Töissä

En tiedä kuinka usein ihmiset tuntevat onnea saadessaan tehdä työtä. Useimmiten kuulen kavereiden vain valittavan kuinka kaikki mättää, työ on tyhmää, esimiehet typeriä eikä mitään tapahdu. On varmaan terveellistä itse kullekin olla joskus pois työelämästä ja todeta kuinka herkkua se todella on. Voi olla että puheet muuttuvat. Tai sitten ei.

Onhan edelleen - ainakin Suomessa - pyrkimys varhaisiin eläkkeisiin. Jotenkin kuvitellaan että eläkkeellä on sitten ihanaa. Voi harrastaa ja matkustella ympäri maailmaa ja tehdä mitä vain. Jopa töistä pois potkituille voidaan sanoa että "nythän sinulla on aikaa harrastaa kaikkea mukavaa". Toden totta!! Ken on ollut työttömänä, tietää ettei ahdistavampaa tilannetta ole. Lomaa ei pidetä työttömyydestä, ainoa ajatus on saada töitä mahdollisimman pian. Työttömyyden pidentyessä alkaa vähitellen karttaa ystäviään jotka voihkivat työmääriä ja niitä typeriä esimiehiä ja pitkiä päiviä. Oikein veistä vääntävät työttömän ystävän ammottavissa haavoissa.

Niin kauan kuin ihminen on työkykyinen ja jotenkin selväjärkinen, on tavatonta haaskausta päästää ihmiset eläkkeelle harrastamaan. Olen itse joutunut, olosuhteiden pakosta, harrastamaan työkseni ja se on tullut tuskalliseksi, ahdistavaksi ja kamalaksi pakkopullaksi. En ole itselleni mitenkään pystynyt vakuuttamaan että golfin peluu, ratsastaminen, rouvalounaat tai pitkät kävelyretket ovat mitä sopivin pitkien päivien viettotapa alle 55-vuotiaalle täysin terveelle korkeastikoulutetulle työhaluiselle ihmiselle. Sama minusta koskee terveitä, hyvinvoivia yli 60-vuotiaita. En tiedä mitä he tekevät päivät pitkät. Joko harrastavat hampaat irvessa ja uskottelevat itselleen että tämä on juuri sitä mitä haluavat ja elämä on vihdoin hienoa ja upeata. Tai istuvat kotona ja ihmettelevät että tässäkö tämä, eikö minua enää tarvita vaikka osaan vaikka mitä ja haluaisinkin tehdä jotain järkevää. Matkutaminenkin on kallista. Varsin pian huomaa ettei eläke riitäkään siihen että poukahtaa vähän väliä jonnekin kaukomaille.

En myöskään ymmärrä miten ulkomaille lähetettyjen perheiden kotiäidit säilyvät tervejärkisinä tai miten he sopeutuvat kun tulevat vuosien kuluttua takaisin Suomeen ja pitäisikin mennä töihin ilman työkokemusta. Suomessa on nykyisin hyvin vaikea olla kotirouva, etenkin sitten kun lapset kasvavat ja muuttavat pois kotoa. Tämä kiinnostaa minua niin että olen etsinyt tieteellisiä julkaisujakin asiasta. Olen miettinyt onko ulkomailla asuvilla ekspattikotirouvilla enemmän sairauksia ja mitä ne sairaudet voisivat olla. Kun lapset ovat koulussa, on aikaa tarkkailla itseään ja kenties löytää vikoja joista voi sopivasti huolestua ja käydä lääkärillä niitä ihmettelemässä. Vikoja joihin ei muuten kiinnittäisi huomiota. Ei nyt luulosairautta, mutta ehkä ylireagointia. Tai masennusta? Kuinkahan paljon ekspattipuolisoilla on mielenterveyden ongelmia? En ole löytänyt vastausta tähän. Mietin jo tutkimusta ja väitöskirjaa asiasta. Mietin aina kaikenlaista, mutta en sitten toteuta mitään.

Nyt tosin toteutin sen että olen Suomessa töissä maaliskuun loppuun asti ja sovin samaan syssyyn myös 2.5 kuukaudeksi kesätyöt itselleni. Jo nyt tunnen itseni onnellisemmaksi kuin aikoihin kun saan olla oma järkevä ja fiksu itseni enkä vain mieheni sievä jatke. Saan valita omat ratkaisuni, tehdä koulutustani vastaavaa työtä josta minulle maksetaan käypä palkka. Olen paljon, paljon levollisempi. Olen ehdottomasti iloisempi ja saan paljon enemmän aikaiseksi myös vapaa-aikana. Jollen ole töissä, voin käyttää koko päivän vaikka lehden lukemiseen ja kaupassa käyntiin. Eihän sellainen ole aikuisen terveen ihmisen elämää.

Ehkä en sitten ollutkaan ihan terve kotona ollessani... Sinne tänne säntäily ja kaikenlaisten hommien aloitus ja kaikkiin ehdotuksiin suostuminen ei ole ihan järjellistä käyttäytymistä, mutta kuinka pysyä järjissään kotona kun ainoa mitä todella haluaa, on olla palkkatyössä. Joten taisin tehdä oikean ratkaisun!