Lähdimme seitsemän maissa aamulla ajamaan kahdeksan tunnin matkaa kohti pohjoista, Glen Innesin kelttikaupunkiin. Todellakin, skotit tulivat joukolla 1830-luvulta alkaen näille Australian itärannikon viileille vuoristoalueille kilometrin korkeuteen lammas- ja nautafarmareiksi. Ja skotit pysyvät skotteina, alue tunnetaan nytkin nimellä Celtic Country. Vaikka ajomatkamme tuntui pitkältä ja maisemat ja ilmasto muuttuivat täysin siitä mitä oli Sydneyssä, oikeasti vain raapaisimme hieman valtavan mantereen itärannikon pientä kaistaletta, pysyen koko ajan New South Walesin osavaltiossa.
New England Highway kulki itärannikkoa myötäilevän vuoristosuikaleen harjalla. Eteläisellä pallonpuoliskolla eletään nyt loppusyksyä, ja oli omituista katsoa toukokuussa australialaista värikylläistä ruskaa. Olen aina mieltänyt Australian maaksi jossa voi olla rannalla ympäri vuoden, aurinko paistaa koko ajan ja maa on litteätä asumatonta hiekkaerämaata. Se kuiva autiomaa jäi tällä matkalla totaalisesti näkemättä! Enemmän oli sadetta ja jännitystä siitä sataako vai eikö sada.
New England Highway kulki pienten vuoristokaupunkien läpi. Lounasaikaan ajattelimme pysähtyä johonkin idylliseen ravintolaan. Totuus oli toinen. Pikkukaupungit olivat sulkeneet ovensa ja palvelunsa pääsiäisen viettoaan varten ja lopulta päädyimme Armidalen yliopistokaupungissa valitsemaan joko Kentucky Fried Chicken-ravintolan tai McDonaldsin. Kuuden Amerikan-vuoden aikana olimme olleet useita kertoja Mäkkärissä mutta vain kerran KFC:ssä, joten Pääsiäissunnuntain lammasateriamme korvasi rasvassa kuorrutettu pikaruoka, kananuggetit. Mutta Armidale oli tosi kaunis kaupunki.
Glen Innes on pieni paikka, reilu 7000 asukasta. On yksi pääkatu, muutama sivukatu ja kaupungin ympärillä pientaloja joiden takapihalla oli hevosia ja heti näiden takana alkoi laidunmaat. Lampaita ja nautoja. Ja paljon hevosia. Majapaikkamme ja ratsastusretken järjestäjä Bullock Mountain Homestead oli parikymmentä kilometriä Glen Innesin keskustan vilinästä, pienen hiekkatien päässä. Kuusissakymmenissä oleva aviopari Steve ja Alison toteuttivat parikymmentä vuotta sitten unelmansa ja muuttivat tänne kelttimaahan majoittamaan turisteja ja vetämään ratsastusretkiä. Apuna heillä on Jo, samanikäinen nainen joka on ikänsä ratsastanut. Eikä ketään muuta. Suurin osa muista paikalla olevista vieraista asuivat teltoissa tai neljässä asuntovaunussa ja valmistivat itse ruokansa. Erillisessä talossa oli neljä huonetta joista meille oli varattu kaksi – meidän pakettiin kuului isäntäväen kokkaamat aamiaset, lounaat ja illalliset jotka myös nautimme heidän seurassaan. Suomalaisena paikkaa katsoessa sanoisi että täytyy olla hullu jos tuollaiseen ryhtyy eikä tilaa voinut mitenkään pitää sellaisena jota itse ajattelisi myytävän turisteille. Silti, Steve, Alison ja Jo vaikuttivat kaikki täyspäisiltä mukavilta ihmisiltä. Arvelimme suopeasti että teltoissa asuvat perheet ovat tosi köyhiä ja että onhan hienoa että köyhätkin voivat lähteä lomamatkalle vaikka onkin kylmää ja sateista. Kerran kaikille tarjottiin sconeseja. Mikko ja Antti kaapivat valtavat kasat hilloa ja kermavaahtoa sconeseilleen. Asuntovaunussa lomailevan nelilapsisen perheen nuorin laittoi varovasti pienen hillonokareen omalle sconesilleen. Me todettiin keskenään että taitaa olla niin köyhä lapsi ettei ole ennen saanut hilloakaan. Ja sitten perheen äiti kertoi olevansa juristi, olivat asuneet Lontoossa monta vuotta. Joku köyhistä oli investointipankkiiri ja joku lääkäri. Eli ei varmaan niin kovin köyhiä kuitenkaan... Ehkä jotain samaa kuin suomalaisessa mökkikulttuurissa – hakeudutaan alkeellisiin oloihin joista oikeasti nautitaan.
Aamulla sitten ratsastamaan. Antin hevonen oli Bell´s, Mikolla Bailey´s, minulla Budweiser. Helpot nimet muistaa! Anttikin laitettiin hevosta harjaamaan, satuloimaan, suitset päälle ja matkaan! Aurinko paistoi, hevoset oli virkeitä, satulakaan ei ihmeemmin hiertänyt. Viiden tunnin ratsastus kulki laidunmaiden läpi Glen Innesiin. Laitumet on erotettu toisistaan aidoilla joten porttien avaamista ja sulkemista riitti. Black Angus ja Heresford-karjaa oli laitumet pullollaan muttei hevoset niin naudoista piitanneet. Toisin kuin kenguruista! Yksi laukkapätkä meni totaalisen sekavaksi kun lauma kenguruita oli päiväunilla pusikossa vain muutaman metrin päässä meistä. Hevosten säikäyttämät kengurut säntäävät karkuun, samoin kuin kenguruiden säikäyttämät hevoset! Antin hevonen pomppasi pitkän heinikon suojiin eikä uskaltanut tulla pois sieltä. Ratsastaessa tapahtuu koko ajan eikä ratsastaja voi herpaantua torkkumaan.
Antti ratsasti ihan hyvin. Tosin laukkapätkien jälkeen kysyttäessä miten meni, Antti vastasi lakonisesti “painful”. Mutta päivän päätteeksi, Glen Innesin Central Hotellin pubissa ansaittua olutta nauttiessa Antti oli aivan normaalin oloinen, käveli normaalisti eikä vaikuttanut kärsivältä. Eli kaikki hyvin.
Ratsastusretket ovat kivoja koska siten tapaa paikallisia asukkaita ja tutustuu paikkoihin aivan toisella tavalla ja näkee sellaista mitä muuten ei kokisi. Glen Innesissa Jo oli kanssamme, söimme yhdessä illallisen täpötäydessä pubin ravintolassa jossa olisimme taatusti tunteneet olomme orvoksi ilman paikallisen mukanaoloa. Pieni tuppukylä muuttui kodikkaaksi ja ystävälliseksi. Mukanamme ratsasti paikallinen pariskunta,Glen Innesin ruokakaupan kassa; takaisin ratsastaessa seurana oli tämän Julien isä.
7 kommenttia:
Kiva nähdä ratsastusta, ja taas ihan erikaisissa maisemissa. Olipa hauska, että A pysyi selässä, eikä näyttänyt itkevän kivistävää peffaakaan. Tuollaiselle retkelle hän ei ilman teitä olisi päässyt, ja jotakin olisi jäänyt kokematta.
Teillä onkin nyt kuvat Microsoftin galleriassa ja näppärästi blogissa. Ei voi kommentoida.
Joo, ne kuvat on oikein komeita ja aukeavat kokoruudulla. Mutta en minäkään pääse niitä kommentoimaan. Olisi ehkä paras siirtää ne suoraan osaksi blogia tai ainakin PicasaWebiin, jossa sentään useimmat voivat kommentoidakin.
Ne aukesivat kyllä nätisti ja näyttivät hienoilta.
Koitin katsoa miten Picasasta saa kuvat bloggeriin, mutta niistä olisi ilmeisesti tullut vaan loputtoman pitkä blogi, joka olisi haudannut kaikki oikeat jutut piiloon. Toi miten Microsoft on hoitanut asian näyttää fiksummalta. Miksei näille nettigallerioille ole vieläkään täydellistä ratkaisua? Se on kuitenkin varmaan meilien jälkeen käytetyin nettipalvelu.
No nyt niitä kuvia pääsee kommentoimaan kaikki jotka ovat kirjoittajan WindowsLive kavereita tai kavereitten kavereita.
Minä en ilmeisesti ole kaveri enkä kaverin kaveri. Näen kuvat ja kommentit, mutta en saa itse kommentoida.
Tuleeko sulla siihen ollenkaan näkyviin "To add a comment, sign in with your WindowsLive"? En oikein tiedä miten WindowsLiveen saa kavereita, mutta sinä taidat olla ainakin minun kaverini.
Lähetä kommentti