Kansainvälinen sairaanhoitajien päivä

Viime perjantaina vietettiin Kansainvälistä astmapäivää ja toukokuun 12. päivänä, Florence Nightingalen syntymäpäivänä, on Kansainvälinen sairaanhoitajien päivä. Sairaalassa kun olen, pääsin ensimmäistä kertaa sairaanhoitajapäivän juhlintaan. Aikaisempina vuosina Mehtan sairaalan hallinto on järjestänyt jonkun juhlan hoitajille, nyt hoitajat saivat tehdä ohjelman itse.

Alkuleikin, puheiden, välileikin ja laulu- ja tanssiesitysten jälkeen oli vielä illallinen jonne en enää jäänyt. Olin varannut kampaajan itselleni enkä ehtinyt nähdä loppuun ohjelmaakaan, joka oli varsin pitkä ja tuntui pitenevän koko ajan. Aina jostain pompahti permannolle joku lauluhaluinen sillä aikaa kun varsinaiset esiintyjät tirskuivat takahuoneessa pukeutuessaan esiintymisvaatteisiinsa. Laulut olivat käsittääkseni perinteisiä tamililauluja, sellaista vaikeata, kimeä-äänistä vikinää josta on vaikea sanoa mitään. Tanssitkin olivat traditionaalisia yhden tai kahden tanssijan esityksiä. Muutamassa kansantanssiesityksessä (“kansantanssi” on siis tanssi jota kansa tanssii, ei vuosikausia harjoitelleen lähes ammattitanssijan traditionaalista tanssia) tanssi mies-nais-pari. Mieshoitajia ei ainakaan Mehtalla ole, joten muutama naishoitaja oli pukeutunut miesten vaatteisiin ja liimannut tietenkin tyylikkäät viikset nenän alle. Näille tansseille naurettiin vatsa kippurassa kun taas traditionaaliset laulut ja tanssit saivat vilpittömän ihailevat ablodit.

Samoin kuin Mikon tehtaalla myös minun sairaalassa harrastetaan seinäjulisteita. Yhden sairasosaston hoitajat olivat käsin piirtäneet Miss Florence Nightingalen kantamassa intialaista lamppua, sairaanhoitajan vala alapuolella. Olen varma että kaikki intialaiset sairaanhoitajat osaavat sen ulkoa. Luulen että puolet suomalaisista sairaanhoitajista ei tiedä kuka Florence Nightingale on.

Sairaanhoitajat olivat koristelleet auditorion kukin, ilmapalloin ja kreppipaperinauhoin. Nuo valkopukuiset hoitajat ovat virka-asussaan kesken työpäivän, muut ovat ennen tai jälkeen työpäivänsä siviilivaatteissaan, juhlan kunniaksi hieman normaalia hienommin pukeutuneita.

Tällaisia hilkkoja ei Suomessa enää näe. Pitkiä paksuja intialaisia hiuksia ei pienellä hilkalla voi mitenkään peittää.

   

Hoitajat olivat toivoneet ettei juhliin tulisi katsojiksi miehiä, mutta kyllä sinne lopulta hiipi varovaisesti hallinto-osastolta muutamat miehet ja saivat jäädä. Sairaalan lääkäreistä on varmasti puolet naisia, mutta lääkäreitä edusti vain johtava lääkäri, nainen, tietenkin “Mehta” sukunimeltään. Vaikka hän on hyvin pieni, vaatimaton, kumara ja harmaatukkainen, hänen sisään tullessa ja pois lähtiessä esitys keskeytyi ja kaikki pompahtivat pystyyn.