Kävelyillä

Olimme jo täysin lakanneet liikkumasta. Kuljemme joka paikkaan autolla, emme aloittaneet ratsastusta emmekä ilmoittautuneet yhteenkään kuntosaliin.

Alkushokki kestää kumman kauan. Teimme kuuden kilometrin kävelyn kotoamme heti ensimmäisenä viikonloppuna eikä sen jälkeen tehnyt mieli kävellä. Kuntokävely juoksusta puhumattakaan on tosi harvinaista. Kaduilla asuu ihmisiä, liikennekulttuuri ei piittaa jalankulkijoista, suurin ja vahvin voittaa, heikompi väistää. Pyöräilijä voittaa kävelijän, mopo pyörän, autoriksha mopon, henkilöauto autorikshan, tila-auto henkilöauton. Siten jalankulkijaa ei kunnioita kukaan, jalankulkija väistää kaikkia.

Toivoimme pääsymme Madras Klubiin selviävän pian emmekä investoineet kuntosalien kuukausimaksuihin. Ratsastus olisi aamuisin kello 6-7 ja sen jälkeen pitäisi käydä Le Merieden-hotellissa suihkussa ja sieltä suoraan töihin. Kaikki tuntui kovin hankalalta. Uskokaa huviksenne: minä käyn kerran viikossa joogassa hengittämässä syvään, Mikko kävelee töissä portilta tehtaalle. Siinä kaikki meidän liikuntamme viimeisen viiden kuukauden aikana.

Alkoi olla pakko keksiä jollakin tavalla viehättävämpiä paikkoja kävellä kuin kotikulmamme ja motivoimme itsemme että samalla voi tutustua kaupunkiin ihan toisella tavalla. Täsmennykseksi... emme asu slummissa, kotikulmamme ovat Chennain kalleinta ja halutuinta asuinaluetta, vanhojen madraslaisten perheiden aluetta. Joten pari viikkoa sitten sunnuntaikävelimme Anna Universityn kampuksella. Viime viikolla kiersimme Teosophical Societyn laajan puiston. Tänään lähdimme kotoa kävelemään Madras Klubille. Sama lenkki kuin ensimmäisenä viikonloppunamme Chennaissa.

Yllättäen retki oli tavattoman mukava. Jalkakäytävällä asuviin perheisiin, kaduilla löntysteleviin lehmiin ja vuohiin, autorikshojen äkillisiin liikkeisiin ja pyöräilijöiden arvaamattomuuteen on tottunut. Hajut eivät yököttäneet. Likaisuuteen kiinnittää vain laiskasti huomiota. Pystyimme katsomaan taloja ja aitojen takana olevia puutarhoja, näimme kauneutta ja kukkaloistoa jota emme ensimmäisenä viikonloppuna kaiken kaoottisuuden takaa erottaneet. Ja saimme liikuntaa. Jonka vuoksi olemme nyt rampoja ja nääntyneitä. Ja vain kuusi kilometria kävelyä...

Olenko pilannut firman maineen?

Nokia Telecom SEZ Parkissa on seitsemän tehdasta. Kun teollisuuspuisto perustettiin, sovittiin yhteisesti, että autoliikenne varsinaisella tehdasalueella rajoitetaan mahdollisimman vähiin. Niinpä minä kävelen päivittäin parisataa metriä portin ulkopuolella olevalta parkkialueelta tehtaalle ja takaisin. Yksikään muu tehtaanjohtaja ei kävele. Olen huolissani; Aasiassa kasvojen menetys on vakava asia. On mahdollista, että en vain minä, vaan myös Salcomp, menettää kasvonsa siksi, että minä kävelen töihin. Pitää ottaa selvää ja tarvittaessa muuttaa käytäntöä. Siinä tapauksessa panen jonkun muun menemään autolla koska nautin todellakin tuosta kävelystä lämpimässä ilmassa - vastapainona liian kylmäksi ilmastoituun toimistoon. Sitä paitsi en todellakaan liiku muutenkaan liikaa.

Management by Yelling

Huolestuin tässä eräänä päivänä Mikosta. Onko Mikosta intialaiseksi johtajaksi? Mikko oli hyvin huoleton... "ei varmasti ole, eikä tarvitsekaan olla".

Mikko ei osaa lannistaa edes sihteeriään lyttyyn eikä mollata management-tiimiä kollektiivisesti vätyksiksi ja totaalisiksi luusereiksi. Tuskin osaa edes noukkia yhtä tuotantopäällikköä ja tivata miksi projektit ei etene ja kuohua että tällainen veltostelu loppuu tähän paikkaan ja porukka lähtee vetämään heti.

Skandinaavinen keskusteleva ja sopuahakeva hapatus on kaiketi uponnut Mikkoon. Mikon firma toimii Intiassakin skandinaavisin arvoin mutta ilmeisesti ihan hyvin.

Luulin että meillä sairaalassa on vain yksi suuri markkinointikokous viikossa. Mutta meillä kokoonnutaankin vähän väliä kapeaan neuvotteluhuoneeseen puhumaan asioista joista minulla ei ole etukäteen mitään tietoa. Joku tekee kyllä agendan mutta ei sitä jaeta kuin kokoukseen kutsujalle, siis johtajalle. Johtaja ei käsittääkseni itse kirjoita agendaa. Olen muutaman kerran yrittänyt saada etukäteen agendaa ja on sanottu että se jaetaan kaikille ennen kokousta. Koskaan en ole nähnyt yhtään. Yleensä se joka on kokousagendan tehnyt, kertoo kokouksessa että on tehnyt sen mutta sitä ei ehditty jakaa ja kaikki ovat tyytyväisiä. Kerran agenda löytyi kokouksen lopuksi ja sain sen käsiini. Se oli oikein hieno, tärkeitä asioita joita ei siinä kokouksessa kyllä käsitelty.

Kokouksessa käydään läpi käynnissä olevia projekteja. Kuten joka firmassa, moni asia etenee hienosti, mutta jotkut taas hyvin hitaasti tai ei ollenkaan. Tällöin on ilmeisesti johtajan oikeus pauhata ja haukkua työntekijä pataluhaksi. Ensireaktiona olin järkyttynyt, kauhuissani ja huolissani - joutuuko Ananth tosiaan lähtemään talosta! Ruetaanko minullekin huutamaan kuin koiralle! Miten näitä kahden Master-tutkinnon ja muutaman post-graduate dipolomin suorittaneita fiksuja tyyppejä voi kohdella tällä tavalla! Sitten katsoin työtovereitani. Kaikki katsoivat melskaavaa johtajaa huolestuneen ja syyllisen näköisinä mutta olivat täysin rauhallisia. Muutamat hymyilivät salaa toisilleen. Toiset kuiskuttelivat ihan muista asioista. Kun keskeneräiset asiat oli haukuttu läpi ja kokous päättyi, tilattiin teetä ja makeita pikkupaloja, juteltiin mukavia ja naurettiin ja palattiin normaalirytmiin.

Kaikki on oikein ja hyvin.

Vanhuksia kunnioitetaan

Jos jostain olen nauttinut niin Brasiliassa kuin Intiassakin, se on ikäihmisten kunnioittaminen! En oikeastaan pidä itseäni ylettömän vanhana. Tunnen olevani paljon nuorempi kuin miltä näytän, mutta en voi myöskään olla näkemättä iän tuomia muutoksia enkä siten kieltääkään ikääntymistäni.

Brasiliassa olin aina Dona Karina. Korvissani se kuulosti kauniilta vaikka tiesin että portugalinopettaja Ary oli määritellyt Mikolle Donaa käytettävän silloin kun puhutaan "ryppyisestä naisesta joka ei ole enää viehättävä". Sairaalaympäristössä olin tietenkin Doutora Karina.

Intiassa olen Madam. Ei Madam Kareena vaan pelkkä Madam. Joskus tietenkin Doctor Kareena. Töissä Dr. Mehtan sairaalassa Sam kysyi miten minua voi kutsua. Minusta Karina olisi ollut hyvä. Mutta vain Sam ja hänen isänsä sairaalan johtajina kutsuvat minua Karinaksi. Nuoremmat sanovat Madam ja loput Doctor Kareena. Kun minulle tilataan se ruoka tai kahvi kanttiinista, se tilataan Dr. Karinalle. Kanttiinin väki tietää olemassaoloni ja löytää minut vaikkei minulla ole edes maagista valkoista takkia. Tosin olen se talon ainoa olmin värinen työntekijä.

Tänään Dilip, joka on sairaalan johtaja ja Samin isä, täytti vuosia. Kukaan ei tiedä kuinka paljon mutta menee kyllä yli kuudenkympin. Ahtauduimme kaikki sinne tuuletusparvekkeelle jonne tuotiin suuri suklaakakku. Dilip on hyvin hiljainen mies ja ilmeisesti pakotettiin paikalle. Me sitten lauloimme "Happy Birthday to you, happy birthday to you, happy birthday dear Sir, happy birthday to you".

Ikää ja asemaa kunnioitetaan syvästi. Osaan itsekin jo puhua kotona pyörivälle henkilökunnalle "Saar - siis Sir joka on Mikko - needs lunch box for tomorrow". Olen muuttunut. En voi pukeutua minihameisiin enkä shortseihin enkä voi kuvitellakaan että kotiapulainen puhuttelisi minua etunimellä tai että minä keskustelisin kotiapulaisen kanssa Mikosta etunimeä käyttäen. Se vaan ei sovi.

Sairaalaruoka

Olen oikeastaan aina pitänyt sairaalaruoista. Ne maistuvat mauttomilta ja steriileiltä. Niin Suomessa kuin Brasiliassakin. Eikä ne niin maukkaita Amerikassakaan olleet. Mutta pidän niistä.

Intiassa ruoka ei ole mautonta, mutta ruokailu on erikoista. Dr. Mehtan sairaalan hallintoväki ei syö päiväpotilaiden ja vierailijoiden kanttiinissa vaan me tilaamme ruoan omaan rappuumme toiseen kerrokseen ja syömme jonkinlaisella tuuletusparvekkeella vailla minkäänlaista ylellisyyttä. Alussa kysyin enkö voisi itse käydä hakemassa ruokaani ja kahviani alhaalta kanttiinista koska olisi mukava hieman kävellä, mutta ajatuksenkulkuani ei yksinkertaisesti ymmärretty. Viisi ihmistä tarjoutui heti soittamaan puolestani kanttiiniin ja tilaamaan minulle kahvin. Kukaan ei kertakaikkiaan ymmärtänyt mitä ihmeen ideaa on siinä että tohtori kulkee kanttiiniin hakemaan kahvia kun kanttiinin henkilökunta on sitä varten että he kiikuttavat kahvit, teet ja ruoat hallinto-osastolle. Lääkäri pysyköön lestissään.

Työetuihin kuuluu kaksi kuppia teetä päivässä, lopuista juomista pitää maksaa. Tee on täällä makeata, joulumaustettua; puolet teetä, puolet kuumaa maitoa. Pidän siitä. Samoin kahvi on tosi hyvää ja kuten tee, sekin on makeata ja puolet on kuumaa maitoa. Kahvi maksaa sairaalahinnoilla 8 senttiä. Ekspattien suosimissa puutarhakahviloissa kuten Amethystissa ja Anokhissa sama kahvi on jo 75 senttiä.

Suurin osa työtovereistani tuo eväät kotoa. Pönttömäiseen lämpölaukkuun on pinottu päällekäin kolme pientä teräskippoa joista paljastuu riisiä ja kaksi erilaista mössöä. Käsittääkseni kaikilla on kasvismössöjä, vaikka lihan- ja kalansyöjiä on varmasti puolet Chennain asukkaista. Kana ja lammas ovat hyvin suosittuja, vain nautaa ei täällä saa. McDonaldsissakin on vain kana-, lammas- ja vihanneshampurilaisia. Lisäksi Chennaissa on runsaasti erilaisia kaloja ja mereneläviä joista valmistetaan herkullisia ruokia. Täällä olen oppinut myös termin "non-veg". Buffet-ateriat ovat Intiassa, kuten Brasiliassakin, suosittuja ja aina on erikseen "veg"- ja "non-veg"-ruoat.

Ruokaillessa otetaan kokkare riisiä oikeaan käteen ja sillä kauhotaan sitä mössöä ja syödään. Ruokailu käsin on hyvin siistiä ja taitavaa, vaikka ajatuksena riisin ja kastikkeen syöminen oikean käden sormilla tuntuu mahdottomalta. Minusta ei ole siihen. Minun pitäisi luultavasti vaihtaa kaikki vaatteet sormiruokailun jälkeen. Käytän kyllä haarukkaa ja veistä yhtä taitavasti kuin täkäläiset sormiaan. Tänään tilasin päivän kasvisriisiannoksen raita-jugurttikastikkeen kanssa. Tilaukseni tuotiin työpöydälleni tuota pikaa. Riisi oli kääritty muovikelmuun, joka oli sanomalehteen kääritty ettei jäähtyisi. Jugurttikastike oli pienessä muovipussissa.
- "Voi, tarvitsen lusikan!" ja täti lähti hakemaan ja tuli pian pienen muovilusikan kanssa ja pyysi maksua ruoasta.
- "Voi, minulla ei ole tasarahaa 25 rupiaa (37 senttiä), on vain sata rupiaa" . Täti lähti taas alas kanttiiniin. Menin parvekkeelle syömään jonne kanttiinin täti kiikutti vaihtorahani. Rahoja ei voi jättää lojumaan työpöydälle. Minun erittäin herkullinen vihannesriisilounaani siis vaati kanttiinin tädiltä kolme käyntiä.

Ja sitten ihmetellään kun intialaiset lihovat. Ja että Intia on vuonna 2015 maailman diabeteskeskus. Diabetes lisääntyy räjähdysmäisesti. Intialaiset lihovat kun eivät liiku. Minäkin suunnittelen erilaisten liikuntaohjelmien markkinointia asiakkaille, samalla kun olen itse käytännössä lopettanut kaiken liikkumisen. Toivon todella että Mikko eilen läpäisi viimeisen testinsä pyrkiessään legendaariseen Madras Clubiin ja pääsisimme vihdoin Madras Clubin vehreälle lenkkipolulle, juuri uusittuun kuntosaliin ja suureen uima-altaaseen.

Kesä tulee

Muotisuunnittelijan näkemys Chennain kesätrendeistä

The Hindussa esitellään joka viikko jonkun paikallisen muotisuunnittelijan kesämallistot, muotitoimittajien jutuissa annetaan vinkkejä trendikkäästä kesämuodista, asiantuntijalääkäreitä haastatellaan miten pitää pukeutua ja muutenkin selvitä kuumasta kesästä.

Häkellyttävää on muotisuunnittelijoiden ja -toimittajien kuvaukset minihameista, shortseista ja spaghettiolkaimisista, avoselkäisistä topeista. Ja miehillä Mumbain terrori-iskussa tehokkaasti toimineiden poliisien inspiroimana armeijamalliset maastopuvut. En tiedä missä tällaisiin vetimiin pukeutuneet piileksivät. Oli kesä tai talvi, Chennaissa miehillä on tummat pitkät housut ja kauluspaita, tai kauluspaita ja dhoti, se pyyheliinamainen vaatekappale, kuten froteepyyhe Suomessa saunasta vilvoittelevilla miehillä. Vanhemmilla naisilla on värikäs sari, mutta yhtä hyvin vielä värikkäämpi salwar kameez, joka on todella se kaupungin yleisin vaatekappale. Edes opiskelijoilla ei ole minihameita. Kävimme viikko sitten Anna Universityn kampuksella kävelemässä. Samat väljät housut ja tunikat liehuvine huiveineen sielläkin oli.

Tamilinaisten käsitys muodista

Ohjeet kesän kuumuudesta selviytymiseksi tuntuu suomalaiselta turhalta. Chennaissahan on aina kuuma. Kylmin kuukausi on tammikuu jolloin maksimilämpötila on keskimäärin 29 C, minimi 21C. Se kuumin kausi jota kauhulla odotetaan on touko-kesäkuussa jolloin päästään vastaavasti 37 C ja 28 C asteisiin. Toki se on kuumaa etenkin kun kosteuskin lisääntyy, mutta en nyt sanoisi tätä talveakaan niin hyytäväksi että koko talvisesongin vaatteet täytyy myydä 80% alennuksella kuten tänään eräs liike mainosti. Silkkivaatteiden sijaan suositellaan kesäksi pellavaa tai puuvillaa. Nyt kai saisi silkit halvalla?

Vaikka Chennai on etelässä, se ei ole läheskään kuumimpia paikkoja Intiassa. Bengalin lahdelta puhaltaa iltapäivän vilvoittava tuuli. Huhti-toukokuussa odotetaan sadekuuroja jotta mangosadosta tulisi parempi, kesä-heinäkuun kuumuudessa katsotaan länteen ja toivotaan lounaismonsuunin pilvien ylittävän Läntiset vuoret - Western Ghats - ja tuovan sateita. Mutta sateet jäävät vuorten tuolle puolen Keralaan. Vasta loka-marraskuussa kääntyvä koillismonsuuni tuo sateet. Silloin vettä on useissa paikoissa nilkkoihin tai polviin asti. Ja joulukuussa sade yhtäkkiä lakkaa ja kaikki kuivuu muutamassa päivässä. Nyt on vaikea muistaa että keittössämme oli tuolloin joka aamu 5 senttiä vettä lattialla ja ensimmäiseksi piti vetää lastalla vesi pihalle.

Mutta kesä on tulossa ja kesämuoti pelmahtaa ainakin muotinäytöksiin. Samoin me. Olemme tänä iltana menossa Fisherman's Coveen Taj-hotellien lomaparatiisiin katsomaan Sidney SS:n kesämuotia. Ostinhan Sidney SS:ltä leihuvan puutarhajuhlaleningin ja sain siitä hyvästä kutsun näytökseen. Onhan sinne mentävä.

Töissä

Kolmatta päivää töissä, onneksi alkaa viikonloppu. Ja onneksi minulla on lauantaina vapaapäivä eikä töitä kuten sairaalan muulla hallinnolla ja lääkäreillä. Jotkut varmaan muistavat että Suomessakin lauantai oli työpäivä vielä 60-luvulla ja ne jotka kävivät kansakoulua, kävivät sitä myös lauantaisin. Mitä en sinänsä kyllä muistele mitenkään pahalla. Vastineeksi kuusipäiväiselle kouluviikolle kesäloma oli ylellisen pitkä ja kesällä paistoi aurinko Somerniemelläkin. Paitsi se yksi kesä jolloin Salon torilta ostettiin hienot hellehatut minulle ja kotisisarharjoittelijallemme, samanlaiset. Sinä kesänä satoi aina eikä hellehatuille ollut käyttöä. Sinä vuonna lauantait olisivat voineet olla vapaita ja kesäloma lyhyempi.

Uudessa työssä on alkuun aina ongelmia. Ei muista yhdenkään työtoverin nimeä vaikka kirjoittaa muistikirjaan heistä kuvauksia. Intialaiset ovat sikäli samannäköisia että kuvaukset ovat melkein samoja. Musta tukka ja mustat silmät. Miehillä viikset. Silmälaseja ei ole juuri kenelläkään, mikä on harmittavaa koska se olisi selkeä tuntomerkki. Naisilla on pitkä tukka palmikoituna tai ponihännällä; siinä neljänkympin iässä laittavat sarin päälleen, muilla on salwar kameez, eli tunika-housuasu. Sekään ei auta tunnistamisessa. Minut tunnistavat kaikki, olen ehdottomasti sairaalan ainoa valkotukkainen 180 cm pitkä länsimaalainen nainen. Ainoa länsimaalainen. Ja olen ainoa nainen joka pukeutuu länsimaalaisesti.

En osaa käyttää tietokoneeni Linux-järjestelmää enkä osaa tilata kahvia tai teetä itselleni - kanttiinin väki puhuu vain tamilia. Mutta työtoverini ovat hyvin auttavaisia, ja ikäni ja tohtoriuteni tekee sen että saan tuplamäärän apua ja kunnioitusta ilman että minun on tarvinnut tämän kolmen päivän aikana osoittaa mitään erityisiä älykkyyden merkkejä. Työtovereillani on paljon enemmän tutkintoja kuin minulla vaikka olen aikaisemmin ollut hyvin tyytyväinen kahteen Master-tutkintooni. Intialaiset todella arvostavat koulutusta!

Istun työpöytäni ääressä sairaalan hallinto-osastolla markkinointitiimin kanssa. Meitä on kahdeksan henkeä jonossa istumassa kapeassa, pitkässä huoneessa. Yksinkertaiset pöydät on peräkkäin ja välissä on ohut levy joka estää suoran näkyvyyden edessä istuvan selkään. Pöytien vieressä oleva käytävä on niin kapea että minäkin kuljen siinä sivuttain - markkinointiin ei varmasti palkata ketään lihavaa koska ne eivät mahtuisi liikkumaan avotoimistossa. Viereiseen samanlaiseen käytävämäiseen avotoimistoon on meiltä baaritiskimäinen avoin ikkuna-aukko josta voi huikata HR-porukalle ja IT-kaverille.

Mutta vakavasti, hienointa tässä työssä on Sameer, sairaalan omistajasuvun nuorempaa sukupolvea oleva kaveri joka yli 20 vuotta maailmaa Shellin, Exxonin ja McKinseyn leivissä kierrettyään palasi kotikaupunkiinsa. Sameer on todella imenyt McKinseyn opit ja pitää huolen että hallintojengi opiskelee ja kehittää itseään. Ja että työnteko on samalla hauskaa. Joka viikko ruoditaan muutama hupaisa telkkarimainos ja sitten käydään läpi kappale Kotlerin oppikirjasta "Marketing Management, A South Asian Perspective". Tämä on tosi kivaa. MBA-kurssilla Kotlerin opit olivat parasta mitä tiesin koska ne olivat niin selkeitä. Sameer kävi koulunsa Northwestern Kellogg's Universityssä jonka kansainvälisen markkinoinnin professori, tämä samainen Kotler jatkokehitti markkinoinnin kultaista sääntöä, neljän P:n linjaa - price, product, promotion, place. Muuta ei koskaan ole tarvinnut tietää markkinoinnista, töissäkään. Ja kun lisäksi muistaa osan MBA-kurssin case-opetuksista, niin hallitsee markkinoinnin täydellisesti. Nyt saan lisäväriä aasialaisista tapausselostuksista ja intialaisten tulkinnoista. Hirmuisen mielenkiintoista!

Toistaiseksi en siis ole tehnyt muuta kuin ihmetellyt ja yrittänyt opetella talon tavoille. Työpäiväkin on pidempi kuin Suomessa - 8.5 tuntia koska ruokatunti ei ole työaikaa. Sama kuin oli Amerikassa. Samoin kuin Amerikassa, kaikki tekevät pidempää päivää, ja samoin kuin Amerikassa, vain minä lähden pois koska minun työni täällä on enempi vapaaehtoista kuin muiden.

Keko puutarhassa

Muurahaiskeoista yleensä pyritään pääsemään eroon, etenkin jos ne ovat keskellä puutarhan nurmitilkkua. Meillä niitä on nyt kaksi. Kummassakaan ei ole muurahaisia, mutta muoto ja ulkonäkö on ihan autenttinen suomalainen muurahaiskeko. Koti-ikävissäni voin katsella niitä ja muistella Somerniemen kesiä?

En oikein tiedä miten tämä tapahtui vaikka olin hetken hyvin aktiivinen puutarhan suhteen. Asioita vain tapahtuu täällä. Ehkä kaikki todella on ennalta määrätty.

Heti tänne muutettuamme Mikon edeltäjän puutarhuri Moorthy hehkutti minulle laittavansa kukkapenkkejä nurmikolle. Olin hyvin innostunut ajatuksesta. Sitten talon omistajarouva halusi vaihtaa puutarhuria joka kuitenkin osoittautui kelvottomaksi. Otin Moorthyn takaisin, alennetulla palkalla. Moorthy on todellinen kaunosielu, hyvin suloinen mies. Itkee jos kasvi kuolee. Luultavasti kasveilla on sielu ja Moorthy on henkisessä yhteydessä etenkin kukkasiin. Pidän hurjasti Moorthystä, jotenkin äidillisen suojelevasti, vaikka meillä ei ole edes yhteistä kieltä. Moorthy on kovin herkkä tähän kovaan maailmaan.

Sitten ilmaantui ne kaksi multapyramidia nurmikollemme. Sitten pyramideihin upotettiin pieniä taimia. Enimmäkseen elekielellä ja valikoiduilla englanninkielellä ehdotin Moorthylle kasojen reunustamista kivillä ettei multa valu nurmikolle heti ensi sateen aikana. Kivikeskustelua käytiin viikon verran, meidän piti mennä välillä jopa yhdessä niitä ostamaan puolentoista tunnin matkan päähän etelään. Tästä minä kyllä kieltäydyin, kivimyyjä toimittakoon itse kivet meille.

Toissapäivänä kotiintullessani Moorthy istui hartaana nurmikolla asettelemassa pieniä pyöreitä keltaisia kiviä keon katteeksi. Pienet taimet pistivät somasti kivien välistä esiin. En tiennyt mitä sanoa. Oikeastaan mykistyin täysin. Tätä en todellakaan ollut odottanut kun olin mielestäni niin selkeästi kuvaillut kivillä reunustetun tasaisen kukkapenkin. Mutta Moorthyn silmät loistivat ja hän asetti varovasti kiven toisensa perään ettei yksikään taimi taipuisi "Stones very good idea Madam".

Muinaushauta? Pieni temppeli? Muurahaiskeko? Kukkapenkki?

Mikko tuli illalla kotiin ja näki ensimmäistä kertaa Moorthyn joka oli vielä työn touhussa. Mikkokin jäi tuijottamaan kivikekoja. Tulin illemmalla kotiin. Mikko heti kommentoi "Sait siis tahtosi läpi kukka-asiassa. Mielenkiintoinen idea. Moorthy kertoi että kaikki on rouvan suunnittelemaa".

Hieman kyllä pelkään vuokraemäntämme seuraavaa Chennain käyntiä...

Miltä kantilta katsoo

Brasiliassa joku kehui matkaansa Meksikon Cancuniin elämänsä hienoimmaksi kokemukseksi. Meille Cancunista tulee mieleen halpa viina ja halvat hotellit jonka vuoksi amerikkalaiset college-opiskelijat kansoittavat Cancunin. Amerikassa taas jotkut kaihosivat Kanarian saarille tai vielä ihmeellisempään paikkaan, Thaimaahan. Suomalaisille Meksiko on ihan eksoottinen kun Kanaria on täysin halveksittava massaturismipaikka ja Thaimaassakin kaikki on käyneet jo useampaan otteeseen.

Mietimme tässä jotain pääsiäismatkaa Chennaista käsin. The Hindun matkailuliitteessä oli vinkkejä talouslamassa kärvisteleville intialaisille. Että ei ole pakko lähteä viettämään luksuslomaa kaukaiseen Eurooppaan, sitä voi ihan hyvin nauttia halpalomasta Singaporessa, Malesiassa tai Hongkongissakin. Näistä kuulema on ihan mahdollista löytää vielä jotain uutta vaikka ne äkkiseltään tuntuvatkin liian tutuilta ja tylsiltä. Ja jos talous ei kestä tuollaista pientäkään ulkomaanmatkaa, kyllä intialainen voi Goasta, Agrasta tai Keralastakin löytää loman tuntua jos yrittää oikein katsoa asioita positiivisesti.

Kai kaukana on aina parempi. Vaan kun ajattelee tarkemmin, onhan se omituista miksi se on niin. Karibia on amerikkalaiselle kuin Välimeri eurooppalaiselle. Lähellä ja edullinen. Amerikkalaiselle Välimeri on huikean eksoottinen ja erikoinen, eurooppalainen saa naapurinsa vihreäksi katedesta lähtemällä Karibialle. Vähävarainen amerikkalainen joutuu tyytymään Jamaikaan tai Bahamaan, jonne eurooppalainen taas tekee elämänsä elämysmatkan. Matkustetaan ristiin rastiin.

Vaikka kirjoitin ettei Intiassa ole lomia, se on toki vain osatotuus. Intiassa taitaa kaikki olla näin. Maailman suurin demokratia ei ole tasa-arvoinen. Se yksi prosentti kansasta kyllä pitää lomia ja heillä on varaa matkustaa. Olemme suomalaisia ja asumme Intiassa. Teemmekö eurooppalaisen elämysmatkan vai olemmeko intialaisittain säälittäviä... ajattelimme matkustaa luoteis-Intiaan Rajasthanin osavaltioon kokemaan Jaipurin kukkulat ja Tharin autiomaa ja viereiseen Uttar Pradeshin osavaltioon Agran kaupunkiin ihmettelemään Taj Mahalia.

Kansainvälinen naistenpäivä

En ole ollut koskaan innostunut Kansainvälisestä naistenpäivästä, olen pannut sen samaan kategoriaan kuin Naisten kympin. Naiset eivät tarvitse omia päiviä, omia juoksuja eivätkä omia kiintiöistä. Naiset pärjäävät nykyisessä yhteiskunnassa siinä missä miehet, usein paremminkin. Oma äitini on hyvä esimerkki siitä, että jo hänen sukupolvensa aikana nainen voi pärjätä jopa talouselämässä.

Näin Suomessa. Intiasta katsottuna maailma näyttää toisenlaiselta.

Kuten niin monessa muussakin suhteessa, myös naisten asema Intiassa on aivan erilainen eri puolilla maata, eri uskontoryhmissä, eri kasteissa. Täällä löytyy naisia huipputasolla politiikassa, talouselämässä, kulttuurissa ja akateemisessa maailmassa. Samaan aikaan Intiassa on 927 naista 1000 miestä kohden; lähes 10% tyttövauvoista abortoidaan joko ennen tai jälkeen synnytyksen. Jos tyttö selviää tästä ensimmäisestä esteestä, hänellä on suuret mahdollisuudet tulla opettajansa, jonkun perheenjäsenen tai tuntemattomien pahoinpitelemäksi ja raiskaamaksi. Todennäköisyys, että hän saisi käydä koulun loppuun on pieni; häntä tarvitaan sisarusten hoitamiseen, peltotöihin, ruuanlaittooan, tai hänet saatetaan lahjoittaa temppeliin.

Käsite "drowry death", myötäjäiskuolema, elää ja voi hyvin; päinvastoin kuin sen uhrit. On edelleen yleistä, että myötäjäisiin tyytymätön aviomies ja hänen äitinsä yksinkertaisesti polttavat nuorikon. Useimmiten nämä "valitettavat keittiöonnettomuudet" - jossain mainittiin 50,000 tapausta vuodessa - jäävät ratkaisematta, syylliset rankaisematta. Eihän ole kenenkään syy, jos kerosiinia sattuu läikähtämään nuorikon päälle ja hän horjahtaa kömpelyyttään liettä päin. Myötäjäiskulttuuri onkin eräs suurimmista tyttöjen asemaa vaikeuttavista tekijöistä. Myötäjäiset ovat kaikissa yhteiskuntaluokissa suuria, mutta alimmissa tuloluokissa ne aiheuttavat suurimmat ongelmat. Vanhemmat aloittavat säästämisen myötäjäisiä varten yleensä heti tytön synnyttyä. Yli vuoden tulojen suuruisia myötäjäisiä varten joudutaan useimmiten ottamaan lisäksi lainaa, jonka takia taas jäädään koronkiskureiden ja/tai työnantajan armoille.

The Hindun sunnuntainumero oli suurelta osin omistettu naistenpäivälle. Lehdessä oli monia kannustavia juttuja menestyneistä naisista, suuryritysten toimitusjohtajista, professoreista, menestyneistä yrittäjistä. Oli ilahduttavaa, että näiden lisäksi oli myös juttuja ongelmista, joita jopa hyvinkoulutetut naimattomat naiset ja eronneet naiset kokevat. Samoin oli laaja artikkeli, johon ylläoleva kirjotukseni perustuu suurelta osin. Isot ongelmat eivät ehkä saa isoimpia otsikoita, mutta kyllä intialainen media käsittelee niitäkin.

Minäkin myönnän, että ainakin Intiassa naistenpäivää tarvitaan. Ja olen tänään naistenpäivänä erityisen ylpeä ja iloinen siitä, että voimme tarjota työtä niin monille maalaiskylien tytöille. Tyttö, joka ansaitsee työstään enemmän palkkaa kuin vanhempansa, ei voi olla ihan arvoton ihmisenäkään!

Laina

Intiassa loma on tuntematon käsite. Lomat, kuten ne länsimaissa hapatuksessa tunnetaan, ovat muutenkin varsin uusi keksintö. Suomessa vuosiloma säädettiin ensi kertaa vuoden 1922 työsopimuslaissa jolloin sen vähimmäispituudeksi määriteltiin 7 päivää. Agraariyhteiskunnissa lomia ei tunnettu.

Intiassa on suunnilleen sama määrä julkisia pyhä/vapaapäiviä kuin on kaikissa muissakin maissa. Suomessa niitä taitaa olla 12 päivää vuodessa, samoin Intiassa. Jos Intiassa pyhä sattuu sunnuntaiksi, sitä ei kompensoida. Sen lisäksi työntekijällä on oikeus tiettyyn määrään, esimerkiksi 15 päivää, palkallisia vapaita, joihin sisältyy sairaspäivät. Nämä vapaapäivät kuluvat sairastelun lisäksi pakollisiin sukujuhliin ja temppelissäkäynteihin. Kaukaisenkin sukulaisen hautajaisiin on pakko mennä ja häissä on normaalisti 1000 vierasta. Hautajaiset ovat häitä tärkeämpiä, jokaisen sukulaisen häihin ei ole pakko osallistua. Lomailu on tuntematon käsite.

Lomia ei edes osata vaatia. Minne köyhä menisi lomalla? Kesämökkejä ei ole kun asuntokin voi olla aaltopeltikattoinen, maalattiainen murju. Slummivisiitit elämysmatkailuna ovat nouseva trendi länsituritien kesken, mutta slummiasukkaat eivät miellä elävänsä eksoottisessa ympäristössä. Köyhän perheen tuloista 70-80% menee ruokaan.

Vartijamme Sanjay on pohjoisesta, koillisesta Orissan osavaltiosta. Sanjay on vartiointiliikkeen palkkalistoilla ja meillä töissä joka päivä, 12 tuntia päivässä. Ei vapaapäiviä. Ihan normaali vartijan työsopimus. Sanjayn äidinkieli on hindi eikä tamili ja englantikin on aika huonoa. Olin kuitenkin ymmärtänyt että Sanjay on nyt lähdössä kuukaudeksi kotikyläänsä Orissaan ja sijaisvartija kävi eilen esittäytymässä. Illalla Sanjay otti puheeksi lainan. Lähtiessään kotiinsa, hän jää vaille kuukauden palkkaa. Orissassa on sisaren häät ja häät maksavat paljon. Matkakin maksaa.

Tiedämme että on tavallista että palveluskunta pyytää lainaa. Yleensä tapana onkin lainata esimerkiksi kuukauden palkan verran rahaa ja tehdä kirjallinen lainasopimus ja sovitaan tarkat lainanlyhennyssummat ja-päivät. Olemme olleet Sanjayhin hyvin tyytyväisiä. Hän on vaikuttanut luotettavalta, on aina iloinen, valtavan reipas ja auttavainen eikä ole sikeäuninen. Sanjay pyysi noin 80 euron lainaa, joka on luultavasti suunnilleen vartijan kuukausipalkka.

Mikko neuvotteli lainaehdoista ja takaisinmaksusta. Sanjay uskoi itse pystyvänsä lyhentämään lainaansa 20 euroa kuukaudessa, joka kirjattiin lainaehtoihin ja Sanjay sai käteisenä sovitun summan. Laina vahvistettiin länsimaiseen tapaan kättelemällä ja intialaisena Sanjay kiitti kumartumalla koskettamaan Mikon molempia jalkoja ja kohottamaan kätensä ilmaan.

Uusille urille

Sovin aloittavani uuden työni ensi keskiviikkona Dr. Mehta's Hospitals'in markkinoinnissa. Jännä nähdä mitä siitä tulee.

Löysin Brasiliassa vielä asuessamme netistä ekspattielämään, uuteen maahan asettautumiseen ja työtä etsivien puolisoiden auttamiseen suuntautuneen firman nimeltä Strategic Links jolla oli yhden hengen sivutoimisto Chennaissa. Meilailin tämän Jennyn kanssa, Chennaihin muutettuani tapasimme ja verkostoiduin muiden Chennaissa asuvien Strategic Links-jäsenien kanssa. Teemme parhaillaan opaskirjaa työnhausta Intiaan muuttaville ulkomaalaisille. Itse kirjoitan tapausselostuksia, miten ihmiset ovat onnistuneet työllistymään.

Chennaissa on hyvin vilkas ekspatriaattielämä, ulkomaalaisia on paljon. Elämä on siten täysin toisenlaista kuin Manauksessa, jossa tunsi olevansa kaupungin ainoa ulkomaalainen täysin yhteennivoutuneen korealaisyhteisön lisäksi. Ulkomaankomennukset täältä katsoen näyttävät olevan edelleen paljolti miesten juttuja, vaimot ovat kotona. Elämä on monelle yhtäkkiä kuin 50-luvulla - rouvat lounastavat ja vaihtavat shoppailuvinkkejä kun lapset ovat koulussa. Outoa etenkin kun suuri osa ekspateista ei ollut edes syntynyt 50-luvulla tai vielä 60-luvullakaan. Itse asiassa, useille lapsiperheiden äideille tämä sopiikin. Vaikka äiti olisi kotimaassaan ollutkin töissä, uuteen maahaan ja vieraaseen kulttuuriin ja kieliympäristöön muuttaessa äidin kotiin jääminen auttaa elämän tasapainottumiseen, lapset sopeutuvat hyvin ja äidillä on laaja tuttavapiiri jo kansainvälisen koulun kautta muista äideistä. Äiti oppii tuntemaan kaupungin ja kaupungissa asuvat ulkomaalaiset hyvin kiertäessään naisten tapahtumissa, luennoilla, lounailla, kahviloissa ja kaupoissa. Se taas luo uusia kontakteja ja jonkinlaista ystäväpiiriä myös työssäolevalle. Koko perhe tuntee kuuluvansa johonkin yhteisöön kotimaan sukulaisten ja ystävien puutteessa. Minäkin törmään jo tuttuihin shoppaillessani - kauppani ja paikkani eivät ole omia löytöjäni vaan olen saanut vinkin niihin joltain tutultani. Kaikki käyvät samoissa paikoissa. Sosiaalinen elämämme on puhtaasti muodostunut näiden rouvapiirien kautta.

On helppo viettää ammattimaista ekspatriaattielämää. Päivät saa halutessaan vielä täydemmiksi kuin töitä tehdessä. Ja töitäkin on, toisin kuin Brasiliassa, Intiassa vapaaehtoistöiden kirjo ja tarjonta on loputon. Tai suurin ero on siinä että Intiassa ulkopuolisen apu sallitaan ilomielin, Brasilia vaikutti haluavan hoitaa ongelmansa itse. Mutta vaikka päivät voi täyttää mielekkäällä tekemisellä, minulla on huoli tulevasta. Tämänikäisenä neljän vuoden poissaolo työelämästä on pelottavaa. Vaikka itse olisin oppinut Brasiliasta ja Intiasta vaikka mitä, työnantajat eivät ymmärrä ekspattirouvan oppimaa, oikeasti arvokasta neuvokkuutta ja selviytymistaitoja.

Strategic Linksin Jenny soitti minulle viime viikolla kuultuaan työmahdollisuudesta Dr. Mehtan sairaalassa ja sovimme menevämme yhdessä tutustumaan sairaalaan. Nyt maanantaina olin Confederation of Indian Industryn Tamil Nadu-konferenssissa jossa keskusteltiin miten osavaltion asioita parannetaan, yhtenä tärkeimpänä asiana terveydenhuolto joka luonnollisesti kiinnosti minua eniten. Keskustelut ja luennot olivat mielenkiintoisia. Lounas haettiin seisovasta pöydästä ja kierrettiin lautasen kanssa ihmisjoukossa verkostoitumassa. Käyntikortteja vaihdettiin tiuhaan. Alan olla ihan hyvä tällaisessa! Jälkiruokaa hakiessani pohdin sitten ääneen mitähän tuo intialainen vaihtoehto oikein on vai otanko pelkkää jäätelöä. Takanani oleva kehoitti maistamaan intialaista "pidät siitä varmasti". Jäimme jälkiruokiemme kanssa juttelemaan ja esittäydyin olevani Kaarina, suomalainen lääkäri. "Ai, tapaammekin keskiviikkona kun tulet Dr. Mehtan sairaalaan!"

Siihen ilmestyi myös tämän Sameerin isä, Mehtoja molemmat. Sairaala oli isoisä Mehtan perustama, alunperin synnytyssairaala, nyt 220-vuodepaikkainen liki kaikki erikoisalat kattava sairaala, joka hakee uusia tapoja saada asiakkaita. Työterveyshuolto, kouluterveydenhuolto, erilaiset terveysohjelmat, kansainvälinen terveysturismi, kliiniset tutkimukset. Näiden ohjelmien vuoksi markkinointitiimiä vahvistetaan. Nyt myös suomalaisella lääkärillä.

Hyvin mielenkiintoista.

http://www.mehtahospital.com/

Empty nest-syndrooma

Olemme henkisesti aivan tuuliajolla kun Pia jätti meidät.

Eilen emme tehneet yhtään mitään. Ihan oikeasti, emme astuneet portista ulos. Istuimme terassilla ja luimme. Sitä ennen kyllä suihkimme rottinkikalusteemme täyteen hyttysmyrkkyä. Moskiitot kun rakastavat rosoisia terassikalusteitamme: jokaiseen rottinkipunontaan mahtuu muutamia hyttysiä. Jos tuolille erehtyy istumaan ennen myrkytystä, huomaa olevansa hyttyspilven sisällä. Ihan totta, ei tämä ole liioittelua. En tajua lainkaan miksi rottinki on tropiikissa niin suosittu materiaali.

Terassilta astuin kymmenen askelta etupihalle ja ihmettelin aikani puutarhurin kasaamia puolimetrisiä multapyramideja. Kuin kaksi muurahaiskekoa, joihin on istutettu pieniä kukkasia. Multa on jo lähtenyt valumaan nurmikolle joka pitäisi taas saksia lyhyeksi. Hyvin omituisia rakennelmia. Intialaisen temppelin muotoisia. Miten keot kestävät monsuuniajan? Ihmettelenkö kekoja sateisiin asti vai käskenkö Moorthya tasaamaan pyramidit kukkapenkeiksi. Sitten menin takaisin terassille lukemaan.

Mamallapuramin monoliittiset hindutemppelit ovat kekomaisia

Tänään aloitimme aamun samalla tavalla hyttysmyrkyllä ja terassilla The Hindua lukien. Mutta tänään vääntäydyimme portista ulos. Kävimme Park-hotellissa brunssilla. Kello 13-16 tarjottavaa viikonloppulounasta kutsutaan brunssiksi. Kai sen vuoksi että brunssin hintaan kuuluu shampanja tai olut. Brunssi on hyvin suosittu länsimaalaisten keskuudessa. Nyt ei kyllä näkynyt yhtään tuttuja.

Vaikka työsopimuksen mukaan Babulla on aina työvuoro, olemme sopineet että sunnuntaisin hän voi pitää vapaata ja mennä kotikyläänsä perheensä luokse. Mikko on sen vuoksi harjaantunut ajaamaan autoa. Tänään jopa niin intialaisen autenttisesti että ensi kertaa käytti äänimerkkiä. Intiassa on ihan lakikin että torvea kuuluu toitottaa aina kulmaukseen tullessa varoittaaksen kulman takana olevia. Ja antaa äänimerkki kun aikoo ohittaa. Seurauksena on jatkuvaa töötöttelyä. Mikon edeltäjä inhosi tuuttaamista ja kouli Babun pois tästä tavasta. Meidän aikana Babu on ruennut tööttäämään hillitysti.

Ajoimme CitiCentre-mall'iin. Siellä voi auton jättää Valet-parkkiin eikä tarvitse itse murehtia miten saa auton kiertymään ahtaaseen parkkitilaan. CitiCentressä on vaatekauppoja, kirjakauppa ja ruokakauppa. Kirjat ovat Intiassa halpoja.

Indian Coffee House Pondicherryssä on kuuluisa

Yann Martell'in kirja Life of Pi maksoi yhden euron. Se on se kirja jonka vuoksi halusimme mennä Pondicherryyn. Kolmasosa kirjasta nimittäin tapahtuu Pondicherryssä. Ja olimme juuri nähneet Indian Coffee Housen, jossa kirjailija kuuli uskomattoman tarinan Piin elämästä ja näimme kasvitieteellisen puutarhan jossa kiertää lasten juna ja tiedämme että Ambassadorit ovat hienoja autoja ja yövyimme Nehru-kadulla - kaikki tärkeät asiat Pondicherrystä. Ja kirja on hyvä.

Ambassorit ovat hyvin yleinen näky Intiassa. Kuulemma mukavia ajaa ja olla kyydissä. Viehättävää vanhan ajan tunnelmaa niissä ainakin on.

CitiCentren ruokakaupan kassalla ei pankkikorttivempaimet toimineet. Odotin 15 minuuttia yhtä kärsivällisenä kuin minua edeltävä asiakas toivoen että hän olisi voinut maksaa kortilla. Silloin minäkin voisin maksaa kortilla. Mikko jo hoputti huutaen että "maksa sinä sen tyypin ostokset käteisellä" että päästäisiin lähtemään, mutta ei tarvinnut mennä siihen, kaverilla oli itselläänkin rahaa. Intiassa on oppinut että käteistä pitää aina olla. Etenkin kotona pitää olla tuhansia rupioita koska kuitenkin joku tulee korjaamaan jotain tai tuodaan neljä kanisteria juomavettä tai The Hindun jakaja tulee kuukausilaskun kanssa ovelle ja kaikki nämä pitää maksaa käteisellä.

Ilmastointilaitteen korjaaja pyrki taas meille viimeistelemään korjauksen. Kyse on samasta Pian huoneen ilmastointilaitteesta jota on nyt korjattu joka päivä viikon ajan. En lainkaan tiedä mistä on kyse, mutta korjaus on kertaalleen maksettu, 20 euroa ja kaikki seuraavat kerrat kuuluvat samaan hintaan. Laite alkoi ensikorjauksen jälkeen kyllä puhaltaa kylmää ilmaa, mutta samalla suihkusi vettä niin että lattia tuli liukkaaksi. Eikä sateen ropina makuuhuoneen sisällä muutenkaan ole kivaa, joten emme me turhaan niuhottaneet. Pia vaan ei sitten nukkunut yhtään yötä omassa huoneessaan. Joten Pialla on syy tulla uudestaan Chennaihin. Että saa nukkua omassa huoneessaan. Mutta en halunnut korjaajaa häiritsemään meidän murehtimistamme. Tulkoon maanantaina. Pia lähti jo, ei sillä ilmastointilaitteella nyt mikään kiire enää ole.