Ei enää euforiaa

Olin ihan autaallisessa tilassa tullessani Suomeen. Vastasatanut lumi entisen päällä teki puut huuruisiksi ja maan puhtaan valkeaksi. Kaikki oli niin kaunista, jopa ikuinen hämäryys.

Olin vielä sunnuntaina onnellinen kun Wiknerin tallin joulujuhlassa tätien yllätysesiintyminen saavutti suuren suosion ja raikuvat aploodit. Abban musiikin tahdittamana kuusi tätiratsastajaa selviytyi taitavasti sinänsä helposta katrilliesityksestä. Vaikeinta oli saada hevoset ruotuun. Kun maneesissa on yleisöä, areena on avoin ja musiikki alkaa soida, niin konit kuin kaakitkin innostuvat ryntäilemään, poukkoilemaan, hypähtelemään omituisia sivuaskeleita ja laukkaamaan silloin kun pitäisi kävellä. Siinä oli pitelemistä, mutta päättäväisesti me tädit katrillasimme hopeahileissämme Chiquititan, S.O.S:n ja Dancing Queenin. Oma hevoseni innostui loppuaplodeista niin ettei suostunut poistumaan maneesista. Yleisen turvallisuuden kannalta minun oli lopulta loikattava hevosen selästä ja vähän nolosti talutin toisen tädin avulla korskuvan hevosen talliin. Mutta oli se silti hienoa. Tähtiratsastajan ura olisi kenties pitänyt aloittaa aiemmin.

Kuten keikkalääkärin ura. Olen nyt toista päivää Porvoon terveyskeskuksessa joka on kansoitettu nuorilla töölöläisillä lääkäreillä ja tällä yhdellä vähän vanhemmalla. Kuka hullu haluaa terveyskeskusvirkaa jos voi tehdä keikkaa? Jos on virkalääkäri, sitähän joutuu olemaan kesällä töissä heinäkuussa kun keikkalääkärit ovat lomilla. Keikkalääkärin etuna nimittäin on kelvollinen palkkaus ja täysi vapaus valita työaikansa. Kyllä tiedän mistä puhun... minulla oli virka Helsingin kaupungilla aina vuoteen 1995 asti.

Täysin pöyristyttävät elektroniset potilasohjelmat eivät ole keikkalääkäreiden vika, eikä sekään että joka kunnassa on omat epäonnistuneet ohjelmat. Kuinka helppoa olikaan 80-luvulla kun terveyskeskuksessa oli potilasKANSIOT joiden välistä löytyi kaikki paperit, epikriisit, labra-arvot ja ekg:t. Sitä vain selaili papereita, katsoi potilasta silmiin ja jutteli. Nyt etsin kuumeisesti tietokoneelta potilaan tietoja aikaisemmista sairauksista, allergioista, leikkauksista, voimassa olevaa lääkelistaa, labra-arvoja ja kuuntelen samalla potilaan murheita jostain selkäni takaa. Ja kun olen saanut hienosti päivystyslähetteen kirjoitettua, en tiedä miten saan vastaanottavaksi sairaalaksi Porvoon sisätautipäivystyksen ja miten lähete sujahtaa elektronisesti suoraan sairaalaan. Ennen kirjoitin käsin lähetteitä, laitoin ne potilaan käsilaukkuun ettei vaan katoa matkalla ja siihen meni korkeintaan 2 minuuttia. Nyt tuhrasin yli puoli tuntia kiireisen päivystyslähetteen kanssa kunnes löysin toisen lääkärin avuksi.

Mutta muuten Porvoossa on mukavaa ja työ on kivaa. On upea tunne olla tarpeellinen ja hyödyllinen ja kaiken huipuksi tästä vielä maksetaan minulle!

Suomessa!

Helsinkiä lähestyttäessä British Airwaysin lentäjä kertoi lämpötilan olevan -1C ja uuden ohuen lumipeitteen sataneen. Taksimatkalla Töölöön näin vain valkoista lunta, valtavia kinoksia, puut valkoisella hyhmällä kuorrutettuina. Joulukorttimaisema tai se Narnian satumaa, jota olin katsonut Bangaloressa elokuvissa. Ja merkillinen pehmeä hiljaisuus. Lumisen tien vuoksi taksi oli hiljainen, radio soi hiljaisesti, renkaat eivät pitäneet ääntä, vaihteet vaihtuivat automaattisesti eikä moottori krahissut selkäpiitä karmivasti kuten Babun ja Prabhan ajaessa viitosvaihteella 40 km/h vauhtia.

Mannerheimintien ylityksen jälkeen Runeberginkadulla oli valtavia lumimöykkyjä joiden alla oli autoja. On tainnut tulla enemmänkin kuin hiukka lunta! Kotirapun edessä syöksyin taksista ulos kuljettajan jäädessä hämmentyneenä paikalleen. Niinpä... ei tässä olekaan Prabha tai Babu vaan Suomessa matkoista maksetaan.

Avasin kotioven ja Josie syöksyi vastaan, vinkui, hyppi, pyöri väkkäränä ja oli villi kuin pieni pentu. Lauma alkaa tulla kasaan! Voi Josie, Josie kuinka minulla on ollut ikävä. Antti tuli samaan aikaan töistä ja minä vain halasin Josieta. Oma poika unohtui kokonaan. Onpas tässäkin äiti.

Iltapäivän hämärä jatkuu ja jatkuu. Kello on jo yli yhdeksän aamulla ja sama pehmeä, lempeä hämäryys. Olenko vihannut tätä pimeyttä? Nyt se tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

Tutkimusmatkalla Manauksessa

Uudessa shopping mallissa on viihtyisää

Olen ensimmäistä kertaa Brasiliassa kahteen vuoteen. On kuin olisi tullut kotiin. Kuten kotiinpalaajille usein käy, koti on muuttunut poissalon aikana. Osa muutoksista on todellisia, kuten paljon parantuneet liikennejärjestelyt, uusi hieno shopping mall (enää ei manauslaisten tarvitse mennä São Pauloon päästäkseen kalliisiin merkkiputiikkeihin), monet uudet hotellit, Ponta Negrassa meneillään olevat massiiviset muutostyöt – kaikkialla näkee, että kaupunki tekee parhaansa ollakseen edukseen kun jalkapallon MM-kisat tulevat kaupunkiin parin vuoden päästä. Osa muutoksista johtuu vain siitä, että syystä tai toisesta löytää uusia uusia asioita. En esimerkiksi tiennyt, että Manauksessa elää vahva cowboy kulttuuri.

Kävin maanantaina Sociedade Hípica Nilton Linsissä iltaratsastuksella – pitihän nyt Dubai-viikonlopun jäljiltä mukana oleville ratsastushousuille olla käyttöä. Rento, mukava maastoratsastus Nilton Lins yliopiston alueella ja sen päälle vielä puolisien tuntia opetusta kentällä. Ihan toista kuin Chennain touhu. Eikä mangalargan voittanutta ole. Tai ehkä on vaan niin, että ensirakkautta ei voita mikään?

Saman tien sovittiin maastoratsastus keskiviikoksi, joka oli vapaapäivä. Ajoimme pikkutietä parinkymmenen minuutin matkan päähän, pienelle tallille, josta saimme “cowboy” hevoset, samoja cioulo-hevosia, johin tutustuimme Etelä-Brasiliassa. Ratsastimme muutaman tunnin pitkin hiekkateitä, viidakkopolkuja, joenpohjia, pellonpientareita. Kaikkialla näkyi hevostiloja ja ohitimme myös pienen rodeoareenan. Kohtasimme maastossa ja teillä useampia ratsastavia porukoita, paikallisen näköisiä miehiä ja poikia viettämässä vapaapäivää. Retken loppupuolella kävimme oluella pienessä tienvarsikuppilassa. Kun ajoimme siitä myöhemmin ohi, sen edessä seisoi taas pari hevosta kun ratsastajat olivat sammuttamassa janoaan terassilla. Hevonen kuuluu täällä jokapäiväiseen elämään.

Yksi retken kohokohdista oli todeta, että hyppääminen onnistuu vielä kahden vuoden tauon jälkeen. Polulla oli yhdessä kohdassa kaatunut puu, joka oli sen verran korkealla, ettei hevonen päässyt siitä yli astumalla eli varmaan jotain 60-70 cm. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin hypätä. Tilanne tuli niin äkkiä, etten ehtinyt onneksi miettiä ja hermostua, niinpä hyppy onnistui ilman ongelmia.

Talli oli aika alkeellinen, mutta hevoset hyviä.
Vasemmalla opettaja Miguel, keskellä tallin omistaja ja oikealla Jorge,
jonka tapasin maanantain ratsastuksella

Viidakon taikaa

Tauolla pikkupuron varressa. Korkean veden aikaan tämä taitaa olla osa Rio Negroa.

Taustalla yksi vastaantulleista ratsastavista porukoista

  
PS. Sociedade Hípica Nilton Linsin väki oli vaihtunut kokonaan, nyt sitä pyörittää oikein eläinlääkäri, joka osaa jopa auttavasti englantia, opettajana on Chileläinen (mutta São Paulosta tänne muuttanut) Miguel. Hollywoodista (“Oliuudjista”) kukaan ei tiennyt mitään, Atravida on vielä tallilla, mutta niin huonossa kunnossa, ettei sillä voi(nut) ratsastaa.

Bangalore viikonloppu

Tällainen on minun luksusta. Olla yksin jossain paikassa ja tehdä mitä vain. Nyt ei tosin tapahtunut mitään jännittävää enkä joutunut outoihin paikkoihin tai törmännyt kummallisiin ihmisiin joka on elämän suola ja parasta matkoissa, mutta sain leppoisan viikonlopun. Ei sekään ole hullumpaa.

Ajoimme lauantaina kaikessa rauhassa hyvää tietä Chennaista Bangaloreen. Hosurin kohdilla Babu muina miehinä kysäisi olisiko madamilla "ihan vain varmuuden vuoksi" kännykässä karttaa sinne majapaikkaan. Löytyihän se ja kuskini rentoutui hetkessä. Mikä tarkoittaa Babun tapauksessa sitä ettei vaihdetangon päällä lepäävä käsi ole puristunut vaihdenupin ympärille rystyset valkoisina vaan käsi ihan vain on. Näin yksinkertaisesti saatoin varmistaa itselleni normaalin Babun, ei hätäilevää ja syöksähtelevää Babua jollainen on hankala kuski Bangaloren liikenteessä.

Casa Piccola Cottage löytyi vaikka olinkin perillä vasta viiden jälkeen lähdettyäni kymmeneltä liikkeelle. Bangaloreen sisääntulot ovat totaalisen tukossa. Siellä sitä seisoo tunnin noin kahdensadan metrin pätkää edeten. Casa Piccola on intialais-ranskalaisen iäkkäämmän pariskunnan omistama kodikas bed-and-breakfast. Casa Piccola ei todellakaan ole hieno paikka, mutta se on ystävällinen ja erittäin siisti ja sijainti on sopiva. Kävellen pääsee M.G.Roadin ja Church Roadin kauppoihin ja ravintoloihin, myös Garuda Shopping Mall elokuvateattereineen on kävelymatkan päässä.

Minulla oli ratsastus varattu Embassy International Riding Schooliin sunnuntaiaamuksi kello 8. Casa Piccolan rouva sanoi että sinne ajaa tunnissa ja sovin Babun kanssa treffit kello 6.30 aamulla jotta ehdimme hyvin. Illalla Babu soitti minulle hätääntyneenä, sanoi ottaneensa selvää paikasta että sinne on lähdettävä jo kello 6. Sama se, sopii sekin. Olimme tallilla 50 minuuttia lähtömme jälkeen, vähän ennen seitsemää. Tunti kului rattoisasti keskustellessani pakistanilaisen äidin kanssa joka oli seuraamassa kolmen lapsensa ratsastustuntia. Vaikka äiti oli pakistanilainen, hänen tarinansa oli ihan tyypillinen intialaisillekin. Oli lähdetty 18 vuotta sitten Amerikkaan opiskelemaan ja jääty sille tielle töihin. Lapset syntyivät Chicagossa. Sitten miehen työ heitti Intiaan ja heillä oli varaa valita kaupunkiakin - ilmaston vuoksi päätyivät Bangaloreen. Ei liian kuumaa, yöt ovat viileitä ja talvella tarvitaan takkiakin. Vaimolle vaan ei täältä löytynyt töitä ja se tuntuu omituiselta kun oli Amerikassa tottunut työntekoon. Vähän ikävää ja tyhjänpäiväinen olo. Ymmärsimme hyvin toisiamme.

Oma ratsastustuntini oli mainio. Olin yksin ja opettaja keskittyi kaikkiin virheisiini joita olen kahden viimeisen vuoden aikana kerännyt kun olen ollut ilman mitään opetusta. Madras Riding Schoolin opettaja on ihan nolla ja ainoa mitä opetetaan on "close the gap!" eli pitää olla jatkuvasti edellä olevan hevosen hännässä kiinni. Joka on täsmälleen päinvastaista mitä kaikkialla muualla opetetaan. Siksi olemme Mikon kanssa tapelleet itsellemme oikeuden ratsastaa keskenämme, ilman opettajaa mikä ei tietenkään ole täydellinen ratkaisu.

Kuten teimme Pian kanssa kesäkuussa kun olimme Bangaloressa, menin nytkin elokuviin. Ei sattunut alkamaan yhtään mainiota hindi-elokuvaa joten katsoin viimeisen osan Narnia-sarjasta "The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader". Olen lapsesta asti pitänyt C.S.Lewisin Narnia-kirjoista eikä leffatkaan niin huonoja ole. En osaa pitää kumpiakaan pelkästään lapsille suunnattuina joten olin ihan tyytyväinen päivääni.

Illalla kävelin kilometritolkulla pitkin Bangaloren katuja. Kävely alkoi vähitellen näännyttää ja avulias autorikshan kuljettaja kävi houkuttelemassa kyytiinsä. Että jos käyn ensin government-kaupassa jonne hän vie minut, hän saa provision käynnistäni ja sen jälkeen vie minut ravintolaan. Näinhän se on, provikat ovat tärkeä lisä tienestiin. Kyydin hinnaksi sovittiin 20 rupiaa, 35 senttiä. Tällä hinnalla kyllä käyn kaupassakin kun joka tapauksessa pitää tappaa aikaa ennenkuin ravintolat avaavat ovensa. Olin todella huono asiakas. En ostanut huiveja enkä jumalkuvia enkä edes mattoa kotiintuomisiksi. Mutta pääsin samalla autorikshalla jatkamaan matkaa. Kuski oli kovasti onnellinen kuullessaan minun olevan lääkäri. "Katsotko tätä arpea otsassani - onko joku hyvä salva että se häviäisi?". Lisäksi kuulin elämäntarinan: elämä oli aiemmin ollut huonoa, kuskini oli ollut alkoholisti, kaikki rahat menivät viinaan, perhe oli kärsinyt ja lapset olivat huonossa koulussa. Sitten hän vain lopetti juomisen, ryhtyi autorikshan kuljettajaksi ja kunnon ihmiseksi ja perhe on nyt onnellinen. Pidin palopuheen lääkärille sopivaan tapaan alkoholin kiroista ja ylistin kuskiani parannuksestaan, maksoin kyytini ja toivotin hyvää jatkoa. Ja menin Hard Rock Cafe Bangaloreen syömään meksikolaista kana-fajitaa jonka jälkeen kävelin noin kilometrin matkan takaisin majapaikkaani.

Kiirettä on

Tulin juuri Madras Clubilta jossa Suomen kunniakonsuli Mr Chidambaram järjesti itsenäisyyspäiväkokkarit. Ne vietettiin näin etuajassa koska Suomen suurlähettiläs Terhi Hakala oli Chennaissa ja hänen on oltava Delhissä emännöimässä varsinaisia itsenäisyyspäiväkekkereitä maanantaina. Mutta hyvä näinkin. Tilaisuus oli ihan mukava. Paikalla oli noin sata ihmistä joista tunsin ehkä kymmenen. Silti mukavaa, tuli juteltua ihan runsaastikin. Intialaisia oli kaksi kolmasosaa, jollain lailla kaikki ovat jotenkin Suomen kanssa tekemisissä. Chennaissa on kolmekymmentä suomalaista joten onhan meitä aika porukka. Mikon kanssa taidamme olla vanhimmat sekä iältämme että chennailaisina. Tänne ei oikein jäädä pitkäksi aikaa - miltei kaikki suomalaiset ovat meidän aikanamme vaihtuneet. Ei tämä ihan ole paikka johon välittömästi ihastuu ikihyviksi vaikka kahden vuoden jälkeen alkaa jo sietää tätä.

Lähden huomenna Bangaloreen Babun kyyditsemänä, samaan bed&breakfastiin jossa olin Pian kanssa kesällä. Menen tietenkin Bangaloressa ratsastamaan, kuinkas muuten. Siellä on kuulema todella hieno talli jonka haluan nähdä ja kokeilla millaista siellä on ratsastaa. Kohta perustan oman tallin, alan olla aikamoinen asiantuntija tällä alalla. Saa nähdä löytääkö Babu tallin. Babu hermostuu uusissa paikoissa vaikka on kovasti aina innostunut lähtemään pidemmälle automatkalle. Tämä tuo pientä jännitystä matkaan. Muuta ohjelmaa en ole vielä suunnitellut mutta eiköhän jotain ilmaannu.

Maanantaina tulen takaisin Chennaihin ja tiistaina käyn Little Lamb's Schoolissa hoitamassa lapset joulukuntoon ja sen jälkeen pakkaan laukkuni. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä lähden nimittäin Suomeen ja tulen siis keskiviikkona 8.12 illansuussa Helsinkiin. Työt aloitan vasta maanantaina. Ja paikkakin on vaihtunut - Mäntsälän sijaan menenkin Porvooseen. No, ei se mitään. Porvoo on kiva kaupunki.

Tämä blogikirjoitus oli vain tiedoksi tulevasta ohjelmasta eikä mikään eloisa kuvaus mistään eksoottisesta tai jännästä. Joskus näinkin.

Autossa juteltua

Tänään satoi ja matka Little Lamb School'ista kesti kauan. Tuli juteltua Prabhan kanssa.

Toki tiesin että Prabha valmistautuu pyhiinvaellusta varten. Joku aika sitten Prabha leikkautti hiuksensa hyvin lyhyiksi, vaihtoi pitkät housut nilkkoihin asti ulottuvaan lannevaatteeseen ja jätti sandaalit pois. Niin, Prabha ajaa autoa ja moottoripyörää paljain jaloin. Suurin ongelma Prabhalle taitaa olla paasto. Tai siitä olen eniten kuullut. Prabha - jolle aterioiden ajankohdat ovat tärkeintä maailmassa ja joka yleensä on levittänyt eväänsä autoni keulalle tai terassimme lattialle aina silloin kun olen lähdössä matkaan - paastoaa yhteensä 41 päivää. Ei aamiasta, lounas ja päivällinen tiukasti kasvisruokia koostuen lähinnä riisistä. Prabha parka!

Kuten Babu viime vuonna, Prabha tekee pyhiinvaelluksen Keralan osavaltioon Sabarimalaan Ayyappan-jumalan temppeliin. Kaikki tietävät että jokaisen muslimin on kerran elämässä päästävä Mekkaan, mutta Sabarimalasta ei moni tiedä, vaikka se on Mekan jälkeen maailman suosituin pyhiinvaelluskohde. Joka joulu-tammikuun vaihteessa sinne vaeltaa 50 miljoonaa hindua ja jokaisen Ayyappanin palvojan pitäisi käydä siellä ainakin kerran eläissään. Ayyappanin palvojan on helpompi olla mies. Ayyappan on nimittäin niin pyhä etteivät hedelmällisessä iässä olevat naiset mahdollisen kuukautisvuotonsa kanssa saa vaeltaa Keralan kukkuloille temppeliä saastuttamaan. Vain alle 10-vuotiaat tytöt ja yli 50-vuotiaat naiset ovat tervetulleita.

Hindulaisuutta on tavallisen eriuskoisen aivan mahdoton käsittää enkä edes yritä sitä itselleni selittää. Tiedän että hindulaisuus ei perustu kirjoihin, sillä ei ole perustajaa eikä se ole yksi uskonto vaan eri uskontojen kooste, ja kaiken lisäksi vielä jonkinlainen näkymätön absoluuttinen totuus jota ihminen ei voi ikinä käsittää - asia jonka jokainen hindu käsittää. Siksi tarvitaan välittäjiä, niitä lukuisia jumalia joista kukin voi valita mieleisensä tai vaikka useamman, aina sopivimman kuhunkin tilanteeseen. Useimmat hindut valitsevat yhden kolmesta pääjumalasta: Brahma - luoja, Vishnu - ylläpitäjä, Shiva - tuhoaja. Tai jonkun näiden pääjumalan ilmentymismuodon, tai vaimon, tai pojan, tai pojan vaimon, tai pojan, poikapuolen tai vaimon ilmentymismuodon, tai rakastajattaren tai ... Siis on varaa valita.

Ayyappan on todella pyhä. Joskus reilut tuhat vuotta sitten oli kähinää Brahma-jumalan ja jonkun kuninkaan sisaren kanssa. Toiset kaksi pääjumalaa, Shiva ja Vishnu, sotkeutuivat mekkalaan juonella jossa Vishnu muuntautui kuvankauniiksi naiseksi. No, tästä seurasi tietenkin se että Shiva ei voinut hillitä itseään vaan Vishnu ja Shiva yhtyivät siten että Ayyappan syntyi. Ei siis neitseellinen syntymä vaan käsittääkseni täysin maskuliininen. Ayyappan-pojalla oli sen jälkeen vaikka mitä taisteluja eri demoneja vastaan, mutta lopputuloksena on kirjoitukseni alku - maailman toiseksi suosituin pyhiinvaelluspaikka Keralan Sabarimalassa jonne autonkuljettajani lähtee jo kolmantena vuotena peräjälkeen.

Miksi kaikki nämä valmistelut? Oikeastaan hyvin yksinkertaisesta syystä. Vaikka vaellus on syvästi uskonnollinen ja pyhä, se on myös aikamoista kärsimystä. Prabha puhui 67 kilometrin vaelluksesta (Wikipedia tiesi kertoa 45 kilometristä) yli usean kukkulan. Kuten Intiassa aina jos liikutaan vähääkään pyhissä paikoissa, ollaan paljain jaloin. Jos kukaan aikoo tarpoa kilometrinkään paljasjaloin Etelä-Intian vuoristossa, on parempi hieman harjoitella. 41 päivässä jalkapohjat ehtivät jo tottua niin teräviin kiviin kuin kuumaan hiekkaankin. Lannevaate on väriltään musta tai oranssi kertoen kaikille että kyseinen henkilö valmistautuu pyhiinvaellukseen eikä häntä saa töniä tai tuuppia eivätkä naiset saa tulla liian lähelle. Valmistautumiseen kuuluu paaston lisäksi myös selibaatti. Ja rukoilu. Ja puhtaus. Prabha käy kaksi kertaa päivässä pesulla ja menee sen jälkeen temppeliin rukoilemaan 20 minuutiksi. Tänään Prabha vei minut ratsastamaan puoli kuudeksi aamulla. Prabha asuu 50 minuutin mopomatkan päässä meiltä ja oli lähtenyt kotoa hyvissä ajoin ennen neljää ehtiäkseen rukoilla yhdessä monista Adyar-joen toisella puolella olevista temppeleistä ennen meille tuloa.

Tukka leikataan ennen paastoa koska nyt valmistautumisaikana hiuksia sen enempää kuin partaa tai kynsiäkään ei saa leikata. Miksi kynsien pitää kasvaa, siihen Prabhalla ei ollut muuta selitystä kuin että se on osa kulttuuria. Hiukset ovat intialaisille todella arvokkaat ja tärkeä ulkonäöllinen juttu. Usein näkee kaljuja tai sänkitukkaisia miehiä, naisia ja lapsia joiden hiukset on ilmiselvästi uhrattu. Tämä on jumalalle aivan valtava lahja jolla toivotaan vastaavankokoista siunausta tulevaisuudelle. Alkuaikoina Intiassa ihmettelin kovasti klaneja naisia ja pikkutyttöjä ja mietin onko kyseessä rangaistus vai yritetäänkö naisista ja tytöistä tehdä vähemmän kauniita jotta saisivat olla rauhassa ahdistelijoilta.

Niin. Minulla on täpläotsainen, parrakas, paljasjalkainen, lannevaatteeseen kääriytynyt kuski joka lähtee veljensä ja 7-vuotiaan veljenpojan kanssa joulukuun lopussa junalla Keralaan ja sen jälkeen tarpoo 18 kukkulan yli temppeliin jonka 18 kultaista porrasta he kipuavat päästäkseen valelemaan Ayyappanin kuvaa ghee'llä, kirkastetulla voilla ja uhraamaan kuvalle kookospähkinöitä ja riisiä. 41 esivalmistelupäivän aikana kasvatetut hiukset, kynnet ja parrat leikataan ja uhrataan Ayyappanille. Kun tämä on tehty, on tehty kaikki minka voi jotta tuleva vuosi olisi hyvä, yhtä hyvä kuin oli tämäkin vuosi, viimevuotisen reissun ansiosta.

Satoi kun pääsimme meille. Ainakaan Prabhalla ei ole kenkiä jotka kastuisivat kun porhaltaa mopolla temppelin kautta kotiinsa.