Rautaa rajalle

Ajattelen aina kirjoittavani hienoja reportaasheja, sitten lannistun ja saan aikaiseksi kepeitä pikkutarinoita. Mieltäni on pitkään vaivannut Intian maantieteelliset rajat ja kähinät naapureiden Pakistanin ja Kiinan kanssa. Se on mielenkiintoinen aihe johon syventyisin ja jakaisin lukijoideni kanssa. Mutta siitä on kirjoitettu väitöskirjoja ja tutkielmia, pohdittu YK:n ja maailman rauhantekijöiden kanssa, arvovaltaisia ryhmiä on tehnyt ehdotuksia ja kaikkia mahdollisia toimia puhumattakaan kyseessä olevien maiden hallituksista. Mitä minä siihen lisäämään.

Wikipediasta voi lainata suoraa tekstiä: "Toisen maailmansodan aikana Gandhi tehosti vaatimustaan Intian itsenäistymisestä aloittamalla vuonna 1942 Quit India –vastarintakampanjan, jonka tavoitteena oli saada brittiläiset poistumaan maasta. Gandhi käytti väkivallatonta vastarintaa, kun britit koettivat kaataa hänen johtamiaan joukkoja väkivalloin. Gandhi saavutti suurimman tavoitteensa ja unelmansa ilman sotaa siirtomaaisäntä Isoa-Britanniaa vastaan 15. elokuuta vuonna 1947, kun Intia viimein itsenäistyi.

Gandhi olisi tahtonut pitää maan yhtenäisenä, mutta ei kyennyt estämään Pakistanin irrottautumista Intiasta elokuussa. Tapahtumaa seurasi hindujen ja muslimien sisällissota. Rauha saatiin samana syksynä tapahtumassa jota kutsutaan "Kalkutan ihmeeksi".

Vaan eivät ihmeet ole ikuisia, uskonnot ovat. Samoin rajakiistat. Intian karttaa katsoen ei ole yllätys että islamilaisen Pakistanin, valtaa hamuavan Kiinan ja hindulaisen Intian kesken jaettu pohjoinen "Idän Sveitsi", Kashmir, on jatkuvan kiistan aihe. Itään pullahtava pohjoinen Intian alue joka ympäröi pääasiassa islaminuskoisen Bangladeshin on ihme sinänsä.

En kajoa politiikkaan tai sotiin. Mutta se että Pakistanin ja Intian välit eivät ole lämpöiset, ei ole salatietoa. Heti marraskuisen Mumbain terrori-iskun alussa, ennenkuin tiedettiin mitään iskun tekijöistä, luin jo The Hindusta että Taj Mahal Palacea hallussaan pitävien tappajien oltiin kuultu puhuvan "hindiä pakistanilaisella aksentilla".

The Hindun yleisönosasto täyttyi tyytymättömistä kirjoituksista lepsua Intian hallitusta kohtaan joka ei valmistaudu sotaan Pakistanin rajoille. Kirjoitukset gandhilaisesta väkivallattomuudesta olivat häviävä kuiskaus intialaisen arkielämän kakofoniassa.

Mikon töissä täysin järkevät, sinänsä rauhaa rakastavat työtoverit uhosivat rautaa rajalle, Pakistan kuriin.

Déjà vu! Olemme eläneet tämän aiemmin. Asuimme USAssa syyskuussa 2001. Näkyvä viha, yltiöpatrioottisuus, silmitön kostonhalu oli suorastaan käsinkosketeltava. Muistan täysin surrealistisen pelkoni ulkomaalaisuuteni vuoksi niin voimakkaana että hankin tähtilipun jonka asetin kotimme ulko-oveen jonkinlaiseksi talismaaniksi, viestiksi että emme ole vihollisia vaikka olemme ulkomaalaisia.

Ei Intiassa olla sentään näissä mitoissa. Ei minua pelota. Mutta jos olen joskus ajatellut intialaisia joogaa harrastavina mietiskelijöinä ja flegmaattisina meditoijina, henkisyyteen, ylevyyteen ja tiedon keruuseen keskittyvinä rauhan rakastajina, huomaan että olen taas erehtynyt. Intiassa on kaikkea ja kaikelle vastakohtansa.

Kuten muuallakin. Mitään ei voi yleistää.

Itsepäisyyttä

Kun asuimme Amerikassa, pyysimme vierailevia kavereita tuomaan meille tuliaiseksi tiskiharjoja. Kaikki yleensä halusi tuoda salmiakkia ja hapankorppuja eikä kenellekään tullut mieleen ettätodella tarvitsimme tiskiharjan. Hyviä tiskiharjoja ei saanut Amerikasta. Ne käytti siellä pesusientä tai tiskirättiä.

Ihan sama oli Brasiliassa. Sielläkin tiskiharjat olivat surkeita. Mutta kukaan ei tullut käymään Manaukseen joten olimme paikallisten versioiden varassa.

Intian Chennaissa tiskiharjamme on aivan mahdoton. Sillä ei mitenkään saa lasia tai kuppia puhtaaksi, muotoilu on täysin epäonnistunut. Epäilenkin että Vijaya käyttää sitä tiskialtaan pesuun, johon sen tukeva varsi ja suora harjasosa tuntuu luontevalta.

Aloimme miettiä josko vika onkin meissä. Pärjäämme mainiosti ilman astioiden kuivauskaappia ja Brasiliassa pesimme mutinoitta astiat kylmällä vedellä. Keittiön hanasta tuli siellä vain huoneenlämpöistä vettä. Brasiliassa oli luonnollista laittaa WC-paperit roskapönttöön ja ajatuskin että tukkisi viemäreitä niillä tuntui kuvottavalta. Intiassa ei ole mikään ongelma ottaa käyttövesi erillisestä vesikanisterista ja hampaiden harjaus pullovedellä ei ole lainkaan vaivalloista.

Se on vaan se tiskiharja. Tätä on vaikea ymmärtää. Ei minullakaan ole siihen selitystä.

Taiteita

Kun kerroin jo filmiteollisuudesta, täytyy mainita se toinen kulttuuririento mihin olen tutustunut.

"Morning Raga"-elokuvassa yhdistettiin perinteinen tamilien karnaattinen musiikki ja nimenomaan Raga-laulu rock-bändiin. Karnaattinen musiikki on kaiketi suurelta osin laulua, säestys on minimaalista, laulukuviot pohjautuvat antiikin aikoihin, tekstit- joita ei missään tapauksessa ymmärrä - ovat hengellisiä. Laulu ei tehnyt ensikuulemalta suurta vaikutusta minuun, se oli minulle noin kylmiltää aivan liian vaikeata.

Täällä on nyt karnaattisen musiikin suuret festivaalit meneillään. Laulua ja tanssia on tarjolla tammikuun puoliväliin asti. Itsenäisyyspäiväillallisella tapasin Suomesta käymässä olevan Sibelius Akatemian opettajan jonka sydäntä lähellä karnaattinen musiikki on. Hän tulee vuosi toisensa jälkeen Madrasiin festivaaliaikaan. Kaveri houkutteli Finpron Silvan ja minut katsomaan Bharatanatyam-tanssia. Sekin on täysin tamilien oma muinainen tanssi, joka on viime vuosina kokenut renessanssin.

Bharatanatyam oli hienoa. Yksi tanssija ja kolme muusikkoa istuivat lattialla taustalla joista yksi lauloi, yksi soitti tamilimuunneltua viulua, yksi naputteli keveästi pientä rumpua, ja tanssinopettaja istui heidän vieressään naputtaen puukapuloita. Tanssija oli hyvin nuori, 22-vuotias tyttö, mutta äärettömän taitava. Minimalistisessa tanssissa kerrottiin tarinaa, hyvin pienet eleet, sormen liike, kulmakarvojen kohotus, silmät kertoivat uskomattoman hienosti tarinaa. Tanssissa oli hyvin raskaita osia, käännytään hiljalleen yhdellä jalalla seisten puoliympyrää muuten täysin liikkumattomana, hymyillen koko ajan - suorastaan akrobatiaa. Laulu oli vain taustamusiikkina, tanssija kertoi tarinan. Tähän haksahdin heti, haluan nähdä muitakin bharatanatyam-tanssijoita. Eiköhän siihen tule mahdollisuuksia.

Elokuvissa

Olin pitänyt "Bollywood"ia vitsinä, että jotain ne yrittää siellä Intiassa, matkia amerikkalaisia leffoja. Mutta Intian filmiteollisuus on maailman suurin mitä tulee tuotettujen elokuvien ja elokuvissa kävijöiden määrään. Rahallinen tuotto ei ole amerikkalaista tasoa. Filmejä tehdään liukuhihnalla pienin kustannuksin, käsikirjoituksetkin jotakuinkin toistensa kopioita. Romantiikkaa, vauhtia, seksiä, laulua ja tanssia.

Elokuvat ovat valtavan suosittuja! Intiassa on oikeasti kaksi kansaa yhdistävää tekijää - kriketti ja elokuvat. Niihin suhtaudutaan intohimoisesti. Enkä kummastakaan tiedä yhtään mitään.

Emme menneet leffateatteriin vaan Global Adjustmentiin muutaman muun ulkomaalaisen kanssa katsomaan meille sopivaksi valittua intialaisen elokuvateollisuuden tuotosta. Ainakin alkuun leffan pitäisi olla lyhyempi kuin normaali 3 tuntia, ja kieli englanti.

Global Adjustment oli pyytänyt paikallisen elokuvatähden esittelemään leffan. Olisi kiva kertoa näyttelijän nimi, mutta unohdin sen. En tuntenut häntä entuudestaan, kuten en tunne yhtään muutakaan intialaista näyttelijää. Minulle on kerrottu että nimeni "Karina" on huippusuosittu ja saan monia kaimoja päivittäin kun vanhemmat antavat tyttärilleen nimen "Kareena" tämän hetken ihaillumman näyttelijättären mukaan.

Mumbain Bollywood on vain osa Intian filmiteollisuutta. Chennain Kodambakkamissa on Kollywood, valtava tamilinkielinen elokuvakeskus. Asiallinen sanomalehti The Hindukin yltyy juoruamaan filmitähtien tekemisistä ja pukeutumisista.

"Morning Raga" oli hyvä elokuva. Äiti lähtee bussilla Hyderabadiin siskonsa kanssa saatuaan mahdollisuuden esittää viulunsoittoaan. Bussi suistuu jokeen väistäessään rattijuopon ohjaamaa autoa. Rattijuoppo, äiti ja siskon poika kuolevat. 20 vuotta myöhemmin Hyderabadissa yksinäinen nuori mies haluaa muusikoksi ja menee kotikyläänsä etsimään äitinsä viulua. Poika on jäädä kylässään kaupunkilaisheitukan ajaman auton alle. Heistä tulee sankaripari. Tytön isä oli se rattijuoppo, äidin sisko laulaa pojan bändin säestyksellä valtaisalla menestyksellä, hyväksyy pojan kuolleen poikansa tilalle, poika soittaa äitinsä viulua, vastahakoinen isä huomaa poikansa lahjat, onnellinen loppu.

Vain tanssi puuttui mutta sitä menemme katsomaan leffateatteriin. Elokuvalipun hinta on 50 sentistä ylöspäin. Ostoskeskuksen hienossa leffateatterissa se maksaa liki neljä euroa.

Tulivatko tavarat sittenkään

Muuttokuorma Suomesta tuli ongelmitta, kuten edellä on selostettu. Mutta tavaroita Brasialiasta odotetaan edelleen.

Meiltä on tulossa Manauksesta pari kuutiota lentorahtina. Kun nuo tavarat pakattiin vasta lähtömme jälkeen (samana ja seuraavana päivänä), tiesimme, että tavarat eivät ehtisi ihan samaan koneeseen meidän kanssamme, mutta kuvittelimme niitten tulevan viimeistään seuraavalla viikolla. Emme olleet tainneet lukea omia blogejamme brasilialaisesta byrokratiasta ja tehokkuudesta.

Lähdimme Manauksesta 11.11 ja tavaroittemme pakkaaminen oli valmis 12.11.

Kun tavaroita ei ollut kuulunut seuraavalla eikä edes sitä seuraavalla viikolla, pyysin tilanneselvitystä. Sain 3.12 päivätyn viestin, jossa kerrottiin tavaroitten juuttuneen Manauksessa tulliin viikoksi (ihan joka maassa ei pysytytäkään siihen, että maasta lähtevät tavarat juuttuvat tulliin). Tämän mukaan kuormamme olisi siis lähtenyt Manauksesta noin 19.11. Kuljetusliikkeen mukaan lentoyhtiö oli onnistunut möheltämään ja osa tavaroista oli lennätetty Sao Pauloon ja osa Rioon. Samassa viestissä kerrottiin, että Sao Paulossa seikkailleet tavarat saapuvat samana päivänä Rioon, minkä jälkeen koko kuorma lähetetään välittömästi Chennaihin.

Kului taas viikko, ilman että olisimme saaneet edes viestiä saapumispäivästä. Vastaus tämänkertaisen yhteydenottooni oli, että Manauksen tulli oli viivyttänyt lähetystä ja tavarat olivat saapuneet samana päivänä (9.12) Rioon. En todellakaan tiedä oliko osa tavaroista missään vaiheessa Sao Paulossa (ja matkusti sieltä 300 km Rioon 6 päivässä) vai oliko kaikki unohtunut Manaukseen.

10.12 saimme lupaavan viestin kuljetusyhtiön intialaiselta agentilta: "olemme kuulleet, että aiotte muuttaa lähiaikoina Intiaan". Vastasimme asian olevan näin paitsi, että saavuimme jo neljä viikkoa sitten. Kaikki hyvin, kun kerran olemme jo saapuneet, he antavat välittömästi Brasiliaan luvan lähettää kuorma ja ilmoittavat sitten meille arvioidun saapumisajan.

Emme tiedä vielä milloin kuorma tulee. Minä lähden jouluksi Suomeen ensi viikonloppuna (Pirkko jo sitä ennen). Tullausta varten minun (tai ainakin passini) on oltava maassa. Eli taidamme nähdä tavaramme aikaisintaan 5.1 alkavalla viikolla. Kuljetusajaksi tulee 8 viikkoa. Alatte ehkä ymmärtää mitä olen tarkoittanut kun olen sanonut, että Manaus on logistisesti haastava paikka tehtaalle.

Tunikaostoksilla

Länsimaisia vaatteita on Madrasissa paljon tarjolla, vaikka naisille on enemmän perinteisiä asuja joita paikalliset lähes pelkästään käyttävät. Ja kyllä intialaiset tunikat ovat kivoja farkkujen kanssa länsimaalaisellakin.

Maahanmuutossa auttava firma, Global Adjustment, oli kehoittanut minua useammin piipahtamaan heidän toimistossa joten kävin sieltä kysymässä parhaat tunika-apajat. Monisha pyysi Babun, kuskin, paikalle ja selitti kaupat tamiliksi jotta ne varmasti löytyisi. Vaikka nykyään pärjäämme hyvin kaksistaankin kun alan hiljalleen ymmärtää Babun englantia.

Ajoimme T.Nagariin. Nämä Madrasin kaupungiosien nimet ovat niin hauskoja. Jotkut nimet lyhennetään, joitain ei. Thyagaraya Nagar on T.Nagar, asumme R.A.Puramissa eikä tarvitse kirjoittaa Raja Annamalai Puram. Nagar on sanskriitiksi 'kaupunki' ja puram 'vallitettu kaupunki'. On Anna Nagar, Besant Nagar, V.Nagar, KK Nagar, on N.Puram, Gopala Puram. ECR on East Coast Road. Mutta miksi edes britit eivät lyhentäneet Nungambakkam High Roadia, josta edelleen puhutaan Nungambakkamina eikä Mahatma Gandhi Salai. Vaan on minunkin kieleni jo taipunut näihin nimiin, joista osa on englantia, osa sanskriittia, tamilia tai jotain muuta vaikeata kieltä tai useimmiten kaikkien näiden yhdistelmiä.

Babu siis ajoi T.Nagariin jossa on valtavasti kauppoja. Samoin jalkakäytävillä on vieri vieressä myyntikojuja joista voi ostaa ihan mitä vaan. Kävin kuitenkin vain suurissa vaatekaupoissa. Viisikerroksisia tavarataloja täynnä kankaita, sareja, tunikoita ja suppea valikoima länsimaisia vaatteita. Ja kauppa on ihan kirjaimellisesti täynnä. Ja paljon ihmisiä. Hyvämaineisia kauppoja joissa myydään hyvää tavaraa. Ohimenevästi tuli mieleen paloturvallisuus, mutta tämäkin kauppa oli ollut pystyssä 84 vuotta, ja tuntui edelleen voivan hyvin, ja unohdin koko asian.

Valitsin hienot tunikat väljine housuineen ja kysyin missä on huiveja. Sain heti oppaakseni jonkinlaisen Personal Shopperin, kaverin joka seurasi minua katutasosta neljänteen kerrokseen "haluatko katsoa miesten vaatteita?", "katsotko sareja?", "silkkikangasta?", "erittäin hienoja länsimaisia vaatteita?". Kaupoissa on kaksi hissiä jotka ovat jatkuvasti tupaten täynnä, hissinkuljettajakin vielä lisänä. Paikalliseen tapaan hissiä odotellassa kuuluu niitä hissin kutsunappuloita naputella koko ajan. Molempia vuorotellen. Lopulta se hissi tuleekin. Tai sitten halusin harmittavasti kävellä kapeita portaita kellarikerrokseen ja taas sinne ylimpään kerrokseen, Personal Shopperin kanssa.

Tuollainen Personal Shopper on aika kiva. En päässyt itse vaeltamaan vapaasti osastoilla ja tekemään hätiköityjä impulssiostoksia vaan minut vietiin aina sille tiskille mitä nyt satuin keksimään. Ja Personal Shopperini kertoi myyjälle että etsin huivia ja myyjä levitti läjittäin huiveja eteeni. En ollut ostamassa muuta kuin ne jo valitut tunikat, mutta oli hauska kulkea ja katsoa miten shoppaillaan.

Kadulle tullessani soitin Babun hakemaan minua. T.Nagarin parkkipaikat ovat kortilla ja yli tunnin shoppailuni ajan Babu oli ajanut kortterirallia muiden autojen ja autorikshojen kanssa. Ei kovinkaan ekologista. Mutta alan ymmärtää miksi Intiaan on tultu yli parin tuhannen vuoden ajan shoppailemaan.

Joululauluja brittien kanssa

Olin pyytänyt Overseas Womens Klubin Candya laittamaan minut brittiklubin postituslistoille. Heillä kun on kaikenlaista kivaa illanviettoa kuukausittain. Tuli viesti joululauluillasta. Sinne siis.

Vaikka tapasin konsulin rouvan lippuja ostaessani konsulaatin pihalla, portilla oli tehostetut turvatarkastukset kuten kaikkialla Chennaissa. Tavarataloihin ja ostoskeskuksiinkin kuljetaan metallinpaljastimien läpi. Madrasin tarkastajat tuntuvat olevan varsin aloittelijoita alalla, kaupunki on ollut niin turvallinen että tämä on ihan uutta kaikille.

Konsulin rouva kertoi joululaulutilaisuuden olevan heidän kodissaan. Hyväntekeväisyystilaisuus jossa kerätään rahaa kolmelle Chennaissa asuvalle iäkkäälle britille, jotka ovat nuorina avioituneet tänne ja jääneet ilman eläkettä.

Ilta oli kiva ja kodikas. Kuutisenkymmentä ihmistä, perheitä. Yhteislauluna joululauluja, naposteltavaa ja kuumaa viiniä.

En tiedä miten niitä brittejä voi olla niin paljon täällä. Emme saaneet selville mitä ne yleensä tekevät. Brittifirmoja ei Chennaissa ole. Ja vielä nämä hienot nimitykset - British High Commission ja Deputy High Commission. Onko Britannian Intian suurlähettiläs suomeksi kenraalikuvernööri? Olimme nyt sitten laulamassa jolulauluja apulaiskenraalikuvernöörin kotona. Olikin ihan sellainen tunne että täällä sitä ollaan Englannin alusmaissa. Ei niin että "God Save Queen" olisi kuulunut repertuaariin, mutta kuningatar katsoi kyllä tiukkana seinällä taulussa. Kaikki lähetystöt ovat New Delhissä, ja Briteillä on näitä konsulaatteja lisäksi Mumbaissa, Kolkatassa ja Chennaissa. Ja sattui se kenraalikuvernöörikin, suurlähettiläs, olemaan paikalla.

Tavarat tulivat

Chennain tulli käsitteli tavarakonttimme maanantaina. Ihan kiltisti, ilman kummempia byrokratiaa. Tai se ei ainakaan meille asti ilmennyt. Muuttofirman paikallinen edustaja oli passiemme kanssa tullissa eikä meidän tarvinnut tehdä mitään.

Chennaissa rekat eivät liiku päivällä. Liikenne on muutenkin tukossa. Yhdellä rekalla lakoaisi tuhansia kävelijöitä, pyöräilijöitä ja autorikshoja matkustajineen. Tavaramme tuotiin maanantain ja tiistain välisenä yönä. Laatikot ja pakatut mööpelit kannettiin sisään ja tiistaina puretaan.

Purkaminen tehtiin kahden päivän aikana. Tässä on jo monet ennakkoluulot karisseet - nyt katsoin kuinka hellästi ja varoen muuttomiehet purkivat tavaroitani pitäen tarkkaa kirjaa puretuista laatikoista. Suomessa vastaavat kaverit, pakkaajat, taas olivat olleet luvattoman kelvottomia. Lasikaapin helposti irroitettavia seiniä ei oltu otettu pois, kaappi vain kääritty aaltopahviin. Lasit rikki. Peili samoin pakattuna - rikki sekin. Laakkosen tekemät jykevät kirjahyllyt oli saatu hajalle. Philadelphia-aiheinen lasipallo pelkkään paperiin kääritty ja laitettu painavien koriste-esineiden alle - paljon sirpaleita ja Benjamin Franklinin kaula katki.

Onneksi ollaan Intiassa. Osaavia korjaajia löytyy. Muuttofirma hoitaa asian. Myös isänäidin Husqvarna-ompelukoneen rautajalat saadaan kuntoon ja uusia osia löytyy niin että poljettavasta tulee vielä toimintakuntoinen! Joka kadunkulmassahan täällä on samanlaisia ompelukoneita joilla ompelija lyhentää tuossa tuokiossa housut muutamalla rupialla. Summa on niin pieni että hinta pitää jo laskea penneissä.

Yksi ongelma korjausten kanssa on. Laakkosen teak-hyllyt olivatkin lastulevyä. Lastulevyä ei ole Chennaissa. Tulee sitten täyspuiset.

Koska korjauksia ei ole tehty, arvolasit ja kirjat ovat vielä levällään. Samoin päädyimme palauttamaan muutamat Salcompin nojatuolit jotka jätimme olohuoneeseen telkkarituoleiksi, mutta huoneesta tuli liian täyden oloinen. Lahjoitamme kesätyöpalkallani 1975 ostamani Rintalan sängyn ja Amerikan Ikeasta kulkeutuneen keittiön pöydän ja jotain muuta pienempää meille turhaa tavaraa. Eli onhan meillä vielä tavaraa odottamassa poisvientiä.

Kolme makuupussia ja makuualustat eivät varmaan kuulu Chennaihin ja taitavat matkata jossain vaiheessa Suomeen. Samoin Somerniemelle viedyn puutarhakaluston aurinkovarjon kangas on tällä hetkellä aivan turhaan levitettynä vierashuoneen sängylle. Toivotaan että ensi kesänä Somerniemellä paistaa aurinko, varjo tulee kyllä mökille!

Brasiliassa meillä ei ollut omia huonekaluja. Nyt huomaamme kuinka ihana tunne onkaan olla omien romujen keskellä. Talosta tuli heti koti. Ilkan Aimo-nalle ja pupu, Antin sählypokaalit ja Pian Bernie-koira ja vauvatyynykin on täällä. Isopapan šapoklakki-hattukin löytyi vihdoin - Ilkalle tiedoksi.

Rantaa, valoa ja vessoja

Selvennän hieman edellistä kirjoitusta rantaelämästä.

Näyttää tosiaan siltä ettei intialaiset ole auringonpalvojia. Kuten melkein kaikki Intiassa, on mietittävä uskontoa. Tämänhetkisen ymmärrykseni mukaan suuri osa hinduismista liittyy tietoon, tiedonhankintaan, oppimiseen, muistiin, ajatteluun, henkisyyteen. Valo on toki tärkeä. Valo symbolisoi tietoa, pimeys tietämättömyyttä. Liki jokaisessa intialaisessa kodissa sytytetään öljylamppu joka aamu ja taas illalla hämärän tullessa. Kodeissa on pieni alttari jossa on lampun paikka. Miksei sähkölamppu käy?

Lampun liekki kohoaa ylös, samoin kuin ihmisten on syytä pyrkiä korkeampiin tavoitteisiin. Yhdellä öljylampulla voi sytyttää satoja muita lamppuja, samoin yksi ihminen voi jakaa tietoaan sadoille.

Lampun sytytys on myös hieman kuin meidän tapa saksia juhlallisesti nauha katki jonkun rakennuksen avajaisissa. Nauhan katkaisuun en usko liittyvän mitään erityisen hengellistä, mutta lampun sytyttämisellä on älyllinen ja hengellinen merkitys.

Siis valo on tärkeä. Mutta auringonjumala Suryan tehtävä ei ole suojella rannalla makoajia ja itsensäkäristäjiä, vaan ylläpitää elämää, kasvua ja syntymää.

Kävelymatkan päässä meiltä, Madras-klubin uima-altaat

Se ei estä uima-altaiden olemassaoloa. Jokaisessa klubissa on kivat uima-allastilat, hotelleissa on uima-altaita. Chennain ekspatit kuuluvat varmaan kaikki johonkin klubiin tai hotellin kuntosaliin johon liittyy myös uima-altaat. Chennaissa on myös paljon rantataloja meistä etelämpänä, joissa on suuret puutarhat ja omat uima-altaat. Jostain syystä etenkin eurooppalaiset ovat kansoittaneet nämä alueet. Joku sanoi minulle syyksi että eurooppalaiset ovat tottuneet suuriin asuntoihin. Voi myös olla päinvastoin - kun Euroopassa asutaan ahtaasti, on kiva levitellä oikein olan takaa kun kerran on mahdollisuus.


Fisherman's Cove 40 kilometriä Chennaista etelään

Kyllä siistiä hoidettua hiekkarantaa on paljonkin Chennain eteläpuolella. Ne vain ovat lomakeidas-tyyppisiä alueita. Mikä on hyvä, koska silloin niistä pidetään huolta.

Fisherman's Coven rantaa

Sillä Intiassa puolet kansasta ei käytä minkäänlaista vessaa. Niitä ei ole. Varakkailla on toki WC:nsä, mutta vieläkin voi olla erityisiä WC:n puhdistajia. Niitä "koskemattomia" jotka ovat niin saastaisia ettei heitä oikein voi katsoakaan. Amerikassa kylpyhuoneet olivat jonkinlaisia keitaita, kylpylöitä, joiden perimmäinen tarkoitus oli tavallaan piillotettu. Häveliäisyyttä sekin.

Intian kylissä naiset menevät joukolla lähipellolle hämärän tullessa ja ennen auringonnousua tarpeilleen. Miesten ei tarvitse olla häveliäitä. Suomalaisena olen tottunut porttikongeihin pissaaviin kännisiin joten julkipissaus ei ole uutta. Amerikkalaiselle se on suurempi järkytys. Miehiä näkee tarpeillaan missä vain. Kaupungin vieressä oleva kilometrien mittainen hiekkaranta on tietty yksi parhaimpia paikkoja.

Luin The Hindusta pitkän artikkelin kuinka Tamil Nadun hallitus on aloittanut tukiohjelman, jolla saadaan kyliin mahdollisimman moneen taloon vessa, hygieniasyistä, terveyssyistä ja naisten, lasten ja vanhusten elämää helpottamaan. Pelkkä vessa ei vielä saa miehiä käyttämään niitä.

Rantaelämää...

... siinä merkityksessä kuten ainakin Brasiliassa asunut ymmärtää, ei voi Chennaissa harrastaa.

Intialaiset eivät ole auringonottajia. Voi tietysti johtua siitä että ihonväri on ennestään tumma ja vaaleata ihoa pidetään kauniina. Kasvovoiteita ja kosmetiikkaa ostaessa on oltava tarkkana, koska melkein kaikissa on jotain ihoa vaalentavaa myrkkyä. Toisaalta - tänään shampoota ostaessa Mikko oli ottaa kaupan hyllyltä jonkun "Very Black"-shampoon, jossa ilmeisesti on taas tummentavaa väriainetta. Mikko on ihan tyytyväinen hiirenvärisiin hiuksiinsa. Löytyi sentään perus-Fructis-shampoo. Toinen syy rantaelämän olemattomuuteen on tietenkin ettei Intiassa ole soveliasta esiintyä vähissä vaatteissa. Bikinit Chennaissa olisi hirveä näky. Eikä ne britikään tuoneet rantakulttuuriaan Intiaan, ei sitä Englannissa tainnut oikein olla. Eihän ne juurikaan rusketu.

Aina unohdun johonkin muuhun kuin siihen mistä piti kirjoittaa. Olimme viikko sitten omin päin, ihan itse omalla autolla, itse ajaen, tutkimassa Chennain kuuluisaa hiekkarantaa, Marina Beachia.

Chennaissa väitetään hiekkarannan olevan maailman pisin, 13 kilometriä, mutta onhan niitä muitakin rantoja olemassa, pidempiäkin. Erikoista tässä upeassa kaupunkihiekkarannassa on se ettei siellä voi uida. Aallot ja virtaukset ovat voimakkaita. Jonkun tilaston mukaan keskimäärin neljä ihmistä päivässä hukkuu Chennain rannoilla. Se on aika paljon.

Rannalla oleskellaan. Ei oteta aurinkoa. Käydään kastelemassa jalkoja ja seisoskelemassa vedessä, vaatteet päällä. Iltaisin ihmiset kerääntyvät kävelemään, lennättämään leijaa, syömään kärrykaupustelijoiden ruokia. Auringonnousun aikaan rannalla voi olla juoksijoita, lapsia pelaamassa krikettiä, äitejä pesemässä lapsiaan. Chennai elää auringon mukaan - kotimme lähellä on pieni leikkipuisto joka on auki kello 6-10 ja 20-23. Silloin ei ole kuuma.

Sunnuntai-iltapäivän satunnaiselle kävijälle Marina Beach tarjosi masentavan näyn, etenkin kun tuoreessa muistissa on vastaavasti aivan kaupungissa olevat Rio de Janeiron Copacabana ja Ipanema. Hienon hieno hiekka oli roskien, jätösten ja kaikenlaisen moskan peittämä. Intialaiset eivät ole auringonpalvojia.

Täytyy myöntää että hienojakin rantoja löytyy. Koko Intian eteläkärkihän lienee hiekkaa, ainakin alue on täysin litteätä. Vajaa 50 kilometrin päässä meiltä on hienot maksulliset hiekkarannat hotelleineen, ravintoloineen ja kaikkine muine palveluineen. Etenkin Chennaissa asuvat ulkomaalaiset menevät näille alueille mielellään viettämään ylellisen mutta edullisen viikonloppuloman.

Itsenäisyyspäivän viettoa

Suomen itsenäisyyspäivä ei oikein tänne näy. Illalla Chennain kunniakonsuli on kutsunut suomalaiset kotiinsa, joten jonkinlaista juhlaa on luvassa.

Aamulla olimme isänmaallisesti suomalaisten kanssa kalatorilla. Mikko on aina niin innostunut näistä kuolleista kaloista ja äyriäisistä ja nyt kävi niin, että myös Mikon työkaveri kiinalaisen vaimonsa kanssa käy mielellään ostamassa kalansa torilta. Lisäksi Finpron Chennain uuden toimiston ainoa työntekijä Silva tuli mukaan.

Siinä niitä kaloja, jättikatkarapuja, taskurapuja ja mustekaloja sitten on:Hinnat ei päätä huimaa ja Matin vaimo on ilmeisesti kiinalaiseen tapaan mestari tinkimään jo muutenkin mitättömistä hinnoista. Tuntui että hänelle se viimeinen hinta, vaikka olisi 8 senttiä edellistä tarjousta alempi, on pakko saada läpi. Me oltaisiin ihan suosiolla maksettu vaikka 20 senttiä suurempi hinta eikä olisi tarvinnut puolta tuntia tingata yhden kojun edessä.

Maksoimme tiikerikatkaravuista - piti olla noin kilo, läjä vaikutti isommalta - 3 euroa, mustekalakilo 1.5 euroa. Kaikki perattiin hienosti ja siitä maksoimme 50 senttiä.kalanperkaajat työssä

Samoin kuin torilla, myös ravintoloissa hinnat ovat edullisia. Kun syömme hyvän illallisen jälkiruokineen, maksamme siinä 10-16 euroa yhteensä.

Olemme viime päivinä syöneet kotona Vijayan laittamaa intialaista ruokaa illalliseksi. Ravintolassa voi sitten syödä jotain muuta kuin intialaista. Vaikka hedelmät ovat Manauksessa parempia, ruoka on Madrasissa monipuolisempaa ja maukkaampaa. Kivaa vaihtelua!

Mutta nyt sinne kunniakonsulin bileisiin!

Vähän erilainen alku

Välillä vähän työasioita.

Toimimme matalakatteisessa bisneksessä, jossa kilpailijoista erottuminen on vaikeaa. Tuotteet ovat jokseenkin samanlaiset; laatu on reunaehto, joka jokaisen on täytettävä; joustavuudella ja hyvällä palvelulla voi saada jonkun prosentin kymmenyksen suuremman osuuden asiakkaan tilauksista. Hinta on kuitenkin tärkein valintakriteeri, joten kustannusjohtajuus on itsestäänselvä strategia. Intiassa työvoimakustannukset ovat alemmat kuin Kiinassa ja eron odotetaan lähivuosina kasvavan. Työvoimakustannukset ovat kasvaneet erityisen jyrkästi Etelä-Kiinassa, jossa suurin tehtaamme sijaitsee.

Kun sovimme keväällä siirtyisestäni Brasiliasta Intiaan, haasteena oli kasvattaa yksiköstä nopeasti Kiinan tehtaan rinnalle toinen iso tehdas palvelemaan asiakkaita globaalisti; oli selvää, että kaikki kasvu kannattaisi suunnata Intiaan.

Se oli silloin se.

Kiinan ja Intian välinen kustannusero on kyllä säilynyt ja varmaan edelleen kasvaa. Tosin Kiinan hallitus ei ehkä pyri enää aktiivisesti työntämään valmistavaa teollisuutta Guazhaosta sisämaahan, teollisuus katoaa sieltä ihan omia aikojaankin. Vielä kesällä teollisuus ja analyytikot ennustivat maailman matkapuhelinmarkkinoitten kasvavan ensi vuonna 10% luokkaa. Nyt ennusteet vaihtelevat viiden ja 25 prosentin pudotuksen välillä. Eli ei ole kyse siitä, mihin kasvu suunnataan, vaan mihin kapasiteetin vähentäminen suunnataan.

Sen sijaan, että olisimme kasvattamassa työvoimaa parista tuhannesta jonnekin 3000 kieppeille ensi vuonna, jouduimme jo vähentämään viitisen sataa. Ei mitenkään riemastuttava ensimmäinen tehtävä uudessa paikassa (olin ollut täällä tasan kaksi viikkoa kun päätös oli tehtävä). No, ainakaan en taida tällä kertaa saada liian pehmon ja empaattisen mainetta, kuten joskus aikaisemmin.

Joululounas klubilla

Madras-klubi Madrasissa

Overseas Womens Club ylläpitää ja avustaa vammaisten lasten ja nuorten asuntolaa ja koulua, kahta vanhainkotia, koulua ja muita kohteita. Nyt on joulujuhlien aika.

Madras-klubi on kaupungin vanhin ja arvostetuin, vuodelta 1832, vaikka itse rakennus onkin uudempi. Koko klubiperinne on luonnollisesti brittien keksintö. Briteillä oli niitä kummallisuuksia: "talvella" oli illalliselle ja baariin pukeuduttava pukuun ja kravattiin - Madrasin talvi on joka tapauksessa kuumempi kuin Englannin kesä. Naiset pääsivät jäseniksi vasta 1999 Milleniumin kunniaksi, sitä ennen saivat siipeillä miestensä seurassa. Alunperin klubi oli tarkoitettu korkea-arvoisten brittiherrasmiesten pakopaikaksi (ei naisia eikä intialaisia) kuten Wodehousen Jeeves-kirjoissa on Bertien Kuhnurien klubi. Klubissa on nykyään illallis- ja baaritilojen lisäksi erinomainen uima-allasalue, kuntosali, juoksurata, tenniskentät, biljardipöydät ja erinomainen kirjasto. Jäseneksi on edelleen vaikea päästä, mutta koska klubi on kävelymatkan päässä kotoamme, aiomme kuitenkin yrittää.

No, pari OWC-naista ovat Madras-klubin jäseniä ja he pystyivät kutsumaan 35 ekspattinaista ja viitisenkymmentä vanhusta OWC:n ylläpitämistä vanhainkodeista joululounaalle.

Lounasvieraat omissa pöydissään odottamassa ruokailun alkua

Ohjelma oli aika vaatimaton, mutta tunnelma kodikas. Paikalla oli yksi pianonsoittaja ja me naiset vikisimme joitain joululauluja, joihin vanhukset yhtyivät. Olikin parempi antaa vieraiden laulaa, heiltä lähti ääntäkin enemmän ja he muistivat sanatkin. OWC-naisista kun puolet taisi olla muita kuin brittejä tai amerikkalaisia joten englanninkieliset joululaulut olivat hieman hakusessa.

Rouvat alkavat kohta lauleskella joululauluja

Seisovasta pöydästä sai hyvää intialaista ruokaa. Jälkiruokana oli brittityyppinen mössö, jonkinlainen Pappilan hätävara, josta pidettiin kovasti. Samoin suklaavaahto katosi nopeasti.

Seurustelu vanhusten kanssa oli laimeata, he istuivat omissa pöydissään, OWC-naiset omissaan. Ehkä ihan hyvä näin. Lounaan jälkeen vanhukset kiertelivät klubin puistossa, nauttivat kauniista näkymästä ja tuntuivat viihtyvän hyvin.

Minäkin viihdyin hyvin. On aina hauska tutustua uusiin ihmisiin ja tapasin monta naista joita en ollut vielä törmännyt ja tuttujakin on jo kertynyt. Oikein kivoja ihmisiä. Ja nautin minäkin Madras-klubin puistosta kiertäen kaikki paikat jotka olivat auki.

Elämänmuutosta

Ei enää näin. Tämä kuuluu Brasiliaan.

Keväällä Manauksessa olin huolissani miten osaan pukeutua suuressa maailmassa, Suomessa kesällä.

Nyt olen samassa jamassa, mutta en voi kysyä Pialta neuvoja Intian suhteen. Sain neuvoja maahanmuuttoasioihin perehtyneestä toimistosta jossa olimme Mikon kanssa kulttuurioppia saamassa.

Olin jo toukokuisella käynnillä huomannut että paikalliset naiset pukeutuvat traditionaalisesti. Vanhemmat naiset ja myös köyhät käyttävät saria. Sareja on tietenkin joka lähtöön, halpaa puuvillaa ja upeata silkkiä. Se on myös juhlapuku. Useimmat naiset käyttävät salwar kameez-asua, johon kuuluu sivusauoista lantiolle asti auki oleva pitkä tunika ja joko hyvin kapealahkeiset tai leveät housut kokonaisuuteen sopivalla kuosilla. Lisäksi on pitkä kapea huivi, joka on asetettu löyhästi siten että huivin päät menevät selkäpuolelle.

Lantiolle ulottuvaa kurta-tunikaa käytetään usein farkkujen kanssa. Ulkomaalaiset voivat hyvin käyttää farkkujen tai housujen kanssa näitä tunikoita. 8 metriä sarikangasta voi olla ulkomaalaiselle vaikeampi. Sareissa on piilotettua sanomaa sen kantajan asemasta, synnyinseudusta, asuinpaikasta jne niin paljon, että ulkomaalainen haksahtaisi taatusti johonkin täåysin naurettavaan ratkaisuun. Ja kun ei ole sarin kanssa tottunut liikkumaan, sitä näyttäisi aikamoiselta köntykseltä.

Minihameet ja spaghettiolkaimiset topit jätin Brasiliaan. Siellä kaikki oli kireätä ja niukkaa. Vartalon esilletuominen oli positiivista. Täällä pitää peittää. Hameen on hyvä ulottua polven alle, ja puserossa kuuluisi olla hihat. Kyllä hihattomia näkee ja niitä voi käyttää. Nuoret intialaiset naiset konservatiivisessa Madrasissa käyttävät jopa niitä pieniä toppeja ja minihameitakin, usein kyllä legginsien kanssa niin ettei jalat ole aivan paljaana näkyvissä.

Kuumuudesta huolimatta pitkät housut tai farkut on aina varma valinta. Ulkomaalaisnaiset suosivat polven ja nilkan väliin ulottuvia capri-housuja kompromissina. Nyt minullakin on niitä vaikken ole koskaan erityisemmin pitänyt niistä. Jotenkin ne tuntuu kuitenkin vilpoisemmilta kuin farkut.

Puutarhasta ei ole kuin riesaa

En ole viherpeukalo enkä tunne kasveja. Minä yksinkertaistan puutarhanhoidon viherkasveihin ja kukkiin. Nyt minulla on intialaiseen puutarhanhoitoon syventyvä "Home Gardening"-kirja. Ei pelkästään Etelä-Intiaan vaan koko Intiaan, Himalajan vuoristoseutuja myöten. Sain sen vuokraemännältäni. Käsitin sen vihjeeksi että puutarha on hänelle tärkeä. Siis se puutarha joka on meidän piha.

Onneksi soitin heti aamulla vuokraemännän, Preman, suosittelemalle puutarhurille ja pyysin katsomaan pihaani, sillä heti sen jälkeen soitti Prema sanoen tuovansa muutaman kasvin jotka voimme yhdessä istuttaa. Prema miehineen saapui paikalle. Mies oli hiljaa kuten yleensä. Ehdotin josko hän menisi patiolle istumaan, mutta Prema huitaisi "hän voi istua taksissa". Se siitä intialaisnaisten heikosta asemasta ...

No, tutkimme yhdessä kasvit. Hienot kirjovehkat ovat roskakasveja ja joutavat takapihalle.
Aidalle kipuava suurilehtinen tuuhea kasvi oli samoin roska. Nokkosen näköinen oli arvokas kukkiva kasvi. Kirjoitin kynä sauhuten vihkooni yrittäen kuvata eri kasveja ja niiden paikkoja jotta tiedän mikä on arvokas ja mikä roska.

Hetken kuluttua tuli pieni kuorma-auto portille ja kaksi miestä kantoi pihalle puun ja lukuisia pieniä viherkasveja (joista tulee myöhemmin kukkia). Yhdessä kasvien istuttaminen tarkoitti onneksi sitä että Prema sanoi "puu olisi hyvä tässä, vai mitä mieltä olet?" ja minä sanoin että se on mainio paikka ja miehet kaivoivat kuopat ja tekivät likaisen työn. Yritin esittää tietäväni asioista jotain ja kommentoin auringon paistavan kyseiseen paikkaan, "toivottavasti ei liikaa". Uusi puutarhuri tuli paikalle. Prema puhui tamilia puutarhurin kanssa ja välillä he käänsivät puheen englanniksi jotta minäkin ymmärrän jotain. Ilmeisesti Vijaya oli hälyyttänyt myös oman puutarhurimme, Moorthyn, paikalle.
Tämä puu, joka ei kunnolla näy, on erityisen arvokas, hyvin harvinainen Chennaissa. Palmu on jo ruukkuineen siirretty katetun terassin alle oven viereen. Kuvassa oleva nainen oli Moorthyn apuri, joka kitkee rikkaruohot ja poistaa pudonneet lehdet ja oksat.

Meitä oli pihalla vartija, autonkuljettaja, kaksi puutarhuria, ne kaksi miestä Kasvitieteellisestä puutarhasta, kotiapulainen, Prema ja minä. Preman mies istui taksissa ja taksinkuljettaja seisoi tiellä. Prema väänsi ehtoja ja vaatimuksia ja sopi palkkiota uuden puutarhurin kanssa, puhui Moorthyn kanssa ja antoi istutusohjeita puutarhan kavereille. Aurinko paistoi ja oli kostean kuuma, olimme kaikki hiessä seistyämme kaksi tuntia pihalla.

Lopputuloksena Moorthy hoitaa päivittäisen kastelun, uusi puutarhuri tulee huomenna listaamaan joka ainoan kasvin ja tekemään kartan jotta Madam (siis minä) voi seurata onko kukkaset paikallaan, puutarhuri pakotettiin lupaamaan ettei yhtä ainutta kasvia varasteta. Selitin Moorthylle että hän on tehnyt hyvää työtä ja on hyvä puutarhuri jonka haluaisin jatkavan meillä, mutta firmalle (varmaan Salcomp?) on nyt suositeltu tätä uutta puutarhuria. Katsotaan nelisen kuukautta ja jos en ole tyytyväinen, otan yhteyttä Moorthyyn.

Illalla puhelimeni soi. Mikko erehtyi vastaamaan. Prema antoi vielä Mikollekin neuvoja kuinka tarkka pitää olla sen listan ja puutarhakartan kanssa ja puutarhuria on vahdittava, "kaikki ne varastavat kukkia".

Vuokraemäntämme voi tämän perusteella kuulostaa vaaralliselta, mutta hän on hyvin mukava, hienostunut vanha rouva jolla on kaiken lisäksi mahtava huumorintaju.

Mrs. Prema antaa hyviä neuvoja

Vuokranantajat

Talomme on 60-luvun alussa rakennettu pienelle omakotialueelle, jonka voisi sanoa olevan Madrasin keskustaa. Kaupungissa kun ei ole erityistä keskustaa. Parinkymmenen minuutin ajon päässä on kaikki mitä tarvitsemme, useimmat aivan lähellä. Kävellä voi, mutta kadulla velloo paljon ihmisiä, pyöräilijöitä ja autorikshoja (tuk-tukit, kolmipyöräiset taksit) joiden välissä puikkelehtimen on hankalaa. Ja kaduilla asustaa ihmisiä eikä jalkakäytävät ole niin hyviä kävelyyn joten ihan lähellekin on mukavampi mennä autolla.

Alueella on osavaltion virka-asuntoja, lääkäreitä, juristeja. Talot on tiuhaan rakennettu, mutta suuria. Yllätyin kun vuokrasopimuksessamme väitettiin talomme olevan 550 m2. Se ei tunnu niin suurelta. Voi olla että patiot ja parvekkeet on laskettu mukaan neliöihin, mutta huoneet ovat suuria, kylpyhuoneet suomalaisen makuuhuoneen kokoisia (vaikka ei mitenkään luksusluokkaa muuten, intialaiset eivät välitä kylpyhuoneista, WC:eistä tai keittiöistä), talon käytävät ovat väljiä. Ainakin nyt joka askel kaikuu kun meillä ei ole yhtään mattoa ja seinät ovat paljaat - tavaramme eivät ole saapuneet.

Vuokraisäntämme on Bombayssa asuva vanhahko pariskunta. Sanon tarkoituksella Bombay, koska rouva on 75, mies 83 vuotta ja heille on olemassa vain Madras ja Bombay ja kaikki vanhat brittiajan nimet. Pariskunta on itse asunut talossa vain muutaman kuukauden. Sen jälkeen he lähtivät diplomaatteina kiertämään maailmaa. Minun ikäiset lapset asettuivat USAan ja eläkkeelle jäätyään pariskunta asettui Bombayhin.

Mutta Madrasissa heillä on meidän talomme lisäksi toinen suurempi talo. Pariskunta matkasi Bombaysta Madrasiin arvioimaan olemmeko kelvollisia asumaan heidän talossaan. Ilmeisesti läpäisimme testin ja jatkoimme vuokrasopimusta kahdeksi vuodeksi.

Omistajia ei talon kunto liiemmin kiinnostanut. Keittiön vuotava seinä joka johtuu katon vesitiivisteiden hapertumisesta ei heitä kiinnostanut. Rouvaa kiinnosti vain puutarha joka hänen mielestään oli kamala. Yhtään kukkivaa kasvia ei ole vaikka hän kaksi vuotta sitten oli niitä ostanut. "Minne ne ovat hävinneet?" Puutarhurin puheista olin käsittänyt että kukkivat kukat, joita itsekin olin kaivannut, olivat kuolleet. "Puutarhuri on myynyt ne. Sitä ne tekee. Niiden kanssa pitää olla tiukka."

Rouva kävi ostamassa kymmenen ruukkua kukkivia kasveja ja lupasi toimittaa vielä kukkivan puun. En oikein tiedä miten saamme kaiken mahtumaan pihalle, alue on kuitenkin varsin pieni.

Erikseen rouva toi vielä naapurissa asuvan ystävänsä puutarhurin yhteystiedot. Jotenkin on aika selvää että vuokrasopimukseemme tuli nyt myös ehto että nykyinen puutarhurimme saa lähteä ja vaihdamme tähän toiseen. Tämähän aiheuttaa jo stressiä. En ole mikään puutarhaihminen ja nyt on tunne että joku tässä vieressä valvoo pihamme kukkaloiston kehitystä. Uups.

Mutta pidämme talosta ja talon sijainnista. Kaikki on lähellä. Voimme poukkaista iltaisin ulos syömään ja lähes rajaton ravintoloiden valinnanvara on lyhyen matkan päässä. Ekspateilla on yleensä valittavana tämä keskustan alue ja sitten "BeachHouse-alue". Rannalla oleviin taloihin on meiltä puolen tunnin ajo, ruuhkassa enemmän. Sieltä spontaani kaupunkiin lähtö on hankalampaa. Ranta kuulostaa hienolta, mutta se ei ole uima-ranta, rannat ovat likaisia. Intialaiset eivät ole auringonpalvojia. Rantataloissa on usein oma uima-allas, suuret puutarhat ja talot ovat suurempia. No, meidän 550 m2 riittänee meille kahdelle ja ilmeisesti tämän pienenkin puutarhan kanssa joudun ylittämään itseni jotta vuokraemännän standardit täyttyvät.

Tätä kirjoittaessani rouva soitti ja kertoi tuovansa jälleen uusia kasveja ja näyttää mihin ne tullaan sijoittamaan. Keskiviikkona pariskunta onneksi lähtee takaisin Mumbaihin...