Jätesota 3

Päivänä muutamana tilanne puutarhamme nurkalla oli jälleen sama. Puutarhajätettä, katkottuja oksia, joista osa oli meidän ja tietenkin mustia plastiikkipusseja täynnä kotitalousjätettä. Olin ottamassa jätevalokuvia kun Mikko tuli kotiin. Mikko käveli kadun reunaan katsomaan näkyä ja säntäsi suoraa tietä kohti poliisimestarin taloa. Mikolla on sellainen harvoin ilmentyvä tapa kehittää äkillinen vimma täräyttää suorat sanat ja opettaa miten hommat on hoidettava. Se ei aina ole kovin rakentavaa. Juoksin perään ja ehdin paikalle kun Mikko oli jo rynkyttänyt erityisen provosoivasti kännykällään naapurin etuoven lasista osaa. Ovikellotkin on olemassa. Shortsiasuinen, arviolta hieman alle nelikymppinen mies avasi oven. Esittäydyimme mutten muista kaverin nimeä. Liian nuori poliisipääliköksi, olisikohan poika tai vävy? Täällähän suvut asuvat yhdessä.

Puuskahdin puhumaan ennenkuin Mikko sai sylkäistyä kaiken vihansa valloilleen. Kerroin että olemme ulkomaalaisia emmekä tiedä kaikkia tapoja ja nyt meitä kauhistuttaa tämä roska-asia talomme kulmilla. Että olen aivan huolissani kun en halua naapureiden ajattelevan että minä roskaan katua! Ja nyt olen kuullut että naapurit nimenomaan ovat tätä mieltä!! Että olen lääkäri ja hyvin tarkka hygieniasta ja vihaan rottia. Ja että ymmärrän että tämä on meidän kaikkien kadunpätkällä asuvien ongelma. Pitäisikö tehdä valitus jonnekin?? Korporaatioon ehkä?

Tämä oli kieltämättä hyvä taktiikka, mutta ei täällä. Naapurimme oli aivan yhtä varmasti sitä mieltä että meidän vartijamme kantavat meidän roskat talomme kulmalle kuin me tiedämme aivan varmasti että jätteet ovat hänen talostaan. Naapurimme kertoi tehneensä valituksen korporaatiolle. Naapurimme käsityksen mukaan meidän vartijoihin ei ole luottamista, aivan kuten mekään emme luota hänen henkilökuntaansa. Mitään tällaista ei sanottu suoraan mutta silti selvästi. Mikko oli rauhoittunut ja keskusteli jo luontevasti vihjaillen. Olimme kaikki ylen kohteliaita, keskustelu oli ystävällistä mutta täysin hedelmätöntä.

Naapurimme totesi että tilanne nyt vaan on sellainen että jos jossain on mitä vaan roskaa, sinne on taipumus kerääntyä lisää roskaa. Ihmiset vaan ovat sellaisia. Silloin tein pahan virheen. Huokasin spontaanisti “Yes, this is India”. Tätä ei ulkomaalainen koskaan saa tehdä, arvostella toisen maata edes tällä tavalla. – “Ei, ei tämä ole Intian ongelma. Kyse on ihmisistä. Ihmiset käyttäytyvät tällä tavalla joka paikassa. Ei, kyse ei todellakaan ole Intiasta tai intialaisista"!” puuskahti naapurimme kireän oloisena.

Lopputulos oli plus miinus nolla. Olemme nyt näyttäytyneet, esittäytyneet ja esittäneet oman kantamme ja tiedämme ettemme saa konsensusta aikaiseksi. Asetimme vartijoillemme ja Moorthylle tiukan käskyn ettei yhtä ainotta katkottua oksaa tai puutarhasta kaavittua lehteä enää jätetä kadun puolelle odottamaan roskien keräystä ja innostamaan naapureita kartuttamaan roskakasaa omilla roskillaan. Kaikki meidän risut varastoidaan tästedes muurin sisäpuolelle ja kotitalousjätteet menevät edelleen vartijoiden nurkalla olevaan muoviseen roskatynnyriin.

Samat roskakasat meillä on edelleen, tulevat naapurista kuten aiemminkin, ja korporaation miehet käyvät ne keräämässä päivittäin. Maksamme 100-200 rupiaa pölymiehille viikottain kadunkulmamme tarkemmasta siivoamisesta. Roskat eivät ole meidän, maksut ja häpeä ovat.

Kun en sano tätä paikallisille, voin nyt rauhassa huokaista “This is India!”.