Viikonloppu Bangaloressa

Malediivien jälkeen arki ehti painaa raskaasti puolentoista päivän verran. Perjantai-iltapäivänä lähdimme jo sitä karkuun, Chennaista reippaat 300 kilometria länteen kohti Bangalorea. Bangaloressa oli pienimuotoiset ratsastuskisat joihin ratsastuskoulumme osallistui. Me emme kilpaile: 1) minä en ole ratsastuskoulun jäsen vaan ulkopuolinen ratsastelija joka on saanut erikoisluvan ottaa irtotunteja aina Intiassa asuessani, ja 2) Mikkoa ei pidetä kyvykkäänä kouluratsastajana eikä Mikkoa päästetä hyppäämään esteitä, koska 3) koululla on vain yksi hevonen, Foxtrot, joka on riittävän suuri ja vahva kantamaan Mikkoa normaalitunnin verran, mutta ei esteiden yli, etenkin kun 4) Mikon hyppytaitoihin ei uskota.

Oli miten oli, Chennai Equitation Centre on ollut sosiaalisesti meille täysosuma, ihmiset ovat tosi kivoja. Vaikka eläkkeelle laitetut laukkahevoset ovat luuskan näköisiä, niistä löytyy potkua ja vauhtia kunhan jaksaa yrittää. Viime kerrallakin Mikolle neuvottiin konsti miten Mikolle osoitetun Foxtrot-hevosen pään saa nostettua uljaampaan asentoon: voimalla ja jatkuvalla käsien nytkyttämisellä. Sen tunnin jälkeen Mikon kädessä tuskin haarukka ja veitsi pysyivät. Foxtrotin pitkäkaulainen pää painaa varmasti 200 kiloa.

No, Malediiveilta tultiin keskiviikkoiltana. Kotona haisi ummehtunut viemäri. Torstai-aamuna tuli Anitha. Anitha joka asuu slummissa valitti ensitöikseen että talomme hississäkin haisi niin että hänen piti peittää kasvonsa sarin helmalla. Kehtaakin ruikuttaa! “Kyllä, täällähän haisee melkein yhtä pahalle kuin ulkona”, tokaisin joten tilataan putkimies paikalle putsaamaan viemärit, hajulukot ja lattiakaivot. Ilmastointimiehet tulivat jälleen korjaamaan parvekkeen vuotavaa laitetta. Siirsin entisen keittiön lasikaapin varastohuoneeseen, tyhjensin sinne muuttolaatikoiden sisältöä, kävin läpi omaa vaatevarastoani, sovittelin tauluja ja peilejä tuleville paikoilleen odottamaan porakonemiestä ja muuta sellaista kivaa pikkupuuhaa mitä kaikki kaipaavat lomatekemiseksi tropiikissa.

Joten matka Bangaloreen oli tarpeen. Bangaloreen vievä Intian hienoin tie oli viime vuodesta rapistunut. Sellainen roudansyömä, jos se on mahdollista alueella jossa lämpötila ei ikinä putoa alle 25C:een. Lähdimme tehtaalta klo 14.30 ja olimme Casa Piccolassa Bangaloressa 19.30. Pysähdyimme pikaisesti 40km ennen Bangalorea olevassa Hosurin kaupungin Cafe Coffee Day’ssa. Se on ollut ainoa paikka koko matkalla jossa on saattanut pysähtyä tauolle. Intiassa matkatessa ei ole varaa halveksia eikä jaksa unelmoida suomalaisten ABC-asemien kaltaisista ylenpalttisesta maailmasta, kunhan olisi matkan varrella edes paikka jossa on toimiva WC. Cafe Coffee Day on hyvä ja siisti. Nyt tosin sen ainoa WC oli rikki ja suljettu.

Olen ollut kolmasti aiemmin Bangaloressa Casa Piccola Bed & Breakfastissa. Kerran olin Pian kanssa, muut kerrat olen ollut yksin. Paikka on ranskalais-intialainen, kodikas, siisti ja sijainti on hyvä. Sieltä voi kävellä ravintoloihin ja ostoskeskuksiin, tai ottaa autorikshan ja ajaa edullisesti hieman pidemmälle. Bangaloren liikenne on kamala eikä ole mitään järkeä laittaa Babua suunnistamaan ruuhkaisille kaduille joita hän ei tunne. Bangaloressa huomaa selvästi kuinka maalaispoika Babu on. Aina kun mennään Bangaloreen, Babulla on hölmöt mustat teryleeniset liian lyhyet prässihousut jalassa, kuten köyhillä. Chennaissa Babu on ihan tyylikäs khakeissaan. Ilmeisesti suureen maailmaan mennessä pitää laittaa parempaa päälle. En tiedä. Ainakaan Babu ei hairahdu suuren maailman houkutuksiin. Illalla Mikko kävi autosta hakemassa sinne unohtuneita tavaroita ja bongasi Babun nukkumasta. Sitä ei kuljettaja saisi tehdä. Olin antanut 2100 rupiaa päivärahoja Babulle, mutta kun yöpyy autossa, säästää paljon. Sunnuntaina autossa oli uusi jumalkuva ja kasoittain tuoreita kukkasia kojelaudalla olevan Ganesha-jumalapatsaan ympärillä. Hyvä hindu, temppelissä oli käyty.

Perjantaina kävelimme Hard Rock Cafe’en syömään tukevaa, taatusti länsimaista illallista. Maasta riippumatta Hard Rock Cafe’esta saa perusamerikkalaista diner-ruokaa – pihviä, tacoja, hampurilaisia, ei mitään kulinaarista elämystä. Valtavia annoksia, tasaisen maukasta ja jäätelö on aina hyvää. Ilta oli lämmin, kuljimme t-paidoissa, mutta yöllä Bangaloressa viilenee niin ettei ilmastointia tarvitse. Juuri tämän vuoksi Bangaloren ilmasto on miellyttävämpi kuin Chennain.

Lauantaiaamuna ajoimme autorikshalla Bangalore Palace Grounds’in valtavaan puistoon jonka yhdessä kolkassa on ratsastuskoulu jonka kentillä kisat olivat. Kaikki tuttumme löytyivät ja vietimme mukavan päivän nuoria ratsastajia katsellen. Ratsastuspiireissä on myös muutamia ulkomaalaisia – saksalaisia naisia jotka ovat muuttaneet intialaisen miehensä vuoksi maahan, saksalainen ekspatti, opettajana on nuori itävaltalainen nainen, jonka sijaisopettajaksi tuli pari viikkoa sitten ukrainalainen tyttö.

Emme jääneet yhteiseen iltajuhlaan kentälle vaan Mikon syntymäpäivän kunniaksi halusimme mennä kahdestaan syömään oikein hyvin. Casa Piccolan isäntä suositteli uuden huippuhienon ostoskeskuksen, UB Cityn, välimerellistä ravintolaa jonka ranskalaisen omistajan hän tuntee. Ostoskeskus oli hämmentävän upea, suorastaan palatsimainen. Ravintolat olivat ylätasanteella terassilla, todella kivasti ja kodikkaasti. Toscano-ravintolan ruoka oli mahtavaa eikä ollut kallista. Kyllä kannatti ottaa autoriksha ja maksaa kiskurimainen euron hinta tuosta illasta!

Sunnuntaina istuimme vain puoli päivää kisoissa, lähdimme kesken pois koska halusimme ajoissa kotiin. Söimme siinä Hosurin kaupungin välietapissa, Cafe Coffee Dayn vieressä olevassa uudessa McDonald’sissa. Oli muuten ensimmäinen kerta kun syön intialaisessa Mäkkärissä! Kuten ei pizzerioissa, ei McDonald’sissakaan tarjota naudanlihaa. Big Mac’iä ei ole. Mutta mausteinen kanahampurilainen oli varsin hyvä ja Oreo McFlurry-jäätelöannos oli kuten Philadelphiassa.

Ai että länsimaistako? Ei, ei Intia ole muuttunut eikä muutu. Mutta osaamme jo etsiä paikkoja joista tiedämme saavamme hyvää ruokaa ja paikkoja joissa tiedämme voivamme nukkua puhtaissa lakanoissa. Olemme asuneet sen verran pitkään eksotiikan keskellä, että voimme jo hakea ja nauttia sellaisesta mitä turistina emme kaipaisi.

Pirkko Panama-hatussaan Bangalore Palace Groundsin kentän reunassa

Bangaloren ratsastajilla on aika tavalla uljaammat ratsut jotka osaavat hypätä paremmin kuin meidän tallin hevoset – mustapaitainen ratsastaja on Bangaloresta, vihreät ovat meikäläisiä.

Casa Piccolassa omalla parvekkeellamme. Mukava paikka!