niitä epäkohteliaan oloisia intialaisia joihin olemme Amerikassa törmänneet. Siis vaikuttavat epäkohteliailta, mutta oikeasti eivät sitä ole. Tapa puhua, ei kiitetä tai pyydellä anteeksi, ei turhia toivotuksia, ei hymyillä.

Alle 60 eurolla asuimme keskellä kaupunkia, loistavalla paikalla kolme yötä krikettiklubissa. Hyvä uima-allas ja puutarharavintola. Herkulliset hedelmäjuomat parilla sentillä, samoin kahvit ja jätskit. Aamiainen oli intialainen, krepin kaltainen pehmeä dosaleipä mausteisen jugurttikastikkeen kanssa tai idli, riisikakkunen. Mikko ei sellaisia syö, mutta ei sen niin väliä ollut.

Olimme todella tyytyväisiä kokemaamme. Menisimme ilomielin uudestaan klubille yöpymään. Bangalore oli kiva kaupunki.

Toimittajan Technorati merkinnät: matkustaminen,klubit

Bangalore, Hosur ja Mysore

 

Vaikka olen sairaalassa töissä ja sinänsä kaikki on mielenkiintoista, kaipaan lääketeollisuutta ja bioteknologiaa. Kun huomasin että kesäkuun puolivälissä järjestetään minulle aiemmin täysin tuntematon Bio Bangalore 2009, investoin oitis kongressimaksut omasta kukkarosta. Vaikka edustin tohtori Mehtan sairaalaa ja osallistuin partnerointiin mehtalaisena, Mehta ei osallistunut kustannuksiin. Olen aina ollut huono pitämään taloudellisesti puoliani.

Tosin Sam kyllä auttoi majapaikan löytämisessä. Samilla on kavereita Bangaloressa ja eräs kavereista järjesti meille hyvin edullisen majoituksen Bangaloren krikettiklubin vieraina. Mutta klubista kerron toisessa blogissa. Vieressä on kuitenkin kuva krikettistadionin seinästä.

Kongressissa oli kivaa. Kyllä bioteknologia on kivaa. Olin omieni joukossa ja asiat joista puhuttiin olivat minulle läheisiä. On kamala harmi ettei Chennaissa ole lääketeollisuutta – Bangalore on Intian suurin biotekniikan keskus. Eikä se tarkoita pelkkää geneeristä tuotantoa vaan tutkimusta ja uusia innovaatioitakin, vaikka sitä suurta intialaista blockbusteria saadaan ilmeisesti vielä pitkään odottaa. Jos yrittäisin työllistyä Intian lääketeollisuudessa, minun pitäisi muuttaa Bangaloreen.

Lähdin torstaiaamuna lentäen matkaan, Mikko torstaina iltapäivällä Babun kyydissä omalla autolla ajaen Hosuriin. Hosurin pienessä kaupungissa Mikko yöpyi ja tapasi joitain alihankkijoita. Chennaista Bangaloreen on 400 kilometria hyvää tietä. Yleensä matka taitetaan junalla, mutta koska halusimme tutustua Karnatakan osavaltioon, päädyimme omaan autoon.

Perjantaina illansuussa Mikko ja Babu hakivat minut kongressista ja pääsimme tutustumaan Bangaloren yöhön. Krikettiklubimme sijaitsi loistavasti keskustassa ja kävelimme ostos- ja ravintolakaduille. Jalkakäytävillä voi kävellä koska kukaan ei asu niillä! Bangalore on liki kilometrin korkeudella joten ilma on miellyttävämpi, viileämpi ja kuivempi kuin Chennaissa.

Oli upeata kävellä ja katsoa ihmisvilinää. Chennaihin verrattuna Bangalore on huippumoderni. Siellä on jopa kuvassa oleva Hard Rock Cafe! Bangaloressa monet naiset pukeutuvat länsimaisiin vaatteisiin, on paljon pubeja joissa on alkoholia tarjolla ja pubeihin voi mennä myös naiset. Tosin nämä pubit ovat juuri niitä paheenpesiä jotka nostivat talvella suuret otsikot kun kiihkohindulainen ryhmittymä pahoinpiteli nuoria naisia rangaistuksi riettaasta käytöksestä – pubissa istuskelusta - ja riepotti seurustelevia pariskuntia muitta mutkitta temppeliin vihittäviksi.

Lauantain Mikko vietti turistina kun minä vielä olin kongressissa. Illalla ajoimme 120 km päähän 2 miljoonan asukkaan Mysoreen, pieneen palatsikaupunkiin. Vaikka tie oli ihan hyvä, ajaminen on hidasta. Ennen ja jälkeen jokaista kylää tiessä on hidastavia töyssyjä ja kyliä on paljon. Kylien asukkaat, lehmät ja vuohet parveilevat tiellä koska tie, olkoon vaikka kuinka maan halki kulkeva valtaväylä, on aina keskellä kylää. Matka kesti liki neljä tuntia.

Löysimme Lalit Ashok Palacen, Mysoren maharadjan länsimaisille vieraille 1930-luvulla rakennuttaman palatsin, joka nykyään on osavaltion omistuksessa ja virallinen hotelli. Maharadja ei astunut jalallaankaan rakennukseen. Hindujen rakennukset asettuvat jotenkin pohjoisen ja idän suuntaisesti, tämä länsimaalaisten vieraiden palatsi on etelän ja lännen suuntaisesti rakennettu. Hinduajattelussa länsi merkitsee kuolemaa ja pahaa onnea. En tiedä miksi maharadja halusi rakentaa briteille –30-luvulla tällaisen palatsin. Luultavasti ihan hyvää hyvyyttään.

Sunnuntain tutustuimme Mysoreen, Intian puhtaimpaan kaupunkiin, ja illaksi ajoimme takaisin Bangaloreen. Kävelimme vielä syömään ja minä pakkasin tavarani ja lensin Suomeen. Mikko jäi vielä yhdeksi yöksi Bangaloreen ja lensi maanantaina Delhiin työmatkalle. Babu ajoi automme takaisin Chennaihin.

Intialaista kaavoitusta

Eilisessä the Hindussa kerrottiin, että Tamil Nadun Emergency Tsunami Reconstruction Project on saavuttanut tärkeän osavoiton kiistassa St. Bede’s Anglo Indian Higher Secondary koulun kanssa. Madras High Court hylkäsi koulun tekemän valituksen koskien 1,384 väliaikaisen asumuksen rakentamista koulun takana olevalle “avoimeksi alueeksi” kaavoitetulle alueelle.

Tämä koskee siis 26.12.2004 tsunamissa kotinsa menettäneille ihmisille rakennettavia väliaikaisasumuksia siksi aikaa, kunnes pysyvät asunnot valmistuvat. Alue tyhjennetään entiselleen kun pysyvät asunnot valmistuvat. Päätös saatiin kun tsunamista oli kulunut 4 vuotta 5 kuukautta ja 16 päivää.

Demokraattisessa Intiassa kaavoitusprosessi on demokraattinen. Jos kaavoitusta muutetaan, on valitusoikeus kaikilla jotka katsovat, että muutoksella voi olla jotain vaikutusta heidän elämäänsä. Tämän koulun valituksessa arveltiin, että köyhille kalastajille rakennettavat asumukset vaarantaisivat koulun lähistön turvallisuutta, rauhaa ja levollisuutta.

Kuulostaako jotenkin tutulta?

++++++++++++++++++++++++++++++++++++

Intiassa kuoli tapaninpäivän 2004 tsunamissa arvioiden mukaan 18,045 ihmistä ja 647,599 ihmistä menetti kotinsa. Tsunamin vaikutus oli suurin Tamil Nadussa. Itse Chennaissa uhrien määrä jäi yllättävän vähäiseksi; parisataa kuollutta ja nelisen tuhatta tuhoutunutta kotia.Tuhoutuneet kodit olivat enimmäkseen kalastajien kaislarakenteisia majoja.

Chennain Marina Beach 26.12.2004

Kalastajat eivät jääneet odottelemaan, että hallitus rakentaisi heille väliaikaisasumukset, vaan rakensivat uudet asunnot. Kuva maalis-huhtikuulta 2005.

Apteekin hyllyltä

Pidän apteekeista. Matkustaessani poukahdan usein johonkin apteekkiin kysäisemään vaikka parasetamolia vain nähdäkseni miten apteekki toimii.

Chennaissa olen ihmetellyt yleensäkin kaupankäyntiä. Jossain Spencer Plazassa – basaarityyppisessä ostoskeskuksessa – pikkumyymälöihin nyhdetään väkisin sisään. Ja jos menee sisään, kaikkea tyrkytetään, kymmeniä huiveja levitetään pöydälle, korvakoruja tulee röykkiö, pakkaukset avataan vaikka yritän estellä, tuodaan teetä eikä myymälästä pääse mitenkään pois. Isommissa myymälöissä autetaan tavaran etsimisessä. “Olen vain katselemassa” ei jostain syystä mene läpi. Tulen aina hyvin nopeasti myymälästä pois. Olen hätäpäissäni keksinyt jotain mitä muka etsin ja jos sitä ei löydy tai en tarvitse tuotetta, lähden kaupasta pois. Impulssiostokset jäävät tosi niukoiksi.

Apteekissa on sama tunne. Sinne ei mennä shoppailemaan. Apteekit ovat tosi pieniä eikä siellä voi vaeltaa. Heti ovesta sisälle tultua on tiski jonka takana kaikki tuotteet ovat aakkosjärjestyksessä pienissä muovikoreissa lattiasta kattoon ulottuvilla hyllyillä. Minulla on ollut vaikeuksia saada vaikka sulfa-trimetopriimi-antibioottia kun olen pyytänyt sitä geneerisellä nimellä ja henkilökunta on aakkostanut sen jonkun brändi-nimen mukaisesti. On sanottu ettei sulfa-trimetopriimiä ole ja tarjottu tilalle amoksisilliiniä joka on myös antibiootti, vaikkakin eri tarkoitukseen. On totta että amoksisilliini on yleisesti käytetty antibiootti, mutta epäilen että sitä on tarjottu minulle vain koska se sattuu alkamaan a:lla ja olevan siten hyllyissä lähimpänä tiskiä ja koska hankalasta asiakkaasta halutaan päästä eroon.

Jos lääkettä on varastossa, kysytään montako tablettia otan. Ensimmäisen kerran ajattelin että ostan B-vitamiinia kerralla enemmän ettei tarvitse aina juosta apteekissa. Pyysin 100 tablettia. How many, Madam??? Farmaseutilla oli kädessään 30 tabletin alumiiniblisteri ja sakset, valmiina leikkaamaan blisteristä sopivan määrän. Heillä oli vain tuo 30 tablettia. Ostin kaikki 30 Beco Fortea vastaavaa tablettia ja maksoin 16 rupiaa, 24 senttiä. Lääkeet ovat todella halpoja. Yritin ostaa myös omega-3 kalaöljykapseleita joita napsin yhden joka päivä. Siitäkin irtosi koko varasto, 15 kapselia. Kun sulfa-trimetopriimi löytyi toisesta apteekista, en raaskinut tyhjentää apteekin varastoa ostamalla sitä varmuuden vuoksi, vaan minulle leikattiin 30 tabletin blisteristä 14 tablettia, viikon kuuri.

Olen tottunut että lääkkeiden brändinimiä mietitään ja pakkauksia uusitaan myyvemmiksi. Pakkausselostuksia pohditaan, täydennetään, käännetään ja hyväksytetään. Reseptiin kirjoitetaan tarkat käyttöohjeet ja lääkkeen indikaatio ja apteekissa farmaseutti tarkistaa että olen ymmärtänyt asian ja kertoo otetaanko lääke ennen vai jälkeen ruokailun. Täällä saan pienen alumiiniblisterin pienessä ruskeassa paperipussissa ilman minkäänlaisia neuvoja tai varoituksia. Jos valaistus on hyvä, pystyn lukemaan liuskasta lääkkeen nimen, mutta mitään annosteluohjeita ei ole. Jos en itse tietäisi minkä vuoksi ostan amoksisilliinia ja montako tablettia päivässä sitä kuuluu ottaa, en saisi sitä mitenkään selville.

Kun näin on, on varmasti turvallisempaa että apteekki luovuttaa asiakkaalle lääkkeitä vastahakoisesti.

Get your daily dose of sunshine...

... kehoitti The Hindun otsikko koko sivun leveydeltä.

SUNNY SIDE OF LIFE Outdoor fun is healthy as it exposes people to sunlight, an important source of Vitamin D


Chennai on meren rannalla. Täältä on tuhat kilometria päiväntasaajalle, olemme jotakuinkin samalla korkeudella kuin Somalian Afrikan sarven kärki tai Karibian meren eteläisimmät saaret. Olemme paljon lähempänä päiväntasaajaa kuin Hawaiji, olemme Bankokin kanssa samoilla leveysasteilla. Meillä Madrasissa paistaa aurinko joka päivä.

The Hindun Terveys-sivun juttu ei silti ole vitsi. Intiassa on D-vitamiininpuutteesta johtuvaa osteoporoosia. Auringon ultraviolettivalon avulla ravinnosta saatu D-vitamiini aktivoituu ja aktivoitu muoto vitamiinia auttaa kalsiumin imeytymistä. Kalsium on tietenkin luuston rakennusaine. Ilman aurinkoa luusto heikentyy.

The Hindu ei tyytynyt pelkkään luukatoon. D-vitamiinin puutos aiheuttaa sikiön kehityshäiriöita, nivelkipuja, lihaskipuja, sydäntauteja, verenpainetautia, neurologisia vaurioita, autoimmuunitauteja, masennusta ja syöpää. Juttua lukiessani lehteä pitelevät sormeni tuntuivat yhtäkkiä turvonneilta ja muistin kuinka alkuvuodesta kävin ihan lääkärilläkin lisääntyvien nivelkipujen vuoksi. Vaikka jooga-opettajani opetti minulle niveliin tehoavat asanat - liikkeet - vaivani vain yltyivät. Jooga-opettajan paheksunnasta huolimatta aloitin amerikkalaisopit saaneen lääkärin myöntämän kortisonikuurin. Tosin pitkin hampain myönnetty. Minusta tuntui ettei lääkäri enää keksinyt yhtään halpaa tutkimusta joita oli tipotellen ehdottanut minulle. Potilaana olosta intialaisessa poliklinikassa opin ettei lääkefirmojen kannata odottaa Intiasta helppoa rahaa suurten myyntien muodossa. Tutkimuksia ja lääkkeitä kyllä on, mutta jokainen pilleri lasketaan erikseen. Kun sain seitsemän päivän kuurin, sain apteekista seitsemän tablettia.
... toisaalta... voin koska vain mennä apteekkiin ostamaan huumeita lukuunottamatta miltei mitä vain ilman reseptiä.

Olikohan nivelvaivani kuitenkin D-vitamiinin puutteesta johtuvia?? En muista olenko koskaan ollut näin kalvakas kuin nyt olen asuttuani seitsemän kuukautta Bengalin lahden rannalla. Kuten The Hindukin totesi - "maissa joissa vaatteet peittävät koko vartalon altistus auringonvalolle jää vähäiseksi." En ikinä ole pukeutunut näin peittävästi näin kuumassa ilmassa. Käytän harvoin hametta, useimmiten päälläni on pitkät housut ja pitkähihainen paita. Sääreni näkivät auringon viimeksi marraskuussa Manauksessa.

Vaikka The Hindu muistuttaa auringon vaaroista (rusketus, ihon palaminen, ruskeat maksaläiskät iholla, ylenpalttisesta hikoilusta johtuvat ihotulehdukset, ihosyöpä ja harmaakaihi), lehti myös kehoittaa kaikkia olemaan ulkona. Sopiva annos on 30 minuuttia auringon altistusta kasvoille ja käsivarsille, ilman suojavoidetta, mutta ei kello 10 -14. Terveellistä aurinkoaikaa jää silti vielä kahdeksan tunnin verran, kello 6 - 10 ja kello 14 - 18.

Aloin muistella Brasilian aikoja. Ohjeita ei annettu, aikoja ei laskettu ja vaatetuksen suhteen ainoa huoli oli miten näyttäisi edes hitusen seksikkäältä ja vetävältä jottei olisi täydellisen veretön upeiden brasilialaisnaisten rinnalla. Intiassa olen muuttunut sananmukaisesti vähäveriseksi.

Tänään pukeuduin shortseihin ja menimme kello 11 kokonaiseksi tunniksi Madras klubin 500 metrin juoksulenkille, aurinkoon. Tuntui oudolta mutta ihanalta olla shortseissa, ensimmäistä kertaa Intiassa. Omituista että konservatiivinen, tiukat pukeutumisohjeet antava Madras klubi on kuitenkin se ainoa paikka Chennaissa jossa voi ihan vapautuneesti pukeutua asuihin jotka sallivat auringon hyvää tekevän vaikutuksen.

"Service is scrambled"

Tänään ei sitten katsottu aamu-tv:tä. Ruudussa näkyi vain "Service is scrambled". Ei muuta.

Koko kesäkuun ajan telkkaria avatessa ruutuun on ilmaantunut uhkaava ukaasi “Ette ole maksaneet kaapeli-tv laskuanne. Mikäli ette maksa 11.6. mennessä, palvelu suljetaan”. Tänään se sitten suljettiin eikä aamulla katsottu BBC:n sen enempää kuin muitakaan uutisia. Onneksi on kuitenkin The Hindu-sanomalehti.

Emme yritä luistaa maksuista, olisimme iloisia maksajia. Kolmen kuukauden kaapelikanavapalvelusta kertyy 20 euron verran joka on ihan kohtuullista. Emme vain ole ikinä saaneet laskua tai muuta ilmoitusta mihin voisimme jotain maksaa eikä ruudussa näkyvä uhkaus tietenkään kerro puhelinnumeroa mihin ottaa yhteys jos on kysyttävää.

Eilen Anitta oli jättänyt lapun lähtiessään. Kaapelimies oli eilen käynyt karhuamassa rästimaksuamme. Koska Anittalla ei ollut moisia rahoja, mies tulee tänään keräämään käteisenä – tietysti käteisenä, miten laskut muuten maksetaan – 1600 rupiaa. Mutta koska emme tosiaan olleet tähän päivään mennessä maksaneet laskua jota emme koskaan saaneet, meiltä on nyt palvelu katkaistu.

Minusta tämä on ihan normaalia paikallista käytäntöä. Systeemit ja käytännöt ovat kunnossa. Pop-up’ina ilmaantuvat muistutukset ovat asiallisia. Muistutukset, uhkailu, systeemit, standardit ja rangaistukset sopivat kulttuuriin. Palvelu ja rahan ansaitseminen on toissijaista.

Jätän nyt käteisen rahan Anittalle ja toivon että kaapelimies tulee keräämään rästimme. Ja toivomme että kaapeliyhteys napsaistaan päälle yhtä ripeästi kuin se räpsittiin pois. Vaikka oikeasti luulen kytkemisen olevan paljon vaikeampaa kuin sulkemisen.

------------------

Korjaan hieman edellistä tekstiäni. Anitta tiesi ettei laskua tuoda. Meillä on kotona pieni keltainen lappu, johon kaapelimies kolmen kuukauden välein merkitsee puumerkkinsä kuittaukseksi että on saanut käteissumman kaapeliverkon käytöstä. Maksua ei muuten voi maksaa. On vain odotettava kaapelimiehen satunnaista tuloa ja jos itse on pois, olisi pidettävä huoli että kodinhoitajalla on tarvittava raha maksun karhuajalle.

Intiassa kuljetaan valtavien summien kanssa. Harva se päivä on lehdessä uutisia että koteihin on murtauduttu ja viety viisisataatuhatta rupiaa pariskunnan sängystä patjan alta. Meillä on kaksi lukittavaa lokeroa, sellaista kuin hotelleissa, mutta ei sielläkään ole rahaa. Käsittääkseni koko kulmakuntamme tietää ettei meillä ole rahaa - sana kiertää täällä hyvin nopeasti. Olen pauhannut kaikille hanslankareille ja yllättäville rahastajille jotka poukahtava ovellemme etten kanna tuhansia rupioita mukanani, enkä tuosta noin vain voi heittää viittätuhatta rupiaa pöytään, ja sitten lähtenyt Babun kanssa automaatille nostamaan ne rupiat ja maksanut kiltisti laskut. Jotkut suostuvat keräämään maksut seuraavanakin päivänä, mutta olisi kai parempi pitää jonkinlainen käteiskassa siellä kassakaapissa.

Mutta tällä taktiikalla olen yrittänyt parantaa turvallisuuttamme... että huolimatta siitä että olemme ulkomaalaisia (joka on synonyymi rikkaalle) meillä ei ole rahaa. Toistaiseksi se on uponnut parhaiten Anittaan joka tekee ostokset... emme nykyään saa edes tomaatteja koska niiden kilohinta on noussut muutaman rupian näin sesongin lopussa ja maksavat nyt jotain 5 senttiä kilolta. Jossain voittaa, jossain kärsii.

Lomaviikonloppu vuoristossa

1863 Madurain eläkkeelle jäänyt veronkantaja (District Collector) aloitti ponnekkaat Kodaikanalin kaunistustyöt ruoppaamalla suosta kristallinkirkkaan järven. Taru kertoo että jotkut ulkomaalaiset uivat järvessä. (Intialaiset eivät harrasta uimista). Järvi on kylän suurin vetonaula ja soutelu suosituin virkistysmuoto.

Edellisistä blogeista voi saada synkähkön – ja virheellisen - kuvan viikonlopustamme. Kirjoittaja nyt vain sattuu olemaan tyyppiä joka näkee lasin puolityhjänä. Jos Mikko runoilisi blogeja olisi tunnelma puoliksi täysi. Joten suhteuttakaa sisältökin sen mukaan.

Jet Airwaysin lento Maduraihin oli miellyttävä. Tunnissa ehdittiin tarjota erinomainen lämmin ateria jälkiruokineen. Maduraissa oli vastassa oppaamme ja ahtauduimme pieneen autoon ja lähdimme 120 kilometrin, kolmen tunnin matkan päähän Kodai-vuorelle. Autossa ei ollut turvavöitä, mikä hieman kammotti. Liikenne kun Maduraissa ja sen liepeillä oli aivan samanlaista kuin Chennaissa. Yksi pätkä oli ihan moottoritietä, kaksi kaistaa molempiin suuntiin. Ei se mitään merkitse, liikenne kulkee mistä mahtuu, toisten tulosuunta on toisille menosuunta. Mikko nukkui koko kolmetuntisen ajon, minun oli pakko olla valppaana. Lättänän Madurain jälkeen tie muuttui serpentiiniksi vieden meidät 2100 metrin korkeuteen Kodaikanaliin jonne saavuimme keskiyöllä.

The Carlton on paikan ainoa viiden tähden hotelli. Ei sillä ole merkitystä Mikko aina tuhahtelee kun pohdin miten en näillä tähdillä saa sitä mitä haluan. Lauantaiaamu paljasti parvekkeeltamme avautuvan kauniin järvimaiseman, jotenkin hyvin suomalaisen näkymän. Aamiainen oli silti enimmäkseen intialainen. Meistä intialainen aamiainen on sama kuin intialainen lounas ja intialainen illallinen. Vaikea uskoa että Intiassa suuri osa kansasta kärsii nälkää, sillä ne joilla on ruokaa, on sitä todella yllin kyllin.

Poniratsastusta hevosella - tämä on se idyllinen järven kiertävä pyöräily-, kävely-, ratsastus- ja autotie

Kävelimme järven rannalle, vilkkaalle järveä kiertävälle tielle. Heti kulman takana oli sopivasti poniratsastus-tyyppisiä hevosia ja saimme sovittua että järven ympäri talutuskierroksen sijaan voimme kahdessa tunnissa karauttaa vesiputouksille ja takaisin. Olimme niin uljas näky että herätimme huomiota. Mikko oli kuin prinssi Charles vilkuttaessaan ylhäisesti valkoisen ratsunsa selästä. Minua huomion keskipisteenä olo alkoi kiusata. Nyt on vilkkain turistisesonki, mutta turistit ovat intialaisia. Valkoihoista pariskuntaa länsimaisissa asuissaan ei voi olla huomaamatta. Minne vain menimme, meitä kuvattiin.

Mikko Bryant Parkissa

Mikko tuntui vallan nauttivan elokuvatähden roolistaan ja salli auliisti erilaisten ryhmien ja perheiden asettautua viereensä kuvattavaksi. Etelän intialaiset ovat yleensä hyvin iloista ja nauravaista väkeä, mutta valokuvissa kuuluu pönöttää tuimana. Vain Mikko hymyilee kuvissa. Kai se on yhtä hassua kuin me muutenkin olemme. Kaikki meissä on hassua.

Vuoristomaisema ei tässä näy, mutta sumu tuo paremmin esiin kuvattavien pituusjärjestyksen.

Mietimme millaisen rasistin leiman saisimme jos Helsingissä pysäyttäisimme kiinalaisia, asettelisimme kiinalaiset ympärillemme ja joku perheenjäsen ottaisi kuvan. Ja sen jälkeen kerääntyisimme kameran ääreen katsomaan äsken otettuja kuvia helakasti nauraen. Suicide Pointilta avautuvia huikeita maisemia ihaillessa myönnyimme yhteen valokuvaan. Intialaiset liikkuvat ryhmissä ja suuren perheen kanssa ja jokainen halusi ottaa oman kuvan meistä. Ja kun yksi ryhmä on keksinyt tämän hauskan idean kuvata itsensä hullunkurisen ulkomaalaisen kanssa, upea panoraama taustalla, toiset ryhmät seuraavat perässä. Viereemme muodostui alati kasvava, parinkymmenen hengen toiveikas jono, kaikilla kamarat kädessä. Suicide Pointilta on 1500 metrin äkkijyrkkä pudotus ja se on aivan aiheellisesti häkkimäisesti aidattu. Aidalla keikkui apinoita, joita Intiassa on riesaksi asti. Ajattelin Korkeasaarta ja sitä kuinka apinat ovat kaikkein hauskimpia katsottavia otuksia ja tunsin suurta myötätuntoa eläintarhan eläimiä kohtaan. Olla koko ajan huomion kohteena ja valokuvattavana! Tunsin itseni apinaksi.

Lounaan jälkeen kiersimme autolla nähtävyydet. Alkoi sadella ja lämpötila putosi varmaan 17C asteeseen. Paahteeseen tottuneet intialaiset tuntuivat nauttivan kylmästä. Salwaar kameezin – sen väljän tunika / housuasun – ja sarin päälle voi pukea villatakin. Ja hattu… voi niitä pipoja! Me olemme aitoa pipokansaa ja tunnemme tyylikkäät pipot. Intialaiset laittavat mitä hyvänsä päähänsä, möykkymäisiä fleece-pipoja, kudottuja raitapipoja, kaulahuivimaisia joustoneuleita jotka sidotaan rusetilla leuan alle. Intialaiset käyttävät edelleen silitettyjä kankaisia nenäliinoja, kuten me vielä 60-luvulla. Nenäliina on moneen käyttöön – varmaan ihan myös nenän niistämiseen. Vuoristossa nenäliinan saattoi viikata kolmioksi ja jos oli suuri nenäliina tai pieni pää, sen pystyi sitomaan huiviksi leuan alle – tämä oli miesten erikoisuus koska naisten nenäliinat ovat liian pieniä.

Pipopäinen perhe jäätelöostoksilla

Vaikka olimme autolla liikkeellä, tulimme kävelleeksi paljon. Olimme märkiä ja palelimme, mutta olimme hyvin tyytyväisiä. 28-vuotishääpäivän voisi viettää tylsemminkin kuin Kodaikanalissa!

Sunnuntaina aurinko paistoi ja ehdimme hyvin kävellä ja polttaa nahkamme ennen lounasta. Enemmän kuin maisemia taisimme katsoa turisteja. Pääsimme varmasti tasoihin – meitä katsottiin ja kuvattiin, kättelimme lapsia ja vilkutimme jatkuvasti mutta samalla me katsoimme ja kuvasimme ja ihmettelimme ja nauroimme. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Tämä on hauskaa! Ja olimme aivan tasoissa.

Kodai-kukkuloilla

En kuvittele kaikkien tietävän Kodaikanalin kylän sijaintia. Läntiset Ghat-vuoret seuraavat Intian länsirantaa ja nousevat korkeimmillaan 2600 metrin korkeuteen tuossa Tamil Nadun ja Keralan osavaltioiden rajalla. Intiassa ainoastaan Himalajalla on tätä korkeampia nyppylöitä. Jonkun määritelmän mukaan Ghats-kukkuloita ei voi pitää oikeana vuoristona vaan ovat 150 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneen mannerten jakaantumisen seurauksena syntynyt rypistymä, siis seurausta siitä kun Intia jätti Afrikan ja riuhtaisi Madagaskarin kuvestaan.

En saanut tätä interaktiivista karttaa niin upeaksi kuin poikani omassa blogissaan joten kaikki nastat ovat punaisia. Näistä vasemmanpuoleisin on Kodaikanalin vuoristokylä, Hill station jossa vietimme viikonlopun; keskimmäinen Madurai, edelleen vireä ikivanha temppelikaupunki jonne lensimme tunnin matkan Chennaista; pohjoisimpana Tamil Nadun osavaltion pääkaupunki, Chennai/Madras, jossa on kotimme.

Tamilinimet ovat aina hankalia – kanal tarkoittaa metsää, mutta kodailla on ääntämisestä riippuen useita merkityksiä. Metsän loppu, Metsän lahja, Kesämetsä, Liaanimetsä. Kaikki sopivat Kodaikanaliin. Kylä on 2100 metrin korkeudessa heti puurajan alapuolella tiheämetsäisella vuorella, jossa liaanit kiertyvät kaarnattomien eukalyptus-puiden varren ympärille, paikka jonne britit pakenivat kesäistä kuumuutta.

Viivasuoriin riveihin istutetussa mäntymetsässä on epätodellinen tunnelma . Puusto on niin tiivistä että aluskasvillisuutta ei ole. Maassa on vain ihmisten heittämiä roskia.

Eteläinen Intia on kuuma, kuiva ja pölyinen, otollinen tautien leviämiselle. Ei ihme että britit rakastivat vuoristoa ja lähtivät kesäkuukausiksi raikkaaseen vuoristoilmaan. Kodaikanalin kylän perustivat amerikkalaiset lähetyssaarnaajat ja englantilaiset byrokraatit vuonna 1845, vain 15 vuotta kukkulan löytämisen jälkeen.  Sadan vuoden aikana kylään rakennettiin järvi, tuotiin soutuveneet, kesytettiin luonto perustamalla upeita puutarhoja, istutettiin mäntymetsä säntillisiin riveihin, rakennettiin talot, kirkot, sairaalat, koulut ja tiet, tehtiin vuoren rinteitä kiertäviä käveiypolkuja, aloitettiin vireä klubielämä.

Rikkaruohoista ja villiintymisestä huolimatta Bryant Park on yksi kauneimmista paikoista mitä olen nähnyt Intiassa.

Intian brittiaika kiehtoo minua. Huolimatta Intian ikivanhasta, äärettömän rikkaasta kulttuurista, oma länsimainen käsitykseni Intiasta on muodostunut elokuvien ja kirjojen perusteella. Kun olin mielessäni nähnyt siirtomaa-Intian, teekutsut, hellekypärät, poolohevoset, kriketin, kroketin, englantilaiset puutarhat parturoituneine nurmikenttineen ja säntillisine kukkaistutuksineen, oikea Intia olikin raju pudotus todellisuuteen jota en varmasti ikinä pysty ymmärtämään. En voi sille mitään että kristillisyyteen perustuvan brittikulttuurin tavat ja arvot ovat minulle niin paljon läheisimpiä, ja siksi toivoisin sitä jääneen enemmän.

Kun katsoo kauas, kaikki on kaunista

Kuten muuallakin Intiassa missä olen ollut, myös Kodaikanalissa oli kaikki brittien jättämä tallella. Ja samoin kuin kaikkialla muualla, brittiperintö näytti kuin sitä ei vuoden 1947 jälkeen olisi huollettu. Nurmikentät kasvavat korkeata heinää, ruusut ja bougainville kukkivat rikkaruohon keskellä, rakennukset rapistuvat, kaikkialla roskaa. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy valkeita täpliä - muovikasseja, jäätelöpaperia, hiusöljypusseja. Roskat heitetään aina maahan. Kodai-vuoristo on hyvin, hyvin kaunis, on vain katsottava tarpeeksi kauas. Katso minne astut, mutta älä katso jalkojesi juuressa olevaa maisemaa.

Kodaikanal

Vesiputoukset eivät ole aivan tavattoman erikoiset, mutta suosittu turistinähtävyys. Kävely liukkailla poluilla ja etenkin joen yli kuvassa näkyvillä kivillä hypellen oli varvassandaaleissa kulkeville tosi hankalaa.

Kodai-järvi jonka rannalla hotellimmekin oli. Järven ympäri pyöräily, kävely ja ratsastus (ja tietenkin autolla ajo) oli suosittu harrastus. On ihme että tässä kuvassa ei ole muita ihmisiä!

Kuvassa jo näkyy aiheuttamaamme liikennetulppaa. Punainen auto odottaa pääsevänsä alas sinne mistä me tulemme, mutta ei pääse kun olemme hevosinemme tiellä. Kunhan valkoisen auton matkustajat ovat saaneet hedelmäostoksensa tehtyä, sekin liittyi jonoon. Vasemmalta tuli kolmas auto joka ei päässyt risteyksestä ohi kun oikealta tuli vielä neljäs auto. Ihan tavallinen tilanne - kukaan ei halua siirtyä. Tässä tapauksessa siis me.

Meillä ei ole tietokonetta mukana, siksi Pirkko ei saanut kuvia blogitekstiin. Yritän lähettää ne suoraan kännykästä sähköpostilla.

Ensimmäinen (?) kuva on vesiputouksilta - varsin samanlaista maisemaa ja kasvullisuutta kuin Etelä-Brasilian vuoristossa.

Toisessa kuvassa Zorron vaimo.

Kolmannessa kuvassa olemme jälleen matkailunähtävyys - hevosilla paikoissa, mihin kaikki muut menevät autolla. Kummallisia nuo taikinanaamat.

Kuumaa tai kylmaa...

... eika koskaan sopivaa. Tai vika on minussa ja lopetan taman valittamisen.

Olemme nyt viikonloppua viettamassa etelaisen Intian vuoristossa, Kodaikanalissa. Ei tanne ole kilometreissa matkaa kuin hiukan paaklle 400 km. Lensimme perjantaina toiden jalkeen miellytavan tunnin lennon Madrasista lounaiseen ilmansuuntaan Maduraihin, jossa oli auto kuljettajineen vastassa ja ajoimme kolme tuntia pimeassa illassa ja olimme keskiyolla Kodaikanalin The Carlton hotellissa 2 kilometrin korkeudessa.

On tosi vaikea kuvitella etta niin lahella kuumaa ja litteata kotikaupunkiamme on korkea vuoristo ja viilea ilma! Se on niin vaikeata, etta emme ottaneet tarpeeksi lampimia vaatteitakaan mukaan vaikka katsoin etta Kodai Hill-ilmat ovat minimissaan luokkaa +14C ja maksimissaan nousee +23C. Ja erikoisinta on etta paikka on taynna omintakeisiin lampotamineisiin sonnustaneita intialaisia joita ei viileys ja sade haittaa ollenkaan! Me palelemme ja arastelemme pienta sadetihkua kun intialaisperheet tarpovat metsassa ja puistoissa ja kukkuloilla ja soutavat ja juoksevat ja pelaavat golfia ja kaikkea reipasta.

Jotenkin sama varmaan kun suomalaiset menevat etsimaan aurinkoa ja uimarantoja, niin intialaiset nauttivat kylmasta. Viikonloppu olisi pilalla jos olisi yhta kuuma kuin kotona. Kuuluu asiaan ostaa hassut villapipt ja korvalaput ja pukeutua fleece-puseroihin, vaikka kulkeekin sarissa ja sandaaleissa.

Intia on todella ihmeellinen maa. Olen hyvin ihmeissani kaikesta.

Suomi tutuksi

Käyn nykyään parin viikon välein oikojahammaslääkärillä, minullahan on nämä teiniraudat vielä suussa. Intiaan muuttaessani sain uudet intialaiset raudat jotka ovat hampaiden takana näkymättömissä ja olen siis ihan tavallisen näköinen.

No, hammaslääkäri tulee tietenkin jollain tavalla tutuksi kun niin alvariinsa tulee käytyä siellä. Aloitin hammashoidon Brasiliassa ja siellä oli mukava ja hauskannäköinen kaveri oikomassa. Täällä lääkäri muistuttaa Lucky Luke-sarjakuvissa esiintyvää palkkamurhaajaa. Mustan poplarin tilalla on lyhyt valkoinen hammaslääkärin takki, mutta korkeat poskipäät, hieman vinot silmät ja pienet viikset ovat ihan aitoa Lucky Lukea. Alkuun tämä oli minusta hieman pelottavaa enkä ollut aivan rentoutunut klinikassa käydessäni. Mutta tilanne on muuttunut. Sain lopulta kerrottua että olen suomalainen. Lääkäri oli käynyt Göteborgissa ja tiesi hyvin että Suomi on siinä ihan lähellä. Ja luemme molemmat The Hindua. The Hindun toimittaja on ilmeisesti ollut talven Suomessa, koska Suomi-aiheisia matkailujuttuja on ollut jo kaksi. Voinemme ensi talveksi odottaa tamilien ryntäystä pohjoiseen Suomeen.

Viimeksi vastaanotolla en heti muistanut yhteyttä. Oikoja kun muisteli lukeneensa jotain Suomesta, että siellä on hieno eläintarha. Ajattelin heti Korkeasaarta, mutta kyseesssä olikin luonnoneläintarha, suomalaisia eläimiä omassa ympäristössään. Niinkuin jääkarhu. Siitä muistin sen The Hindun jutun. Ranuan eläintarha oli tehnyt suuren vaikutuksen toimittajaan, ja etenkin ne jääkarhut. En ole koskaan käynyt Ranualla enkä voi arvioida onko se suomalaisen kannalta käymisen väärtti, mutta täältä katsoen on yhdentekevää onko jääkarhu Suomen eläinkuntaan kuuluva vai ei, tärkeämpää on mieliinpainuva eläintarhaelämys.

Tänään puhuimme jättiläisiglusta, se Rovaniemen IcePark ja siellä oleva jääravintola. Täällä Intian eteläkärjessä jossa ihmiset eivät ole koskaan kokeneet 18C astetta kylmempää ilmaa ajatus kaikenkattavasta jäästä, talosta joka on kokonaan jäätä tai merestä joka jäätyy ja jonka päällä voi kävellä on käsittämätön. Kuten minä ihmettelen täkäläisten kylmäksi ilmastoituja toimistoja ja hotelleja, intialainen toimittaja ihmetteli sisäilmaa. Vaikka ulkona on lunta ja jäätä ja pakkasta ja kylmyyttä ja hengitys huuruaa ja ihmispolo palelee kalikaksi, sisällä Suomessa pidetään ihan tavallisia vaatteita! Asuntojen lämmittäminen on hyvin erikoinen asia.

Se että Rovaniemen jääravintola on jättimäinen iglu, eikä iglut kuulu suomalaisuuteen yhtään sen paremmin kuin jääkarhutkaan, ei ole oleellista. Iglu tai jääkarhu tai poro tai kota. Täältä katsoen sillä ei ole mitään merkitystä. Mutta on merkitystä että Suomessa matkaillut toimittaja kirjoittaa haltioituneita matkakuvauksia kaukaisen, pohjoisen, kylmän Suomen eksotiikasta. Jutut luettuani minunkin teki mieli lähteä Ranualle ja Rovaniemelle.

Päänsärkyä ja ulkoilua

Sairaalassa tehdään remonttia - tai sitä kutsutaan nimellä "beautification"- mutta en ole ihan varma voiko paikasta koskaan tulla kaunista. Parempi kyllä, mutta yleistäen voisi sanoa että Intiassa ei mikään paikka tai rakennus ole kaunis. Kankaat ovat kauniita, korut krumeluurisia, mutta maisemat kannattaa katsoa jotenkin verhotuin silmin. Tai katsoa jonnekin kauas, etäisesti, raukeasti. Niin ne tekee intialaisissa leffoissakin, kai koska kaukana kaikki näyttää kauniimmalta.

En halua tietää mitä maalia meidän hallintokerroksessa sudittiin seiniin. Se oli kuitenkin jotain todella myrkyllistä. Minähän vietän koko päivän sellaisessa ikkunattomassa avotoimistossa jota muualla kutsuttaisiin umpikäytäväksi ja jossa säilytettäisiin vanhoja mappeja tai hylättyjä tietokoneita. Propelit pyörii ja ilmastointi tekee kylmää ja sitten se maalinkäry velloi propelien pyörittämänä tarttuen hiuksiin ja vaatteisiin ja luultavasti keuhkoihin ja aivoihin. Ainakin sain kamalan päänsäryn.

Se että kävin välillä parvekkeella hengittämässä ulkoilmaa ei ollut niin ihanaa kuin kuulostaa. Intiassa ulkoilma haisee. Vaikka sairaalan portilla on se kyltti "Do not urinate here", kaikki eivät osaa lukea.

Kotiin päästyä halusin poikkeuksellisesti lähteä ulos. Kahden kävelylenkin jälkeen emme ole kotoa kävelleet mihinkään emmekä kävelleet nytkään. Otimme auton ja ajoimme Madras-klubille jossa on kilometrin pituinen mukava kävelypolku. Mikko pysäköi auton lätäkön viereen ja astuimme ulos... Tänään ei mene hyvin... vartijat juoksivat luoksemme ja pyysivät siirtämään auton muualle. Lätäkkö haisi kamalalle... viemärivuoto...

Kävelypolulla oli paljon ihmisiä, tosi paljon. Ilmeisesti kello kuudelta auringon laskiessa on aika tulla lenkille. Seitsemältä oli jo harvaa. Mereltä tuuli pirteästi, joten vain muutamassa paikassa tuli se joen mädäntynyt haju vastaan. Vaikka Madras-klubi on aivan joen rannassa, meri on riittävän lähellä että merituuli yltää klubillekin.

Ei nämä hajut yleensä häiritse, kaikkeen tottuu. Mutta tänään se maalinkäry oli tosi ikävä. Varmaan se teki jotain aivoille. Siksi tästä jutusta tuli näin alatyylinen.

Ilman internettiä

Olemme olleet viitisen päivää varsin hiljaa koska kotona ei ole internettiä. Meillä oli lisääntyvästi ongelmia sen kanssa. Aina kun oli sähkökatkos jolloin työhuoneen virta katkesi, myös internet mykistyi ja sen palautuminen kesti yhä pidemmän ja pidemmän ajan kunnes piti aina soittaa palvelun tuottajalle ja pyytää heitä jotenkin hoitamaan uusi yhteyden muodostaminen. Ja lopulta yhden sähkökatkoksen jälkeen koko modeemi sitten sammahti eikä ole siitä elpynyt.

Sähkökatkoksia on ympäri vuoden, mutta kesä on sesonkia koska kulutus on suurin. Monet niistäkin joilla on ilmastointi, pihistelevät sen käyttöä “talvella”. On tosiaan koomista että paikalliset puhuvat ihan vilpittömästi talvesta jolloin lämpötila putoaa korkeintaan joskus yöllä niukin naukin alle 20 asteen. Minusta Chennaissa on vain sadekausi ja kuiva kausi ja aina on kuuma. Toukokuusta ilmeisesti syyskuuhun on oikein kuuma ja touko-kesäkuu on oikein kuuma ja lisäksi oikein kostea. Pitkähihaisia vaatteita silti tarvitaan sisätöissä ja ravintoloissa, jossa intialaiset ovat yhtä innostuneita kun brasilialaiset säätämään ilmastoinnin hyytäväksi ja sen lisäksi pitävät katossa olevat propelit pyörimässä niin että on aina tuulista. Varmaan sen vuoksi naiset pitävät aina hiukset joko ponihännällä tai nutturalla. Minun hiukset liehuvat töissä toimistossa kuten purjeveneessä avomerellä. En muutenkaan ole erityisen viehättynyt sisätuulesta. Eikä kukaan voi ymmärtää miksi jatkuvasti sammuttelen tuulettimia. Ja miksi kuljen villatakin kanssa kesällä. Kyllä minustakin on älytöntä pukeutua pitkiin housuihin ja pitkähihaiseen paitaan ja neuleeseen kun ulkona on 40C astetta. Mutta työpäivän jälkeen käteni ovat yhtä kohmeessa kuin jos Helsingissä kevätaikaan kulkisin ilman käsineitä.

Niin, ilmastointia käytetään, sähkökulutus on suuri, sähköt sammuvat. Meillä vähemmän kuin muilla, koska asumme tärkeiden ihmisten alueella. Meillä ei ole omaa generaattoriakaan sen vuoksi. Meillä on kolmivaiheinen sähkö joten yleensä aina joku vaihe toimii. Viime aikoina työhuone on kärsinyt katkoksista, siis huone jossa meillä on modeemi. Nyt sitten odotamme että saamme modeemin. Tässä on jo viidettä päivää vastailtu puhelimeen ja kerrottu Broad Bandille, palvelun tuottajalle, yhä uudestaan sama asia.

- MIkä on vikana?, – Modeemi ei toimi.,  - Miten ei toimi, eikö valo vilku?,  - Modeemi on hajalla, se luvattiin vaihtaa. ,  - Ok, ok, ok.

Ja sitten tyly klik, puhelin suljetaan ilman turhanpäiväisiä kohteliaisuuksia. Ja kohta taas sama soitto ja sama keskustelu. Ehkä tänään saamme uuden modeemin ja nettiyhteyden. Ei täällä koskaan voi mistään olla varma. Paitsi juuri siitä ettei voi olla mistään varma.