Matka alkaa olla lopussa!

Niin se on, matka lahenee loppuaan enka ole edennyt blogeissani lainkaan. On ihan hyvia syita - ei ole ollut kunnon nettiyhteyksia ja toiseksi, on ollut aika kiire tehda kaikkea. Ja kun ei ole ollut kiire, on ollut aika levata.

Olemme nahneet ihan tavattoman paljon. Australia on ihmeellinen maanosa. Ihan toisenlainen kuin mikaan muu. Jos johonkin vertaan, niin ehka Etela-Amerikka, samalla tavalla uusi manner, villi, vapaa, kesyton, riehakas, meluisa, rajaton. Ainakin tyystin erilainen kuin Intia mita en pane lainkaan pahakseni! Australiassa on talvi ja olemme palelleet kuin koirat mutta myos nauttineet miellyttavasta +20-25C lampotilasta. Merivesi on viileata emmeka ole surffaneet tai loikoneet rannalla. Olemme nahneet kenguruita, yritimme nahda koalat mutta ne piileskelevat puissa niin ettei niita erota, tutustuimme jattimaisiin hamahakkeihin hotellin parvekkeella, kirjaviin papukaijoihin ja tietenkin hevosiin. Olemme ajaneet viinilaaksosta korkeiden kukkuloiden yli kolme tuntia tieta pitkin jossa ei kaytannossa ollut lainkaan asutusta ymparilla ja tama oli aivan Sydneyn takapihalla. En ole ikina tajunnut kuinka valtava tamakin maa on ja kuinka harvaan asuttua taalla on.
Enka ole ikina tajunnut miten urheiluhullua kansaa tama porukka on, miten yltioreippaita ja karaistuneita taalla ollaan. Tama porukka ei marise turhan paiten vaan nauraa jos joku menee pieleen ja aloittaa hommat uudestaan. Taalla otetaan ilo irti elamasta, syodaan ja juodaan paljon ja sitten taas uidaan, juostaan, ratsatetaan, pyoraillaan, surffataan, kavellaan, kiipeillaan, patikoidaan, purjehditaan, ja..ja... ja... listaa voi varmaan jatkaa loputtomiin.

Sydney

Hei vaan Australiasta, Sydneysta! matka sujui hienosti ja nopeasti - Singaporeen lentaa meilta 3.5 tunnissa ja sielta oli heti 7 tunnin jatkolento Sydneyyn. Kentalta otimme taksin ja ajoimme Coogeen kaupunginosaan jossa Antti ja Antin yliopisto on. Soitimme Antille joka oli driving rangella kavereiden kanssa ja kerroimme missa olemme ja etta mennaan syomaan. Olipas kiva tavata Antti! On vahan laihtunut ja hieman ruskettuneempi mutta muuten ihan sama poika.

Tanaan kavimme Sydneyn keskustassa, bussi vei sinne hyvin ja sen jalkeen kavelimme sataman seuduilla katsellen tietenkin oopperatalon ja kaikkea muutakin. Paljon ihmisia, lomalaisia kun on pitkaperjantai, ulkomaalaisia ja australialaisia. Kuuma paiva joka iltaisin viilenee, talvi kun on. Silti voi istua ulkona ja suurin osa nuorista kulkee shortseissa luultavasti kesat talvet. Joo, Sydneyssa tuntuu olevan vain nuoria aikuisia. Huomenna mennaan museoon ja hakemaan vuokra-auto ja iltapaivalla kavellaan Randwickin laukkaradalle katsomaan kuuluisia Easter Royal Race-laukkakisoja. Ehka innostumme vedonlyontiinkin!

Sunnuntaina lahdemme maaseudulle, ajamme 400 kilometrin paahan paikkaan josta aloitamme ratsastusvaelluksen joka rentoon aussityyliin on nimelta Pub Crawl. Eli karautamme ratsain - myos Antti - 5 tunnin ratsastuksen jalkeen jonkun pubin eteen jonne majoittaudumme ja seuraavana paivana korskeat ratsumme ovat odottamassa pubin edessa kuten Lucky Lukessa ja palaamme takaisin Homesteadiin. Sen jalkeen kierramme muutaman paivan rannikkoa pitkin takaisin Sydneyyn.

Kiva paikka, kiva kaupunki, kiva tavata Antti. Mutta turistina olo vasyttaa niin paljon etta nyt on mentava nukkumaan!

Rukouksia

Anitha lähti kotiinsa mutta kääntyi ulko-ovella. "Madam, siellä on Pastori Johnson joka haluaa rukoilla". Sanoin etten tunne ketään sellaista mutta minun piti kuitenkin mennä ovelle. "Praise the Lord!" hihkaisi mies joka nousi raamattu kädessä vartijoiden pöydän äärestä. Mutisin vaimeasti "Praise the Lord" koska ajattelin että se on varmaan korrektia tässä tilanteessa. Pastori Johnson tuli luokseni ja sanoi rukoilevansa puolestani, laittoi silmät kiinni ja rukoili hiljaisella äänellä englanniksi pitkään ja hartaasti kaikkea mitä en ymmärtänyt.

Olin jotenkin kiikissä. En voinut paeta sisälle koska se tuntui liian epäkohteliaalta mutta en nyt halunnut itselleni erityistä rukoustakaan ventovieraalta etenkin kun en tiennyt onko kaikki ihan pyyteetöntä. Seisoin käsi ovenkahvassa ja vasta rukouksen lopussa huomasin että suuni oli edelleen auki siinä asennossa johon se oli kauhusta loksahtanut. Kun pastori avasi silmänsä, hymyilin kovasti ja kiitin ja kerroin etten ikävä kyllä kuulu hänen kirkkoonsa vaan olen hyvä luterilainen ja käyn vain Suomessa kirkossa. Pastori vastasi hymyillen jotain jonka käsitin niin että "se on parempi kuin että olisit juutalainen", mutta en ole varma asiasta.

Vaikka pastori seisoi hymyillen oven edessä edelleen, hivuttauduin sisään ja toivotin hyvää pääsiäistä. En oikeastaan tiedä voiko toivottaa hyvää pääsiäistä, sehän on kuitenkin hirvittävä kristillinen kärsimystapahtuma vaikka se huipentuukin ylösnousemukseen.

En antanut yhtään rahaa pastorille koska a) en tiennyt onko se soveliasta vai ei ja b) en halua että joku tulee ovelleni rukoilemaan syntejäni silloin kun en itse sitä halua ja c) en tunne itseäni tällä hetkellä esirukousta tarvitsevaksi syntiseksi vaan oikein hyväksi ihmiseksi.

Karunanidhin aika

Kuten edellisessä blogissa mainittiin, yleisesti arvellaan, että Karunanidhin valtakausi tosiaan päättyi äskettäisissä vaaleissa. Varmuus asiasta saadaan tosin vasta muutaman viikon kuluttua, sillä ääntenlaskentaan tarvitaan opettajia, joiden loma alkaa vasta silloin. Minulle ei ole valjennut miksi vaalit pidettiin kuukautta ennen kuin äänet voi laskea - todennäköisesti äänestyspäivänä oli erityisen otollinen päivä, jolloin jumalat ovat suosiollisia.

Vaalien voittajaksi ennustetaan Jayalalithaa´a, jonka etuna on paitsi ikä (vasta 63-vuotias) ja se, että hän on entinen Kollywood-tähtinäyttelijätär, myös se että hänellä ei ole perhettä. Hän on kehunut kampanjassaan, että koska hänellä ei ole perhettä, hänellä ei ole tarvetta antaa virkoja lähisukulaisilleen eikä hänellä ole tarvetta korruptioon.

Jayalalithaa on nyttemmin jotakuinkin selvinnyt Chief Minister-kausiensa (1991-96 ja 2002-06) oikeusjutuista. Lukuisat osavaltion varojen väärinkäytökset ja petokset hänen kaudellaan voinee unohtaa mikäli hän nousee taas valtaan.

Korruptio onkin ollut viime aikoina paljon otsikoissa, vaikkakin ulkomaalaisen on aina vaikea erottaa mikä on vain normaali maan tapa ja mikä on oikea skandaali. Karunanidhin DMK-puolue on valtakunnallisella tasolla liitossa Sonia Gandhin johtaman Kongressi-puolueen kanssa, joka on ollut vallassa pitkään ja on siis ehtinyt kerätä myös pitkän syntilistan. 2G-skandaali jaksaa puhuttaa vaikka itse tapahtumasta on jo aikaa. Siinä oli kyseessä se, että matkapuhelinverkkojen toisen sukupolven taajuusalueet myytiin parikymmentä miljardia dollaria alla käyvän hinnan. Aluksi ajattelin, että sen ei pitäisi olla mikään ongelma, että tuolla tavoin on saatu varmistettua halvat puheluhinnat (Euroopassahan kävi oikeastaan päinvastoin 3G-taajuuksien kanssa, ne myytiin niin kalliilla, että kesti vuosia ennenkuin ostajilla oli varaa rakentaa kunnon verkot). Sitten minulle selvisi, että monet ostajista olivat myyneet taajuusalueet eteenpäin käypään hintaan. Voi olla, että jokunen ministeri onnistui saamaan siitä hieman särvintä kapean valtion leipänsä päälle.

Wikileaksin julkaisemissa papereissa oli raportti Intian ja USA:n ydinvoimayhteistyösopimuksen hyväksymisen ajalta. Sopimuksesta oli tulossa tiukka äänestys parlamentissa ja käydyssä keskustelussa amerikkalaisdiplomaatti oli suhtautunut epäillen sopimuksen läpimenoon. Hänen keskustelukumppaninsa, Kongressi-puolueen johtohenkilö, oli vakuuttanut että sopimuksen läpimeno varmistetaan ja näyttänyt arkullisen rahaa, jolla äänestystulos hoidetaan kotiin. Hälystä päätellen tämä ei olekaan maan tapa, tai ainakaan siitä kiinni jääminen.

Vaalien aikaan DMK:lla kävi hieman onnettomasti kun vaalilautakunta onnistui takavarikoimaan yhteensä 100 miljoonan dollarin edestä rahoja, jotka oli tarkoitettu palkkioiksi äänestäjille. En ole varma kumpaa pidetään merkityksellisemäpänä, sitä että DMK käytti näin paljon rahaa äänestäjien lahjomiseen vai sitä, että niin moni äänestäjä jäi ilman rahoja ja DMK ilman suunniteltuja ääniä.

Kirjastossa

Upea 9-kerroksinen Anna Centenary Library vihittiin käyttöön syyskuussa 2010. Se on yksi monista vielä vallassa olevan Chief Minister Karunanidhin aikaansaannoksista joilla lujitetaan tamilin kielen ja kulttuurin valtaa. Nykyisen hallituksen päämääränä on käsittääkseni ollut englannin kielen nujertaminen ja tamilin kielen kukoistus. Intian puhutuin kieli, Hindi, on Tamil Nadussa jollei nyt laissa kiellettyä niin ainakin poliittisesti erittäin epäkorrektia eikä sitä täällä käytetä lainkaan. Karunanidhin aikana on saatu suuria uudistuksia kielenhuollon suhteen. Englannin opetus on dramaattisesti vähentynyt ja katujen ja kauppojen englanninkieliset kyltit on lain voimalla saatu korjattua tamilinkielisiksi. Esimerkiksi Mehtan sairaalassa oli ongelma kun sairaalan ulkopuolella olevassa kyltissä piti ilmoittaa kahdella kielellä kaikki 28 erikoisalaa. Alunperin oli tarkoitus kirjata ne vain englanniksi. Ihmiset puhuvat tamilia, mutta kirjoitettu tamili on ihan toista ja sen ymmärtäminen on heikoilla. Tamilinkieliset sanat ovat valtavan pitkiä ja tamiliaakkosilla kirjoitettuna ne pitenevät entisestään joten Mehtan sairaalan kyltit on nyt tupattu täyteen sellaista piperrystä ettei kukaan normaalinäköinen voi niitä lukea.

Sivuhuomiona mainittakoon että poliitikkojen lapset käyvät englanninkielisiä kouluja koska englanti joka tapauksessa on uran kannalta tamilia tärkeämpi.

Pääministeri Karunanidhi tutustumassa kirjastoon. Karunandhi on 87-vuotias ja liikkuu pyörätuolilla. Huolimatta vaikeista iänmukaisista sairauksista, Karunanidhi teki juuri näyttävän vaalikampanjan ja odottaa saavansa jatkomandaatin seuraaviksi vuosiksi.

Kirjastossa on paljon tamilinkielistä kirjallisuutta sekä muita dravidiaanisia kieliä kuten Keralassa puhuttu malyalam, Andhra Pradeshin Telugu ja Karnatakan kannada. On myös osasto jossa on englanninkielistä kirjallisuutta. Vaikka kirjasto avattiin jo syyskuun puolivälissä, se ei nyt huhtikuun loppupuolella ole vielä valmis. Kaksi ylintä kerrosta on betoniasteella eikä mitään viimeistelyjä muutenkaan ole tehty. Luentosaleja rakennetaan. Sen vuoksi kirjastossa tarvittiin paljon vartijoita joka kerrokseen kertomaan vierailijoille minne ei saa mennä. Seisoin toisen kerroksen lasisen kaiteen vieressä ihailemassa miltei valmista juhlavaa ala-aulaa kun minut tultiin häätämään pois. Käsitin ettei kaide kestä nojailua. Se on huono juttu koska kaikki yhdeksän kerrosta aukeavat tähän samaan ala-aulaan. Jos kaiteita ei saada turvallisiksi, ala-aulaan mätkähtää paljon ruumiita tai sitten on vain lisättävä vartijoiden määrää.

Lehtienlukusalissa oli myös englanninkielisiä lehtiä ja otin jonkun brittiläisen naisten viikkolehden lukeakseni. Ilma oli aika raskas hengittää, ilmastointi ei toiminut muttei myöskään ilmanvaihto. Vaikka sali oli suuri ja avara, ilma oli paksua ja rakennuspölyistä. Istuin lukemaan lehteäni mutta minut, yksinäinen nainen, ohjattiin naisten nurkkaukseen. Intiassa tarvitaan näitä "Women only"-paikkoja ihan turvallisuuden takia. En enää ole nuori ja sievä joten en ole pelännyt olevani ensisijainen raiskauksen kohde, mutta siirryin kuitenkin naisten nurkkaan. Sinne ei ylettynyt lainkaan raikasta ilmaa ja nukahdin heti.

Kirjastossa käytännössä kaikki lukivat oppikirjoja. En ymmärrä miten he saattoivat pysyä hereillä. Kunnioitan intialaisia tämän vuoksi, minusta ei olisi Anna Centenary Libraryssa opiskelevaksi.

Kirjastoon ei saa tulla kassin tai repun kanssa. Jouduin jättämään käsilaukkuni autoon. Opiskelijat kantavat kirjat, vihot ja kännykän kädessään. Luulen että heidän on hyvin hankalaa tulla vaikkapa bussilla kirjastoon ilman reppua, mutta mitäpä ei tekisi että Chennai olisi turvallinen. Ulko-ovella on turvamiehet, jokainen kirjoittaa nimensä vihkoon ja kuljetaan metallinpaljastimen läpi joka piippaa kaikilla. Miehet kopeloitiin mutta naisiinhan ei täällä saa kajota joten sarin alle voi hyvin piillottaa vaikka millaisen pommivyön. Niin se Rajiv Gandhikin murhattiin aivan Mikon tehtaan lähellä Sriperumbudurissa 1991. Gandhin jalkoja suutelemaan tullut nainen laukaisi sarin alle kätketyn pommivyönsä ja räjäytti itsensä, Gandhin ja kymmeniä muita.

Suoraan sanottuna en ymmärrä miksi kirjasto avattiin syysykuussa kun se ei vieläkään ole valmis. Luulen ettei se koskaan valmistukaan sellaiseksi että viimeistelyt olisi tehty. Täällä oli juuri vaalit ja tulokset tulevat toukokuun puolivälissä. Kaikki uumoilevat Karunanidhin ajan päättyvän eikä seuraajia ehkä kiinnosta hänen projektien loppuun saattaminen.

Kutsumme pääministeriä Isä Aurinkoiseksi koska tämä on se ilme jonka hän haluaa näyttää kaikissa virallisissa kuvissa. Sen lisäksi hänen poikansa, varapääministeri, on nimeltään Stalin, joka kenties jonkin verran vaikutti lempinimen keksimiseen.

Ihmisiä liukuportaissa

En malttanut olla menemättä uudestaan Express Avenuen ostoskeskukseen katsomaan ihmisiä liukuportaissa. Maksan parkkihallipysäköinnistä yhtä paljon kuin kahvista, eli koko huvista yhteensä 2 euroa 10 senttiä mikä on Chennaissa tosi paljon, mutta käynti on joka sentin arvoinen.

Asetun isoimman mahdollisimman kahvin kanssa Gloria Jeans Cafen takimmaisiin pöytiin, kasvot liukuportaisiin päin ja katson lumoutuneena ihmisiä. Osalla koululaisista on kesäloma ja ostoskeskukseen on ehtinyt keskellä arkipäivää kokonaisia perheitä ihmettelemään liukuportaita.

Teini-ikäiset pojat ovat rohkeita ja vetävät nauraen vastustelevan äitinsä liukuportaisiin, ylös ja alas, ylös ja alas. Äiti pelkää sarinsa helmoja, pelkää astua liikkuvalle portaalle, mutta pojat vetävät molemmista käsivarsista. Pikkusiskot kikattavat varautuneesti ja astuvat varovaisesti, isät polkaisevat korostetun reippaasti portaisiin. Ylös, alas, ylös, alas. Viime kerralla tätä ylös-alas-menoa ei harrastettu. Vaikka kasvoissa on naurun takana pelkoa ja jännittyneisyyttä, kaikki näyttävät onnellisilta.

Stockalla on varmaan ollut koko elämäni ajan liukuportaat, eikä niistä ole jäänyt mitään muistoa. Sen sijaan muistan ihmeellisenä uniformuasuiset hissitytöt joita Stockalla oli vielä varhaisessa lapsuudessani. Mutta erityisen lämpimästi muistan niitä kesäiltoja jolloin sain pukea päälleni juuri silitetyt, vielä pesusta kosteat puhtaat James-farmarit, punaiset froteesukat ja valkoiset tennistossut ja lähdimme koko perhe Töölön puistoon, sinne missä oli se karuselli jolle annettiin juosten vauhtia ja hypättiin hurjaan kyytiin. Siinä hyrrässä tuli aina paha olo, mutta muistan ne puistoretket vielä hauskempina kuin Linnanmäen.

Toivon että intialaiset perheet kokevat jotain samaa liukuportaissa kuin minä Töölön puiston juoksukarusellissa. Ja olen varma että 60-luvulla puistoon ja karuselliin tottuneet töölöläiset katsoivat meitä - vähän normaalia parempiin vaatteisiin pukeutuneita Töölööseen tulleita haagalaisia - ihan samalla tavalla kuin minä katsoin nyt liukuportaissa leikkiviä perheitä.

Päivä Chennaissa

Pieni paljasjalkainen kuivanlaiha sari-asuinen nainen jonka ikä voi olla mitä vain 25 ja 50 vuoden väliltä kasaa rakennustyömaalla punaisia tiiliä vaskooliin, asettaa sen päänsä päälle kantaen tiilet muurarille. Toinen nainen kaivaa laajakaistakaapelille ojaa samanlaisella vaskoolilla. Kuusivuotias tyttö kurta-kouluasussaan taluttaa pienempää koululaista, juoksevat päivittäistä koulumatkaansa vilkasliikenteisen kadun yli autojen tööttäillessä ympärillä. Jalkakäytävällä asuva suku kyykkii juomassa teetä, alastomilla pikkulapsilla päällä vain vatsan ympäri sidottu nauha jonka tarkoitus on suojata lasta kaikelta pahalta. Joku sukulaismies kykkii ponnistellen hieman syrjemmässä tarpeillaan.

Kuumaa, juoksevaa asfalttia levitetään kadulle. Naiset muovisissa varvassandaaleissaan menevät tasoittamaan sitä puisella lastalla. Jalat ovat polttavasta asfaltista saaneet viiden sentin kovan kerroksen ja näyttävät sen vuoksi epämuodostuneilta. Työnohjaaja on mies ja hänellä on tukevat kengät joita ei pilata hehkuvaan asfalttiin astumalla.

Katuviemärit ovat saastasta tukossa, joskus ne on puhdistettava. Lauma laihoja puolialastomia miehiä puurtaa avoimen viemärin reunalla. Muutama laskeutuu paljain jaloin ja paljain käsin viemäriin vaskooli mukanaan, kaivavat käsin viemäriä auki ja nostavat täyden haisevan vaskoolin kadulla oleville miehille tyhjennettäväksi. Siis minne? Kadulle, minne muualle.

Menen upouuteen Avenue Express-ostoskeskukseen, samanlaiseen jonka löytäisin Suomesta tai Amerikasta. Kaikki kansainväliset merkkikaupat, kahvilat, liukuportaat. Liukuportaat? Viisi pulleroista sariin pukeutunutta nuorta rouvaa on lähtenyt uutta ostoskeskusta ihmettelemään. Ilmiselvästi kukaan heistä ei koskaan ole käyttänyt liukuportaita. Yksi ei saa astuttua portaille, ei ehdi, porras liikkuu niin nopeasti. Lauma kireisiin farkkuihin ja avoimiin toppeihin puettuja lukiolaistyttöjä pöllähtää paikalle Gucci-aurinkolasit otsalla. He rientävät French Connection-kaupan edessä norkoavaan täysin länsimaisen näköisen nuoren miehen luokse ja vaihdetaan huolettomat poskisuudelmat. Maassa jossa pariskunnan, edes aviossa olevan, ei julkisesti ole soveliasta kulkea käsi kädessä.

Istun Gloria Jeans Cafe´ssa joka on ostoskeskuksen keskellä ja katson tätä kaikkea. Tämä on kaupungin kallein ostoskeskus jonne köyhillä ei ole mitään asiaa. Tänne ei haluta köyhiä. Silti katson näitä erilaisia ihmisiä jotka ovat kuin eri vuosikymmeniltä. Sariin ja kurtaan pukeutuneet näyttävät 1800-luvun alkuasukkailta länsimaisiin muotivetimiin pukeutuneiden rinnalla. Tässä ostoskeskuksessa länsitamineet ovat vallassa, toisin kuin Chennaissa muualla. Ja silti näen vuosikymmenten eron samanikäistenkin ihmisten välillä.

Vaskoolinkäyttäjät eivät tule elämänsä aikana istumaan autossa tai tekemään ostoksia ilmastoidussa ostoskeskuksessa. Ehkä heidän lapsensa tai ainakin lapsenlapset? Vaskoolinkäyttäjät ovat saastaisia, ei pelkästään työnsä vuoksi vaan kastittomuutensa vuoksi. Siksi he siellä viemäreissä ovat ja pysyvätkin. Kastijärjestelmää ei enää ole ja täälläkin julistetaan Mahatma Gandhin tavoin kaikkien olevan samanarvoisia. Silti, joka päivä me kaikki Intiassa asuvat näemme räikeän epätasa-arvon. Rikkaat rikastuvat monella tavalla, köyhillä ei ole mitään mahdollisuuksia parempaan elämään.

Tai on sittenkin. Jotakuinkin jokainen vähänkin varoissaan oleva harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Hyvin rikkailla on kouluja ja sairaaloita osattomille, muuten annetaan ropoja kerjäläisille. Hyvää hyvyyttäänkö? Enpä usko. Hyvällä työllä lisätään hyvää karmaa joka takaa uudestisyntymisen parempaan elämään. Fariseuksia ihan Uuden Testamentin kaavan mukaan vaikka hinduja ollaankin!

Tekopyhyyttä ja hurskastelua on toki joka maassa, joka ihmisessä. Minussakin, kyllä minä sen myönnän. Mutta sen lisäksi minulla on tämä hankala luterilainen tai onko se ennemminkin suomalainen hyvinvointivaltiolainen sosiaalinen omatunto joka suuresti häiritsee elämääni Intiassa. Karmiva, jatkuva, räikeä, jokapäiväinen eriarvoisuus jolle en voi mitään ja jolle kukaan ei oikeasti tee mitään ahdistaa minua. Voin kovettaa itseni ja sulkea silmäni ja pärjään ihan hyvin. Voin käydä Little Lamb Schoolissa ja hoitaa lapsia joilla ei ole mitään, mutta teenkö senkin vain sosiaalisen omatuntoni rauhoittamiseksi? En minä tiedä.

En edes yritä väittää että Intiassa rikkaat ovat pahoja ja köyhät hyviä koska niin ei ole. Näin on vaan aina ollut ja näin on aina oleva. Kukin pysyy kastissaan. Kuten minäkin ilmeisen uutterassa luterilaisuudessani ja raivostun siitä ettei köyhät edes yritä. Miksei voi kerätä rahaa ja ostaa yhteistä lapiota ojankaivuuta varten? Miksi sitä risaista vaskoolia pitää käyttää? Miksi heitetään roskat kadulle tai jokiin ja järviin; niiden samea seisova vesi haisee kauas, houkuttaa rotat ja hyttyset levittämään tauteja joihin kuollaan ja samalla itketään ettei hallitus järjestä ketään siivoamaan paikkoja. Ja kärrätään taas uusi kuorma eläinten raatoja ja muovijätettä jokeen niin että oman hökkelin edusta on puhdas.

Intian kodissa

Olin kaksi kuukautta pois Intiasta. Suomessa töissä ja reilun viikon Brasiliassa lomalla. Maanantaina aamuyöllä saavuimme Chennain lentokentälle ja Babu oli vastassa. Kotona säädettiin oikeanlaiset ilmastoinnit päälle, purettiin hieman matkatavaroita ja ehdittiin nukkuakin muutama tunti.

Olin jo vieraantunut siitä että kotonani on aina joku. Anithan puuhastelu harmitti ja häiritsi aamuani. Heti alakertaan tultuani, ennen aamiaista, oli jotain kiireellistä ongelmaa. En ole kovin rakastettava kun verensokerini on matala enkä usko että muutenkaan olin niin aurinkoinen. Matkustaminen on kuitenkin rasittavaa vaikka pidänkin siitä ja etenkin pitkistä lentomatkoista joita nyt oli kaksi peräkanaa. Sao Paulosta Lontooseen 13 tuntia ja Lontoosta Chennaihin 11 tuntia. Aikaeroa 9.5 tuntia. Miksi Intian pitää olla maailman ainoa maa jossa on tuo puolen tunnin aikalisä? (Yksi selitys tuohon erikoiseen puoleen tuntiin on muuten seuraava: Koko Intia on sovittu olevan samaa aikavyöhykettä. Kun kello on 9.45 Intiassa, niin se on 4.15 Englannissa. Ajan näkee aina kun kääntää kellotaulun nurinpäin, viisarit asettuvat aina oikein. Paitsi nyt kun on kesäaika jota ei koloniaaliaikaan vielä oltu keksitty.)

Ja seuraavaksi minut haettiin keskustelemaan Moorthyn, puutarhurin, kanssa. On kauan herättänyt närää että Moorthylle maksetaan 5000 rupiaa kuukaudessa vaikkei Moorthy käy meillä kuin 2 tuntia viikossa. Olin jo pitkään ennen Suomeen lähtöäni kuullut "Moorthy ei ole koskaan koko päivää", "Moorthy vain kävi täällä". Menin puutarhaan, kukkakeot olivat taas masentavan näköisiä, rotta oli taas myllännyt toisen keon ja syönyt kukat ja toinenkin oli jotenkin nuupahtaneen oloinen. Miksi intialaiset kukatkin ovat niin pienikukkaisia ja surkeita? Saan Somerniemen varjoisan kukkapenkin komeammaksi petunioilla ja ahkeraliisoilla kuin mihin trooppisessa Intiassa pystytään. Kyllä harmittaa. Sanoin Moorthylle että viis veisaan kukkasista jos ne ei kasva tuon kummemmiksi ja etenkin jos ne tuovat rotat pihaan, ollaan sitten ilman. En rupea kahden kuukauden välein hankkimaan uusia taimia. En rähjännyt työajoista. Minulle on yhdentekevää kuka kastelee ja hoitaa puutarhani, kunhan se tulee hoidettua niin että vuokraemäntä voi olla rauhallinen. Maksan Moorthylle kuukausipalkan ja joko hän itse möyrii puutarhassani tai palkkaa jonkun toisen. Ihan sama minulle.

Brasilian jälkeen Chennai on lässähdys. Oli samanlainen tunne kuin tänne muuttaessa. Silloinkin tulimme suoraan Manauksesta ja Sao Paulosta. Mutta Intia on shokki aina, tulee mistä vain. Myös muualla asuvat ja opiskelevat intialaiset sanovat kokevansa sen joka kerran tullessaan kotiin käymään. Ehkäpä Intiassa oikeasti on jotain joka ei ihan ole kohdallaan ja jota voisi parantaa?

I lost my heart to São Paulo - again

En tiedä mikä tässä kaupungissa minua viehättää. Mutta pidän São Paulosta, asia jonka olen toistanut joka ainoan kerran kun olen täällä käynyt ja niitä kertoja on kertynyt monta. Riippumatta siitä onko talvi tai kesä, olen viihtynyt. Usein sataa, usein on kylmä, sää vaihtelee tiuhempaan kuin Suomessa. Hotelleissa, saati sitten kodeissa, ei ole lämmitystä ja olemme talvella palelleet kuin rotat. Kuten New Yorkissa, korkeat ja tiuhaan rakennetut pilvenpiirtäjät varjostavat katuja ja varjon puolella on viileä, auringon puolella kuuma. Ihmiset kulkevat ulkona vaihtelevasti shortseissa, nahkatakeissa, farkuissa, toppatakeissa - samaan aikaan, samalla kadulla. Kuten New Yorkissa, useimmat ihmiset asuvat kilometrien päässä keskustasta ja liikenneruuhkat ovat hirmuiset.

Asumme aina keskustassa, Itaim Bibissä Jardim Europan alueella. Parasta São Pauloa. Täynnä ravintoloita ja baareja, illanviettopaikkoja. Alue jonne nuoret urakiiturit ja jupit jäävät töiden jälkeen shortseissa ja t-paidoissa baareihin, täyttäen jalkakäytävätkin. Musiikkia, naurua, puheen pulinaa - brasilialaiset eivät ole synkkää eivätkä hiljaista kansaa.

Tulimme eilen Manauksesta aamupäivällä, saimme hotellihuoneen ja lähdimme lounaalle italialaiseen ravintolaan parin korttelin päähän. Ravintoloitsija muisti meidät vaikka edellisestä käynnistä taisi olla kolme vuotta. "That's my business, to remember the faces. I'm a marketing man". Tätä tarkoitan että voi tehdä työtä ja pitää hauskaa. Ravintola oli täysi eikä lounaat olleet lyhyitä, useimmat söivät koko kaavan mukaan. Elämästä kuuluu nauttia vaikka kesken työpäivääkin.

Kävelimme Iguatemi-ostoskeskukseen, jossa on liian kalliita kauppoja jotta voisi ostaa mitään. Ihmisten katseluun ihan hyvä paikka vaikka porukka onkin enempi sitä jolla on varaa ostaa aitoja Guccin kelloja ja muuta sellaista.

Kun on asunut Intiassa ja Suomessa ja muistoissa on Amerikan vuodet, on ymmärrettävää mitä Starbucks-kahvilat meille merkitsevät. Istuimme Starbucksin ulkoterassilla nauttimassa kahvista ja teestä, elämästä ja hyvästä ilmasta. Kävelimme edelleen ja odotimme että ravintolat avaavat ovensa, istuimme kadunvarsiravintolan ulkopöytään oluelle, nauttimaan elämästä. Hyvin leppoisaa. Löysimme japanilaisen ravintolan jossa olemme käyneet pari kertaa aiemmin. Hyvä että olimme nälkäisiä jo seitsemältä illalla koska saimme pöydän ilman että piti odottaa. Ravintola täyttyi nopeasti. Mutta odottaminenkin olisi kannattanut sillä sushit ja sashimit olivat todella huippuhyviä, kuten edellisilläkin kerroilla. Mitä São Paulosta ei saa, sitä ei tarvitse.

Olen tosi onnellinen että sain mahdollisuuden päästä vielä Brasiliaan. Luulin että se on minulle taakse jäänyttä elämää, mutta kai tarvitsin tämän reissun. En pysty selittämään miksi Brasilia on minulle on niin tärkeä ja jollain lailla koti. Mutta eihän kaikkea tarvitse selittää.

Pidän tästä maasta!

Minullahan oli koko kahden vuoden täällä asuessamme viha-rakkaussuhde Manaukseen. Pidin maasta mutta usein vihasin Manausta. Kyse oli tietenkin samasta kuin Intiassa nyt - jollei ole mielekästä tekemistä, tekevä ihminen pitkästyy ja projisoi frustraationsa ympäristöön. Silti, kyllä Brasilia voittaa monessa suhteessa Intian, vaikkei mikään näin yksinkertaista ole enkä ryhdy tarkempiin analysointeihin. Minua vain viehättää dynaamisuus, ilo, laulu ja elämästä nauttiminen jonka todella voi yhdistää ahkeruuteen ja työntekoon. Eihän Brasilia mikään mañana-maa ole jossa laiskotellaan.

Täälläkin on köyhiä mutta ei niin ahdistavaa surkeutta kuin Intiassa. Ei tämäkään ole putipuhdas maa, mutta saasta ja törky ei kasaudu joka korttelissa silmien eteen. Ihmiset ovat puhtaita, YKSIKÄÄN BRASILIALAINEN EI HAISE HIELLE!!! En tiedä miten se on mahdollista, mutta näin se on. Slummeista lähdetään töihin raikkaina ehjissä silitetyissä puseroissa, hiukset puhtaina ja kynnet laitettuina. Ei ole salaisuus että brasilialaiset pitävät omia kansalaisiaan - etenkin etelän asukkaita - maailman kauneimpina. En ole laskenut kuinka monta Miss Universumia tai huippumallia Brasilia on tuottanut, mutta se ei ole pieni luku. Toki kaikki ei ole luonnonkaunista. Kosmeettinen kirurgia kukoistaa Brasiliassa ja täällä on maailman pätevimmät siihen erikoistuneet klinikat ja plastiikkakirurgit. Rintojen korjaukset, rasvaimut, hampaiden valkaisut ja oikomiset ovat arkipäivää.

Eipä muuta. Tänään on viimeinen päivä Manauksessa. Illalla menemme Mikon seuraajan Marcion ja hänen vaimonsa kanssa syömään kunnon aitobrasilialaiseen churrascariaan jossa tarjoilijat kiertävät lihakimpaleiden kanssa ja vuolevat siivuja lautaselle niin paljon kuin ruokailijan vatsa vetää. Gaucho'siin, paikkaan jossa kävimme usein kun asuimme täällä. Nostalgiaa.

Lento São Pauloon lähtee aamulla 6.50 joten herätys on aikaisin. Taas oli liian lyhyt aika! Ehkä on sittenkin tultava vielä uudemman kerran Manaukseen. Olihan aika Brasiliassa minulle monella tapaa merkittävä ja kaiken huipuksi, suureksi ilokseni, se portugalin kielikin hiljalleen muistui mieleen.

Manaus

Olen taas Manauksessa, keskellä sademetsää, Amazonilla. On omituista ajatella että asuin täällä kaksi vuotta. Olen hotellissa ja katson ikkunasta samaa näkymää joka aukeni parvekkeeltamme kahden vuoden ajan - Rio Negro, musta joki joka yhtyy tuolla hieman kauempana Solimõesiin muodostaen mahtavan Amazonin. Kotiparvekkeeltani näin joka päivä tämän hotellin josta nyt katson omaa entistä kotiani. Entisiä koteja on jo kertynyt aika tavalla.

Manaus on muuttunut ja silti sama. Manaus on Brasiliaa ja koko maa on minusta aina ollut villi, kesyttämätön, riehakas, hilpeä, kovaääninen, laulava, tanssiva, naurava, elämäniloinen, rajaton. Mutta eniten kesyttämätön. Alkuun pelkäsin sitä, nyt se tuntuu kodikkaalta. Brasilia on kaikessa Intian vastakohta. Intiasta minulle tulee mieleen synkkyys, kuolema, julmuus, epäoikeudenmukaisuus, köyhyys, kurjuus, egoismi. Adjektiivit jotka eivät tule Brasiliassa mieleen vaikka kaikkea tuota on täälläkin.

Ja siinä välissä Suomi, oma maani. Se on todella keskiarvo. Tasainen niin maastoltaan kuin luonteeltaan kuin ilmapiiriltään. Ihmiset ovat tasaisia ja rauhallisia. Ja silti sitä kaikkea hyvää ja huonoa on joka maassa.

Olimme viikonlopun viidakossa ratsastamassa. Ratsastimme pieniä polkuja, osittain sateen sortamia hiekkateitä. Oli upeata pysähtyä tauolle ja poimia puusta trooppisia hedelmiä, niitä joita ei tule ostettua kaupasta koska niiden syöminen kotona on niin sottaavaa. Yövyimme ratsastuksenopettaja Miguelin anopin vapaa-ajan ranchilla. Brasilialaiseen tapaan sinne tuli laajemminkin sukua. Jorge, voimalaitoksen CFO joka ratsasti kanssamme, oli pyytänyt oman sukunsa paikalle. Lapsia ja anoppeja ja äitejä. Pulinaa portugaliksi jonka olen aika tehokkaasti jo unohtanut mutta hiljalleen se tulee taas. Illalla kaksi trubaduuria soittamassa ja laulamassa gaucho-lauluja, brasilialaista country-musiikkia. Ja paljon ruokaa. Sunnuntaina takaisin, sateen vuoksi pääsimme lähtemään vasta iltapäivällä. Hyvä matka!

Vien Mikon tehtaalle ja sen jälkeen ajelen etsien omia paikkojani. Eilen eksyin, tänään menee paremmin. Liikenne alkoi käydä tutummaksi ja osasin puikkelehtia kuten ennen. Intiaan verrattuna liikenne on helppoa, mopoja on paljon vähemmän, kolmipyöräisia autorikshoja ei lainkaan kuten ei eläimiäkään. Ja jos täällä asuessani luulin jalankulkijoiden aiheuttavan vaaratilanteita, huomaan nyt olleeni väärässä. Intiassa jalankulkijalla on kaiketi niin monta jumalaa ettei liikenteen seassa kävely pelota - Brasilia on kristitty maa ja kaikilla on vain yksi elämä ja yksi jumala. Kaikki riippuu ihan siitä mihin mitäkin vertaa.

On meditatiivista olla Manauksessa. Brasilia on hieno maa ja brasilialaiset mahdottomuudessaan aivan loistokansaa. En silti kaipaa kaukaiseen, sademetsän ympäröimään Manaukseen, mutta eteläiset osat Brasiliaa ovat asia erikseen...