Minne kesät katoavat?

Viime viikon kuljin Somerolle Helsingistä. Mökki oli veljen perheen käytössä. Mikko ja Pia olivat molemmat Suomessa joten olikin ihan kiva viettää yhteisiä iltoja Helsingissä.

Lauantaina Pia lähti ystäviensä kanssa Perniöön mökille ja me Mikon kanssa Tammisaareen tapaamaan Gillbergejä. Vietimme mukavan joutilaan aurinkoisen lomapäivän. Tammisaaressa ei tarvinnut kulkea oksasakset kädessä tai rannalla istuessa miettiä pitäisikö nuo kivet kantaa muualle tai kävellessä kerätä pudonneita oksia polulta. Mökillä on jatkuvasti puuhaa ja mitä pidempään mökillä on, sitä enemmän havaitsee tekemättömiä töitä ja uusia projekteja. Olen huomannut etten enää katso televisiota juuri lainkaan ja lehdenkin lukeminen jää aika vaillinaiseksi. Yhtään kirjaa en ole saanut koko kesänä luettua loppuun, mutta naistenlehtiä olen selannut.

Kesä vain katoaa käsistä. Nyt on melkein puoliyö ja on pimeätä. Näen tyynen järvenpinnan pilkottavan hieman vaaleampana. Ihan äsken oli valkoiset yöt ja valoisaa koko vuorokauden! Tämä kesä on mennyt vauhdilla, ihan kuten kaikki muutkin kesät.

Silti, iltauinti uudelta laiturilta oli ihana. Vesi on aina vain lämmintä, oli jälleen tyyntä ja ehdin juuri auringonlaskun aikaan järveen. Ihanan raikas olo mennä nukkumaan puhtaiden, Helsingin kodissa mankeloitujen lakanoiden väliin.

Suomen suvessa 28.7 - 13.8

Hyvä, että pääsen pois. Täällä on tulossa hyytävät ilmat.

Tansseissa

Ämyrin lava ja parkkipaikkaa lähinnä lavaa. Pia menossa autolle. Kamerasta piti päästä eroon, ei tanssiminen kamera kädessä onnistu!
Kesäilta, kesämekko ja lavatanssit. Se ei ole klishee vaan oikeata Suomen suvea.

Vihdoinkin tanssimatka toteutui! Pia lähti tukemaan äitiään tanssilavalle, seuraksi ja puhetoveriksi. Olen jo kaksi kertaa tänä kesänä istunut yksin autossa pukeutuneena lavatansseihin, mutta viime hetkessä jänistänyt. Ei se nytkään kyllä ihan helppoa ollut. Ennen lähtöä istuimme mökin pöydän ääressä välipalaa syömässä ja ihmettelimme mitä oikein olemme tekemässä. Äiti pulisi herkeämättä mitä mieleen tuli ja tytär oli aivan hiljaa. Kumpikin purki hermostuneisuuttaan omalla tavallaan.

Sinänsä koko matka oli ihan hassu. Tulimme Helsingistä iltakuudeksi mutta mökkitien poikki oli kaatunut mänty. Niitä kovia ukkospuuskia ilmeisesti. Ei meillä mökillä yleensä olla jatkuvasti metsätöissä, mutta nyt kyllä kaipasin kovasti sitä moottorisahaa jonka pitäisi olla liiterissä. Haimme pokasahat, Pia sahasi latvaa, minä tyveä ja karsin kirveellä oksia ja saimme tien auki ja auton mökin pihaan. Sitten suoraan järveen raikastautumaan, sen jälkeen kesämekot päälle, hieman meikkiä kasvoihin ja menoksi.

Ämyrille ajaa kymmenessä minuutissa ja matka tuntui liian lyhyeltä. Teki mieli kääntyä takaisin. Mutta kun näimme metsän täynnä autoja, minäkin aloin uskoa että lavatansseihin meno ei ole mitenkään erityistä. Maksoimme 14 euroa, VPK:n univormupukuiset virkailijat laittoivat leiman kämmenselkään ja olimme lava-alueella. Ämyri on upealla korkealla harjanteella, harvapuustoisessa mäntymetsässä. Mikko aina jaksaa ihailla parkkipaikkaa. Että voikin olla näin upea luonnon muovaama parkkialue, autoja on puiden lomassa eikä asfalttia tai opasteita tai kylttejä ole missään.

Seisoimme ovensuussa naisten puolella. Toinen puoli oli pariskunnille. Lupauksensa mukaisesti Someron ylilääkäri oli paikalla ja vei tanssiin ja pahin pelko katosi. Teuvo on käynyt vuoden ajan tanssikurssia ja tanssii neljä kertaa viikossa ja on oppinut uuden foxin ja uuden valssin ja kaiken muun uuden. Teuvolta sai muutkin hyvät vinkit. Kaksi tanssia on vakio, sen jälkeen mies saattaa kädestä pitäen naisen takaisin paikalleen. Naistentanssin aikaan miehet menevät keskilattialle ja naiset ryntäävät heitä hakemaan. Koska miehiä on paljon vähemmän kuin naisia, on oltava nopea jos haluaa tanssiin. Kukaan ei kieltäydy.

En voi kehua olleeni koko ajan tanssilattialla vaikka kyllä meitä haettiin ihan sopivasti ja kerran minäkin uskalsin hakea naistentanssin aikana. Hakeminen on aika kauheata. En minä ainakaan ketään osannut valita, pyysin tanssiin sen joka oli tainnut viimeiseksi jäädä odottamaan, en tiedä, en jännitykseltäni nähnyt mitään ympärilleni. Mutta Arja Koriseva lauloi iloisesti ja tunnelma oli hyvä. Oli hirmuisen paljon ihmisiä, lava oli täysi, ilta lämmin, kesämekossa tarkeni ulkonakin hyvin eikä itikoita ollut. Ihmiset olivat käsittämättömän hyviä tanssijoita ja taitava tanssi näytti hauskalta. Oma tanssi ei niin sulavaa ollut eikä uusi valssi tai edes "fusku-foxi" ihan auennut vaikka Teuvo laski tahtia koko tanssin ajan. Mutta eihän tarvitse olla hyvä kaikessa, riittää jos mieli on hyvä, kaikki on hyvin.

Lähdimme takaisin mökille puolilta öin. Kesäöistä on tullut jo pimeitä, otimme taskulampun mukaan kun menimme uimaan. Grillasimme makkaraa, söimme ja juttelimme kunnes alkoi nukuttaa.

Ekspatin elämä ei enää eksoottista

Olen koukussa Wallander-leffoihin. Niitä näytetään MTV3:lla sunnuntai-iltaisin; minä katson ne yleensä viimeistään tiistaisin. Sub puolestaan näyttää sunnuntaisin kaikki legendaariset Poliisiopisto-leffat. Nyt on päästy jo numeroon 7 (kuka olisi uskonut, että niitä on enemmän kuin 3 - mutta laadulle(?) riittää kysyntää). Katson myös Poliisiopistot sitä mukaa kun ne esitetään. Olen katsonut myös lukemattomia kotimaisia leffoja, vanhojen klassikoiden ohella tänä kesänä on näytetty paljon 60-luvun leffoja, joita en ole nähnyt koskaan. Ovatkin aika tuskallista katsottavaa.

Tuntuu ihmeelliseltä, että voi asua Intiassa ja olla samalla kiinni tavallisessa suomalaisessa arjessa. Suomalaisen telkkarin lisäksi luen tietysti joka päivä Hesarin ja Kauppalehden ja katson usein aamulla partaa ajaessani ja hampaita harjatessani kännykästä edellisillan Tv-Uutiset (tarkoituksella isoilla kirjaimilla, tarkoitan tietysti puoli yhdeksän Uutisia).

Ekspatin elämä on todella muuttunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Vielä muuttaessamme Amerikkaan sähköpostit olivat uutta, edes kaikkia työasioita ei voinut hoitaa sähköpostilla kun kaikilla kollegoilla ei ollut omia sähköpostitilejä. Amerikan ja Suomen välillä tietoliikenneyhteydet sentään toimivat muuten, toista olisi ollut vaikkapa Intiassa - silloin olisi joutunut vielä tilaamaan kaukopuhelun Suomeen. Nyt on facebookit, blogit, chatit, google-plussat, skype-puhelut videolla tai ilman. Sähköposti tuntui välillä jäävän historiaan, mutta kyllä silläkin on oma paikkansa kommunikaatiossa. Ja TVkaistan avulla voi olla koukussa samoihin ohjelmiin kuin kuka tahansa kotona.

Voiko ihanampaa...!

Ihana kesäilta eilen! Makasin uudella laiturilla ja kuuntelin kesän ääniä. Vastarannalla oli perhe uimassa - vesi kantaa äänet hyvin. Iloisia ja onnellisia lasten ääniä. Kuin omat äänemme vuosien takaa kun uimme ja pulikoimme tässä samassa rannassa missä olen. Oma laituri on yksinäisellä paikalla, minut voi nähdä kaukaa vain hahmona. Kuulen vastarannalta autojen äänen ja se tuntuu hyvältä. En ole korvessa enkä yksin vaikka olen niin yksin ettei kukaan näe kuljenko vaatteissa vai vaatteitta. Luin auringossa Hesaria. Mikko soitti Intiasta. Oli pudonnut hevosen selästä ja tömäyttänyt itsensä pahan kerran ja tarvitsi ohjeita kaikkia mahdollisia kipulääkkeitä varten jotta voi lentää tuskatta Suomeen lomalle keskiviikkona.

Pulahtelin veteen, lekottelin laiturilla, pulahdin taas veteen. Menin ylös nikkaroimaan keittiöön hyttysverkon joka nyt on kuumuuden vuoksi tosi tarpeen vaikka itikoita onkin vähän tähän aikaan. Ilma oli seisova, pehmeä ja loppukesän kostea. Pyykkini ja mattoni eivät kyllä kuiva narulla mutta viis siitä.

Katsoin telkkarista Housen vanhan jakson jota yllättäen en ollut nähnyt ja menin taas rantaan. Ihmeellinen iltausva oli laskeutunut, oli hiljaista ja aivan tyyntä. Vastaranta oli vaaleanpunainen laskevan auringon pilkottaessa usvan takaa. Kuten lauluissakin lauletaan - metsässä ei liikahda lehtikään. Oli juuri sellainen hetki. Luonto odotti minusta yötä ja seuraavaa päivää, odottamiseen ei liittynyt mitään uhkaa kuten usein on - ukkonen, tyyntä myrskyn edellä. Oli vain rauhaa, kauneutta, kesän tuoksua.

Odotin keskiyöhö jotta sain Pialta viestin. Voi kyllä, Pia oli tullut Helsinkiin ja meni Josie-koiran luokse kotiin Töölöön.

Nyt on maailman kaunein aamu, aurinko paistaa ja on hellepäivä tulossa. Menen terveyskeskuksen vuodeosastolle tapaamaan sairautta ja kuolemaa. Mutta jotenkin, kuolema maalla ja Somerolla on arvokasta ja kaunista. Omaiset tulevat yhdessä hyvästelemään vainajansa, pesevät ja pukevat arkkuun. Vanhaan tapaan. Lauletaan virsi, luetaan rukous.

Elämän kiertokulku, vuoden kiertokulku. Nyt on kesä kauneimmillaan. Voiko ihanampaa olla?

Vaikutusvaltaa

Alkajaisiksi, ei minulla ole vaikutusvaltaa vaan ihan muilla.

Meillä oli sähköongelmia lauantaina koko päivän. Aluksi sähköt olivat vain osittain pois päältä, mutta sammuivat sitten kokonaan. Tällainen on nykyään aika tavallista, mutta katkot ovat yleensä lyhyitä.

Neljän aikoihin aloin saada tarpeekseni ja lähetin tekstarin Victorille: "Sähköt kokonaan pois jo 4 tuntia, sitä ennenkin osittain". Victor lupasi ottaa selvää ja minä lähdin ratsastamaan. Vähän kotiinpaluuni jälkeen sähköt palasivat osittain. Totesin, että voin nukkua vierashuoneessa, jossa ilmastointi toimi, ja Victor lupasi lähettää sähkömiehen heti aamulla. Varttia vailla kymmeltä illalla sähköt sammuivat taas kokonaan. Taas tekstari Victorille, joka lupasi soittaa Venkateshille. Mietin vähän kelle Venkateshille. Tunnen useampiakin, mutta en ketään, jonka voisin kuvitella olevan avuksi.

Vähän ajan kuluttua ovelle koputettiin, ja siellä seisoi Pirkon vanha autonkuljettaja Venkatesh toisen miehen kanssa. Venkatesh esitteli miehen hyväksi ystäväkseen poliisipäälliköksi (eri kaveri kuin naapurimme, jompikumpi on varmaan Inspector of Police ja toinen Commissioner of Police, nämä tittelit menevät helposti sekaisin). Poliisipäällikkö sanoi soittaneensa sähkölaitokselle ja hetken kuluttua talo olikin täynnä tamilia vilkkaasti pulputtavia ihmisiä. Pari niistä oli sähkömiehiä, jotka saivat tehtyä jonkunlaisen viritelmän, jonka ansoista pystyin käyttämään kaikkia sähkölaitteita, kunhan en liian montaa yhdellä kertaa. Suorituksia valvoi poliisipäällikkö ja Venkatesh, joka olikin hyvin vaikuttava valkoisessa paidassa ja dhotissa, aivan aidossa poliitikon asussa.

Ilman Venkatshiä ja hänen poliittisia suhteitaan yöstä olisi tullut hikinen. Ymmärrän nyt paremmin, että Matti - jonka kuljettaja Venkatesh oli alunperin - kutsui häntä Mr. Venkateshiksi.

Laituri

Otin itselaukaisimella kuvan laiturista ja yritin juosta sinne nopeasti. Laituria ei voi öljytä tummaksi vielä tänä vuonna, mutta ensi vuonna onnistuu. Se on ankkuroitu ristikkäin menevillä kettingeillä rantaan jossa on sellaiset aika kolhot betonilaatat vesirajassa, kaukana laiturista. Kettingit menee pohjaa pitkin joten kukaan ei telo itseään niihin.

Olen onnellinen

Voi kuinka olen onnellinen tällä hetkellä. Kello on kahdeksan illalla, olin uimassa ja testasin uuden laiturin, on raikas ja virkeä olo, istun mökin pöydän ääressä ja katson sitä maailman kauneinta maisemaa syvään rantaan. Aurinko paistaa oksien lomasta ja järvi hohtaa ilta-auringossa. Ja uinti uudelta laiturilta oli taivaallista. Uinti on joka ilta ollut upeata, mutta tänään se oli spesiaalia, kuin unta.

Myrskyn kaatamat puut eivät näy tähän ja Jouni on aloittanut muutenkin niiden karsimisen ja pinoamisen. Runkoja on kasattu liiterin eteen ja suuret oksat ovat kasoissa. Tämä ei ole lainkaan toivotonta. Vakuutusilmoitus on tehty, kuvat vain on lähettämättä Pohjolaan.

Töissä on ollut mukavaa. Tänään tuntui että sain annettua uskoa tulevaisuuteen ja autettua paria ihmistä. Yksi halasikin "olet ihana, näytät siltä että uskot minun pärjäävän?". Toinen sitten vastavuoroisesti haukkui pataluhaksi ja sanoi etten ymmärrä häntä ollenkaan. Sellaista se on, ei kaikille voi olla mieliksi. Joskus on oltava ystävällisen kova ja sanottava stoppi tutkimuksille. Emme voi koko aikaa olla syöpää metsästämässä, ei kenenkään elämä ole sitä varten että koko ajan tarvitsee pelätä. On nautittava nykyhetkestä koska tulevaisuudesta ei kukaan tiedä.

Pidän Somerosta, Somerniemestä, ihmisistä täällä. Olen kuullut hurjia juoruja ja kamalia tarinoita joita en tästä uinuvasta maalaiskylästä olisi uskonut. Tällä hetkellä asuisin hyvin mielelläni puolet vuodesta Somerniemellä ja puolet vuodesta Helsingissä.

Minun on vielä ehdittävä tosi paljon. On mentävä Somerniemen kirkkoon tutkimaan vanha ja uusi alttaritaulu. Itse asiassa molemmat ovat vanhoja - uusi on jotakuinkin minun ikäiseni. Mutta alttaritauluista oli muinoin kehittynyt huikea riita. Minut kastanut vanharovasti Sorsavirta oli ruustinnan kanssa paheksunut paljasrintaista riettaan oloista enkeliä ja teettänyt siveellisemmän taulun. Nehän on nähtävä. Uusi alttaritaulu ei viehättänyt muita kuin jo edesmenneitä ruustinnaa ja rovastia. Kivinavetassa Someron tuolla puolen on taidenäyttely jota en ole nähnyt. En ole käynyt Härkähovin seisovassa pöydässä enkä kuuluisassa Jussin baarissa lounaalla. Hevoset tulivat tänään laitumelta ja ratsastustunnit alkoivat. Mustikoitakin alkaa olla. Voi, voi. Aika loppuu kesken. Kesä loppuu kesken. Voisinpa jäädä Somerolle.

Mäntsälä kutsuu jo elokuun puolivälissä. Nyt se tuntuu ikävältä. Voisinpa jäädä Somerolle!

Draamaa Bishop Gardenissa

.. tai oikeastaan ei se draama ollut Bishop Gardenissa, kunhan kuulosti hyvältä otsikolta.

Anitha lähetti eilen aamulla tekstarin "Sir my son did nt come home from night we r searching for him pls pray that my son should come soon nothing should happen 2 him i will come tomorrow".

Lupasin toki rukoilla pojan puolesta ja olin oikeastikin huolissani koko päivän. Muita vaihtoehtoja ei tullut mieleen kuin, että poika on jossain ojassa hakattuna, sairaalassa moottoripyöräonnettomuuden takia, vankilassa ties mistä syystä tai kuollut. Anitha oli soittanut Babullekin itkeskellen useamman kerran päivän mittaan.

Kotimatkalla tuli lopulta helpottava tekstari "Thank you for praying my son was in his friends house".

Arvelin Babulle, että poika taisi olla juopottelemassa, jolloin oli kuin pato olisi murtunut: "Slums bad, Sir. Bad friends. No control. Father drinking Sir, boy copying father. Slums bad. 15% of girls in slums pregnant."

Pysyen taatulla pehmo-linjallani (josta ei ole tähänkään mennessa seurannut mitään positiivista) pyysin Antithaa pitämään tänäänkin vapaapäivän kun arvelin, että eilinen oli varmaan rankka päivä. Toivottavasti Anitha käyttää osan päivästä antaakseen selkäsaunan kelvottomalle hulttiopojalleen.

Tuntematon ja somerniemeläinen

En nähnyt Tuntematonta Sotilasta Pyynikin kesäteatterissa vuonna 1961 enkä Kansallisteatterin versiota vuonna 2007, mutta näin juuri Somerniemen Musiikkiteatterin tulkinnan Metsolan pihapiirissä. Näytelmä esitettiin jo viime vuonna ja sai niin valtaisan suosion että se päädyttiin esittämään tänäkin kesänä.

Täytyy myöntää että mökkeilyn riemut - nokkosten repiminen, kielojen kiskominen, oksien karsiminen, horsman kitkeminen - alkoi tällä viikolla hieman tympiä. Etenkin kun teen sitä työpäivän päätteeksi, aikana jonka yleensä varaan löhöilylle tai pohtimiseen lähtisinkö kuntoilemaan vai katsonko televisiota. Olenkin tässä jo muutamana päivänä miettinyt että Someron Suviheinä-viikko olisi hyödynnettävä ja käytävä edes jossain lukuisista kulttuuritilaisuuksista.

Tuossa ei muuten ollut tippaakaan ironiaa. Somero ja Somerniemi on oikeasti tulvillaan kulttuuria. En voi ymmärtää miten tällaiseen Junttilaan, perussisäänpäinkääntyneeseen maalaisloukkoon on voinut syttyä käsittämättömän vilpitön kulttuurin- ja taiteenkaipuu ja tekemisen halu. On näytelmää, taidegalleriaa, konserttia, runonlausuntaa, tanssia, perinnetietoutta, poniajelua, toririehaa, vaikka mitä. Oikein todella harmitti kun lauantaina ei ollut kaveria jonka kanssa olisi lähtenyt Esakallion porsasjuhlille. Porsasjuhlat ovat kuulema todella hauska tilaisuus, mutten yksinäisenä kunnanlääkärinä sinne sitten hakeutunut.

No, potilaani, Tuntemattoman sotilaan tähtikaartiin kuuluvana, kehui Somerniemen musiikkiteatterin mäytelmää. Sinne siis, vihdoinkin pois pusikostani! Kolmituntinen näytelmä oli ehdottomasti liian pitkä, mutten usko kenenkään pitkästyneen. Vaikka Tuntemattomassa sotilaassa ei ole naisrooleja, epäkohta oli nokkelasti ja erittäin toimivasti ratkaistu siten että naiset kertojina veivät tarinaa eteenpäin ja tietenkin lauloivat. Yksin- tai kuorolauluina kaikki tutut kauniit laulut - Mä vartiossa seison, Äänisen aallot, Jo Karjalan kunnailla. Esitys päättyi Finlandia-hymniin eikä siinä ollut mitään falskia. Minullakin oli silmät kyynelissä.

Osittain kyyneleeni johtuivat kolmituntisen jännityksen laukeamisesta. Koko illan olin jännittänyt yhtä tuttua esiintyvää polvea. Olin katsonut jokaisen askelen, jokaisen ryömimisen, jokaisen hypyn ja pelännyt polven pettävän. Mutta ei, kortisoni oli osunut niveleen ja öljynnyt polven joustavaksi. Polvi kesti nuorienkin näyttelijöiden vauhdissa. Se oli minun osuuteni Someron Suviheinä-tapahtumaan.