Se oli käännekohta, ainakin henkisesti.
Terveyskeskustyö on ollut mielettömän hektistä koko syksyn ja vielä vuodenvaihteen yli. Kun potilaat varasivat ajan "kiireettömälle vastaanotolle" kuten vuosikontrolliin, ajokorttitodistusta varten, epäselvää ihottumaa, vatsaoireilua tai nivelkipuja varten, ensimmäinen vapaa aika löytyi 5-6 viikon päästä. Joka päivä meillä on toki päivystysaikoja joihin voi samana päivänä puhelimitse varata ajan.
Kun puhelinlinja avataan kello 8, päivän päivystysajat oli täynnä jo yhdeksältä. Lopuille sairaille annettiin ohje tulla sairaanhoitajan vastaanotolle. Sairaanhoitaja tutki ja seuloi ja hoidimme yhdessä hänen vastaanotolleen tulleita. Luotan nuoreen, tarkkaan sairaanhoitajaamme. Jos hän on epävarma korvalöydöksestä, jompikumpi meistä lääkäreistä käy tarkistamassa tilanteen. Useampi silmä näkee paremmin ja mitä enemmän näkee, sen paremmin silmä oppii erottamaan. Kun katsoin kandina ensimmäistä korvapotilasta, korva oli kirjaimellisesti musta aukko. En nähnyt siellä mitään.
Osa sairaanhoitajan potilaista päätyy lääkärin vastaanotolle ylimääräisinä potilaina, osalle lääkäri kirjoittaa sairaanhoitajan tautikuvauksen perusteella reseptin, osan sairaanhoitaja hoitaa itse. Sovimme yhdessä että konsultoida saa koska vaan. Vastaanottohuoneiseen saa poukahtaa pyytämään apua, puolin toisin. Tärkeintä on että jokainen meille tullut asiakas saa avun ongelmaansa. Usein apu on vaikka se että ohjaamme toiseen paikkaan tai sanomme että potilas voi rauhassa mennä kotiin tai töihin, huolta ei ole. Jälleen kerran - seulonta vaatii silmää, mitä enemmän näkee, sen paremmaksi silmä kehittyy. Jokainen vatsavaiva ei ole vuotava vatsahaava tai suolistosyöpä, mutta vääjäämättä joku on.
Mitä teimme? Yksinkertaisesti - työtä. Ihan kamalasti, uuvuksiin asti. Kävimme potilashistoriaa läpi ja kirjasimme kaiken. Ei potilaita voi hoitaa ellei tiedä kokonaisuutta. Kyllähän se herätti ihmetystäkin. Potilas on huolissaan sienikynsistään mutta me kysymme koko elämän tautihistorian, leikkaukset, sairaalahoidot, onko verenpainetautiin erityiskorvattavat lääkkeet vai olisiko se todistus Kelalle jäänyt jossain vaiheessa jäänyt kirjoittamatta. Kysymme millaista työtä hän tekee, vanhuksilta kysymme muistista, kotonapärjäämisestä ja kuka hoitaa kaupassakäynnit ja pyykinpesun. Hyvä liikkumisen mittari maalla on postinhaku. Postilaatikolle on 50-100 metriä matkaa - ottaako rintaan, hengästyttääkö, tarvitseeko rollaattoria, keppiä vai ei mitään postinhakumatkalla.
"Minä nyt tulin vain näitä varpaita näyttämään..." meille ihmetellään.
Sienikynnet on se pienin ongelma. Yleislääkärillä on oltava kokonaisuus hallussa. Kun taustan, tautihistorian ja ongelmat kartoittaa, seuraavat käyntikerrat ovat helpompia. Tehdään hoitosuunnitelma, siivotaan lääkelista, sovitaan tutkimukset, seuraavat käynnit, ohjataan fysioterapiaan, diabeteshoitajalle, muistihoitajalle. Ja kirjoitetaan kaikki puuttuvat todistukset. Sienilääkityskin aloitetaan jos sieniviljely on positiivinen.
Ei tämä toki yhdellä käynnillä hoidu. Tv-sarjan tohtori House'n motto "everybody lies" pitää paikkansa. Monta tärkeätä asiaa voi jättää kertomatta, kaunistella, vähätellä tai liioitella. Että mitä sitä kaikesta kertomaan, ei tämä tähän kuulu, ei sillä ole merkitystä, nämä on minun omia asioita, ei nämä muille kuulu. Jälleen terävöityy se kokemuksen silmä, aavistus. Suoria kysymyksiä tai hienovaraista johdattelua. Luottamus ei synny heti, joskus ei koskaan.
Emme siis hoitaneet vain niitä kynsiä. Olemme paneutuneet kokonaisuuteen, menneet syvemmälle. Ilman suuria puheita, toimintasuunnitelmia tai kokouksia tiimimme on hioutunut tiiviiksi. Miksi olemme töissä? Asiakkaita varten. Jos emme tunne asiakkaitamme, emme voi heitä palvella. Ihan kuten liike-elämässäkin.
Kiireettömän vastaanottoajan saa nyt viiden päivän sisään. Päivystysaikoja on vapaana vielä iltapäiväksi.
Yhtenä iltana pohdiskelin isälleni tätä. Arvelin että se mitä olemme tehneet koko syksyn on saattanut vaikuttaa positiivisesti, mutta voihan kyseessä olla muitakin syitä. Isä tokaisi "No onhan se teidän ansiota, mikset sano sitä ääneen". Mietin tuota koko illan ja huomasin että isä on oikeassa. Isällä on kaihi ja näkö huono, mutta kokemuksen silmät ovat tarkat. Hän näkee kokonaisuuden.
3 kommenttia:
Noita sinun asenteitasi ja kokemuksiasi varmmaan tarvittaisi suuremmissa ja vaikeammissa terv.keskuksissakin. Hienoa kuitenkin että edes yksi pieni maalaisterrveyskeskus on saanut niitä hyödyntää. (Tapiolassa ei kuitenkaan ole syytä valittaa; sekä suorat käynnit etttä puhelin-varaukset sujuvat tehokkaasti ja potilaita huomioivasti. Kokemuksia on.)
Käyn terveydenhuollon johtamiskurssia jossa on paljon ylilääkäreitä Espoosta ja Helsingistä. Ongelmat on osittain samoja, osittain eri. Hoitajapula ei riivaa pääkaupunkiseudulla niin pahasti kuin muualla, etenkään alueilla minne on hyvät yhteydet kuten Tapiola, Leppävaara, Helsingin keskustan alueet. Sama koskee tietenkin lääkäreitä. Lääkäreiden vaihtuvuus on kaikkien paikkojen ongelma, poikkeuksiakin on, esimerkiksi Haagassa lääkärit viihtyvät hyvin, mikä näkyy aseman käyttöasteessa. Sinne on tosi pitkät jonot.
Potilaille on olennaista päästä lääkärille jolle ei tarvitse kaikkea selittää alusta lähtien, siis lääkärille joka tuntee potilaan. Koska lääkäreiden vaihtuvuus on ilmeisen pysyvä ilmiö, on edes sairaskertomusten oltava ajan tasalla ja hoitosuunnitelmien selkeitä niin että kuka hyvänsä voi jatkaa eikä potilaita sekoiteta alvariinsa vaihtuvilla lääkekokeiluilla tai hoidon muutoksilla.
On ollut tosi mukavaa olla tuolla kurssilla ja todeta että ongelmat ja harmin aiheet ovat kuitenkin samoja meillä kaikilla. Kaikki kurssilaiset on älyttömän fiksuja ja ideoita olisi vaikka kuinka, mutta aina on yritettävä ennakoida kunnan päätöksiä ja laissa määriteltyjä töitä joita sysätään jatkuvasti terveyskeskuksille. Nyt on hoidettava pitkäaikaistyöttömien terveystarkastukset ja heidän ongelmansa (ei ihan pikkujuttu) ja panostetaan kouluihin ja lapsiperheisiin. Kun jollekin annetaan, se on muualta pois koska resursseja lisätään tahmeasti. Ja nämä ovat asioita joihin me emme itse voi mitenkään vaikuttaa. Se turhauttaa.
Eikös olekin hieno tunne kun on saanut todellisen muutoksen aikaiseksi!
Lähetä kommentti