Lörppä

Minulle on kehittynyt uusi luonteenpiirre. En tiedä onko se patoutunutta rupattelun tarvetta vai suomalaisten ihmisten ikävää. Lörpöttelenhän Intiassakin paljon enkä Brasiliassakaan ollut tuppisuuna. Olen aina pitänyt tuntemattomien ihmisten asioiden utelusta ja ihan mieluusti ratkonut siinä sivussa heidän ongelmiaankin jos aika vain antaa myöden.

Stockalla tein joitain vähäisiä ostoksia varsinaisena suupalttina. Myyjä tuli kysymään tarvitsenko apua ja tietenkin otin palvelun vastaan. 1o vuotta sitten vihasin myyjien tuppautumasta häiritsemään shoppailurauhaani. Nyt - sen sijaan että olisin itse juossut ympäri kemikaaliosastoa etsimässä shampoota ja Mikon tiettyä hiusvahaa - myyjä kiersi osaston ja haki tavarat. Myyjä etsi minulle myös korin kun tavaraa alkoi kertyä niin ettei syli enää riitänyt.

Ehkä olen vain vanhentunut.

Kodinkoneosastolla keskustelin satunnaisten jouluostosten tekijöiden kanssa ja kyselin heidän kokemuksiaan pölynimureista ja kahvinkeittimistä joita minulla ei ollut aikomustakaan ostaa. Oli vain mielenkiintoista tietää mikä oli heidän käsityksensä mukaan espressokeittimen tärkein ominaisuus.

Osa satunnaisista juttelukavereistani siirtyy hämmästyttävän vikkelästi muille osastoille, mutta suurin osa on ihan ilahtuneita.

Kotirappuun tullessa tapaa aina ihmisiä joiden kanssa voi vaihtaa sanasen. Eilenkin olin mielestäni jo ihan tuttu rouvan kanssa jonka kanssa olimme ensin olleet samassa kukkakaupassa ja sitten sama rouva tulikin naapurimme luokse kylään juuri ostetun kukkansa kanssa. Rouva ei kyllä ollut juttutuulella ja pälyili minua epäluuloisesti vaikka avasin hänelle ulko-ovenkin.

Kuudennen kerroksen pariskunnan kanssa tulimme ihan ystäviksi yhteisellä hissimatkalla meidän neljänteen kerrokseen. Mikolla oli terve asenne ja hän käveli portaat ylös. Säästyi jopa tervehtimiseltä.

Uusi jatkojohto

Ajattelin kirjoittaa pikkujutun uudesta jatkojohtosta, mutta koska olemme Intiassa, on tietenkin annettava vähän laajempi selostus. Kaiken lisäksi juttu on aloitettava Brasiliasta…

Brasiliassa pistorasiat ovat melkein (siis ei ihan) samanlaiset kuin Euroopassa. Tavalliset eurooppalaiset maadoittamattomat pistotulpat sopivat brasilialaisiin pistorasioihin, mutta maadoitetut pistotulpat ovat liian paksuja. Tästä oli vähän kiusaa kun melkein kaikki Salcompin läppärit oli tuotu Suomesta. Mutta pistotulppien käyttö onnistui kun vaan käytti tarpeeksi voimaa työntäessään töpseliä pistorasiaan. Isompi kiusa Brasiliassa on siinä, että osassa pistorasioista on 110V jännite ja osassa 220V. Pistorasiat ovat ihan samannäköisiä, joten 110 voltin laitteita tulee rikottua aika usein.

Mutta Intiaan. Täällä on onneksi käytössä vain yksi jännite, 220 volttia (vaihtelu taitaa olla ainakin 200 – 260V). Pistorasiat ovat sen sijaan mielenkiintoisia.

Tässä on talomme alkuperäisiä pistorasioita. Siihen sopii intialaisen standardin mukainen pistotulppa, jonka kolme tappia menevät kuvan pistorasian ylimpään ja kahteen alimpaan reikään. Keskellä oleviin pienempiin reikiin sopii EU standardin mukainen pistotulppa, mutta se on vaikea saada ulos. Käytämmekin yleensä näissä pistorasioissa sellaista adapteria, jonka tapit ovat tasapaksut (EU plugin tapeissa on eristetty kaulaosa, joka on ohuempi kuin itse tappi). Jostain syystä näihin vanhoihin pistorasioihin sopii myös US plugi (alempiin reikiin). En ymmärrä miksi kun 220V jännite tuhoaa amerikkalaiset sähkölaitteet.

Isommat sähkötehot vaativat tietysti isommat tapit. Siksipä osassa pistorasioista on 2 x 3 reikää. Kuvan alempi pieni “kolmio” on tavallisille pistotulpille ja ylempi suuri “kolmio” tehokkaampien laitteitten pistokkeille.

Kehitys kehittyy ja intialaiset ovat innovatiivisia. Uusissa pistorasioissa on yhdistetty isompien ja pienempien pistotulppien reiät näin näppärästi.

Tarkkaan katsoen näistä kuvista näkyy että jännitteellisissä rei’issä on suojalevy, jonka tarkoituksena on ehkäistä sähköiskuja – siis ettei voi työntää mitään asiaankuulumatonta jännitteisiin reikiin. Pistotulpan maadoitustappi työntää tämän suojalevyn syrjään. Ongelmalliseksi asian tekee se, että suuri osa Intiassa myytävistä sähkölaitteista on varustettu EU-standardin mukaisilla sähkötulpilla, joissa ei ole maadoitustappia ja joita ei voi siis työntää suojalevyillä turvalliseksi tehtyyn pistorasiaan.

Nyt kuvaan tulee mukaan intialainen käytännöllisyys ja yksinkertaiset joka kodin ratkaisut. Aluksi ihmettelimme miksi aina tarvittiin kynää kun oli jotain sähkölaitteen kytkemiseen liittyvää, lyijykynä tai ohuempi kuulakärkikynä. Kynä työnnetään tuohon keskimmäiseen reikään ja saadaan siten työnnetyksi suojalevy paikaltaan. Pidetään kynä reiässä, jännitteelliset reiät pysyvät avonaisina ja sähkötulppa saadaan paikalleen. Ensimmäisinä viikkoina vaikutti jotenkin oudolta kun ihmiset lainailivat toisiltaan kyniä saadakseen läppärin johdot pistorasiaan kokouksissa. Nyt se on normaalia ja asiaankuuluvaa ja teemme itsekin niin sen enempää ihmettelemättä.

Tai kyllä se joskus ihmetyttää. Ihmettelemme miten intialaiset lapset voi opettaa ettei pistorasian jännitteellisiin reikiin saa työntää kyniä tai mitään muutakaan, että siitä voi saada sähköiskun? Lapsethan matkivat ja ilmeisesti näkevät joka päivä aikuisten työntävän kyniä pistorasiaan? Ovatko intialaiset lapset niin fiksuja että niille voi jo ihan taaperoikäisinä kertoa mikä pistorasian rei’istä on turvallinen kynäreikä ja mikä tappavan vaarallinen. En tiedä.

Jännitteen vaihtelut ovat suuria. Siksi kaikki aremmat laitteet on suojattu jännitteentasaajilla. Sähköasennukset ovat olennainen sisustuselementti. Kullekin ilmastointilaitteelle sähkö tulee ensin vikavirtakatkaisimen ja sitten jännitteentasaajan kautta. Tämä esimerkkikuva on kotimme kauneimmasta huoneesta, olohuoneesta.

Sähkölaitteiden laatu vaihtelee. Yöpöydän lamput teetettiin. Pirkko valitsi kaupassa huolella kauniit puiset lampun jalat ja varjostimet, ja ne samoin kuin sähköosat koottiin yhteen odottaessa. Ensimmäiset kaksi bakeliittista pistotulppaa murenivat käsiin jo ensimmäistä kertaa pistorasiaan työnnettäessä. Babu ei antanut Pirkon mennä enää kolmatta kertaa lamppukauppaan vaihdattamaan pistotulppia vaan kävi ostamassa uudet läheisestä sähköliikkeestä ja asensi itse. Babu taisi olla oikeassa, pistotulppa taisi maksaa 60 paisea (yhden sentin). Tuskin lamput ovat sataprosenttisesti EU-standardit täyttämiä, mutta emme aio tuoda niitä Suomeen.

Ja lopulta varsinaiseen kirjoituksen aiheeseen, uuteen jatkojohtoon. Ostimme uuden silitysraudan, jossa oli normaalia isompi, superturvallinen isolle teholle maadoitettu pistotulppa. Kotonamme yläkerran käytävässä olevan silityspaikan pistorasiassa ei ollut sopivia reikiä. Anita olisi halunnut pyytää luottohenkilönsä, sähkömiehen, paikalle vaihtamaan uuden silitysrautamme stöpselin sopivampaan, kevennettyyn versioon. Kielsin ehdottomasti sähkömiestä kajoamasta tuliterään turvalliseen silitysrautaamme ja kehoitimme Anitaa yksinkertaisesti ostamaan jatkojohdon, “extension cord”.

Mutta kun ollaan Intiassa, yksinkertaiset asiat ovat monimutkaisia. Anita kävi sähköliikkeessä tiedustelemassa asiaa ja jätti meille lapun, jossa kertoi tilanneensä “x-tension boxin”. Sellaisia ei kuulemma ollut valmiina vaan sähköliike tekee sen seuraavaksi päiväksi. Minkä ihmeen boxin, mehän tarvitsemme johdon?? Jäimme jännityksellä odottamaan.

Saimme kuvassa näkyvän, räätälintyönä valmistetun johdon ja boksin. Nimi “extension box” on osuva... pitkän johdon päässä on boxi jossa on pistorasia kaikkine reikineen, sekin reikä johon työnnetään kynä, ja vielä katkaisin jolla voi katkaista virran. Tyylikkäämpiaäkin jatkojohtoja saattaa olla olemassa, mutta uskoisin että tässä on harrastettu ekologista kierrätystä ja jokainen osa on aiemmin muualla käytetty ja siten hyväksi testattu. Kyllä se toimii. Silitysrautaongelmat saatiin viikossa hoidettua kahdella eurolla (sisältää osat + työn).

Joulukiireitä

Jotenkin olin ajatellut ettei täällä ole joulukiirettä kun ei joulua edes vietetä. Ja joka tapauksessa kaikki joulun valmistelut teemme Suomessa jossa vietämme joulunkin.

Mutta kai se on sitten lomanedeltämiskiireitä mitä tässä on tuntunut olevan. Tosin vietimme yhden herkän parituntisen Madras klubilla kuunnellen Sishya Schoolin teinikuoron joululauluesitystä. Intialaisten esiintyvä taide on käsitykseni mukaan muovautunut täydellisyyteen noin neljän viimeisen tuhannen vuoden aikana eikä sitä ole syytä muuttaa. Eli lauluja ja tansseja hiotaan kärsivällisesti vuosikymmeniä ja vanhana ollaan mestareita, ollaan päästy siihen mitä jo kaksi tuhatta vuotta sitten osattiin. Sellaista ei voi pitää erityisen luovana, ja kun tämä on kulttuuri, ei nämä Sishya Schoolin nuoretkaan varsinaisia virtuooseja olleet. Etenkään kun joululaulut eivät ole luonnostaan tuttuja kuin kristityille.

Nuoret olivat tavattoman herttaisia. Pojat olivat hermostuneen rehvakoita hyvin hillityllä tavalla, jollain oli kravatti uhmakkaasti löysällä solmulla tai housut rennosti lanteilla eikä vyötäröllä asti kuten intialainen normaalitapa. Tyttöjen kuoroasu oli joko punainen tai vihreä lyhythihainen silkkipusero, samaa mallia kaikilla. Mustat hameet oli omia. Muutamalla tytöllä oli polvien yläpuolelle ulottuva minihame ja puseron muutama ylänappi vallattomasti auki. Kaikki seisoivat suorana, kädet selän takana kuten oli opetettu. Muutamassa laulussa oli huudahduksia ja voi sitä varovaista hymyilyä ja silmien säteilyä - uskalsimmepas!!

Yhtä kaikki, joululauluja oli ihana kuunnella. Lopuksi oli yhteislaulua, mutta Madras klubilla taisi olla vain muutama joka osasi meillekin tutut joululaulut "Silent Nigh, Holy Night", "Away in the Manger", "Feliz Navidad".

Viikko sitten kävimme taas Hand-in-Handin kylässä. Nyt pyhitettiin synnytysosasto. Nämä suotuisat päivät ovat niin tarkkoja ja jotenkin jokapäiväisiä. Yhtäkkiä tehdään jotain koska on käynyt ilmi että seuraava suotuisa päivä pyhittämiseen tai uuden esineen, kodin, rakennuksen tai minkä vaan käyttöönottoon on vasta kahden kuukauden kuluttua. Niin oli nytkin. Perjantaina aamulla kello 9.30 oli astrologisen kalenterin mukaan suotuisa hetki ottaa synnytysosasto käyttöön. Tottahan sinne piti mennä, nämä tilaisuudet ovat meille parhaiden kokemusten joukossa. Sytytimme kynttilät, heiluttelimme öljyliekkiä kolme ympyrää, kuljimme paljain jaloin ja sukkasillamme multaisessa maassa ihan sujuvasti. Alamme oppia rituaaleja vaikkemme niitä ymmärräkään.

Matti perheineen muuttaa Manaukseen ja oli pienimuotoiset läksiäisillalliset. Tämän jälkeen Mikko on Intian Salcompin ainoa suomalainen ja vastaavasti Matti Manauksen Salcompin. Kiinassa on useampia suomalaisia.

Sairaalassa oli yhtäkkiä kiire. Muistutin ihmisille että nyt tosiaan lähden tällä viikolla Suomeen ja tulen vasta tammikuun puolivälissä. Sitten alkoi tulla hommia... nettisivut valmiiksi, tee joulukortit (kovasti ihmettelin miten se nyt aivan joulun kynnyksellä tuli mieleen), pyydä vielä halvempi tarjous sairaalan lehden painamiseen (kyllä se löytyi, muttei lehteä ole vieläkään saatu painettua. Ensin painosta kerrottiin että vastuuhenkilö on joutunut sairaalaan, sen jälkeen kukaan ei vastaa puhelimeen. Kohta pitää vaihtaa lehteen vuosiluku, yritimme julkaista sen marraskuun lopussa...). Huomautin Samille että olen palkaton työntekijä, en tosiaankaan aio jouluna tehdä Suomessa töitä, enkä nytkään tee ylitöitä.

Ja onhan meillä ollut jouluvalmisteluja. Jouluostoksia ja sen sellaista. Yhtenä iltana kun Mikko oli pois, kuuntelin brasilialaisia joululauluja. Nostalgiaa ja haikeutta monella tavalla. Ensiksi ihan pelkästään joululaulujen kuuntelu herkisti, toiseksi brasilian sointuva, laulelmiin sopiva kaunis kieli jonka olen melkein unohtanut. Voi voi... kaipaan jo Brasiliaa, kohta kaipaan Manausta, jota en uskonut koskaan kaipaavani!

Huomenna lähdemme Delhiin jossa vietämme turistina yhden päivän ja lauantaina lennämme Suomeen.

Kai siitä voi kirjoittaa, mutta…

yksi kuva sanoo enemmän kuin tuhat sanaa:

Nämä havainnolliset ohjeet löytyvät Nokia SEZ Park Officen vessasta. Tai tarkemmin katsottuna tämä ei olekaan kovin selkeä ohjeistus. Ilmeisesti tuo vasemmanpuoleinen kaveri on onneton kun hän haluaisi seistä pöntössä (in the toilet) ja joutuu kyykkimään pöntön päällä (on the toilet). Samalla tässä nähdään esimerkki intialaisesta palkitsemisjärjestelmästä. Vasemmanpuoleinen kaveri kärsii ja hänelle annetaan korvaukseksi kaksi chiliä kun oikeanpuoleisen kuvan hymyilevälle kaverille on tiedossa vain yksi chili.

Verhot

Olohuoneessa ja ruokasalissa on samanlaiset lattiaan asti ulottuvat verhot. Ne on jo vuoden vanhat eikä ole kertaakaan pesty. Nuo ikkunan kalterit ovat muuten ihan tyypilliset intialaisessa kodeissa. ne on täysin kiinteät eli ikkunan peseminen on tehty tosi vaikeaksi. Ikkunaristikoiden nimi on "grill" mikä hämäsi minua aluksi kamalasti. Luulin sitä vitsiksi.

Kaikki tietää että Intiassa on hyviä kankaita. Intian puuvillasta puhutaan, Seersucker on useille tuttu ja tietenkin paksut silkit. Jos on kankaita, on kai verhojakin.

Oikeastaan eteläisessä Intiassa verhot ei ole kamalan suosittuja, kuten ei muutkaan sisustustekstiilit. Keräävät kosteutta, homehtuvat, hyttyset majoittuvat kankaisiin. Totta, kyllä meidän soffat tuntuvat iltaisin kosteilta kun Anita ei käytä ilmastointia päivisin. Sen vuoksi pidämme olohuoneessa, makuuhuoneessa ja Mikon pukeutumishuoneessa jatkuvasti ilmastointia päällä, siis silloin kun itse olemme paikalla. Anita pitää ovia auki ja ilmastointilaitteemme puhkuisivat turhan päiten viileyttä ulkoilmaan. Ja on niitä hyttysiä ... ainakin minun vaatekaapista pöllähtää hyttysiä kun valikoin sieltä päällepantavaa. Samoin verhoja leyhytellesssä hyttyset heräävät.

Ötökät pesiytyvät pölyisiin ja likaisiin paikkoihin. Luin The Hindusta että verhot pitäisi pestä kerran viikossa ja järkytyin asiasta niin että oitis irroitin Mikon pukeutumishuoneen verhot ja laitoin pesukoneeseen. Olemme asuneet vuoden talossamme enkä ole tajunnut pestä kuin työhuoneen valkoiset valoverhot ja nekin vain kerran. Kyllä meillä pölyä on, kyllä kaikki verhot kaipaisivat pesua. Intia on pölyinen paikka, vaikka ei Chennai lainkaan pahimmasta päästä ole. Samalla kun poistin ne Mikon verhot, huomasin etten ole ikinä niistä pitänyt - perimme ne entisiltä asukkailta. Joten päädyimme ostamaan uudet verhot.

Mikon pukeutumishuoneen uudet verhot. Tässä huoneessa on myös sänkytilaa kolmelle hengelle. Ainoastaan Pia on nukkunut tuossa oikeanpuoleisessa sängyssä ja Piakin vain siksi koska vierashuoneen ilmastointilaite ei juuri sinä viikkona toiminut kun Pia oli meillä käymässä. Verhot ovat hyvin tyylikkäät.

Joo, sanoin päädyiMME. Siis menemme käsi kädessä verho-ostoksillekin... Nykyään joudumme jatkuvasti kulkemaan Mikon kanssa kimpassa koska tulemme kotiin samalla autolla. Mikko lähtee tehtaalta 16.30, on sairaalassa kello 18 ja olemme kotona 18.45. Joten on parempi hoitaa mahdolliset ostokset samalla matkalla. Joten kävimme Kalpa Drumassa valitsemassa verhot. Joka ei Mikon mielestä ollut erityisen hohdokasta työpäivän ja kaiken autossa istumisen jälkeen ja jonka olisinkin tehnyt mieluummin yksin.

Kalpa Druma on hyvä paikka. Ostin sieltä vuosi sitten heti muutettuamme olohuoneen ja ruokasalin verhot ja palvelu oli hienoa. Tulivat kotiin mittaamaan ikkunat, ompelivat verhot vuorineen ja tulivat ripustamaan ne. Nyt valitsimme mallitilkut kotiin tutkittaviksi ja sovimme ikkunan mittaamisesta seuraavaksi päiväksi. Kalpa Druman myyjä sanoi että "sehän oli Bishop Garden, eikö vain?" ja kävi hakemassa kirjansa ja näytti sieltä nimeni ja osoitteeni. Bishop Garden hyvinkin. Hyvä myyjä muistaa asiakkaansa.

Mittauskin tapahtui seuraavana päivänä, kuten oli sovittu - se ei tosiaankaan ole intialainen tapa! - ja verhot tuotiin kotiin ja ripustettiin ikkunoihin neljän päivän kuluttua, ihan kuten oli luvattu. Kalpa Druma on ihan loistava paikka!

Yläkerran käytävän valoverhot ovat hienoa kullalle hohtavaa kangasta. Siinä takaseinällä näkyy muuten kivasti vaateräkki johon voi ripustaa silitettyjä vaatteita. Nyt se on tyhjä koska pudotin kaksi viikkoa sitten silitysraudan ja se meni rikki, ostimme uuden mutta sen töpseli ei sovi juuri siihen pistorasiaan jota Anita käyttää. Nyt Anita on keskustellut sähkömiehen kanssa kohta viikon verran ja arveli huomenna saavansa jatkojohdon, tai mitähän "x-tension box" onkaan.

Vaikka hyttyset hakeutuvatkin verhoihin, on ne silti kivan näköiset. 10 metriä puuvillakangasta maksoi 42 euroa ja sen päälle valmistuskustannukset, mittaukset ja asennukset - kahden ikkunan hienosti laskostettujen verhojen hinnaksi tuli 70 euroa. Samalla tehtiin yläkerran käytävään valoverhot hieman kalliimmasta kankaasta - 57 euroa. Eikä tingitty yhtään, maksettiin vaan.

Silkkiverhot kannattaa varmasti teettää täällä Suomeen vietäväksi jos sellaisia jossain vaiheessa kaipaa. Verhosilkki maksaa vain 8 euroa metri. Tänne emme kyllä mattoja tai silkkiverhoja hanki emmekä päällystä soffakalustoakaan vielä aikoihin, kyllä on ihan totta että tekstiilit homehtuvat ja haalistuvat täällä.

Voikohan tästä kirjoittaa...

Ei tarinat ole lopussa, mutta on aiheita joista kaltaiseni kaunokirjailijan ei oikein sovi kirjoittaa.

Olkoon... Jokaista länsimaalaista tämä askarruttaa eikä minullakaan ole siihen vastausta - joten kirjoitan vaikka asia jää nyt sitten lukijoitakin kalvamaan.

Siis vessajuttu.

Intiassa vessassa ei ole paperia. Siksi sitä ei useimmiten ole kaupassakaan. Neljän rullan säästöpakkaus on sellainen harvinaisuus että sitä tuskin raaskii ottaa käyttöön. Vessapaperin pehmeyteen, laatuun, edullisuuteen, ympäristöystävällisyyteen tai ulkonäköön ei ostopäätöstä tehdessä ole tarpeen kiinnittää mitään huomiota. On ostettava se mikä on tarjolla jos mitään on tarjolla. Olemme onnellisia yhdestäkin yksittäispakatusta rullasta.

Ensimmäinen asia mikä Intian käytös- ja kulttuurikursseilla opetetaan on että vasen käsi on likainen. Vasemman käden julkinen käyttö on oikeastaan kielletty. Mitään sillä ei voi syödä, ei ottaa vastaan lahjaa tai rahaa tai mitään muutakaan, eikä ainakaan ojentaa tai antaa mitään. Vasen käsi on alapään pesua varten ja siksi se on likainen vaikka kädet sen jälkeen pesisikin.

Intian käytös- ja kulttuurikursseilla kerrotaan vasemman käden likaisuudesta ja siitä että WC-käynnin yhteydessä intialaiset huuhtovat alapäänsä vesitilkkasella tai suihkulla, mutta ei ikinä kerrota kuinka tämä toimitus käytännössä tapahtuu. Tarkoitan lähinnä kuivaamista. Kaikilla on kyllä suuret kankaiset nenäliinat joita käytetään nenän niistämiseen, hien kuivaamiseen, käsien hinkkaamiseen, pöydän pyyhkimiseen. Ei kai samaa nenäliinaa käytetä myös alapään kuivaamiseen? Siis jos vasen pesevä käsi saastuu, saastuisi se nenäliinakin, eikä sitä enää voisi käyttää otsahien kuivaamiseen?

Vessoissa ei ole roskiksia joten kukaan ei salakuljeta suurempia nenäliinoja tai froteisia pyyhkeitä vessaan ja heitä niitä saastaisina pois. Koska viemäreitä ei ole suunniteltu vessapaperin imemiseen, ne eivät myöskään vetäise paperia putkistoihin. Niin kotona kuin töissä, puhumattakaan muista yleisistä vessoista joudun vetämään vessan pari kolme kertaa saadakseni kelluvan vessapaperin huuhdottua. (Olen oppinut kulkemaan taskut täynnä vessapaperia joten yleisten vessojen paperittomuus ei haittaa minua). Tämä veden ylenmääräinen kulutus voi kyllä harmittaa vessajonossa seisovia. Toisaalta, minua harmittaa taatusti enemmän joutuessani vessaan intialaisen jälkeen. Pönttö, istuin, lattia ja jopa seinät ovat märät etenkin jos vessa on varustettu käsisuihkulla. Tämän vuoksi käytän Intiassa nykyään vain paksupohjaisia sandaaleja. Mutta huolimatta siitä että vessa näyttää siltä että siellä olisi otettu kokovartalosuihku ja pesty pitkät hiuksetkin (veden lisäksi vessan lattiat pursuavat mustia pitkiä hiuksia), vessasta tulevan ihmisen vaatteet ovat täysin kuivat. Tätä paradoksia en ole mitenkään pystynyt itselleni selvittämään.

Jos ei ole käsisuihkua, jossain lattian tasolla on hana josta tulee vettä. Hanan vieressä on sellainen puolen litran kannu jolla ihmiset itsensä pesevät. On vesihana ja kannu mutta ei roskista tai vessapaperia.

Ulkomaalainen voi kysyä vaikka kuinka tyhmiä juttuja mutta jossain menee raja. Minä en kertakaikkiaan saa ohimennen kysäistyä tutultakaan intialaiselta että "muuten, kerropa ihan tarkkaan miten peset alapääsi vessassa ja kuivaatko itsesi?" Kuvittele nyt sama tilanne Suomessa - voisitko hyvinkin luontevasti kertoa intialaiselle miten sinulla on tapana toimia WC.ssä käydessäsi!

Ei ole montaa vuotta siitä kun Intiassa vessoja pesi täydellisesti kastijärjestelmän ulkopuolella olevat "koskemattomat" , "untouchables", joiden saastuttava varjokaan ei saanut osua muihin. Joten ymmärrettävästi vessajutut ovat aika tabuja Intiassa edelleen.

No jaa. Kaikkeen tottuu - vaikka siivottomiin vessoihin kieltämättä aika huonosti.

Sivujuonena voin vielä kertoa sairaalani hallinto-osaston kahdesta vessasta. Kyllä ne lainehtivat vettä kuten muuallakin, seinille suihkutellaan ja istuinrengas on litimärkä, ei siinä mitään. Mutta kuukausi sitten molemmista vessoista lopulta loppui saippua. Eri osastoilta kerättyjä kuivahtaneita saippuapalan jämiä oli tunnollisesti yhdistelty viikkotolkulla ja niillä pärjäsi ihan kivasti, mutta jämätkin loppuvat joskus. Molempiin vessoihin tuli uudet hienot vihreät palasaippuat. Se oli upeata. Niissä oli tuore puhdas tuoksu! Viikon nautimme hienoista saippuoista ja sitten yhtenä päivänä niitä ei enää ollut. Ajattelin että ehkä joku sairaalan osasto tarvitsi saippuaa kipeämmin kuin me administraattorit enkä lainkaan nurissut. Viikon taas kärvistelimme. Ei tullut uusia saippuoita vaan molempiin vessoihin tuli lappu: "Sinä joka varastit saippuan - häpeä! Jos sinun on pakko varastaa saippua, voit yhtä hyvin mennä kadulle kerjäämään!" Sekä englanniksi että tamiliksi.

Uusia saippuoita ei kai tule ennenkuin saippuapalan (vaikkakin varastetun) laskennallinen kestoaika on kulunut ja budjetoitu uusi saippua voidaan ottaa käyttöön.

Mikko otaksui että saippuavarkaus kuvastaa sairaalassani vallitsevaa palkkatasoa.

Ei, ei!! Meillä kotona käytetään nestesaippuaa! Minä en ole saippuavaras!

Melkein rakkautta

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa
Ja se kauniisti kukoistaa.

En ymmärrä missäpäin maailmaa kukat kasvavat. Manauksessa ei ollut yhtään kukkaa, siellä oli vain synkän viidakon vihreän tummia sävyjä. Chennai on kuten koko Intia - kaukaa kaunis. Ei täällä ole minkäänlaista kukkaloistoa. Jos olen talomme katolla ja katson kahden naapurin yli kolmannen naapurin pihaa, se näyttää loistavalta kukkamereltä. Mutta kun menen sen talon nurkille, värikkyys katoaa ja näen siellä harvakseltaan samoja näivettyneen oloisia pieniä keltaisia ja punaisia kukkasia joita meidänkin pihalla on.

Nyt olen seurannut kuinka puutarhassani neljä hentoista ruusua on vähitellen kasvattanut vartta ja sairaan läpikuultavia lehtiä, ohut varsi huojuu vähäisessä tuulenvireessä ja lakoaa sateessa. Mutta sitkeästi ruusut ovat kukin kasvattaneet yhden kukan: neljä pientä ruusun tainta, neljä pientä vaaleanpunaista ruusua jotka tavattoman vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta tuoksuvat uskomattoman ihanalle.

Yksi kulkijapoika on nähnyt sen,
Eikä voi sitä unhoittaa.

Ruusut ovat Moorthyn, puutarhurin, ylpeys. Karu maa ei paljon voi kasvattaa, mutta mitään rentun ruusuja ei pihallani kasva. Sain Moorthylta kirjeen. Oikeastaan kirje tuli jo lokakuussa, kiitoksena antamalleni Diwali-rahalle.

"Kunnioitettu Madam,
Kiitän vilpittömästi antamastamme kuukauden palkasta, Deepawali-lahjasta. Monet muut jotka ovat asuneet huvilassa ovat joka vuosi antaneet minulle saman lahjan ja kiitän uudestaan että ylläpidätte samaa traditiota.

Monet kerrat olen toivonut tapaavani Teidät mutta emme ole pystyneet tapaamaan ja keskustelemaan puutarhan parantamisesta. Teidän kiireinen aikataulunne ei salli tapaamistamme aamuisin eikä iltaisinkaan. Edes silloin kun tapaamme, en voi puhua kanssanne koska en pysty ilmaisemaan itseäni huonolla englannillani. Tämä heikkous estää minua puhumasta kanssanne vaikka minulla on lukuisia ideoita puutarhan parantamiseksi. Sen jälkeen kun otin puutarhanne hoitaakseni, puutarha on parantunut huomattavasti. Näette itse eron.
Vaikka käyn vain kerran viikossa, vastaan puutarhan hoidosta. Myrkytän tuholaiset, apulaiseni lakaisevat pudonneet lehdet ja keräävät roskat, multa möyhitään ja oksat karsitaan. Minä rakastan luontoa, vihreitä lehtiä ja kukkia. Hoidan kasveja kuin lapsiani, hoidan niitä rakkaudella ja teen kaikkeni kasvien hyväksi.
Antaessanne Deepawali-lahjan minulle, olette huomanneet tämän ominaisuuteni mistä olen Teille hyvin kiitollinen.
Uskollisesti Teidän,
R. Moorthy"

Minua itketti kun luin Moorthyn kirjeen. Moorthy voi haluta aina lisää ja lisää rahaa, mutta kaikki raha menee kasveihin ja puutarhaan. Moorthy on köyhä ja näyttää köyhältä ja on läpinäkyvä kuin lasi, joka tavalla. Näenhän minä kuinka hellästi Moorthy kantaa pieniä taimia pihallemme, silittää puun lehtiä ja nostaa maahan taipuneen varren varovaisesti kuin se olisi särkyvä unelma.

Mutta köyhänä ei ole tohtinut,
Vaan on jättänyt paikoilleen.

Talk of the Town

Kävimme perjantai-iltana lainaamassa Madras klubilla pari elokuvaa. Vaikka edustammekin jäsenkunnan nuorisoa, klubin kirja- ja leffavalikoimat eivät missään nimessä ole jäsenkuntamme enemmistön nuoruudenajoilta. Sille vaan ei voi mitään että kulttuurimakumme on toisen maailmansodan aikaista. Valintamme osui teokseen joka oli valmistunut ennen syntymäämme. Gary Grant ja Grace Kelly olivat loistavia Alfred Hitchcockin "Catch the Thief"-leffassa joka on paitsi hauska, myös romanttinen ja hieman jännittävä.

Sunnuntaina menimme klubin elokuvailtaan. Leffat esitetään illan pimeydessä ulkoterassilla katoksen alla, nautitaan virvokkeita ja katsotaan elokuva. Tauon aikana nautitaan taas pieniä virvokkeita ja vanhemmat jäsenet seurustelevat keskenään. Nuoriso (siis me) on omissa oloissaan. Voi olla ettei kaikkia ikäisiämme Gary Grantin ja Jean Arthurin tähdittämä komedia "The Talk of the Town" niin sytytä, mutta me nauroimme ääneen ja nautimme suuresti illasta.

Lisäksi leffa oli hyvin ajankohtainen - mikä kävi ilmi heti seuraavana päivänä. Mikko lähti töihin tapansa mukaan seitsemältä ja Anita tuli kahdeksalta meille. Anita kiiruhti luokseni "Miten Saar voi?". Tuijotin tyhmästi ja ihmettelin että miten niin. Olen nähnyt kuinka hurmaantuneita tehtaan tytöt ovat Mikon läsnäollessa, mutta että Anitakin... "Saar oli auto-onnettomuudessa. Miten Saar voi?"

Anita ei ehtinyt nähdä autoa eikä Mikkoa koska Mikko oli jo lähtenyt mutta oli tietenkin ehtinyt saada Suprevorilta, vartijalta, raportin Mikon kolarista. Suprevorhan oli saanut lauantaina raportin Jantulta, toiselta vartijalta. Ramesh tuli hakemaan minut töihin. Ramesh on usein sijaiskuskina jos Venkatesh ei ehdi kuljettaa minua. "Millaisen auton kanssa Saar kolaroi, kuorma-autoko?" oli ensimmäinen kysymys. Ramesh asuu 30 kilometrin päässä meiltä emmekä olleet mitenkään yhteydessä sen enempää Rameshiin kuin Venkateshiinkaan. Venkatesh kuljetti minua tänään ja kertoi matkalla seikkaperäisesti automme tilanteen. Toisin kuin Babu, Venkatesh on aina puhelias, mutta kun hän on erityisen puhelias, putoan kärryiltä enkä ymmärrä mitään.

Mikon työmatka aamuisin kestää reilun tunnin. Babu ei yleensä puhu mitään, mutta hänellä on jännä tapa ajatella siten että sen pystyy jotenkin kuvittelemaan. Kun sanomme Babulle minne ajetaan, Babun aivot alkaa prosessoida. Meistä tuntuu että Babulla on aivoissa Google maps tai Eniron reittipalvelu. Kasvot ei paljasta mitään eikä Babu yhtään liikehdi, mutta jollain tavalla näemme kuinka oikea reitti muovautuu ja sitten lähdetään. Babu valitsee harvoin suoran reitin vaan mieluummin hyvin mutkaisen ja ilmeisesti lyhyemmän tai nopeamman vaihtoehdon. Ainakin se on reittivalinta jolla eksyttää kenet vain. Nyt Babu prosessoi reitin sijaan asioita. Oli pitkään hiljaa ja kysyi Mikolta lyhyitä kysymyksiä. "Sir, soititko poliisille?"- hiljaisuus - "Sir, odotitko poliisia?"- hiljaisuus - "Sir, allekirjoititko jotain?" - hiljaisuus - "Sir, näytitkö ajokortin?" Lukuisia pieniä tarkennuksia jotka johtivat johonkin jonka joskus ehkä saamme tietää.

Emme tiedä koska näemme Babun tai automme seuraavan kerran. Babu keskustelee Victorin, henkilöstöjohtajan kanssa ja Victor välittää epämääräisiä tietoja Mikolle. Että Babun veli on poliisi tai jotain ja sitä kautta tehdään joku raportti että Babu ruttasi auton eikä Mikko. Tai että mitään kolaria ei ollut vaan koko homma tapahtui parkkipaikalla siten ettei kukaan nähnyt sitä. (Mikon mielestä tämä on huono yritys koska vakuutusyhtiö tuskin uskoo että vähäisestä parkkipaikkatönäisystä etuistuimen selkänoja retkahtaa pysyvään makuuasentoon). Tai jotain muuta. Tämä on ihan kummallinen maa jollei ole aiemmin tullut huomautettua.

Ja kyllä... Babu oli ollut vihainen. Mutta ei tietenkään mussuttanut Mikolle vaan taas Victor, henkilöstöjohtaja, sai kuunnella vuodatukset. Että kyllä Babu olisi sieltä häistä voinut olla pois tai ainakin olisi palkannut varakuskin jos Sir vain olisi suostunut kertomaan että menee töihin lauantaina. Että tätäkään ei olisi tapahtunut jos Sir olisi vain kertonut.

Pysähdyin punaisiin valoihin

Babulla on tänään jonkun sukulaisen häät, joten annoin hänelle vapaan viikonlopun ja ajoin itse käymään tehtaalla. En kertonut, että olin menossa töihin – muuten hän olisi hankkinut omalla kustannuksellaan varakuskin tai jäänyt pois häistä. Babun tunnollisuus on täydellistä.

Pirkko oli aamulla jotenkin järkyttynyt tajutessaan että ajan itse töihin. “Mikset pyydä Rameshia kuskiksi? Ethän sinä voi tehtaalle asti ajaa itse".”

Ja vielä … “…aja varovasti ettei autolle tapahdu mitään!”

Takaisintulomatkalla yhdet valot vaihtuivat punaisiksi. Yllättäen viereisellä kaistalla oleva bussi tosiaan seisahtui valoihin. Mielessäni ehti välähtää miksi ihmeessä bussi jarrutti, varmaan siksi, että tämä on niitä risteyksiä, joissa on aina poliiisi. Joka tapauksessa minäkin pysähdyin, vaikkakin vähän myöhään. Perässä tullut kuorma-auto ei pysähtynyt.

Pelkäsin kolariin joutumista Brasiliassa, eikä Intia ole sen parempi. Näissä maissa poliisit ovat yleisesti ottaen henkilöitä, joita kannattaa välttää. Kolarin tapahtuessa autoja ei saa liikuttaa tai siirtää vaan pitää odottaa poliisia. Olettamukseni mukaan tilanne kulminoituu siihen, että ulkomaalainen todetaan syylliseksi, viedään vankilaan, joutuu maksamaan isot lahjukset päästäkseen vapaaksi ja pahimmassa tapauksessa tulee piestyksi.

Tällä kertaa näin ei käynyt. Risteyksessä oli todella poliisi! Ja vielä toinenkin virkamies – luulen että siviiliasuinen poliisipäällikkö. Nämä viranomaiset seisoivat risteyksessä ja todistivat tapahtuman omin silmin ja kehottivat ajamaan autot tien sivuun. Tämä oli uskomatonta, autot jätetään aina keskelle risteystä tukkimaan liikenne mahdollisimman tehokkaasti. Kehottivat sitten odottamaan kunnes poliisipartio tulee paikalle. Soitin Victorille, kuten aina kun emme tiedä miten kuuluu toimia tai käyttäytyä. Victor halusi puhua poliisin kanssa. Puhuin taas Victorin kanssa. Victor käski ajaa kotiin, varovaisesti. Poliisi oli samaa mieltä, kotiin vaan. Kuorma-auto jäi tapahtumapaikalle.

Vaikka kyseessä oli peräänajo ja olen syytön, en jäänyt vaatimaan säikähtäneen näköisen kuorma-autonkuljettajan päätä vadille. Mitään ei riitauteta, poliisille ei tarvinnut maksaa. Oikeastaan koko onnettomuutta ei tapahtunut. Meillä on vakuutus kunnossa, korjautamme auton ja maksamme sen nikottelematta.On yksinkertaisempaa antaa Victorin hoitaa asia. En tiedä mitä säikähtänyt kuorma-autonkuljettaja joutuu maksamaan.

Viikonloppuisin ei pidä käydä töissä.

Jollei ole tullut aiemmin selväksi, voin kertoa että Babu vaalii ja hoitaa autoamme mitä pedanttisimmalla huolenpidolla. Joka aamu auto on puhdas ja kiiltävä sisältä ja ulkoa. Mikään ei ikinä ole epäjärjestyksessä. Yhtään roskaa ei autossa ole. Voi viedä aikaa ennenkuin Babu uskaltaa seuraavan kerran lähteä työpäivänä häihin.

Takapuskuri ja vasen peräpelti on rutussa. Tässä auto on jo omalla pihallamme. Jantulla, vartijalla, on kerrankin raportoitavaa Supervorille, toiselle vartijalle, vartiointivuoron vaihtuessa.

A FEW SLICES OF PLUM PIE

One of the rummy things about Jeeves is that, unless you watch like a hawk, you very seldom see him come into a room. He's like one of those weird birds in India who dissolve themselves into thin air and nip through space in a sort of disembodied way and assemble the parts again just where they want them. I've got a cousin who's what they call a Theosophist, and he says he's often nearly worked the thing himself, but couldn't quite bring it off, probably owing to having fed in his boyhood on the flesh of animals slain in anger and pie.

Carry On, Jeeves

I could see that, if not actually disgruntled, he was far from being gruntled.

Code of the Woosters

Into the face of the young man who sat on the terrace of the Hotel Magnifique at Cannes there had crept a look of furtive shame, the shifty, hangdog look which announces that an Englishman is about to talk French.

The Luck of the Bodkins

The Right Hon. was a tubby little chap who looked as if he had been poured into his clothes and had forgotten to say "when!"

Very Good Jeeves

"I don't know if you know it, J.B., but you're the sort of fellow who causes hundreds to fall under suspicion when he's found stabbed in his library with a paper-knife of Oriental design."

Quick Service

"Unlike the male codfish which, suddenly finding itself the parent of three million five hundred thousand little codfish, cheerfully resolves to love them all, the British aristocracy is apt to look with a somewhat jaundiced eye on its younger sons."

Blandlings Castle

"For, like so many substantial citizens of America, he had married young and kept on marrying, springing from blonde to blonde like the chamois of the Alps leaping from crag to crag”

Summer Moonshine

'As a sleuth you are poor. You couldn't detect a bass-drum in a telephone-booth.'

The Man with Two Left Feel

"I am Psmith," said the old Etonian reverently. "There is a preliminary P before the name. This, however, is silent. Like the tomb. Compare such words as ptarmigan, psalm, and phthisis. n

Psmith, Journalist

As a rule, you see, I'm not tugged into Family Rows. On the occasions when Aunt is calling Aunt like mastodons bellowing across primeval swamps and Uncle James's letter about Cousin Mabel's peculiar behaviour is being shot round the family circle ('Please read this carefully and send it on Jane') the clan has a tendency to ignore me. It's one of the advantages I get from being a bachelor – and, according to my nearest and dearest, practically a half-witted bachelor at that.

The Inimitable Jeeves

He groaned slightly and winced, like Prometheus watching his vulture dropping in for lunch.

Big Money

He expressed the opinion that the world was in a deplorable state. I said, 'Don't talk rot, old Tom Travers.' 'I am not accustomed to talk rot,' he said. 'Then, for a beginner I said, 'you do it dashed well.' And I think: you will admit, boys and ladies and gentlemen, that that was telling him."

Right Ho Jeeves

"Hark," said Evangeline, as a sonorous boom carne up followed by a flood of rich oaths in some foreign language, probably Hindustani, "I think: Father has tripped over the dinner gong".

Mulliner Nights

A sort of gulpy, gurgly, plobby, squishy, wofflesome sound, like a thousand eager men drinking soup in a foreign restaurant.

Blalldings Castle

'Do you know,' said a thoughtful Bean, 'I'll bet that if all the girls Freddie Widgeon has loved were placed end to end – not that I suppose one could do it – they would reach half­way down Piccadilly.'

'Further than that: said the Egg. 'Some of them were pretty tall'

Young Men in Spats

The Duke's moustache was rising and falling like seaweed on an ebb-tide.

Uncle Fred in the Springtime

The Rev. Rupert Bingham seemed subdued and gloomy, as if he had discovered schism among his flock.

Blandings Castle

He felt like a man who, chasing rainbows, has had one of them suddenly turn and bite him in the leg.

Eggs, Beans and Crumpets

He vanished abruptly, like an eel going into mud.

Joy in the Morning

It was the soft cough of Jeeves's which always reminds me of a very old sheep clearing its throat on a distant mountain top.

Stiff Upper Lip, Jeeves

It was a confusion of ideas between him and one of the lions he was hunting in Kenya that had caused A B. Spottsworth to make the obituary column. He thought the lion was dead, and the lion thought it wasn’t.

Ring for Jeeves

It has been well said that an author who expects results from a first novel is in a position similar to that of a man who drops a rose petal down the Grand Canyon of Arizona and listens for the echo.

Cocktail Time

Many a man may look respectable, and yet be able to hide at will behind a spiral staircase.

Nothing Serious

My Aunt Agatha, for instance, is tall and thin and looks rather like a vulture in the Gobi desert, while Aunt Dahlia is short and solid, like a scrum half in the game of Rugby football.

Much Obliged, Jeeves

Cats as a class have never completely got over the snootiness caused by the fact that in ancient Egypt they were worshipped as gods.

Mulliner Nights

The least thing upsets him on the links. He missed short putts because of the uproar of the butterflies in the adjoining meadows.

The Clicking of Cuthbert

In a low pleasant voice, like clotted cream made audible, she said....

Full Moon

She uttered a sound rather like an elephant taking its foot out of a mud hole in a Burmese teak forest.

Aunts aren't Gentlemen

..... TOPPED OFF WITH JUST A TOUCH OF PLUM SAUCE

"I pronged a moody forkful of eggs and b".

He quivered like a mousse

I once got engaged to his daughter Honoria, a ghastly dynamic exhibit who read Nietzsche and "had a laugh like waves breaking on a stern and rockbound coast" or "like the Scotch Express going under a bridge".

As sober as a teetotal Girl Guide

A mouth that hung open like a letter-box

A face like a prune run over by a motor bus

(Moments before a dog-fight) – To the ears of those present there came, faintly at first, a low, throaty sound, like the far-off gargling of an octogenarian with bronchial trouble.

Her face was shining like the seat of a bus-driver's trousers

A melancholy-looking man, he had the appearance of someone who had searched for the leak in life's gas pipe with a lighted candle.

Why don't you get a haircut; you look like a chrysanthemum.

There is only one cure for gray hair. It was invented by a Frenchman. It is called the "guillotine."

...his head emerged cautiously, like that of a snail taking a look around after a thunderstorm.

Esitelmää kuuntelemassa

Mr. P. Murari jäi 1992 eläkkeelle "Secretary to the President of India"-toimesta. En osaa Intian valtionhallintoa erityisen hyvin, mutta tiedän että tuo asema on erittäin korkea-arvoinen. Mr. Murari on Madras klubin jäsen ja syvällisesti perehtynyt P.G. Wodehousen tuotantoon ja kaiken lisäksi henkilökohtaisesti tavannut Jeevesin ja Bertram Woosterin luojan.

Olimme klubilla kuuntelemassa Mr. Murarin esitelmää Wodehousesta - tai kuten jäsenkirjeessä kerrottiin: Talk Show, "A Tribute to P.G. Wodehouse", Mr P. Murari will Speak At 7.00 p.m." Klubin kirjastossa oli varmaan 50 kuulijaa, aivan täynnä. Wodehousella on paljon ystäviä Intiassa. Ehkä täällä tunnetaan myös myötätuntoa kirjailijaa kohtaan joka joutui jättämään Oxfordin yliopisto-opiskelun Intian rupian arvon romahtaessa. Wodehousen isä oli koko ikänsä Aasiassa pankkiirina ja eläke maksettiin rupioina. (Huom. Mikon palkka ja kertyvä eläke on euroina). Tai ehkä juuri Intian rupian arvon laskun vuoksi Wodehousesta tuli kirjailija. Wodehouse oli varmasti yhtä naiivi kuin Bertram Wooster ja poliittisesti täysin pöljä. Sodan jälkeen Wodehousea syytettiin maanpetturuudesta ja natsien kanssa veljeilystä vaikka Wodehouse itse oli kuvitellut olleensa perin juurin englantilainen ja pitäneensä "stiff upper lift". No jaa... Wodehouse muutti New Yorkiin jossa kuoli 1975 eikä ikinä käynyt Englannissa mutta kirjoitti maailman hauskimmat kirjat englantilaisen yläluokan elämästä.

Wodehousen oma suku oli täynnä paroneita ja jaarleja joten sotien välisen yläluokan elämä maasta katkeroituneena lähteneen kielitaiturin kuvaamana on herkullista. Kyllä hän ylhäiset tunsi. Kuten myös Mr. Murari...

Mr. Murari sai hienosti ujutettua tarinointiinsa kuinka sattuikin kerran että Prinssi Charles vei hänet Buckinghamin palatsin yksityisillallisilla kuningataräidin luokse ja siinä he unohtuivat keskustelemaan 35 minuutiksi Wodehousen tuotannosta ja kuinka molempien romaanien suosikkihenkilö sattui olemaan Sir Roderick, Agatha-tädin mies ja hermospesialisti.

Mr Murari väitti lukeneensa tutkimuksen jossa on todistettu Sally, Nelly tai Jane-nimisten olevan yleensä mukavia ja ystävällisiä, kun taas esimerkiksi Agatha, Honoria tai Constance-nimiset ovat pelottavia ja huumorintajuttomia. En usko että yleisön joukossa oli yhtään Honoriaa, Madras klubi on varsin intialainen. Niin intialainen että Mr. Murarikin hieman haikaili kun Madras klubilla ei voi käyttäytyä kuten Kuhnurien klubissa - heitellä sämpylöitä ja varastaa poliisien kypäriä. Pukukoodi ja oikea etiketti ennen muuta. Madras klubi on luultavasti Chennain ainoa paikka jonne ei voi mennä sunnuntailounaalle sandaaleissa.

Meillä on monta Wodehousen kirjaa mutta ei läheskään koko tuotantoa - Wodehouse on kirjoittanut liki sata romaania ja sen lisäksi näytelmiä, musikaaleja ja laulunsanoja. Mutta mitä Chennain Landmarkin, Oxford Bookstoren tai Higginbothamin hyvin varustetuista kirjakaupoista ei löydy, Madras klubin kirjastosta voi varmasti lainata.

Uusi koulu ja lapsiystävällinen alue

Hand-in-Hand on järjestö jota on ilo tukea. Salcomp on jo pari vuotta ollut tukemassa tätä Tamil Nadun lapsityövoiman poistamiseen ja naisten aseman parantamiseen keskittyvää järjestöä. Hand-in-Handin juuret ovat Ruotsissa - Percy Barnevik oli alullepaneva voima ja on vieläkin mukana - käy vuosittain Intiassa vaikka on ilmeisesti varsin sairas. Kaikki käytännön toiminta on puhtaasti intialaisten, niin järjestölle palkkatyötä tekevien kuin vapaaehtoisten käsissä.

Tapasimme jokin aika sitten ruotsalaisen Lenin joka työkseen kiertää maailmaa kertomassa Hand-in-Handin toiminnasta firmoille ja kansainvälisille järjestöille etsien uusia rahoitusmuotoja. Leni halusi kuulla miltä toiminta näyttää meidän silmissä. Samalla vakuutimme Hemanthalle, mikrorahoituksesta vastaavalle johtajalle, että olemme aidosti kiinnostuneita toiminnasta ja tulemme mielellämme aina kun mahdollista kyliin jos meistä on hyötyä emmekä ole kenenkään harmiksi. Olen monta kertaa todennut että niin hyvää kuin vapaaehtoiset ja ulkomaalaiset laupiaat samarialaiset tarkoittavatkin, heistä on usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Ulkomaalainen hyväntekijä tarvitsee opastusta eikä vakituisia opastajia ole vaan joku jättää omat työnsä ja on vapaaehtoisauttajien apuna. Ei siinäkään ole hirveästi järkeä.

Kun uusi rakennus, koulu, terveyskeskus, klinikka tai asuntola otetaan käyttöön, se vihitään. Ulkopuolisten osallistuminen vihkimisiin on hyvin positiivinen asia jolla on suuri merkitys kyläläisille. Koulu ja lasten saaminen kouluun on iso juttu koska lasten koulunkäynti ei köyhille maalaisille ole itsestään selvää. Vapaaehtoiset kiertävät kyliä etsimässä työssäkäyviä lapsia ja puhumassa heidän vanhemmilleen että lasten pitäisi palata kouluun. Lapset voivat olla kotiapulaisina, kaupan apulaisina, siivoamassa, myymässä hedelmiä, silkkikutomoissa, kankaankirjailussa. Hetkellisesti perheen tulot voivat pudota, mutta koulun käynyt lapsi on paremmassa asemassa työmarkkinoilla, voi saada ammatillisen koulutuksenkin ja lopulta varsin hyvän toimeentulon jolla voi elättää perheensä. Veli voi tienata siskojensa myötäjäisrahat, jopa tytär voi ansaita omat myötäjäisensä. Vaikka perhettä olisi kohdannut sellainenkin katastrofi ettei ole yhtään poikaa vaan neljä tyttöä, kaikki tytöt on mahdollista saada kelvollisiin naimisiin jos tytöt pystyvät elättämään itsensä. Heidän arvonsa vaimona nousee.

Hand-in-Handin koulutustoiminta on mittavaa. Mikko jakoi viime viikolla 200 vastavalmistuneelle ilmastointilaitteiden korjaajalle, kännykkäkorjaajalle, pyöränkorjaajalle, ompelukoneen korjaajalle, kauneushoitojen antajalle diplomit. Näistä 60 % perusti oman yrityksen Hand-in-Handin mikrorahoituksen turvin. Useimmat näistä yrityksistä ovat melko pian kannattavia.

Viikko sitten avattiin koulu tytöille jotka ovat kesken lapsuutensa menneet töihin. Kun vanhemmat ovat suostuneet tytön kouluun paluuseen, tarvitaan paikka jossa voi ottaa kiinni väliin jääneet vuodet. Olimme kunniavieraina ja virallisesti vihkimässä tällaista Residential Bridge Camp'ia, sisäoppilaitosta jossa tytöt opiskelevat kunnes palaavat tavalliseen kouluun. Varsinainen vihkijä oli Sven Sandström, 67-vuotias ruotsalainen IMF:n johtaja jonka Percy Barnevik pyysi rahoituksen ja muun toiminnan neuvonantajaksi ettei tarvitse viettää joutilaita eläkepäiviä.

Hand-in-Handin 33:s lapsiystävällinen alue vihittiin samana päivänä. "Child friendly" on korrekti nimitys tällaiselle alueelle jossa mielipide on vahvasti lapsityövoimavastainen - käytännössä kun on mahdotonta päästä 100% lapsityövoiman karsimiseen.

Ajoimme Tamilnadun osavaltion pohjoisrajalle melkein Andhra Pradeshin osavaltioon sisämaan suuntaan. Litteä rannikkomaisema muuttui lempeästi kumpuilevaksi maastoksi. Mutta köyhää, kovin köyhää. Kuiva pölyävä hiekkamaa ei ole kovinkaan viljavaa. Ja kyliä toisensa jälkeen, pikkukaupunkeja ja kun Intiassa ollaan, todella paljon ihmisiä joka paikassa.

Uuden koulun oppilaat, opettajat ja muita tärkeitä ihmisiä. Edessä keskellä istuu Sven Sandström joka on virallinen koulun vihkijä. Oikealla istuva harmaapaitainen harmaapartainen harmaahiuksinen mies on ystävämme Hemantha joka aikanaan jätti bisnesmaailman tehdäkseen sellaista työtä johon hän uskoo.

Sven, Mikko ja minä jaoimme tytöille koulupuvut. Voi kuinka tyttöjä jännitti ja ujostutti!

Pidimme kaikki pienen puheen koululaisille. On aika vaikeata valita oikeita sanoja lapsille jotka ovat eläneet niin toisenlaista lapsuutta kuin mihin olemme omassa hyvinvoivassa Skandinaviassa tottuneet.

Lampun sytytys

Mikko ja minä avaamme virallisesti Hand-in-Handin 33:n lapsiystävällisen alueen. Vapaaehtoiset ympärillämme, ne jotka tekivät suurimman työn etsiessään jokaisen mahdollisen alueen lapsen joka ei käy koulua, vakuuttivat ja ylipuhuivat vanhemmat ja saivat lapset takaisin kouluun.

Puheet kuuluvat asiaan. Emme olleet varautuneet tähän, Hemantha oli sanonut että vain sytytämme lampun ja vihimme alueen. Ilmeisesti kuitenkin keksimme jotain merkittävää sanottavaa.

Kylien asukkaita ja vapaaehtoisia kuuntelemassa. Tilaisuuden jälkeen kiersimme suurella koululla ja lapset esittelivät opetusvälineitä. Kirjoja on hyvin vähän - ne maksavat liikaa - joten melkein kaikki tehdään itse. Lapset olivat aivan ihanan innokkaita esittelemään saavutuksiaan, miten opetellaan aakkosia, miten kertotaulua ja kaikkea mitä emme oikeastaan ymmärtäneet koska lapset puhuivat tamilia eikä kaikkea mitenkään ehditty tulkata.

Näiden lasten tulevaisuus näyttää valoisammalta kuin monen muun intialaislapsen. He saavat käydä koulunsa loppuun. Heistä ei tule lapsityövoimaa.

Viikko vierastyöläisenä

Asiaohjelma

ti 24.11.2009 klo 18:55 - 19:25

Tehtaat lähtevät pohjolasta, kannattaako mennä perässä? Työtön jääkaapinvalmistaja Johanna lähtee töihin Salcompin tehtaaseen Intiaan. Tuotantotahti on tiukka, pysyykö Johanna mukana?

Uusintana:

Perjantai 27.11.2009

YLE Teema klo 20:30

Erakot

Eilen oli Internations-tapaaminen. Internations on vapaa järjestö joka kerää kansainvälisiä vapaita sieluja tai sellaiseksi itsensä tuntevia yhteen. Internations-ryhmiä on vähän joka kaupungissa. Itse asiassa ilmoittauduin Manauksessa asuessa Helsingin ryhmään ja vasta Intiaan muutettuani löysin Chennain ryhmän Madras-nimen alta, sen jälkeen kun olin saanut tarpeeksi viestejä ja kyselyjä Helsingistä miksen koskaan käy tapaamisissa. Manauksessa ei kukaan ollut tajunnut perustaa moista ryhmää. Siellä se olisi kyllä koostunut pelkästään korealaisista ja meistä muutamista suomalaisista.

Olimme molemmat Mikon kanssa ilmoittautuneet tapaamiseen. Mikko tuli hakemaan minut sairaalasta, piti mennä syömään jotain nopeata ja sen jälkeen Taj Connemaraan rupattelemaan ekspattien kanssa.

Eilen minua harmitti kaikki. Töissä oli tylsää ja murjotin. Kävin Anithan, nuoren alaiseni, kanssa ensimmäisessä koulutapaamisessa kertomassa uudesta koululaisten terveystarkastusohjelmasta jonka tulemme aloittamaan heti kun saamme koululaisia ja kouluja ostamaan palvelujamme. Kunnallista kouluterveydenhuoltoa ei Intiassa ole. Valtio järjestää kyllä pakolliset rokotukset kouluihin joissa lapset piikitetään vanhaan kansakoulumalliin. Kasvun seurannat, tautien seulonnat ja kehityksen seuraaminen jää vanhempien huoleksi ja rahanmenoksi. Myymme terveystarkastukset halvalla... pakettiin kuuluu täydellinen lastenlääkärin tekemä tarkastus, keuhkokuva, labrat, kasvukäyrät, ravitsemusterapeutin sessio ja joogaopastus ja koko lysti maksaa alle 10 euroa per lapsi. Se on suomalaisittain ajatellen joko paljon tai vähän. Suomessa terveyskeskus, kouluterveydenhuolto ja neuvolat ovat ilmaisia lapsille, mutta kuten kaikki tietää, mikään ei ole ilmaista. Minäkin olen joskus Suomessa saanut palkkani ilmaisen terveyskeskus-, neuvola- ja koululääkärin työstä.

Koulutapaaminen oli kyllä ihan kiva. Montessori-koulun rehtori oli kiinnostunut ja lupasi kertoa lasten vanhemmille asiasta, annoimme esitteitä ja lähdimme pois. Näihin tapaamisiin mennään aina sairaalan kyydillä. Sairaalassa on muutama auto ja kuski. Takseja ei käytetä. En edes tiedä miten taksia voisi Intiassa käyttää. Auton ja kuskin vuokraaminen on selkeämpää ja turvallisempaa. Ajoimme takaisin hotelliin ja Anitha kysyi varovaisesti "Mam, oletko huonolla tuulella? Et ole puhunut mitään."

Taisin olla huonolla tuulella. Toimiston ilma oli tunkkainen ja ilmastoinnin vuoksi kylmä. Lääkärit ei lupauksista huolimatta tuo kirjoituksiaan sairaalan lehteä varten enkä voi kaikkia juttuja itsekään kirjoittaa. Takanani istuva oli saanut saman flunssan joka minulla oli maanantaina muttei ollut jäänyt kotiin. Sairaslomapäivä on palkaton päivä. Yskivä, rohiseva, aivasteleva, niiskuttava pikkukuumeinen kyllä pärjää toimistotyössä, mutta tartuttaa koko jengin. Kaikille jokainen päivä ei ole palkaton kuten minulla, joten minä olen sitten ainoa jolla on varaa jäädä kotiin pikkuflunssaisena.

Sairaalan nettisivujen uudelleenkirjoittaminen maistui puulta. Haluaisin poistaa kaikki intialaisuudet koukeroisuudet ja typerät sentimentaalisuudet, mutten voi tehdä sitä. Kun editoin tai kirjoitan jotain uutta, pitää kunnioittaa alkuperäistekstin tyyliä ja maan tapaa. Kaikki se sotii sitä vastaan miten itse haluaisin kirjoittaa. On hyvä että lukion jälkeen ammatinvalinnanohjaaja sanoi suoraan ettei minusta ole toimittajaksi koska muiden ihmisten mielipiteiden ja tekemisten raportointi ei sovi ihmiselle joka haluaa itse tuottaa tekstiä.

En halunnut lähteä Internationsiin ja Mikko oli helppo suostutella samaan. Menimme elokuvateatteri Sathyamin pizzeriaan - tavalliset illallispaikat aukeavat vasta 19-19.30 - ja sen jälkeen kotiin. Mietimme kuinka olemme erakoita ja sovimme että saamme olla sellaisia. Voi olla että eläkkeellä ollessa huomaamme olevamme hyvin yksinäisiä, mutta emme me ole järin sosiaalisia. Jollemme ole, on turha pakottaa itsensä sellaiseksi etenkään sinä päivänä kun ei todellakaan halua olla ystävällinen ihmisille.

Kotona sairastamassa

Ihan tavallinen flunssa iski, yskitti, palelsi ja olin perjantain kotona.

Torstai-iltana Mikko huomasi että keittiön tiskialtaan jätemurskaaja pitää taas erikoista ääntä. Suomessa en ole näitä murskaajia nähnyt, siellä useimmat taloudet voivat kompostoida pehmeät elintarvikkeet. Amerikassa tiskialtaan viemäriin oli asennettu tällainen laite - disposer. Kuten siellä, en täälläkään tiedä minne murskattu jäte lopulta katoaa. Jotenkin mielessäni on mieletön toive että joku on suunnitellut talomme viemäröinnin hygieeniseksi ja ympäristöystävälliseksi silloin vuonna -62 kun talomme valmistui.

Niin, nyt jätemyllymme ääntelehti kuin murskaisi lusikkaa. Edellisen kerran odotimme kärsivällisesti mutta turhaan vierasesineen lopullista tuhoa. Viemäri tukkeutui ja piti kutsua putkimies paikalle. Putkimies on se Anitan luottohenkilö, sähkömies, jota en ole koskaan tavannut. Silloin Anita soitti minulle töihin ja sanoi että sähkömies oli sitä mieltä että laite on rikki ja pitää ottaa yhteys laitteen valmistajaan. Valmistaja on Venus ja laitetta kutsutaan Intiassa nimellä crusher. Olin sairaalan tiivistunnelmaisessa avokonttorissa jossa vierustoveri on 20 senttimetrin päässä. Laitoin Googleen haun "Venus crusher" ja esiin tulvahti sivuja jotka eivät voineet olla naimisissa olevan rouvan silmille tarkoitettuja. Ei, kunniani säilyttääkseni delegoin homman Mikolle joka delegoi sen Victorille joka lähetti tehtaan sähkömiehen meille. Crusheri avattiin ongelmitta ja sieltä poistettiin meteliä aiheuttanut kivi.

Kun nyt sairastin kotona, voin itse valvoa Anitan sähkömiehen töitä. Anita siis soittamaan sähkömiehelle. Pitkän puhelun jälkeen Anita kertoi ettei sähkömies uskalla avata crusheria koska siinä on paha halkeama ja se voi hajota ja ainoa mitä voi tehdä on pyytää valmistajaa korjaamaan se. Yskin ja oli hyvin tuohtunut. "Jos minulla olisi työkalut voisin itse avata laitteen, sinun sähkömies on vain taitamaton". Ei muuta kuin Mikkoon yhteys, Mikko hälyytti Victorin joka hälyytti taas tehtaan sähkömiehen hommiin. Mikko vielä muistutti Victoria muistuttamaan sähkömiestä että työkalut on otettava mukaan - viimeksi sähkömies oli poukannut meille tyhjin käsin tarkastamaan tilanteen ja tullut seuraavana päivänä korjaamaan laitteen.

Iltapäivällä neljän jälkeen, heti kun Anitan työpäivä päättyi, saapui kaksi sähkömiestä ja hienoa! - toinen kantoi säkkikankaista riisipussia jossa on työkalut. Keittiöni täyttyi hetkessä voimakkaasta pistävästä intialaisesta hienhajusta ja availin ikkunoita ja ovia välittämättä kuumasta ulkoilmasta joka tulvi viileään sisätilaan. Kuten tavallista, jotain tarvekalua pitää käydä ostamassa, nyt putkenpätkä. On käsittämätöntä että kotinurkiltamme kävelymatkan päästä löytyy kaikki mitä kotona tarvitaan. Putket, WC-pöntön istuimet, ruuvit, lukot, lamput, johdot. Länsimaisittain ajatellen ne kaupat ovat romunkeräyspisteitä. Mutta kaikki hyvin, crusherista poistettiin irrallinen kova muovinpalanen, uusi putki asennettiin ja pääsen taas hygieenisesti eroon ruoantähteistä!

Sähkömiehet korjasivat samalla myös kylpyhuoneeni kuumavesivaraajan. Toiseen kerrokseen vedenpaine on aina ollut huono mutta viimeisen viikon ajan olen hädin tuskin kastunut aamusuihkua - kylmää tihkua - ottaessani. En ole lainkaan perillä veden tulo- ja poistumisreiteistä, vartija piti hakea apuun. Jantu on pohjoisen poikia, Assamista, ja puhuu vain sikäläistä hindiä eikä oikein ymmärrä tamilia ja vielä huonommin englantia. Nämä sitten hyörivät kotonani kulkien paljasjalkaisina katolla olevan vesivaraston ja märän kylpyhuoneeni väliä. Sandaalien jättäminen pihalle talon ulko-ovelle on ehdoton käytäntö mutta en ole varma ovatko paljaat jalat sen puhtaampia. Ja kolmen miehen pistävä hienhaju täytti koko kodin.

Mikko soitti kotimatkalla kotiin kysyäkseen mitä ostaa kaupasta. "Unohda se kauppa mutta tuo pian Babu paikalle tulkiksi, en tiedä mitä nämä miehet kotonani jo kolmatta tuntia oikein uurastavat!" yskin vilunväreisenä.

Kotiini tuli siis vielä neljäs ja viides mieskin kun Mikko ja Babu saapuivat. Joka päivä sen huomaa kuinka Intia on väkirikas maa! Suihkusta alkoi tulla vettä. Saman tien, kun porukkaa ja työkaluja nyt oli paikalla, meillä keittiössä joutilaana vuoden seissyt rikkinäinen pyykinpesukone ruuvattiin irti sähköjärjestelmistä ja kannettiin pihalle josta Venkatesh voi sen hakea ja viedä tehtaalle korjattavaksi.

Illalla minulla oli tunne että kotona sairastaminen on liian touhukasta ja rasittavaa. Mikko sanoi etten voi olla flunssainen jos haistan intialaisen hienhajunkin. Se ei ollut erityisen vitsikästä. Otin yöksi Buranaa ja tunsin aamulla itseni terveemmäksi.

Rajoitettu vapaus vai huolenpito

Kumma juttu tapahtui tällä viikolla.

Keskiviikkona pidin vapaapäivän töistä, oli kotihommia. Moorthy, puutarhuri, toi englantia puhuvan esimiehensä paikalle ja ensimmäistä kertaa pystyin kommunikoimaan ja kertomaan mitä oikein toivon puutarhalta. Myöskään Anitan työt eivät ole luistaneet viime aikoina, siivouksesta on lepsuttu, kylppärit ovat likaisia eikä silityksestä tahdo tulla mitään vaikka kesällä jo sanoin että unohdetaan ruoan laitto, ja nyt hän keskittyy siihen että kotimme taatusti on jatkuvasti siisti.

Sitten kiersin autolla kuivapesulaa ja kauppaa ja sellaista. Ja menin lounaalle.

Oli tavattoman kiva olla yksin liikkeellä. Vaikka olen riippuvainen kuskista - tätä vapaapäivääni varten piti hankkia sijaiskuski autoineen koko päiväksi - tuntui ihanan itsenäiseltä olla näinkin yksin - yksityisyys kun on se minkä Intiassa ensimmäiseksi kadottaa. Menin nuorten aikuisten ja opiskelijoiden suosimaan trendikahvilaan Cafe Mochaan jossa olen muutaman kerran aiemminkin ollut. Kiva paikka katsoa ihmisiä. Kahvilassa ei ollut nyt ketään kaipa koska sadekauden aikaan ulkoilmakahvila ei houkuttele. Mutta nythän ei satanut. Kohta tuli toinen asiakas, sellainen snobin näköinen, joku 25-vuotias nuori mies, ja istui selkäni taakse viereiseen pöytään ja alkoi välittömästi jutella. "Mitä pidät Intiasta? Mistä tulet? Oletko töissä?" ja vähän kaikkea. Odotin tarjoilijaa ja vastailin ajatuksissani sitä sun tätä. Ei aina viitsi kertoa totuutta. Joskus on kiva olla ruotsalainen, joskus saksalainen tai jopa brasilialainen. Varmuuden vuoksi on kuitenkin parempi olla sellainen jota kieltä osaa, koskaan ei voi olla varma ihmisistä. Joskus olen lääkäri, joskus sairaanhoitaja, joskus free-lance kirjoittaja tai mitä vaan. Olen huono valehtelemaan joten ihan tuulesta temmattuja juttuja en voi kertoilla.

Tarjoilijaa ei kuulunut ja kaveri jutteli. Arvasin kyllä mihin päädytään. Poika oli työtön, saanut ilmeisesti potkut pankista "päätin lähteä koska en viihtynyt" ja laajensi verkostoa. Ulkomaalaiset ovat kiinnostavissa monikansallisissa firmoissa töissä. No, tällä kertaa olin kotirouva joka on aikeissa palata Ruotsiin ja suositteli pojallekin jatko-opiskelua ruotsalaisessa yliopistossa, vaikka Lundissa, tosi hyvä paikka! Ei minusta nyt ollut työnantajaksi.

Olin saanut lounaan tilattua, ruokanikin tuli ja lopetin keskustelun siihen. Kohta tarjoilija kävi juttelemassa selkäni takana olevan kaverin kanssa, kaveri siirtyi toiseen pöytään ja kahvilan manageri tuli anteeksipyytävänä luokseni "Madam, olen pahoillani mutta tunsitteko tuon asiakkaan?" . Hämmästyin "en todellakaan tuntenut, kuinka niin?". "Madam, olen hyvin pahoillani että hän häiritsi teitä."

Vaikka luulen että tarkoitus oli hyvä, minulle tuli ikävä olo. Närkästyin ja jotenkin pelotti. Oliko se kaveri vaarallinen konna tai psykopaatti keski-ikäisten naisten jahtaaja joka oli siirretty nyt kahvilan toiseen nurkkaan mahdollisimman kauas minusta. Miksi minua sitten tarkkaillaan? Olenko minäkin vaarallinen? Vai olenko vain yksinäinen nainen? Onko se paha asia? Miksen saa olla rauhassa ja puhua niiden kanssa joiden kanssa haluan? Osaan varsin hyvin hoitaa omat asiani. Ei minua tarvitse eikä saa suojella. Pärjään itse.

Pelottavaa kai oli se että minua oli tietämättäni koko ajan tarkkailtu ja se mitä olin tehnyt - jutellut vieraan nuoren miehen kanssa - oli herättänyt huolestumista ja toimenpiteitä ilman että minulta kysyttiin mitään. En ollutkaan yksin ja rauhassa. Saa tarkkailla - ainahan ulkomaalaista tarkkaillaan, mutten halua tietää sitä. Söin mahdollisimman nopeasti, ruoka ei maistunut hyvältä, en enää pitänyt kahvilasta, maksoin laskun ja lähdin. Jotenkin päivä oli pilalla, pienen asian vuoksi joka ilmeisesti oli vain ystävällinen ele kivalta kahvilalta.

Muistutan vaan että klikatkaa aina valokuvat suuremmiksi jos haluatte nähdä ne kunnolla. Jostain syystä pienessä koossa ne jää epätarkoiksi.

Sadanmiljoonan laturin juhla kuvina

Kuvia olikin niin paljon ettei parhaiden valitsemisesta tullut mitään. Mutta kuvat kertovat joka tapauksessa enemmän kuin sanat joten olkaa hyvät, tässä niitä on:

Sisääntulokin oli jo juhlava. Sisääntuloaulassa oli tapahtumaan rekisteröityminen - jokainen kirjoitti nimensä seinälle viritettyyn Salcomp-julisteeseen.

Kuthuvilakku sytytetään, se on tarkkaa hommaa. Eihän se tuikku tuntunut muillakaan syttyvän ja he sentään sytyttävät öljylampun joka aamu. Oli ihan hyvä etten tajunnut kuinka takana oleville valkokankaille kuvattiin lähikuvana kutakin esiintyjää, meitäkin. Se olisi hermostuttanut ja olisin ruennut hymyilemään jotenkin erityisen väkinäisesti.

Sadasmiljoonas laturi - ainoa VIP-vieras - paljastetaan. Koko johtoryhmä vetäisi pikkutakit ylleen ja näyttivät hyvin arvokkailta lavalla seistessään. Laturi on vain niin pieni ettei edes eturivissä istujat sitä nähneet, mutta kameramiehet osasivat ammattinsa ja saivat siitäkin lähikuvan kankaalle.

Mikko pitää tervetuliaispuhetta. Vaikka kuvista ei juuri pysty erottamaan nyansseja, Mikolla on se uusi vaatturin valmistama kashmirvillainen puku päällä.

TV:stä tuttu juontaja. Ei tosin meille tuttu. Mutta oli luonteva ja kaunis ja oikein hyvä esiintyjä ja mikä tärkeintä, hyvin suosittu julkkis.

Näitä palkintojen jakokuvia riittää. Laitan tähän nyt vain muutaman. Mikko on ihan kuin lempeä isoisä joka onnittelee lapsenlapsiaan. Yleensähän Mikko on varsin yrmeän näköinen, mutta aina kun kiertelee tehdassalissa tai tapaa operaattorityttöjään, Mikosta tulee lässyn pehmosedän näköinen eikä sille voi mitään. Se on varmaan aika liikuttavaa.

Lahjat olivat tosi hienoja - kattiloita, höyrykeittimiä, jopa DVD-soitin ansioituneimmille operaattoreille.

Laaduntarkastus vauhdissa. Salcompilaisilla on paljon piilevää lahjakkuutta ja intoa. Olisi tosiaan sääli jos tällaisia juhlia ei olisi, nämäkin kyvyt jäisivät pienemmän piirin tietoon.

Jokainen Salcompin kriketinpelaaja sai jonkun plakaatin tai pokaalin, useimmat useamman. Menin ihan sekaisin kun tuntui että samat tyypit tulivat koko ajan hakemaan uusia ja taas uusia palkintoja.

Krikettipalkinnot oli jaettu ja voittajajoukkue - Eagles - asettui ryhmäkuvaan.

Tällä johtajalla oli vauhtia. Mikon Namaskar-tervehdys (kämmenet yhdessä) on tavallisesta poikkeava koska kädet ovat kasvojen yläpuolella. Se on poliitikkojen tapa tervehtiä, näkyy paremmin ja kauemmaksi. Mikko on oikeastaan tosi komea poliitikon asussa. Se on nyt meillä kotona, koskahan sille tulee seuraavan kerran käyttöä?

Joskus tuntuu että laturitehdasta hauskempaa työpaikkaa ei olekaan!

... ja tanssi alkaa!

Punapukuiset esiintyjät tanssivat yleisön joukossa. Sitä ei olisi todellakaan tarvinnut, yleisö oli aivan hullaantunut muutenkin! Oikealla oleva laulajapariskunta oli suunnattoman suosittu. Olivat kyllä meistäkin tosi hyviä ja laulut oli meillekin helppotajuisia melodialtaan.

Toiset akrobaatit temppuilivat seipään nokassa pelkästään sormien ja varpaidensa varassa. Todella taitavaa! Yksin esiintyvä akrobaatti roikkui köyden kanssa mitä kamalimmissa asennoissa mutta tyynen rauhallisesti kuten joku fakiiri piikkimaton päällä.

Ja tanssitaan, tanssitaan! Tanssiryhmän ei todellakaan olisi tarvinnut yllyttää tyttöjä tanssiin!

Ai... jossain vaiheessa istuimme näin korrektisti paikoillamme ja katselimme akrobaatti- ja lauluesityksiä. Mutta kun ne tytöt alkoi tanssia ja hihkua ja hypellä kuin pikkulapset, pakkohan siinä oli vanhankin nousta tanssimaan. Niin teki Mikon johtoryhmäkin, aika epäröivästi koska eihän moinen ole Chennaissa tapana.

Chennain laulajasuuruus ja toinen tulennielijöistä. Sirkustaiteilijat ovat Chennaissa tavattoman suosittuja ja todella taitavia vaikken ole ikinä sirkuksen ystävä ollutkaan.

Mikä näitä tyttöjä olisi voinut pidätellä? Juhlat oli heidän ja he olivat ne ansainneet. Juhlivat sydämensä kyllyydestä ja nuoruuden innolla kun kerrankin on siihen tilaisuus.