Myyntitykit valmistuivat

Kollegani Mr Sharma (toinen vasemmalta) ja seitsemän uutta sairaalaesittelijää, valmiina tapaamaan Chennain alueella vastaanottoa pitävät lääkärit.

Kahdeksasta koulutettavasta sairaalamyyntitykistä seitsemän läpäisi valmennuskurssin. Yksi kahdeksasta totesi sairaala-alan liian hankalaksi ja lopetti. Kaikilla on aikaisempaa tuote-esittelijäkokemusta parista vuodesta yli kahteenkymmeneen vuoteen, mutta kenelläkään ei ollut sairaalakokemusta.

Minut onneksi vapautettiin luennoimisesta koska useimpina päivinä saatiin joku sairaalassa vastaanottoa pitävä lääkäri kertomaan erikoisalastaan. Lääkäreille oli kerrottu yhtä huolettomasti kuin minullekin mitä heiltä odotettiin, ja he, kuten minäkin, aloittivat aivan liian korkealentoisesti esityksensä. Onneksi kaikki lääkärit ovat oppineet näkemään milloin potilas ei kertakaikkiaan ymmärrä mistä on kyse. Tuote-esittelijöitä voi tässä tapauksessa pitää potilaina joten kaikki lääkärit lopulta puhuivat vain ymmärrettävistä asioista.  Mr.Sharma, minun lisäkseni toinen markkinointiosaston johtajista, veti kurssin kunniakkaasti läpi. Niin lempeä ja viisas kuin hän ihmisenä onkin, opettajana hänestä tuli intialaiseen tapaan ulkolukuun uskova vaativa tyranni. Jokapäiväiset kirjalliset kokeet arvosteltiin kovalla kädellä ja jokaisen suoritus ruodittiin. “Sait vain 6 pistettä kymmenestä. Eilen sait 9/10. Miksi et osannut, etkö tajunnut?”

Perjantaina kävimme joukolla kuuntelemassa kavereiden esitykset. Kaikki olivat harjoitelleet viiden minuutin myyntipuheen joka on tarkoitus esittää lääkäreille. Kaikki olivat harjoitelleet sen ulkoa ja se kuulosti siltä että se on opeteltu ulkoa eikä ihan kaikkea vielä muisteta. Hauki on kala, hauki on kala, hauki on…on…on … kala.

Joku seisoi tikkusuorana kädet sivulla ja paukutti armeijamaiseen sävyyn hyvin pelottavasti Mehtan sairaalan erikoisaloista. Jos olisin lääkäri joka joutuu kuuntelemaan moista, pakenisin paikalta enkä lähettäisi yhtään pienokaista Mehtan sairaalaan. Mehtan sairaala tunnetaan nimenomaan Chennain parhaimpana lastensairaalana. Toisilla kädet vispasivat kuin tuulilasinpyyhkijät – navan kohdalta molemmile sivuille ja takaisin, eteen, sivulle, eteen, sivulle, tik-tak-tik-tak. Mikko väitti että tämä maneeri opetetaan Intiassa esiintymistaidon kurssilla ja tapa on kieltämättä laajalle levinnyt. Esiintyessähän kädet on ongelma, jotenkin pitäisi olla luontevan näköinen käsiensä kanssa.

Jouduin tukalaan tilanteeseen kun minulta kysyttiin lääkärin arviota esityksistä… Ainoa mitä tällöin voi sanoa, on että länsimaalaisena on tavattoman vaikea arvioida intialaisen mittapuun mukaan, mutta että näin täysin länsimaalaisena kallistun kyllä enemmän keskustelevaan sävyyn ja että minusta on myös mukavaa jos hymyillään. Tämä aiheutti hieman hämmennystä koska tuota pelottavaa kapiaiskaveria oli juuri kovasti kehuttu.

Olen oikeasti etuoikeutettu kun näen ja koen kaikkea tätä intiaa mitä olen tähän mennessä nähnyt ja kokenut.

Opettajana

Meille tuli sairaalaan liuta myyntitykkejä joiden on tarkoitus kiertää firmoissa ja lääkäreiden vastaanotoilla kertomassa sairaalamme erinomaisuudesta. Olisi ollut kiva jos joku olisi maininnut minulle edes päivää aikaisemmin että olen yksi oleellisimmista luennoitsijoista. Olin eilen töissä hieman ennen yhdeksää ja suorastaan säikähdin kapean käytävän pursuessa ihmisiä. Yleensä olen tuohon aikaan ainoa. Markkinoinnin uusi johtaja, Mr. Sharma riensi myyntitykkilauman läpi kertomaan että minulla onkin ensimmäinen esitys. "Voisit puhua lyhyesti lääketieteestä"

Niinkö? Lääketieteestä - miten mainio kompakti aihe! Lääketiede tiivistettynä kaupallisen koulutuksen saaneille myyntitykeille? Koko lääketiede? Anatomia ja mikrobiologiakin? Puhunko siinä sivussa hieman etiikasta ja lääkkeiden komplikaatioistakin? Ex tempore, viiden minuutin varoituksella, ilman ainuttakaan kalvoa tai power pointia? Intialaisille jotka eivät ymmärrä minun aksenttia?

"No, voisit vaikka puhua infektioista". Mitä tässä muutakaan voi tehdä... "Okei, puhun jotain"

Kerroin kymmenelle myyntitykille niitä näitä tulehdustaudeista. Jotain viruksista ja bakteereista ja sienistä, kerroin että infektio ja inflammaatio on eri juttu ja antibiooteista ja levosta ja oireenmukaisesta hoidosta. Ja lopetin paatokselliseen painotukseen "kaikkein tärkeintä on infektioiden ehkäisy ja parhaiten tulehdukset ehkäistään pesemällä käsiä. Ja kädet pestään liuosmaisella saippualla, juoksevalla vedellä eikä unohdeta käyttää nestemäisiä käsien desinfektioaineita."

... Tuon sanoin ihan piruuttani. Mehtassa harrastetaan saippuanpaloja jotka käytetään hyvin loppuun. Froteepyyhkeitä pestään ja varmasti vaihdetaan kerran päivässä. Käsidesiä en ole nähnyt. Itse olen niin niuho etten koske niihin vanhoihin saippuajämiin, minulla on aina oma käsidesi mukana.... Mutta käsienpesua ei koskaan voi korostaa liikaa joten olin oikeastaan tosi tyytyväinen itseeni.

Tänään kurssi jatkui. Auditorioon mennessäni kuulin kuinka Mr. Sharma pani myyntitykit toisensa jälkeen toistamaan infektion määritelmän. Määritelmä oli niin hieno että se on nyt unohtunut minultakin. Mr Sharma selitti minulle että jokaisen opetuspäivän jälkeen on tentti ja oppilaat olivat eilen pärjäneet huonosti. Eivät osanneet veren hyytymismekanismia tai eri bakteereja.
... Mitä ihmettä?! Kyllä vain.... Minun lopetettuani eilisen infektioluennon Mr. Sharma oli pannut paremmaksi ja opettanut jotain kunnollista, suunnilleen mikrobiologian approbaturin verran tärkeätä tietoa. Eikä nämä myyntitykit todellakaan tunnu omaksuneen mitään. Kirjoitin fläppitaululle "Virusinfektio", Bakteeri-infektio", "Sieni-infektio", "Inflammaatio" ja pyysin mainitsemaan vastaavia tauteja. Virustauti? "H1N1" - Se on virus, mikä on se sairaus?, "Zovirax" - Se on viruslääke, mitä tautia sillä hoidetaan?... Bakteeritauteihin vastattiin E.colia, klebsiellaa, mikrobiproliferaatiota ja vaikka mitä mutta yhtään tulehdustautia ei tullut mieleen.

Minun tapani opettaa on huono. Myyntitykit halusivat tehdä muistiinpanoja eikä vastata vaikeisiin kysymyksiin. Muistiinpanot voi opetella ulkoa ja jos on hyvä muisti, saa täydet pisteet tentistä ja on "topper", huippuoppilas. Kaikki haluavat olla huippuja. Mr. Sharman esityksen aikana oli saanut kirjoittaa kynä sauhuten, minä olin vain kysellyt enkä ollut antanut yhtään ulkoa opeteltavaa määritelmää. Kaverit olivat oppineet Mr.Sharmalta paljon, mutta minusta tuntui etteivät he olleet omaksuneet mitään eivätkä oppineet mitään hyödyllistä.

Otin tänään ihan toisen linjan. "Pediatri hoitaa lapsia, gynekologi naisia. Oftalmologi on silmälääkäri, otorinolaryngologi on korva-nenä-kurkkulääkäri.." Ja niin edelleen. Tunsin itseni typeräksi. Mutta kynät sauhusivat ja muistiinpanoja tehtiin. Ehkä tänään oltiin oikealla tasolla opetuksessa. Ja tällainen onnistuu ex tempore minultakin.

Madras klubilla

Madras klubi on nykyisin aika hiljainen paikka. Varmaan koska klubirakennus on remontin alla ja voi olla että porukka on siirtynyt muihin kerhoihin siksi ajaksi. On ihan asiallista että talo korjataan, kaikki on varsin nuhjaantunutta, mutta ei ole reilua että remontti on juuri silloin kun me kuulumme klubiin. Mikä tietenkin voi olla syynä että pääsimme niin nopeasti jäseniksi... remontit maksaa lakheja rupioita.

Lakh on jokapäiväinen termi niille jotka puhuvat isoista määristä. Lakh on sata tuhatta. Intiassa suuret numerot jaotellaan lakheissa. Miljoona kirjoitetaan 10,00,000 eli kymmenen lakhia. Seuraavaksi tulee sata lakhia, crore. Luvuista puhutaan ulkomaalaisellekin lakheissa ja croreissa ja ulkomaalainen joutuu tekemään laskutoimituksia mielessään. Lukujen lisäksi on tämä kieli... Aloitimme hienojen sanontojen ja lauseiden keräämisen. Court directs that the detenu be set at liberty, whereupon he no longer harbours deep grievances. Oikeus määräsi vangin vapautettavaksi, eikä vanki enää valittanut.

Perjantai-iltana söimme Madras klubin uima-altaan reunalla olevassa cafeteriassa. Oli mukava istua ulkona ja katsoa kuinka intialaiset uivat. Uima-allas täyttyy vasta hämärän laskeutuessa ja silloinkin kuntouimareista. Intialaiset eivät ole tunnettuja atleettisuudestaan, mutta Madras klubin uimarit ovat ehdoton poikkeus. Uimalakit, uimalasit ja kova vauhti. Pitää opetella laittamaan pää veden alle että kehtaa mennä mukaan.

Tänään olimme kuntosalilla. Siellä on yleensä korkeintaan kaksi muuta joten laitteisiin ei ole tunkua. Nyt oli yksi kuntoilija, laihan sitkeä tyyppi, sellaista hiljaisen sosiaalista sorttia. Ei puhunut mitään mutta tuli aina viereiseen laitteeseen vetämään sarjojaan. Ilmastointi ei toiminut ja valuimme hikeä ihan jo senkin vuoksi. Ulkona on 39C eikä sisällä ole juuri viileämpää. Toverimme tempaisi vatsaliikkeitä kolme 25 liikkeen sarjaa siinä missä Mikko teki 15. Sellainen masentaa. Lopetimme kuntoilun ja menimme cafeteriaan mehulle. Intialaiset juovat aina mehuja, etenkin aterialla.

Olin kuvitellut että Madras klubi on Wodehousen kirjojen tapainen Kuhnurien Klubi. Bertie ei nostanut puntteja eikä Jeeves juossut. En olisi uskonut että Madras klubi on rääkättyjen urheilijoiden kerho.

Sosiaalista elämää

InterNations Coctail-ilta Taj Connemara-hotellissa

Vastapainoksi viimeisten viikkojen nyhjäämiselle olimme eilen kovin sosiaalisia. Heti kun aloitin sairaalahommat, sosiaalinen elämä lopahti. Rouvatapaamiset on järjestetty niin että kouluikäisten lasten äidit ehtivät tilaisuuksista hakemaan lapsensa koulusta. Tämä taas sopii huonosti työssäkäyville.

Koska kaikki sosiaaliset verkostomme ovat erilaisten rouvatapaamisten kautta syntyneet, päätin järjestää itseni Overseas Women's Clubin kokoukseen. Siis, koska jaan auton ja autonkuljettajan Mikon työtoverin vaimon, Jenniferin, kanssa, kysyin Jenniferiltä josko hänellä on jotain menoa keskiviikkona vai voiko Venkatesh viedä minut kymmeneksi Taj Mount Road-hotelliin OWC:n kokoukseen ja sieltä puolilta päivin sairaalaan. Jennifer ei ehkä ole maailman joustavin ihminen, mutta nyt asia hoitui hienosti - Jennifer halusi tulla samaan OWC-tilaisuuteen.

Alkuun oli kahvia, pientä naposteltavaa ja seurustelua jonka jälkeen yhden rouvan mies, intialainen kirjailija-toimittaja Timeri Murari, kertoi 200 kilometrin vaelluksestaan hindujen pyhälle vuorelle Himalajan Mount Kailakselle. Ostin myös matkasta kirjoitetun kirjan - se on OWC kirjakerhon seuraava kirja, mutta enpä tiedä pääsenkö kirjakerhoon.

Kuten aina, tapaamisessa kuulin uusista tilaisuuksista. Jo samana iltana on jonkinlainen töissäkäyvien ulkomaalaisten tapaaminen toisessa Taj-hotellissa (niitä on Chennaissa kolme ja lisäksi tunnin matkan päässä ylellinen Taj-lomakeskus / rantahotelli). Venkatesh vei minut puolilta päivin sairaalaan, suunnittelin siellä terveysturismia kunnes Venkatesh tuli taas hakemaan kello 17.45. Ruuhkaa oli reippaanlaisesti mutta ehdin 18.30 joogapaikkaani. Matkaa ei varmaan ole edes kymmentä kilometriä mutta tämä liikenne on arvaamatonta. Ei vain autot ja autorikshat ja mopot ja kävelijät, vaan myös lehmät, koirat, kanat ja vuohet. Ja härkävankkurit. Ei koskaan voi tietää miten matka lentää.

Oma joogaopettajani Viji on touko-kesäkuun kuumuutta paossa ja sijaisopettajani keskittyy enemmän liikkeiden opettamiseen kuin meditoivaan hengittelyyn. Sijaisopettajan tuntien jälkeen olen hikinen ja kipeä, Vijin tuntien jälkeen olen rentoutunut ja hyväntuulinen. Odotan todella oman guruni paluuta

Mikko oli Babun kuljettamana hakemassa minua ja lähdimme suoraan joogasta hotelli Taj Connemaraan siihen työssäkäyvien tapaamiseen. Vaikka ohjeet olivat niinkin löyhät, löysimme hotellin baarista aivan uuden ryhmän ulkomaalaisia. Itse asiassa olin liittynyt tällaiseen InterNations-ryhmään jo Brasilian aikaan, mutta ilmoittautunut jäseneksi Helsinkiin. Tämä on idealtaan ehkä jotain Rotary-tyyppistä, tarkoitettu ulkomailla asuville tai muuten vain globaaleille sieluille jotka maailmalla vaeltaessaan voivat käydä eri maiden eri kaupunkien kokouksissa ja etenkin hengata oman kaupungin ryhmän kanssa. Helsingin ryhmässä en ollut koskaan käynyt enkä ollut tutkinut InterNations-nettisivujaan - olin vain todennut ettei Chennaissa ole ryhmää ja unohtanut asian saman tien. Ryhmä onkin ovelasti Madras-nimen alla. Nämä vanhat ja uudet nimet ja osoitteet ovat joskus tosi hankalia kun molempia käytetään eikä käytössä ole logiikkaa. Toisaalta voi olla loukkaavaa pitäytyä brittinimissä, toisaalta monet intialaiset tuntuvat käyttävän pelkästään brittinimiä, Madras, Bombay, Calcutta.

Oli mukavaa tavata uusia ihmisiä. Meitä oli parikymmentä, ranskalaisia, australialaisia, brittejä, joku itävaltalainen, saksalainen ja italialainenkin. Ja muutama amerikkalainen. Hämmästyttävän moni on perustanut omia yrityksiä, lakifirmoja, vientifirmoja, kirjanpitoa, ravintolaa, konsultointia. Läheskään kaikki ulkomaalaiset eivät ole ekspatteja, vaikka alkujaan ovat saattaneet jonkun firman lähettäminä tullakin, ja sitten jotenkin vain jämähtäneet ja jääneet. Sellaista sattuu.

Tämä on Manaukseen verrattuna niin ihmeellistä... on muitakin ulkomaalaisia. On niin paljon ulkomaalaisia että voi olla erilaisia ryhmiä. Olen Overseas Women's Clubin jäsen ja käymme kuukausittaissa Sundowners-coctail-illoissa, olen aikeissa liittyä International Women's Associationiin jossa on usein loistavia luennoitsijoita puhumassa mielenkiintoisista aiheista, käymme kerran kuussa British Councilin tilaisuuksissa joissa on tarkoitus vain pitää hauskaa, nyt tuli tämä InterNations, joka vaikutti meille sopivalta ja tietenkin on Madras Klubi. Johonkin pitäisi saada se ratsastusklubikin mahtumaan.

Vaikka ei ehkä ole korrektia puhua intialaisista kaupungeista ja paikoista brittinimillä, britit ovat näköjään hyvin tehokkaasti jättäneet Intiaan klubiperinteen joka elää ja voi hyvin. Ei Chennain klubit tietenkään näihin mainittuihin lopu. Olemme vain yrittäneet löytää meille sopivat.

Pikkuoravat

Pidän vain yhdestä eläimestä ja se on beagle. Hevoset on kivoja kun niillä voi ratsastaa, mutta muuten en piittaa eläimistä.

Nyt minun kylppäriin on tullut orava. Se rakensi ikkunan ja hyttysverkon väliin pesän, raahasi sinne risuja ja risupesä on sellainen 20 cm korkea, aivan litteänä ikkunalla, oikean kyynärpääni kohdalla kun harjaan hampaitani. Orava on ihan hiljaa pesässä enkä edes huomaa sitä kun käyn suihkussa, mutta yhtäkkiä se voi livahtaa aina avoinna olevasta viereisestä ikkunasta ulos.Hyttysverkko on kiinnitetty tarralla koko ikkunan kokoisena ja orava luikkii käpälät verkossa kiinni ulos siitä avoimesta ikkunasta. Yäk!

Pyysin Anitaa hoitamaan hirveän pesän asukkaineen pois. Kerrankin yleensä hyvin rauhallinen Anita järkkyi "ei sitä voi tehdä! Se tietää huonoa onnea ja hajoittaa kodin ja perheen. Oravan kotiin ei saa koskea!"

Taikauskoiset intialaiset... Mutta enhän minä voi kaikkien meidän talossa olevien ja kävijöiden onnea tuhota. Mutta en myöskään voi harjata hampaitani oravan pälyillessä minua 30 cm päässä. Yäk. Harjaan hampaani nyt muualla.

Mikolla on kylppärissään oma orava ja oravanpesä. Kauanko oravat pesivät? Poikasia ei vielä ole.

Vaalit

The Hindun torstain etusivun kuva vaalien jälkeisenä päivänä. Tamil Nadun oppositiopuolueen puheenjohtaja J.Jayalalithaa ja Tamil Nadun pääministeri isä aurinkoinen M.Karunanidhi äänestivät Chennaissa. Länsi-Bengalin pääministeri Buddhadeb Bhattacharjee ja ulkoministeri Pranab Mukherjee äänestivät Kolkatassa

Tätä kirjoitusta olen kyllä lykännyt kuukauden verran. Mielelläni jatkaisin lykkäämistä, mutta koska seuraavat vaalit ovat Intiassa vasta 5 vuoden kuluttua enkä usko silloin enää täällä olevani, on kai jotain kerrottava.

Intian politiikka ja vaalijärjestelmä on meille hämärän peitossa. Mikko kävi joku viikko sitten jopa Global Adjustment-firman kutsumana keskustelemassa Intian politiikasta The Hindu-lehden päätoimittajan kanssa, yhdessä kymmenen muun ulkomaalaisen kanssa, mutta ei tullut juuri viisaammaksi. The Hindua on kyllä luettu, mutta jonkun pitäisi selittää meille kaikki ihan alusta asti.

Politiikka on paikallista. Ei Tamil Nadussa ole vallassa olevaa vasemmalle nojautuvaa Kongressipuoluetta sen enempää kuin toista maan valtapuoluetta, oikeistolaista hindunationalisti BJP-puoluettakaan. Meidän osavaltion lukuisat poliittiset puolueet ovat kyllä sitoutuneet suuriin puolueisiin, mutta se ei ole oikeastaan oleellista. Osavaltioissa äänestetään ehdokkaat maan parlamenttiin paikallisten pikkuasioiden perusteella. Intian yhteiset asiat, Intian ulkopolitiikka, Intian tulevaisuus on kaukaista eikä se kiinnosta. Intia on liian suuri käsitettäväksi.

Koko Intiassa on 714 miljoonaa 18-vuotta täyttänyttä äänioikeutettua. Intian puolueiden lukumäärää en tiedä. Intiassa on 28 osavaltiota ja 7 muuta erityismääriteltyä aluetta. Intiassa puhutaan satoja eri kieliä, mutta on vain 16 virallista kieltä. Intia on monikielinen, monikulttuurinen, moniuskontoinen, monikastinen (vaikka kastijärjestelmää ei olekaan) mammutti jossa mikään ei oikein toimi, mutta periaatteessa pelataan demokratian säännöin.

Intialaisia yhdistää modernin populaarikulttuurin kolme elementtiä: kriketti, elokuvat ja politiikka. Nämä ovat täysin demokraattisesti kaikille yhteisiä ja kaikkia kiinnostavia, vaikka se politiikka onkin paikallista.

Intiassa on seremoniallinen presidentti ja pääministerillä on suurin valta. Nykyinen presidentti on Shrimati Pratibha Patil. Brasiliassa presidentistä käytetään lempinimeä Lula, "mustekala", Intiassa "Shrimati" on sanskriittia ja tarkoittaa Rouva. Nämä kunnioittavat nimitykset häiritsevät paljon ulkomaalaista joka on muutenkin nimien kanssa hukassa. Presidentti nimittää valtapuolueesta pääministerin - nykyinen pääministeri Dr. Manmohan Singh tulee jatkamaan vaalituloksen perusteella. Tähän asti olin luullut että Mrs. Sonia Gandhi on presidentti, mutta hän onkin Kongressipuolueen puheenjohtaja.

Parlamentti on kaksikamarinen. Ylähuone on Rajya Sabha, osavaltioiden neuvosto, jossa on korkeintaan 250 jäsentä, joista presidentti nimittää 12. Muut jäsenet ovat osavaltioiden ja territorioiden nimittämiä niiden asukaslukujen suhteessa. Edustajien kausi on kuusi vuotta, ja kolmannes nimitetään uudelleen kahden vuoden välein. Rajya Sabha on jatkuvasti koolla, eikä sitä voi hajottaa. Varapresidentti on Rajya Sabhan puhemies. ... Ei minulla tästäkään ollut minkäänlaista aavistusta. Ei kuulu tavallisen The Hindun lukijan osaamisalueeseen!

Nyt alahuoneeseen, Lok Sabha, valitaan 543 edustajaa suoralla kansanvaalilla ja siis paikallispoliittisin perustein. Koska intialaisia yhdistävät asiat ovat kriketti, elokuvat ja politiikka, näyttelijät ja urheilijat ovat hyvin esillä politiikassa. Tamil Nadun entinen pääministeri ja nykyinen oppostiopuolueen johtaja Mrs. J.Jayalalithaa on näyttelijä. ... Nämä näyttelijäjutut ovat paljon paremmin esillä kuin parlamentin ylähuone, ja oman osavaltion johtavat poliitikot näkyvät joka päivä mediassa.

Vaalit olivat vaiheittain viidessä osassa. Torstaina äänestivät viimeiset osavaltiot tai osavaltioiden osat - Tamil Nadu, Himalayan seuduilta pohjoisia osia, idästä Länsi-Bengalin osavaltio ja Kolkata.

Intian yli miljardista kansalaisesta puolet on alle 25-vuotiaita. Edellisten vuoden 2004 vaalien jälkeen näissä vaaleissa oli 42 miljoonaa uutta äänestäjää. ... Nämä luvut ovat oikeasti aivan käsittämättömiä...
Nuoriin kolahti USA:n vaalit ja vaalitulos, Obama-huuma tuntuu täälläkin. Nuoriin on kohdistettu vaalimainontaa samoilla keinoin kuin USA:ssakin - blogit, nettisivut, Facebook, SMS, YouTube, Twitter.

Äänestyspäivä on vapaapäivä. Tamil Nadussa äänestettiin viime torstaina. Koska levottomuuksia voi esiintyä, meitä kehoitettiin pysymään kotona. Olimmekin tiukasti sisällä, osittain koska Mikko oli flunssassa ja olimme antaneet Babulle vapaapäivän jotta hän saa mennä kotikyläänsä äänestämään. Postiääniä ei voi antaa ja jos sattuu asumaan ulkomailla, kurja juttu, ei voi äänestää. On tultava sinne missä on kirjoilla. Mikä aiheutti todella paljon ongelmia. Useimmat jotka olivat muuttaneet viiden vuoden sisällä, eivät löytäneet nimiään äänestyslistoilta eivätkä siten saaneet äänestää. Tai nimet oli muuten vain kadonneet. Sairaalassa Vidya kertoi käyneensä kahdeksanhenkisen lähiperheensä / sukunsa kanssa äänestämässä. Heistä vain yksi sai äänestää. Muiden nimiä ei löytynyt. Vidyan mielestä se oli ikävää. Onhan se harmillista että perustuslaillinen oikeus äänestää on juuri vaalipäivänä kadonnut.

Periaatteessa henkilöllisyystodistuksen pitäisi äänestäessä riittää, mutta ei se riitä jos nimeä ei ole listoilla. Lehdessä oli paljon juttua tästä. Ihmiset olivat jonottaneet 40C kuumuudessa tunteja vain kuullakseen etteivät saa äänestää. Se tuohdutti. Samoin oli kehoitettu tulemaan uurnille jos ei halua äänestää ketään ehdokasta, säännön 49(0) mukaisesti. Tämä aiheutti todella paljon ongelmia. Vaalivirkailijat eivät tienneet mistä on kyse, jossain oli ihan käsikähmää asiasta. 49(0)-äänestäjiä pidettiin pilailijoina tai äänikoikeuden pilkkaajina. En ole ihan selvillä miksi tämä sääntö oikein oli keksitty enkä ole ainoa. Monia juttu epäilytti ja arvelivat joutuvansa vain hankaluuksiin jos nimi esiintyy erillisessä äänestämättömyys-listassa. Kaikesta huolimatta, Chennaissa oli vain muutamia väkivaltaisia kuolemantapauksia vaalipäivänä.

Näitä etusormikuvia oli lehdet täynnä äänestysten jälkeen. The Times of Indian sivulla Sonia Gandhi näytti äänestämisen jälkeen kynnessä olevaa liilaa merkkiä, todistusta siitä että on äänestänyt

Vilppien tai useampaan kertaan äänestämisen estämiseksi Intiassa jokainen äänestäjä merkataan ihan konkreettisesti. Jokaiselle äänestäjälle maalataan kynteen liila viiva. Väri kestää kaksi viikkoa.

Ongelmia?

Lisäsin pari päivää sitten perheemme eri aikavyöhykkeitten kellot vasempaan reunaan. Kertokaa jos teillä on ollut sen jälkeen ongelmia tämän sivun kanssa. Joillekin on kuulemma käynyt niin, että selain alkaa omia aikojaan avaamaan yhä uusia ikkunoita. Tämä saattaa kyllä johtua jostain ihan muustakin. Poistan ne kellot jos useammalle lukijalle on käynyt samoin.

Sairaala

Tajusin aika myöhään että kännykälläni voi ottaa myös valokuvia ja räpsin sitten innoissani enemmänkin töissä ollessani. Laatu ei ole aivan ehdottoman tarkka.

 

Sairaalaan tullaan hiljaiselle asuinkadulle suuremmalta valtaväylältä. Keltainen autoriksha tuo potilaita.

Potilas tuodaan päivystykseen. Ambulanssi pääsee tähän sisäpihaan jossa on myös muutama parkkipaikka. Oikealle menee käytävä ilmoittautumistiskille, vasemmalla on lasten poliklinikka ja minä otan kuvaa vasemmalla olevan oman hallinto-osaston portaikon kohdalla.

Tuo auto on peitetty pölyn vuoksi, mopoilla kulkee työntekijät ja potilaat. Tuo oikeanpuoleinen vankilamainen parvekeuloke on meidän lounaspaikka. Sairaalassa on ehostustyöt meneillään ja vasemmanpuoleisesta on tulossa enemmän edustuksellinen parveke.  

Sairaalan portti ja harmaapaitainen vartija. Vartijat pitävät päivystykseen vievää porttia puomilla lukittuna ja avaavat vain hätätapauksessa. Venkatesh-kuljettaja jättää minut tuohon vartijan kohdalle joka aamu hieman ennen yhdeksää ja kävelen sisälle ja vasemmalle, ohi sisäpihalle parkkeerattujen polkupyörien ja mopojen ja kiipeän toiseen kerrokseen.

Tästä kuvasta näkee että Mehtassa on perinteitä. Tämä on siitä suljetulta päivystysportilta. Kyltti on kaunokirjoitusasuisena hieman vanhahtava, mutta sopii hyvin kiemuraiseen tamili-kirjoitukseen. Muuriin on myöhemmin katsottu tarpeelliseksi lisätä “Do not litter here. Do not urinate here.”

Kansainvälinen sairaanhoitajien päivä

Viime perjantaina vietettiin Kansainvälistä astmapäivää ja toukokuun 12. päivänä, Florence Nightingalen syntymäpäivänä, on Kansainvälinen sairaanhoitajien päivä. Sairaalassa kun olen, pääsin ensimmäistä kertaa sairaanhoitajapäivän juhlintaan. Aikaisempina vuosina Mehtan sairaalan hallinto on järjestänyt jonkun juhlan hoitajille, nyt hoitajat saivat tehdä ohjelman itse.

Alkuleikin, puheiden, välileikin ja laulu- ja tanssiesitysten jälkeen oli vielä illallinen jonne en enää jäänyt. Olin varannut kampaajan itselleni enkä ehtinyt nähdä loppuun ohjelmaakaan, joka oli varsin pitkä ja tuntui pitenevän koko ajan. Aina jostain pompahti permannolle joku lauluhaluinen sillä aikaa kun varsinaiset esiintyjät tirskuivat takahuoneessa pukeutuessaan esiintymisvaatteisiinsa. Laulut olivat käsittääkseni perinteisiä tamililauluja, sellaista vaikeata, kimeä-äänistä vikinää josta on vaikea sanoa mitään. Tanssitkin olivat traditionaalisia yhden tai kahden tanssijan esityksiä. Muutamassa kansantanssiesityksessä (“kansantanssi” on siis tanssi jota kansa tanssii, ei vuosikausia harjoitelleen lähes ammattitanssijan traditionaalista tanssia) tanssi mies-nais-pari. Mieshoitajia ei ainakaan Mehtalla ole, joten muutama naishoitaja oli pukeutunut miesten vaatteisiin ja liimannut tietenkin tyylikkäät viikset nenän alle. Näille tansseille naurettiin vatsa kippurassa kun taas traditionaaliset laulut ja tanssit saivat vilpittömän ihailevat ablodit.

Samoin kuin Mikon tehtaalla myös minun sairaalassa harrastetaan seinäjulisteita. Yhden sairasosaston hoitajat olivat käsin piirtäneet Miss Florence Nightingalen kantamassa intialaista lamppua, sairaanhoitajan vala alapuolella. Olen varma että kaikki intialaiset sairaanhoitajat osaavat sen ulkoa. Luulen että puolet suomalaisista sairaanhoitajista ei tiedä kuka Florence Nightingale on.

Sairaanhoitajat olivat koristelleet auditorion kukin, ilmapalloin ja kreppipaperinauhoin. Nuo valkopukuiset hoitajat ovat virka-asussaan kesken työpäivän, muut ovat ennen tai jälkeen työpäivänsä siviilivaatteissaan, juhlan kunniaksi hieman normaalia hienommin pukeutuneita.

Tällaisia hilkkoja ei Suomessa enää näe. Pitkiä paksuja intialaisia hiuksia ei pienellä hilkalla voi mitenkään peittää.

   

Hoitajat olivat toivoneet ettei juhliin tulisi katsojiksi miehiä, mutta kyllä sinne lopulta hiipi varovaisesti hallinto-osastolta muutamat miehet ja saivat jäädä. Sairaalan lääkäreistä on varmasti puolet naisia, mutta lääkäreitä edusti vain johtava lääkäri, nainen, tietenkin “Mehta” sukunimeltään. Vaikka hän on hyvin pieni, vaatimaton, kumara ja harmaatukkainen, hänen sisään tullessa ja pois lähtiessä esitys keskeytyi ja kaikki pompahtivat pystyyn.

Babu pelasti

Intiassa on pulaa sähköstä; sähkönkulutus kasvaa nopeammin kuin mitä uusia voimalaitoksia ehditään rakentaa. Siksi kaikki joutuvat kärsimään säännöllisistä sähkökatkoksista. Paitsi me, koska satumme asumaan samassa verkossa kuin pari osavaltion ministeriä ja korkeimman oikeuden tuomaria. Mutta meiltäkin tippuu aina joskus kolmivaihevirrasta yksi vaihe pois. Silloin sammuu makuuhuoneen toinen ilmastointilaite, jääkaapit ja jotain muuta. Tästä ei ole yleensä sen suurempaa kiusaa kun sitä kestää vain tunnin, korkeintaan pari. Sama tapahtui taas eilen aamulla, tai niin ainakin luultiin. Kun tultiin kotiin iltapäivällä, tuo yksi vaihe oli edelleen pois päältä.

Mainitsin asiasta Babulle, joka soitti välittömästi sähkömiehille. Babu sanoi, että “tulee ihan kohta”. En kyllä ymmärtänyt tuleeko sähkö päälle kohta vai tuleeko joku käymään. Sähkömiehtet tulivat. Joku outo sulake olikin palanut, sellainen kuparijohto tuon kuvan vasemmanpuoleisen “kahvan” alla.

Uusi kuparijohto palaneen tilalle ja sähköt toimivat taas. Korjauksesta veloitettiin 50 rupiaa. Minulla ei ollut 50 rupian seteliä, joten annoin 100 rupiaa. Kaverit kiittivät ja yrittivät lähteä. Onneksi Babu oli tarkkana ja pelasti minut maksamasta ylihintaa. Kaverit kaivoivat taskuistaan vaihtorahat 50 rupiaa eli 75 senttiä.

Astmapäivä

Maailman astmapäivää vietetään toukokuun ensimmäisenä tiistaina. Ihmettelen kuinka paljon näihin eri päiviin yleensä kiinnitetään huomiota - minä en ollut koskaan aikaisemmin kuullut astmapäivästä - mutta viime perjantaina minä vietin astmapäivää. Vasta nyt tajusin ihmetellä miksei Mehtan sairaalassa vietetty astmapäivää sinä oikeana päivänä, tiistaina, vaan se oli perjantaina, mutta ehkä sillä ei ole merkitystä. Chennaissa on monta sairaalaa ja useimmat viettivät viime viikolla astmapäivää joten astmaatikoilla oli vapaus käydä ilmaisessa tarkastuksessa vaikka joka päivä ja tehdä vertailuja eri sairaaloiden välillä.

Neljä keuhkotautilääkäriä oli varautunut vastaanottamaan tarkastukseen ja opastukseen tulevia astmapotilaita ja iltapäivällä yleisölle oli kahden tunnin interaktiivinen luento astmasta. Minä oli lupautunut poliklinikalle opastamaan sisään tulvivia astmaatikkoja. Ilmaiseen tarkastukseen tulvi yksi opiskelijatyttö äitinsä kanssa.

Siinä potilaita odottaessa menin johtavan keuhkolääkärin vastaanottohuoneeseen, hieman rupattelemaan kollegan kanssa... voi, mitä minä oikein kuvittelin... nythän ollaan Intiassa....

Pienessä huoneessa seisoi selkä suorana kolme sairaanhoitajaa hilkoissaan ja samanlaisessa valkoisessa hoitajapuvussa kuin olen valokuvissa nähnyt äitini käyttäneen 50-luvulla. Neljäs ryhdikkäänä seisova nuori nainen oli pukeutunut sariin. Vanhempi johtajalääkäri, mies, istui pienen työpöytänsä ääressä, pyysi minua istuutumaan ja kuulusteli "Oletko erikoistunut?", "Missä olet pitänyt vastaanottoa?", "Mistä olet valmistunut?", "Tiedätkö jotain astmasta?" Mielestäni tiedän astmasta hyvinkin paljon ja olen hoitanut ihan menestyksekkäästi niin akuuttia astmakohtausta kuin oireetontakin astmaa. En ilmeisesti ollut tarpeeksi vakuuttava. Keuhkolääkäri pyysi sitä saripukuista kertomaan minulle astman perusteet. Se oli oikeastaan pelottavaa. Saripukuinen kääntyi minuun päin, seisoi suorana edessäni, katsoi alas minuun ja aloitti esitelmän. Oli kuin olisi painettu nappia ja kone olisi käynnistynyt. Kuin robotti. Minä istuin siinä paikallani ja kuuntelin kollegan esitelmää astmasta. Sairaanhoitajat kuuntelivat hievahtamatta, keuhkolääkäri katsoi saripukuista lääkäriä selvästi tyytyväisenä, pieni huone tuntui käyvän ahtaaksi, happi loppua ja minua alkoi ahdistaa. Olin tullut rupattelemaan kollegan kanssa ja minulle pidetään esitelmä astman perusteista! Esitelmä onneksi loppui yhtä täsmällisesti kuin oli alkanutkin, ikään kuin ohjelma olisi päättynyt tai nauha pyörinyt loppuun. Keuhkolääkäri totesi "Nyt tiedät jotain astmasta" ja se tuntui luvalta hengittää normaalisti ja rentoutua. Sen lisäksi että tilanne oli ahdistava, se oli myös loukkaava. Ei minulle tarvitse tulla rautalangasta vääntämään asioita jotka jokaisen lääkärin on osattava.

Suurin osa lääkäreistä on erikoistunut tai opiskellut Englannissa, Australiassa tai USAssa, mutta en tiedä miksi Intiassa kaikki muuttuvat toisenlaisiksi. Tai ehkä vain minä olen se toisenlainen enkä ole oppinut oikeanlaiseksi. Ehkä suurin osa mitä olen aiemmin oppinut on väärää, käyttäydyn väärin, pukeudun väärin, puhun väärin, tietoni ja taitoni ovat vääriä. En osannut kommunikoida kollegoitteni kanssa. En osaa sanoa "Sir" enkä pidä suullisen tentin muotoisesta keskustelusta. En ole hyvä olemaan kamalan muodollinen. Vastaanottoa pitäessäni olen varsin vapautunut ja hyväntuulinen ja mielestäni saan tällä tavalla potilaatkin rentoutumaan. Joillain on astmakohtauskin lievittynyt jo siitä että juttelen. Perjantaina oli likellä ettei minusta tullut astmapäivän toista potilasta.

Tuskaisaa olla kotona

En koskaan pääse suoraan kotiin. Joudun seisomaan etupihalla ja kuuntelemaan kaikki vartijoiden kuulumiset, huolet ja kommentit. Ja katsomaan kuinka edellisen päivän kukan nuppu on puhjennut täyteen terään. "Pink, look Madam, this pink color". Joko vartijat jostain syystä kuvittelevat minun olevan intohimoinen puutarhan palvoja, tai se on vain helppo syy osoittaa olevansa aktiivinen ja kunnollinen vartija joka huomaa pieniä asioita.

Eilen illalla oli vartijoita kaksi, toinen siviileissä, toinen univormussa. Oikeastaan vartijoita oli hetken kolme ja siitä kai olikin kyse. Sanjay, se kaveri jolle kolmatta kuukautta sitten lainasimme 5500 rupiaa kun lähti kuukaudeksi pohjoiseen sisarensa häihin tuli takaisin. Kuukausi on venyvä käsite, olimme jo laskeneet lainasumman menetetyiksi. Mutta viime viikonloppuna Sanjay oli taas pihallamme ja kysyi saako tulla meille takaisin.

Sitten se toinen, alunperin vaitonainen joka sittemmin osoittautui puheliaimmaksi kaikista, lähti naapuriosavaltioon tätinsä hautajaisiin kolmeksi päiväksi. Näytti junaliputkin minulle "Madam, come back Thurrsday". Sijaisvartija johon olimme mieltyneet jäi meille tämän vuoksi vielä hetkeksi. Viime aikoina sijaisvartijakin on ruennut näyttämään minulle kukkasia ja epäilin olisiko kyse siitä että hän viihtyy meillä ja toivoo voivansa jäädä.

Illalla tämä puhelias siviilivaatteissaan selitti jotain loputonta josta en saanut mitään tolkkua ja mukava sijainen oli vieressä hiljaa vormussaan. Mikko pääsi, kuten aina, sisälle ongelmitta, nämä kun ovat rouvan ratkaistavia asioita. Totesin etten ymmärrä yhtään mitään ja sama selitysryöppy alkoi uudestaan. Lopulta sanoin aika epätoivoisena ettei asiassa ole mitään ongelmaa, jatketaan kuten ennenkin, Sanjay on tullut takaisin, samat vartijat jatkavat ja sijainen voi mennä vartiointiliikkeen osoittamaan uuteen paikkaan. Vaikka teki mieli sanoa että sijainen voisi jäädä ja se puhelias lähteä. Taas pulputusta. Turvauduin Babuun "Onko tässä joku ongelma?". "Ei Madam, ei ole ongelmaa". Babu on onneksi lakoninen ja lyhytsanainen joitain yksittäisiä purkauksia lukuunottamatta. Menin kotiin ja kuulin eteiseen vilkasta pulputusta joka tuntui jatkuvan ja jatkuvan.

Mikko oli eilen puolet päivästä kotona ja ihmetteli miten Anitta voi pärjätä yksin joka päivä. Oli koko ajan jotain kysyttävää ja ongelmaa. Keittiössä ei ollut sähköä, internetin korjaaja oli puhunut jotain johdoista jota Mikko ei ymmärtänyt ollenkaan, ruoka-asioita, mitä hedelmiä, ilmastointi on hoidettu. Samahan se on joka aamu minulla. Lähden 8:30 sairaalaan ja Anitta tulee kahdeksalta . Tämä on sovittu juuri sen vuoksi että näen joka päivä Anittan. Se puoli tuntia menee muutaman asian moneen kertaan läpikäymiseen. "Ei illallista, mutta osta banaaneja ja vesimeloonia" ja siitä saadaan 20 minuutin keskustelu. Loppu käytetään muihin juokseviin asioihin.

Sairaalassa yksi lääkäri huokasi minulle "meillä Intiassa kun on tämä etu että on palvelijat... menen joka päivä lounasaikaan kotiin jotta näen kodinhoitajan ja voin antaa ohjeita". Olen itsekin miettinyt tätä paradoksia. Kävisin mielelläni varhain aamulla ratsastamassa tai joka-aamuisessa joogassa, mutta en voi koska sitten en näkisi kodinhoitajaa. Ilman kodinhoitajaa koti taas ei pysy kunnossa. Työllistämme kotiapulaisen, kaksi vartijaa, autonkuljettajan, osa-aikaisen puutarhurin ja kaksi puutarha-apulaista. Seitsemän ihmistä saa palkkansa meiltä ja olen heidän pomonsa. Ei työntekijöitä firmoissakaan voi jättää johtamatta. Elämää helpottavat asiat tuntuvat joskus silti taakalta. Kerrostalo olisi ollut helpompi asuinratkaisu, mutta toisaalta kaikki tämä nyt saatu kokemus olisi jäänyt elämättä.

Intialaiset esiintyvät

Sairaalan neljä Hospital-MBA-harjoittelijaa esittivät lopputyönsä. Kukin oli tehnyt kolmen kuukauden aikana laajan tutkimuksen eri aiheista – lastensairaalan asiakkaiden ja lääkäreiden haastattelututkimus, ortopedisen osaston laajennus, hoitajien videoharjoittelu siihen vartavasten tehtyine videoineen, hoitajien käsitys omasta työstään, siihen vaikuttaminen ja motivaatio.

Meitä oli parikymmentä kuuntelijaa sairaalan auditoriossa. Auditorio on kyllä aika juhlallinen sana tuolle pikku huoneelle, joka on hieman Caloniuksenkadun olohuonettamme suurempi. Ilmeisesti alun perin tarkoitettu potilashuoneeksi koska on keskellä sairasosastoa.

Jännitys väreili ilmassa, vaikka kaikki harjoittelijat näyttivät hyvin rauhallisilta. Vaikea muutenkaan kuvitella hätiköivää intialaista. Ei ole varmaan sattuma että lehmä on pyhä, täällä on vähän jokaisella lehmän hermot.

Sam, sairaalan johtaja, entinen konsultti, on ärhäkkä kommentoimaan ja terävä kielestään. Intialaiseen tapaan pomot voi sanoa päin naamaa ettei jossain ole mitään järkeä tai päätelmä on älytön. Mutta vaikka kuinka kärkeviä kommentteja esitettiin, nuoret opiskelijat katsoivat vakavasti ja mitään sanomatta kommentoijaa silmiin kunnes kommentoija piti pienen tauon vetääkseen henkeä. Jolloin esiintyjä jatkoi järkkymättä täsmälleen siitä mihin oli jäänyt. Ei mitään selityksiä, ei huudahduksia tai puolusteluja "niin tietysti", "ihan totta, olisi pitänyt tehdä noin", "oikeastaan tarkoitinkin tällä sitä". Intialainen mielentyyneys tiukan paikan tullen on ihailtavaa.

Etenkin kun tiesin että opiskelijatytöt olivat tutkimusta tehdessään salassa itkeneet haastateltavien lääkärien ja potilaiden tylyä käytöstä.

Intialaisten tapana on tunkea PowerPoint-esitysten yhteen kalvoon enemmän tekstiä kuin mahtuu Hesarin aukeamalle. Lukemista hankaloittaa Myös satunnaisesti Käytettyjen isojen Kirjainten Käyttö, Jolle ei ole Mitään loogista Sääntöä. Samoin intialaisten rakkaus matematiikkaan näkyy esityksissä. Pyöristämistä ei harrasteta. Kaikki on vähintään kahden desimaalin tarkkuudella - 66.66% asiakkaista piti ortopedistä osastoa ajanmukaisena, 33.33% ei pitänyt.

Mietimme Mikon kanssa miten intialaiset järjestään pystyvät jatkamaan näennäisen rauhallisesti esiintymistään vaikka saisivat heti alkuun murskaavan tuomion. Eivät he lainkaan vaikuta luontaisilta esiintyjiltä. Ulosanti voi olla todella kelvotonta eikä pieni värisevä äänikään kanna. Mutta jokainen tuntuu haluavan pitää esitelmiä. Ilmeisesti ovat tottuneet siihen lapsesta asti. Koulussa kannustetaan pakottamalla, tuomitsemalla, rankaisemalla ja jyräämällä. Vanhemmat vaativat, opettajat vaativat, esimiehet vaativat. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin selvitä. Ja kaikki opitaan ulkoa. Takanani istuvalta proviisorilta varon kysymästä mitään lääkkeistä. Hän osaa Pharmacan ulkoa. Saan loputtoman luennon lääkkeen vaikutusmekanismista ja kuulen kaikki sivuvaikutukset ja kontraindikaatiot, vaikka kysyn vain onko kyseinen lääke Intian markkinoilla geneerisenä vai alkuperäisenä. Tämäkin on ihan tyypillistä. Vastataan siihen mikä osataan. Kaikki tekee niin. Ei ole ihan korrektia sanoa "en tiedä".

Ehkä tämän kaiken jaksaa kun pystyy kuvittelemaan itsensä kalifiksi kalifin paikalle, että päätyy pomottamaan alempiaan. Kaikki eivät jaksa, päivittäin voi lehdestä lukea nuorten itsemurhista, syynä useimmiten juuri koulumenestys, joka on hävettänyt joko vanhempia tai nuorta itseään.

Meidän harjoittelijat selvisivät lopulta kunnialla ja hymyilivät varovaisesti yleisön taputtaessa. Tutkimuksista tuli paljon hyvää informaatiota jonka avulla sairaalamme on pikapuolin Chennain huippuja, ainakin jos etevä markkinointitiimi saa rauhassa toteuttaa itseään.

Hiekkadyynit ja autiomaat

Pääsiäisena Tharin autiomaa Intian Rajasthanissa, Vappuna Dubain dyynit. Seuraavaksi Sahara?

Maastoautoja tuolla kaukana dyyneillä. Tilaa on vaikka kuinka paljon. Ja kaikki nuo renkaiden jäljet on hillittömän maasturicruisailun jäljiltä!

Varmasti kaikki emiraattilaiset harrastavat dyynejä. Autiomaa pöllysi muutenkin ja etenkin kun kymmenet ja sadat nelivetomaasturit kaahasivat dyyneja ylös ja alas. Niin mekin. Olimme Jeeppi-safarilla. Rajasthanissa katsottiin eläimiä, täällä otettiin dyynejä kuten purjeveneellä aaltoja. Scopoderm-matkapahoinvointitarraa ei tullut korvan taakse, mutta onneksi ei keikuttu tuntikausia hiekoilla ja aina löytyi horisontti johon saatoin katsoa. Se oli kuin veneessä isojen aaltojen keskellä. Auton renkaat oli tyhjähköt ja hiekka upottaa, meno oli pehmeätä ja huhhuh kuinka huimaa!

Turistit kokoontuivat korkean dyynin huipulle ja halukkaat hiekkalautailivat... miten sen muuten sanoisi... lumilautailua hiekassa. Monoja ei sentään, paljaat jalat remmeillä kiinni lautaan ja menoksi. Jos yritti snobbailla ja tehdä käännöksiä, heti teki kuperkeikan hiekka pöllyten. Liian loiva mäki käännöksiin, liian löysät siteet.

Mikko hiekkalaudalla. Ja vielä pystyssä, mutta myönnetään, teki komeita kuperkeikkoja.

Täällä ei ollut hiihtohissiä joten mäki oli kiivettävä ylös. ... 40C kuumuudessa. Mutta tätä harrastettiin onneksi illansuussa siten että hiekka ei enää polttanut ja saattoi olla paljain jaloin.

Sitten aavikolle beduiinikylään. Sellaisia ne todella ovat, risuista kyhätyt seinät ja aidat, mattoja hiekan päällä lattiaksi, kankaita ripustettu seinälle hiekalta suojaamaan. Hiekkaa on joka paikassa. Silmiä kirveli. Meitä oli toista sataa turistia, istuimme maassa tyynyjen päällä ja söimme buffet-aterian ja katsoimme napatanssiesityksen. Hyvä tunnelma, arabimusiikki soi ja kovaa. Meteli oli tosiaan kuin Vappuna ja nyt oli Vappu.

Illallinen autiomaassa beduiinitapaan. Tosin aika mittava määrä turisteja!

Istuimme samassa pöydässä Lontoossa asuvan kanadalais-marokkolaisen avioparin ja Bahrainissa asuvan mumbailaisen intialaispariskunnan kanssa. Ja me Chennaissa asuva suomalaispariskunta. Asuuko kukaan enää omassa maassaan? Maailma on täynnä kansainvälisiä perheitä ja pariskuntia.

Illallisen jälkeen porukka lähti hotelleihinsa. Meitä jäi 15 reipasta tai hullua yöpymään beduiinitelttoihin. Generaattorit sammuivat kello 22.30 ja sen jälkeen oli pimeätä. Puolikas kuu ei ollut kovin kirkas, mutta tähtiä oli paljon. Hyvä silti ettei tarvinnut suunnistaa mihinkään. En löytänyt edes Pohjantähteä.

Nukuin täällä. Avoin seinä toi vilvoittavan tuulen ja samalla hiekkaa, jolta ei autiomaassa voi välttyä mitenkään.

Nukuimme avoimessa katoksessa hiekalla täytettyjen patjojen päällä. Makuupussit oli varalla, mutta ei niitä kyllä tarvinnut. Yö ei viilentynyt kuin hiukan alle 30C asteeseen. Remuavat norjalaisopiskelijat herättivät minut kolmen aikaan yöllä kun menivät omaan katokseensa siskonpetiin nukkumaan ja sammahtivat heti. Niinhän ne norjalaiset tekee.

Silloin kuulin hyttysen ininää. Hätkähdin kauhusta. Onko Dubaissa malariaa! Söimme kaksi vuotta malarianestolääkettä ja Chennaihin muuttaessa lopetimme sen, Intiassa kun ei Bangaloren eteläpuolella ole malariaa. Mutta Dubai?? Kohtalon ivaa jos tunnollisen malariaprofylaksian lopetettuamme saamme lomaviikonloppumme aikana malarian! Löysin repusta pienen ensiapu-hyttysgeelin ja voitelin paljaat jalkani ja kasvoni sillä ja loput levitin nukkuvalle Mikolle. Sen jälkeen keskityin kuuntelemaan onko ennemmänkin hyttysiä. Oli. Yritin olla makuupussin sisällä ja peitellä Mikonkin, mutta eihän sitä kuumutta kestänyt. Oli ihan hiljaista. Välillä tuulenpuuska vilvoitti mutta heitti samalla hiekkaa silmille vaikka telttakylämme oli hiekkasuojattu aitakyhäelmillä.

Oikeastaan taisin nukkua aika huonosti. Malaria vainosi unissakin. Mikko kuorsasi. Norjalaiset olivat aivan tainnoksissa ja se Bahrainissa asuva intialaispariskuntakin oli hiljaa. Lähdin kävelylle. Äääh... onkohan täällä skorpioneja! Ei ole taskulamppua... en taidakaan kävellä. Takaisin petiin malariauneksintaan.

Aurinko nousee beduiinikylämme takaa, kohta on taas kuuma ja hiekka polttavaa.

Aamu valkeni hieman ennen auringonnousua. Lähdin vaeltamaan leirin ulkopuolelle. Yksi norjalainen kiipesi toiselle dyynille, Mikko kolmannelle. Kantautui autojen ääntä - autiomaa on kuin meri, ääni kantaa kauas vaikkei mitään näy. Aurinko nousi, kuumuus samantien ja hiekka alkoi lämmetä. Vaatteet, hiukset, reppu, kaikki oli hiekassa. Ei haittaa. Nukuimme päivävaatteet päällä ja aamiaisen jälkeen menimme suoraan hotelliin suihkuun. Alan ymmärtää arabien pukeutumista. Kaapu, kauhtanat, huivit ja jopa burkat ovat näppäriä. Kun dyyneillä hiukankin kävi tuuli, kaipasi huivia peittämään kasvot. Hiekka tuli nenään ja suuhun, silmiä kirveli.

Hieno kokemus. Alkeellista mutta kamalan todellista. Sellaista elämä oli Emiraateissa vielä 1960-luvulla ja osin kai vieläkin. Vaikka kauppaa on käyty ammoisista ajoista asti, vasta öljy toi uskomattoman rikkauden ja pilvenpiirtäjien, ostoskeskusten, hotellien ja kaikkien kertakaikkiaan älyttömienkin ideoiden rakennusbuumin joka vieläkin jatkuu, osittain. Mutta hiekka ja dyynit ovat todellisia. Kun rahat loppuvat, kaikki hienous hautautuu hiekan sisään ja vain kamelit ja beduiinit jäävät jäljelle.
Dubaissa ei ole malariaa.

Kuumuutta pakoon

Madras on toukokuusta kesakuuhun kuuma. Ne jotka voivat, poistuvat kaupungista. Me poistuimme Vappu-viikonlopuksi.

On vaikea sanoa poistuimmeko kuumuutta pakoon vai jouduimmeko vain toisenlaiseen kuumuuteen. Dubaissa lampotila nousee miltei 40C asteeseen samoin kuin Chennaissa, mutta kosteusprosentti on kai nolla, toisin kuin kotona. Chennaissa on kosteata vaikkei sadakaan. Dubaissa sataa vain hiekkapoly.

Sita hiekkapolya olemme nyt tunnin paasta menossa katsomaan. Jeeppisafari ja kameliratsatusta autiomaassa, yo teltassa. Aamulla takaisin hotelliin.

Hauskaa vappua kaikille!