Vähäinen kulttuurinnälkä

Olemme tutustuneet niukanlaisesti Chennain kulttuuritarjontaan. Erilaista ohjelmaa on tarjolla paljon, mutta kuten olen aiemminkin todennut, The Hindu julkaisee ylistävät arvostelut kaksi päivää sen jälkeen kun tapahtuma on ollut. Sellainen harmittaa. Luen aktiivisesti lehteä ja yritän löytää sopivia tilaisuuksia, mutta jos löydän esityksen, se on vain yhden tai kahden päivän aikana, joka sekin asettaa rajoituksensa. Usein olemme juuri noina päivinä muualla tai muuten vain emme ehdi näytöksiin. Jos siis satun näkemään sen pienen ilmoituksen jonain tiettynä päivänä juuri ennen esitystä.

Pari viikkoa sitten ostin liput Cavern Beatles-esitykseen. Liverpoolilainen ryhmä joka pukeutuu ja esiintyy hyvin autenttisesti esikuviensa mukaan, vaikka ulkonäkö ja laulutaito ei tietenkään vedä vertoja aitoon poppooseen. Olimme häkeltyneitä saapuessamme konserttipaikalle joka oli aivan Mehtan sairaalan kupeessa ja jonka ohi olin monta kertaa sitä noteeraamatta kävellyt - Sir Mutha Venkatasubba Rao Concert Hall. Että jotain niin hienoa voi olla Chennaissa!! Oikeasti hienoa. Ja viimeisteltyä valoja, seinien maaleja ja akustiikkaa myöten. Pihalla oli jopa valaistu suihkulähde josta pulppusi vettä. Cavern Beatles lauleskeli Beatlesin alkuvuosien iloiset renkutukset ja melodiset laulelmat, mutta jätti ne myöhemmät psykedeelisemmät ja merkittävimmät kappaleet sikseen. Yleisöä oli koululaisista isovanhempiin ja kaikki lauloivat mukana, parven halpapaikoilla nuoriso jopa tanssi! Ihan kiva juttu, ei mieleenpainuva tapaus, mutta piristävä tapaus.

Lauantaina huomasin ilmoituksen Chennain November Festin viimeisestä esityksestä samassa hienossa salissa. Yritin sunnuntaiaamuna saada sinne lippuja, mutta puhelin tuuttasi tyhjää. Ei hätää – eihän Chennaissa mikään ole loppuunmyyty, ovelta voi ostaa liput.

Vai vielä!! Olimme paikalla 15 minuuttia etuajassa vain kuullaksemme että suuri sali on täysin loppuunmyyty! Uskomatonta. Miten “Kunnianosoitus R.D.Burmanille” jonka esittävät Karthik, Mohammed Aslam, Gopal Rao, Shweta Mohan ja Kalyani Nair yhdessä Bennetin bändin ja Chennain jousiorkesterin kanssa voi olla niin suosittu. En ole kuullut yhdestäkään näistä taiteilijoista! Mutta meitä onnisti. Törmäsimme poikaan jonka kolme kaveria ei ollut päässyt näytäntöön ja ostimme häneltä kaksi 8 euron lippua. Tähän konserttiin liput ovat tosi kalliita – tällä hinnalla pääsi permannon takariville. Seuraavaksi halvin lippu olisi jo vienyt parvelle nuorison sekaan!

On jännää olla esityksissä joista ei tiedä mitään. Burman eli RDB, kuten hänet tunnetaan, eli 1939-94 ja oli ilmeisesti valtavan tunnettu Bollywood-säveltäjä. Häneltä jäi lukuisia ikivihreitä sävelmiä ja lauluja jotka elävät edelleen vahvasti. Ei ihme että saliin talutetut harmaahapsiset isovanhemmat lauloivat mukana ulkomuistista ja löivät tahtia silmät loistaen. Tunnelma oli kuten Beatles-konsertissa, ihmisethän ovat ihan villejä täällä! Ihan kuten Manauksessa jossa koko yleisö aina lauloi ääneen tuttuja lauluja sing-a-long-tyyliin. Kyllä suomalaiset taitavat olla jopa intialaisia jäyhempiä mitä musiikkiin tulee!

Vaikkemme tunteneet yhtäkään kappaletta ja naisten esittämät, korkealla pienellä vikisevällä äänellä laulamat laulut eivät meihin uponneet, 2,5 tuntinen esitys (ilman väliaikaa!!) oli tosi hieno. Mikko nukkui vain hetken “miksi niiden pit rueta yhtäkkiä esittämään niitä tuutulauluja” – osuus, josta The Hindu kommentoi eilen: “And then, it was time for the surprise “Unplugged” section. The singers came up with a lovely medley of some of RDB’s most melodious compositions, banking on just the stregth of their voices. it was music, pure and simple, and audience (ei Mikko) kept asking for more”. Pääesiintyjällä Karthikilla oli loistava ääni niin pehmeisiin romanttisiin balladeihin kuin vetäviin rokahtaviin vauhtikappaleisiin. Karthik oli muutenkin tosi valovoimainen esiintyjä. Konsertti oli ehdottomasti 1000 rupian arvoinen!

Viimeinen kappale oli Zindagi Ke Safar Se Guzar Jaate Hain, jonka sanat kuuluivat … Phir Nahi Aate… Mutta kuten The Hindu raportoi, haltioitunut yleiso oli valmis sanomaan yksin tuumin “Phir Aate Hain”. Viimeistään tällaisissa tilanteissa sitä tuntee olevansa hieman ulkopuolinen.