Montrealissa

Matka kesti 24 tuntia. Lähdimme kotoa kello 3 lauantaina aamuyöllä ja olimme Montrealissa seitsemän jälkeen illalla, samana lauantaina. Aikaero on ihmeellinen asia, sehän saa päivän jatkumaan loputtoman pitkäksi. Ehdimme nukkua, katsoa elokuvia, olla Lontoossa Heathrown kentän loungessa ja taas nukkua ja katsoa elokuvia. Kanadan immigraatio on helppo Amerikkaan verrattuna. Amerikassa joudumme aina takahuoneeseen antamaan lisäselvityksiä. On monimutkaista pitää Green Cardia kun asuu milloin missäkin ja vielä monimutkaisempaa se tuntuu olevan maahantuloviranomaisille. Tunnen itseni aina rikolliseksi Amerikkaan mennessäni vaikka minuthan pitäisi toivottaa iloisesti tervetulleeksi maahan johon minulle on annettu vakituisen asukkaan status.

Kone oli etuajassa eikä Pia ollut vastassa, odottelimme lämpimässä illassa Pian tuloa. Näimme ensimmäistä kertaa Pian hienon punaisen Hyundai Accentin ja mahduimme hyvin tavaroinemme kyytiin. Kävimme pikaisesti viemässä kamat Pian pieneen kotiin ja kävelimme yhteen monista järvenrannan ravintoloista. Lauantai-iltana oli paljon ihmisiä, opiskelijat ovat vaihtuneet kesäasukkaisiin. Iloinen rento tunnelma, puheensorinaa ranskaksi ja englanniksi. Mikkoa ja minua kyllä väsytti aivan tolkuttomasti.

Tänään söimme aamiaisen naapurikorttelin kuppilassa ja kävimme WallMartissa ja ostoskeskuksessa, kävelimme McGillin metsässä hyttysten syötävänä, söimme toisessa järvenrantaravintolassa, kävelimme rantatietä pitkin ihmetellen keskelle järveä rakennettua patoa ja sitä minne nämä vedet oikein kulkevat. Järveen tulee vesi lännestä Suurilta Järviltä - Ontario, Erie ja Huron - ja Montrealista se laskee Quebec Cityn kautta Atlanttiin.

Aika lähteä lomalle 2

Rupesin kommentoimaan Mikon edellistä kirjoitusta, mutta kommentista tuli niin pitkä että siirränkin sen omaksi kirjoitukseksi. Tässä taidetaan tosiaan olla lähtökuopissa lomalle kun ajatukset ovat tällaisia vähän harmaita. Mikko on oikeassa että olemme viimeisen parin viikon aikana useampaan kertaan kertoneet toisillemme tarinaa päivän tapahtumista tai kommentoineet The Hindun juttuja ja aina päätyneet "Tämä on ihan toivoton maa. Onko tällä maalla oikeasti toivoa?" Silloin on tosiaan aika hengähtää ja hetkeksi ottaa etäisyyttä.

Nyt kun on aikaa kulunut muutosta Intiaan, pystyn jotenkin analysoimaan eri maita. Brasiliassa oli minusta aina jotain villiä ja kesyttämätöntä joka alkuun jopa pelotti minua. Mutta siellä oli suvaitsevia ihmisiä ja jotenkin ihmeellisesti rodullisia ristiriitoja ei ollut ainakaan näkyvästi esillä. Siellä ilo tunki esiin slummeistakin ja sen aisti kadulla ja kaupoissa vaikka elämä on monelle brasilialaiselle todella tiukkaa ja vaikeaa.

Intiassa kaikki on ohjattua ja ennalta määrättyä. Ihmettelen aina kun monet sanovat että Intiassa on helppo aloittaa mitä vain, täällä on kaikki mahdollisuudet. Mahdollisuuksia on minusta vain harvalla. Pitää olla oikea asema, kasti, verkosto, suku, perhe. On pitänyt käydä oikeat koulut ja yliopistot. Ryysyistä rikkauksiin ei minusta voi ikinä onnistua Intiassa mutta rikkaudesta vielä suurempaan rikkauteen onnistuu ongelmitta. Siksi tuo Mikon mainitsema ratsastuskin on sellaista kuin se on - näin on aina tehty ja näin on aina tehtävä.

Brasilia oli dynaaminen, pursuileva, hilpeä ja yritteliäs kaikessa mahdottomassa byrokratiassaan ja omassa toivottomuudessaan jossa oli hämmästyttävästi silti selkeästi toivoa. Intia on staattinen, jäykkä, normitettu, uskontoon vahvasti nojautuva byrokraattinen maa. Brasilia sambasi ja forrosi estoitta, Intiassa tanssin mestariksi tullaan vasta vuosikausien ankaran harjoittelun kautta, sitten kun osataan nostaa kulmakarvaa juuri oikealla tavalla ja on opittu vuosituhansien aikana kehittyneet nyanssit ja liikkeet ja ymmärretään kuinka jokaisen sormen nivelen eri asento kertoo omaa tarinaansa. Brasilia nauroi ääneen yötä päivää, Intiassa järjestetään Naurukursseja joissa opetetaan nauramaan koska tieteellisissä tutkimuksissa on todettu naurun olevan henkiselle terveydelle hyväksi.
http://chennai.metromela.com/Laughter%20clubs%20in%20Chennai/article/1032

Ei minulla erityisemmin ole ikävä Brasiliaan eikä missään nimessä Manauksen eristyneisyyteen mutta kun aikaa on kulunut, huomaan monia asioita joita kaipaankin sieltä. Kaikkialla on omat hyvät ja huonot puolensa eikä elämä missään ole yksinkertaista - mikä on suuri rikkaus. Olen todella etuoikeutettu kun olen saanut asua neljässä hyvin erilaisessa maassa. Tuntuu että vasta nyt alan ymmärtää ihmisiä ja maailmaa jossa elän, että se on monimutkaisempi kuin olen kuvitellut, mutta monimutkaisuudessaan se on sellainen kuin sen pitääkin olla.

Aika lähteä lomalle

Sanomme silloin tällöin toisillemme, että “ei tästä maasta tule mitään”. Kun tämä tapahtuu useamman kerran päivässä, on aika lähteä lomalle ja ottaa etäisyyttä.

Joskus toivottomuuden tunteen aiheuttajana on joku oikeasti merkittävä juttu kuten Intian panostaminen avruusohjelmiin samalla kun perusasioiden annetaan olla hunningolla. Useimmiten ihan vaan pikkujutut.

Ratsastusklubimme on taloudellisesti ahtaalla ja yrittää nyt markkinoida itseään jopa TV:n avulla. Hyvä niin. Mutta ainakin ekspatteja voisi saada enemmän (ja ekspateilta rahastetaan moninkertaisesti paikallisiin verrattuna) jos olisi mahdollista ratsastaa muulloinkin kuin ennen kello kuutta aamulla. Tai jos olisi mahdollista ratsastaa tuntitaksalla tai edes niin, että sitoituisi maksamaan 2-3 kerrasta viikossa eikä niin, että maksu on sama riippumatta siitä ratsastaako kerran kuussa vai kuusi kertaa viikossa. Tai ehkä liittymismaksukin karkottaa tulijoita. Tai auttaisiko jos 4 kuukauden ratsastusharrastuksen jälkeen ei enää talutettaisi kuin Olarin Lystien poniajelussa.

Mutta ei näitä kannata edes ehdottaa.

 

PS. Kun aloitin ratsastusharrastuksen Manauksessa sain ensimmäisellä tunnilla takamukseni kirjaimellisesti verille ravaamisesta ja laukkaamisesta. Toisella tunnillani minut pantiin hyppäämään esteitä. Erilaiset maat, erilaiset tavat.

Rahanlainausta ja koronkiskontaa

Ei, emme harrasta koronkiskontaa. Se vain on hauska sanana jota halusin käyttää edes otsikossa. Me vain lainaamme rahaa, tai voisiko sitä paremmin kutsua lahjoittamiseksi. En käytä muotoa "huijatuksi tuleminen" koska oikeasti uskon ihmisten vilpittömyyteen vaikka tiedän että kaikki ihmiset eivät ole uskoni arvoisia.

Kuten edellisessä blogissa mainitsin, vuosi sitten vartijamme Sanjay ei saanut maksettua lainasummastaan kuin viidenneksen ja menetimme Orissan syrjäseuduille 4000 rupiaa (68 euroa). Sanjay lainasi rahaa sisarensa häitä varten, oli kuukauden matkalla häitä juhlimassa, tuli takaisin ja maksoi yhden erän lainastaan ja lähti kohta uudestaan kotikulmille kun isä oli sairastunut. Oikeastaan uskon että kyse oli todella isän sairastamisesta ja pojan oli mentävä kotiin pitämään huoli äidistään ja perheestään. Sanjay vaikutti hyvin rehdiltä kaverilta. Ongelma oli että Sanjayta ei kukaan oikein ymmärtänyt. Hän puhui vain orissaa, hyvin vähän hindiä ja vielä vähemmän englantia. Tamili ja orissa eivät olekaan läheisiä sukulaiskieliä vaikka Orissa on tuossa Intian itärannikolla kuten Tamil Nadukin - väliin jää vain suuri Andhra Pradeshin osavaltio. Orissa taitaa olla Intian köyhin osavaltio, mikä on jo aika saavutus.

Alkuvuodesta Babu alkoi nostaa esille aihetta 7-vuotiaan poikansa koulunkäynnistä, siis silloin kun vietimme Babun kanssa sitä laatuaikaa kaksistaan autossa. Babu asuu 3 tunnin junamatkan päässä Chennaista, Andhra Pradeshissa. Babun kylän kunnallinen koulu on sellainen että opettaja harvemmin ilmaantuu paikalle - hyvin yleinen ilmiö Intiassa. Eräänä päivänä Babu näytti minulle moniväristä broshyyriä jossa mainostettiin uutta kansainvälistä koulua (näin siinä tosiaan mainostettiin...no... ainakin koulu on englanninkielinen) Tirupatin kaupungissa tunnin bussimatkan päässä Babun kylästä. Babu kokee konkreettisesti joka päivä kuinka tärkeätä on osata englantia ja tietää hyvin kuinka paljon paremmin tienaa jos osaa englantia, joten hän pyysi 10,000 rupian lainaa (170 euroa) jotta saisi ilmoitettua poikansa uuteen kouluun ja maksettua lukukausimaksun. Babu on mukava mies ja omalla tavallaan myös Salcompin palveluksessa joten on aika turvallista antaa laina. Sinne meni kymppitonni josta tonni on saatu takaisin.

Sitten tuli Jantu. Jantu on hyvä vartija, Assamin poikia. Tehokas ja touhukas kaveri huomaamaan asioita, tyyppi joka pitkästyy pelkässä vartijan työssä ja siksi tekee ihan ilokseen puutarhatyötä, käy ostoksilla Anithan puolesta, myrkyttää moskiitot, puhdistaa talon ulkoreunuksilla lojuvia kuivia lehtiä ja oksia. Jantulla on vaimo ja kaksi lasta Assamissa jossa hän käy kerran vuodessa. Kotikylään Jantu on rakentamassa taloa perheelleen ja siihen tarvitaan rahaa. Vartiointiliike ei maksa lomakorvauksia tai anna mitään muutakaan hyvityksiä kun vartija ei ole töissä. Joten kerran vuodessa Jantu on palkattomalla vapaalla päästäkseen perheensä luokse. Junamatka suuntaansa kestää kaksi vuorokautta - ei sinne viikonlopuksi piipahtaisikaan. Luotimme Jantuun ja lainasimme kuukauden palkan, 5000 rupiaa, 85 euroa. Takaisinmaksu kuten muillakin - tonni kuussa, ei korkoa.

Sana kiertää... Huhtikuun lopussa Anitha pyysi ilman kiemuroita 10,000 rupian lainaa tyttärensä college-opiskelua varten. En ollut innostunut koska olin juuri kadottanut pari itselleni rakasta korua ja epäilin Anithan osallisuutta vaikka tietenkin Anitha kielsi kaiken. Olen kieltämättä tavattoman huolimaton ja harvoin laitan mitään takaisin paikalleen ja unohdan minne olen väliaikaisesti jotain säilönyt joten olen otollinen varkauden kohde samalla kun syy katoaviin tavaroihin voi yhtä hyvin olla oma hölmöyteni. On myönnettävä että myös jatkuva rahanlainaaminen haiskahti, kaikki kun tietävät kaiken ja raha-asioista puhutaan palveluskunnan keskuudessa hyvinkin paljon, ollaan täysin selvillä kuinka leväperäinen se rouva onkaan, että pariskunta käy jatkuvasti hienoissa ravintolassa ja roskikseen heitetyistä kuiteistamme jokainen voi nähdä että yhteen jos toiseen illalliseen on tärvätty 2000 rupiaa, joskus enemmänkin. Upporikasta väkeä siis.
Kävi ilmi että Anithan tytär oli suoriutunut hyvin kokeistaan ja hänellä oli erinomaiset mahdollisuudet päästä tasokkaaseen collegeen. Collegeen hyväksyttäessä maksetaan lukukausimaksu jota varten lopulta myönsin tuon 10,000 rupian lainan, mutta sanoin että vähennän Anithan palkasta viiden kuukauden ajan 2,000 rupiaa. Lopun summan Anitha maksoi myymällä korujaan, joka on täällä yleinen tapa. Sen vuoksi ne korut on hankittukin, raha on sidottu kultaan eikä säilötty mystisille pankkitileille. Sanoin Anithalle että lainaan rahan vain koska kyseessä on hänen tyttärensä, koska tytön on tärkeä opiskella ja koska tytär on määrätietoinen ja kunnianhimoinen ja halusi juuri tuohon Stella Maris Collegeen, joka on maineeltaan oikein hyvä.

Viikko sitten Supervor soitti ovikelloa. Supervor on toinen vakituinen vartijamme, Orissan poikia joka puhuu oikeastaan vain orissaa. Kutsun aika ikävästi Supervoria nimellä "Jaws" James Bond-elokuvan "The Spy who Loved Me" mukaan. Supervorin hampaissa ei ole rautaa mutta olemukseltaan hän on karu ja hymy on yhtä leveän aurinkoinen kuin elokuvan Jawsilla. Supervor on hyvin yksinkertainen kaveri, vaikka Mikko aina puolustaa ystävällistä vartijaamme. Koska yhteinen kielemme rajoittuu muutamiin sanoihin, seisoin ovella pitkään ja katsoin kun Supervor hymyilee leveästi ja odotin. Lopulta Supervor sanoi "I go my Native June 10". "Native" on sana jota käytetään kun mennään suvun kotikonnuille. Sepä hauskaa, vastasin, onko sinulla perhe siellä? Tankkasimme aikamme asiaa monen väärinkäsityksen kautta ja pääsin selville että Supervor on perheen ainoa poika, sisar on 23 vuotias, menossa ensi vuonna naimisiin. Supervoria ei vielä olla naittamassa koska on Chennaissa täällä meidän talon nurkalla istumassa ja tienaamassa rahaa. Perhe asuu maaseudulla ties missä olkikattoisessa majassa, isä ja äiti ovat riisipellolla joka on ainoa työ mitä sielläpäin voi tehdä. Käsittääkseni Supervor lähettää osan palkastaan perheelleen, mutta en tiedä miten se oikeasti on. Supervor on parikymppinen nuorukainen joka tienaa sen 5000 rupiaa kuussa mutta hän on normaali nuori. Supervorilla on hieno kännykkä (ei silti kallis) jolla hän jatkuvasti kuuntelee uusimmat hindibiisit, öisin sentään kuulokkeet korvilla. Vaatteet ovat intialaista nuorisomuotia - kopioita toki.
Lopulta kysyin Supervorilta mitä hän oikeastaan haluaa vaikka tiesin sen kyllä. "Money" hymyili Supervor. Mihin tarvitset rahaa? "Shopping!" riemastui Supervor. Voi voi ... Uskon vakaasti ettei Supervor-parka ymmärrä että rahan lainaaminen tarkoittaa sitä että raha on maksettava takaisin. Olisi vain niin hauska mennä Orissan köyhään kylään pöyhkeilemään suuren maailman elkein hienoissa vaatteissa, soitellen hindimusiikkia uudella puhelimella.

Olen pehmeäsydäminen mutta luulen että on parempi olla lainaamatta Supervorille mitään. Teetin katonpuhdistuksen Supervorilla ja annoin siitä 100 rupiaa ekstraa vaikka Anithan mielestä 30 rupiaa olisi ollut oikea taksa. Ja kun Jantu on vielä lomalla, Supervor tienaa 1000 rupiaa ekstraa moskiittomyrkytyksestä. Eiköhän se riitä shoppailuun ja Orissassa spendailuun.

Kotitilannetiedotuksia

Lukijani hädin tuskin ovat jaksaneet odottaa näitä tilannetiedoituksia joten kirjaan niitä lyhyesti:

1. Kaivo puhdistettiin perjantaina. En ollut todistamassa tapahtumaa, mutta sain runsassanaisen selvityksen josta ymmärsin kymmenesosan. Kaikki oli ollut hyvin jännittävää ja paikalle oli kerääntynyt käsittääkseni myös naapurin vartijoita seuraamaan näytöstä.
Salcompilta oli tullut kolme miestä - Mr Ravi itse ei ollut saapunut paikalle - joista yksi oli pudottautunut köyden avulla alas kaivoon ja molskahtanut sinne kokonaan. Anithan kuvauksesta päätellen katsojat olivat huutaneet kauhusta että nyt se hukkuu koska oli pysynyt niin kauan uppeluksissa. Sitten kaveri oli nostanut päänsä veden pinnan yläpuolelle ja virnistänyt leveästi.
.... Olikohan vain jekuttanut tamilitovereitaan...
Salcompin kaverit olivat tullessaan ostaneet peltiämpärin ja Babun ja Prabhan ostama halpismuoviämpäri on nyt autonpesuämpärinä.
... Olikohan tässä joku taka-ajatus jo alunperin kun kaksi autokuskia oli pantu asialle...
Ämpäri oli kiinnitetty köyteen ja haiseva kaivo oli lopullisesti tyhjennetty. Sitten kaikki kaikki kolme olivat pakkautuneet kaivoon ja jynssänneet sen puhtaaksi ja lopulta pulveroineet sen valkoiseksi sillä valkaisuaineella, sanotaan nyt vaikka Cloroxilla, natriumhypokloriitilla.

Tulin kotiin juuri kun kolme iloista poikaa poistui hilpeästi vilkutellen, olivat mitä ilmeisemmin käyneet suihkussa koska olivat kuivissa vaatteissa ja raikkaan oloisia. Mitä ilmeisimmin meidän haisevaan kaivoon sukeltaminen voittaa mennentullen työpäivän Mikon tehtaalla. Puhumattakaan siitä että kukin saa 1000 rupiaa vaivanpalkaksi.

2. Sisäseinien maalaus alkaa 31.5. Sitä ennen Anithan, Prabhan ja vartijoiden olisi syytä peittää huonekalumme. Maalarinteippi on tuntematon käsite mutta maalarit ovat varmakätisiä. Toivottavasti. Keksin nimittäin että valkoisten seinien piristeeksi on kiva maalata beige boordiraita katonrajaan. Lomalta tultuamme näemme kuinka kiharaa boordia tänne on saatu aikaiseksi. Makuuhuoneiden väriksi valikoin uhkarohkean kirkkaan sinisen.
... Näkee sitten miltä näyttää....

3. Viikonloppuna katselimme kattoterassilla kuinka linnut kylpivät ylemmällä kattotasanteella. Mikko tarkisti tilanteen ja löysi täysin umpeenkasvaneen viemäriaukon ja syklooni Lailan jättämän 150 mm sadeveden kiehumassa katollamme. Kiipesimme sitten eilen koko porukka - autonkuljettaja Prabha, kotiapulainen Anitha, vartija Suprevor, puutarha-apulainen Vanilla ja talon rouva - katolle tutkimaan tukkeutunutta viemäriä. En ymmärrä miten tuollainen kirvoittaa katkeamattoman puheenpulputuksen, mutta kai mikä vaan on hauskempaa kuin normaali työ.
... Joka Prabhalla olisi istua ja odottaa että rouva lähtee ajelulle, vartijalla istua ja odottaa että 12 tunnin työvuoro päättyy, Vanillalla lehtien lakaisu, oksien karsinta ja puutarhan kastelu, Anithalla siivous, pyykinpeseminen ja silittäminen... Kyllähän sen itsekin tietää miten töissä on hauska tehdä jotain ihan muuta kuin rutiinijuttujaan.

Tänään Prabha väänsi kepillä viemärin metalliristikon pois ja tutki sen minkä Mikko oli jo lauantaina tutkinut - että vesi ei kulje rännissä vaan jonkun on tultava puhdistamaan ränni lehdistä, roskista ja ehkä taas elukanraadoista. Joten Anitha sai taas aiheen soittaa Mr Raville ja kertoa uudesta ongelmasta.

4. Samalla kun putkimies tulee tyhjentämään rännin, hän voi puhdistaa kaikki vesihanamme. Sen lisäksi että viime aikoina kaivovetemme ei ole ollut järin puhdasta, vesi on tosi kalkkista värjäten suihkut ja kylppärin lattiat ruman kellertäviksi ja tukkien vesihanojen ja suihkupäiden siivilät niin että vettä tulee vielä normaaliakin hennommalla tihkulla.

5. Kun suosikkivartijamme Jantu tulee lomalta 31.5., hän maalaa ulkoporttimme mustaksi. Se homma on säästetty Jantulle vaikka muutkin ovat himoinneet tätä ekstratienestin mahdollisuutta, mutta Jantu oli se joka otti asian puheeksi ja ehdotti että hän sen voisi tehdä.
... Toivottavasti Jantu nyt sitten tulee kotikylästään Assamin vuorilta koska lainasimme hänelle 5000 rupiaa ja olisi kiva saada jotain takaisin. Edelliselle suosikkivartijallemme, Sanjaylle, lainatusta 5000 rupiasta saimme takaisin vain tonnin kun Sanjay häipyi Orissan takamaille ...

6. Ei nyt sitten muuta tällä erää.

Watershed-projekti

En ole koskaan erityisemmin pitänyt puista ja etenkään niiden tuomasta varjosta. Syynä on varmaan se että olen asunut miellyttävästi Suomessa jossa ei ole suurempia ekokatastrofeja ja asiat ovat muutenkin olleet koko elämäni ajan varsin hyvin. Kaikille on ruokaa ja katto pään päällä. Aina voi tietysti valittaa, mutta kaikenkaikkiaan elämä Suomessa on hyvää. Joten olen rauhassa voinut paheksuen pauhata kuinka Niittykummussa männyt estivät auringonpaisteen parvekkeelleni tai Oinasjärven niemi on muuttunut varjoisaksi pöheiköksi.

Nyt asun maassa jossa metsät on hakattu eikä uusia ole istutettu. Sadetta on pari kuukautta vuodessa, loput 10 kuukautta on paahtavaa kuivaa kuumuutta. Pohjavesi laskee laskemistaan, kaivot kuivuvat, maanviljely on mahdotonta ja nälänhätä ilmeinen. Näen päivittäin kurjia, nälkiintyneitä ihmisiä, sellaisia joita en ikinä ole tavannut Suomessa.

Pohdiskelin joku päivä kuinka terveyskeskuksessa olen antanut neuvoja kuumeisen ja ripuloivan lapsen vanhemmille “nesteytä, anna vettä, maitoa, mitä vain mitä lapsi suostuu juomaan”. En tiedä mitä Kancheepuramin maaseudulla sanoisin vastaavassa tilanteessa rutiköyhille vanhemmille joiden kylässä ei ole puhdasta vettä vaan juomavesi kannetaan matkojen takaa. Kraanasta valuva puhdas vesi on aikamoinen ihme. Chennaissa kraanavetemme ei todellakaan ole juomakelpoista, ei edes hampaidenpesukelpoista, mutta se on silti puhtaampaa kuin monen juomavesi.

Kaivossa on vettä!!

Kävin Arapedun kylässä tutustumassa Hand in Handin kasteluprojektiin, watershed, vedenjakajasysteemiin joka on aloitettu vuonna 2007 Nabard’in tuella (Indian National Bank for Agriculture and Rural Development).

Arapedussa lehmätkin ovat laihoja ja ainoa mikä kasvoi, oli kitulias chili.

Maanviljely oli alueelta oikeastaan jo kadonnut. Maa ei tuottanut mitään ja kylien miehet lähtivät toisiin osavaltioihin sokeriruokopelloille tai muihin alipalkattuihin töihin. Ja silti yksi ratkaisu tai ainakin suuri apu ongelmiin on valtavan yksinkertainen: Kanavoidaan sadevesi kerääntymään sopiviin paikkoihin joihin kaivetaan altaat, pengerretään ja erotetaan peltotilkut kaivetuilla puroilla joihin vesi ohjautuu, padotaan sopivasti niin vesi pysyy altaassa jopa 8 kuukautta. Koko homma oli niin alkeellisen näköistä että ihmettelin miksei kyläläiset ole tehneet ojitusta jo aikaisemmin? Eikö jokainen ole lapsena rakentanut patoja ja leikkinyt puroleikkejä? Ihan sama idea tässäkin oli, suuremmassa mittakaavassa vain.

  
Kunhan monsuunisateet tulevat lokakuun lopussa, tämäkin allas täyttyy vedellä. Lapset voivat uida, naiset pestä pyykit, ja ojia pitkin vesi riittää peltotilkuille seuraavat kahdeksan kuukautta.   

Tämä kylä muutti viiden kilometrin päästä nykyiseen paikkaan kun saatiin alueelle vettä. Mies ei ole kyläläisiä vaan on Hand in Handin vesiprojektissa työssä.

No, eihän kastelukanavien paikkoja ole ihan yksiselitteistä määrittää eikä altaan optimaalista kohtaa välttämättä jokainen löydä eikä rutiköyhien kyläläisten ole helppo käsin kaivaa altaita ja ojia. Olen aiemminkin maininnut kuinka työkalut Intiassa ovat aarteita. Meidän alueella katu on puoliksi avattu laajakaistakaapeleiden kaivamista varten. Tämä on niin Intiaa – toiset kaipaavat yhä parempia ja nopeampia internetyhtyksiä jota varten toiset kaapivat kolmen metrin syvyisiä väyliä kullanhuuhdontavaskoolin näköisillä lautasilla. Ei kaivinkoneilla eikä edes lapioilla. Vaskooleilla. High-tech ja low-tech. Intialla on oma avaruusohjelma ja on aivan luonnollista että intialaiset kartoittavat kuun pinnan yksityiskohtia. Yhtä luonnollista on että pohjavesi hupenee ja juomavedestä on puutetta, että tavaroita kuljetetaan vesipuhvelin vetämillä kärryillä, että maata kuokitaan selkä köyryssä pienellä kuokalla, että sariin pukeutuneet paljasjalkaiset naiset lakaisetvat kadut luudillaan joka taas selittää sen miksi kadut eivät ole puhtaita. Ihmeellinen Intia.

Kaivoon katsomista

Huomenna pihakaivomme tyhjennetään. On hyvin otollinen päivä tällaiseen koska lähden heti aamusta muiden kyydissä Kancheepuramiin tutustumaan Hand in Handin Watershed-projektiin ja Prabha, oma kuljettajani jää Chennaihin.

Jostain syystä autonkuljettajille kuuluu erilaisten juoksevien asioiden ja pihahommien hoito, kuten kaivo-ongelmat. Prabhalla on käsittääkseni käytännön vastuu asioista ja Babu hoitaa luvat. Lupa tarvitaan Salcompin henkilöstöosastolta Mr Ravilta, joka on nimetty kiinteistömme vastuuhenkilöksi jolle palveluskunta voi soittaa ja kysyä neuvoa. Näin sovittiin koska minä en saanut tolkkua näistä kaikenkarvaisista kotiin lappaavista hanslankareista enkä osaa sanoa mitä litkua kaivon puhdistamiseksi hankitaan tai kuka korjaa ilmastointilaitteet tai keittiön lavuaarin sähköisen jätemyllyn.

Mr Ravista on tullut palveluskunnan suosikki. Vartijoita myöten kaikki puhuvat tärkeänä soittavansa Mr Raville ja on selvää kilpailua siitä kuka ehtii ensimmäisenä soittamaan. Mr Ravi on toimihenkilö eikä mikään duunari. Babulla on kiistaton erikoisasema koska Babu vie Mikon tehtaalle ja on jollain tavalla tehtaan palveluksessakin. Olen nähnyt Babun kulkevan valokuvallinen henkilökortti kaulassa korostetun rennosti (jos eleettömästä intialaisesta näin voi sanoa) toimiston käytävällä, hakevan kahvia automaatista ja moikkaavan Mikon johtoryhmän jäseniä joista osa puhuu samaa kieltä, telugua, kuin Babukin. Siksi Babu hoitaa luvan kysymiset toimiin joita talossamme tehdään.

Niin, kun olen koko päivän pois enkä tarvitse autoa, kuljettajani voi hoitaa kaivontyhjennyksen. Polttomoottoripumppu on saatu korjattua eikä tarvitse mennä siihen kalliiseen sähköpumppuun joka nykykursseilla maksaa jo 20 euroa. Euro on todella romahtanut, kohta Intiakin alkaa olla kallis paikka suomalaiselle. En todellakaan tiedä miksi Prabhan on oltava paikalla puutarhassamme katsomassa kaivon tyhjennystä, mutta ei siitä haittaa ole. Maksanhan joka tapauksessa kuukauden palkan kuljettajalleni, on sitten ajoja tai ei.

Kaupasta tullessa Parbha selitti hitaan vakavaan tyyliinsä että Mr Ravia ei ole viime päivinä saatu puhelimeen. Babu oli saanut selville että Mr Ravi on tämän viikon yövuorossa eikä siksi vastaa. Koska joudumme vuokraamaan pumpun, on siihen luonnollisesti pyydettävä lupa Mr Ravilta ja jos Mr Ravia ei saada kiinni, on soitettava Mr Victorille "HR, very high position, Madam." Prabha ei voi soittaa korkea-arvoiselle Victorille joten minä soitin Mikolle ja pyysin Mikkoa soittamaan Victorille. Mikko ei saanut naurultaan puhuttua. Että Victorilta lupa meidän kaivon tyhjentämiseen tarvittavan polttomoottoripumpun vuokraamiseen, 12 euron homma? Mikko on korkeassa asemassaan siellä lasitornissa erkautunut kauas käytännön ongelmista joihin minä jatkuvasti törmään. Minusta asiassa ei ollut mitään hupaisaa.

Mikko soitti ja pyysi Victoria soittamaan jollekin joka voi soittaa Babulle ja antaa luvan vuokrata pumppu ja aloittaa kaivontyhjennykset huomenna. Victor on täydellinen HR-johtaja "Onko se pumppu siis korjattu?". Victor tietää kotimme asioista enemmän kuin Mikko, joka tietää vain sen minkä lukee minun blogeistani. Victor siis soitti Mr Raville joka soitti Babulle joka soitti Prabhalle joka kertoi minulle että asia on selvä.

On niin hirveän helppoa kun on apulaisia. Kaiken voi teettää muilla ja itse voi vain lekotella.

Vettä ja työtä

Odotan kovasti että Pia tulee luoksemme heinä-elokuuksi ja ratkaisee Tamilnadun vesiongelmat. Pia aikoo liittyä vapaaehtoistyöntekijäksi Hand in Handin ympäristöosastolle jolla on tärkeä vesiprojekti selvittelemässä sadeveden tehokkaampaa keräämistä, pohjaveden tason nostamista ja kaivojen vesimäärän lisäämistä. Jos maaseudulla on vettä, voidaan täällä saada kolmekin satoa vuodessa nykyisen yhden sijaan. Manauksessa valitin kun maiseman muodosti vain sademetsän kaikki vihreät sävyt. Nyt huomaan kuinka paljon paremmin siellä oli asiat. Tamilnadussa puut on järjestään kaadettu ja näen kaikkialla samaa pölyävän punaruskean savimaan sävyä. Missään Intiassa en vielä ole törmännyt viljaviin tai vihreisiin peltoihin. Vain rumaa, karua, pölyistä, rikkaruohoista, lättänää aukeutta. Hill Stationeilla sentään oli vihreyttä ja peltoaukeita saman verran kuin näen matkalla Somerniemen mökille ... mutta, mutta... niin upea paikka kuin Somerniemi onkin, ei tuota Hämeen ja Uudenmaan rajaseutua mitenkään voi pitää Suomen vilja-aittana. En todellakaan tiedä missä on Intian viljavat vainiot ja kukkivat kummut ja kasket kullan loistavat.

No, kunhan Pia on ratkonut maanviljelykseen tarvittavan veden ongelmat, hoitunee meidän kotikaivokin. Kaikki talot on velvoitettu keräämään sadevesi talteen. Meillä on suuri säiliö katolla ja kaivo pihalla. Katon säiliön vesi on puhtaampaa ja se on käyttövettämme - suihkut, astioiden pesu, pyykinpesu. Ei se niin puhdasta ole että harjaisimme sillä hampaat tai käyttäisimme ruoanlaittoon. Kaivon vesi taas on puutarhan kastelua, terassin ja auton pesua varten.

Katolle pumpataan vesi kaivoon liittyvästä säiliöstä. Vartija laittaa aamuyöstä pumpun päälle jolloin säiliö täyttyy päivän tarpeisiin. Ajoittain on ollut ongelmia - kattosäiliö ei täyty ja olemme saaneet vain muutaman pisaran vettä. Puoli litraa suihkuvettä on mielenkiintoinen kokemus kun veden paine suihkussa normaalistikin on hentoa tihkusadetta. Putkimiehiä on käynyt ja pumppua on korjattu.

Pari viikkoa sitten pumppu teki täyden stopin. Se kaivettiin esiin tutkittavaksi - valtava esihistoriallinen möhkäle. Ostettiin uusi moottori joka on kooltaan noin viidesosa entisestä mutta kymmenen kertaa tehokkaampi. Kehitys kehittyy näköjään Intiassakin vaikkei aina uskoisi. Saimme suihkuvetemme jo samana päivänä! Vanha romu korjataan varapumpuksi, hätävaraksi jota toivottavasti ei koskaan joudu käyttämään. En todellakaan ole vakuuttunut että sitä kannattaa korjauttaa, mutta toisaalta - työvoima on halpaa ja käsityö liki ilmaista.

Puutarhakaivo on kimuraisempi juttu. Se haisee. Kaivossa on metalliristikko kantena, mutta kyllä sinne rotat, hiiret ja oravat pääsevät putoilemaan. Hajusta päätellen kaivo oli puolillaan raatoja. Katsoin kaivoon enkä nähnyt muuta kuin mustaa haisevaa hieman öljyisen näköistä vettä joka kupli epämiellyttävän näköisesti. Babu mittasi veden syvyyden yksinkertaisella kivi-naru-systeemillä ja päätyi että meillä on reilut kolme metriä vettä kaivossa. Kaikki tiesivät että kaivoon pitää laittaa "bleach"iä, onkohan se jotain superklorperoksidia tai muuta epäterveellistä myrkkyä. Ainakin se hämmästyttävästi kirkasti veden niin että näin pohjan jossa EI ollut yhtään raatoa. Hajua se ei vienyt pois. Kaivo on tyhjennettävä ja puhdistettava.

Sua lähde kaunis katselen...

Tähän päädyttiin eräänä perjantaina. Kaivon tyhjentäjän piti saapua maanantaina, ja tuli tiistaina. Kaivon tyhjentäjä ei omista pumppua vaan pumppu pitää erikseen vuokrata. Pumpun omistaja tuli samaisena tiistaiaamuna massiivisen polttomoottorin kanssa joka ei toiminut. Sen mekanismi oli kuten ruohonleikkurin tai perämoottorin. Kaksi tuntia lannevaatteeseen pukeutunut kaivon tyhjentäjä kiskoi moottorin käynnistyshihnaa kerta toisensa jälkeen ja kone ynähti sairaalloisesti. Pumpun omistajalla on kauluspaita ja suorat housut eikä hän tee muuta kuin valvoo tilannetta ja juo Anitan keittämää teetä, koska hänen hommansa on omistaa pumppu. Se on varmasti hyvin mielenkiintoinen ammatti.

Kaivomme kannen päällä vuokrattu polttomoottoripumppu jonka toiminnassa oli toivomisen varaa

Sitten porukka meni lounaalle. Siihen meni 150 rupiaa (2.5 euroa) minun kukkarostani. Ja taas tultiin takaisin kiskomaan käynnistyshihnaa. Illansuussa todettiin ettei moottori toimi ja Prabha lähti kuljettamaan polttomoottoria ja polttomoottorin omistajaa korjaamoon, minun autollani ja minun luvallani. Koska polttomoottori ei toiminut eikä kaivo tyhjentynyt, en maksanut muuta kuin tuon lounaan joka sekin oli hyvää hyvyyttäni. Turhista käynneistä ei laskuteta.

Babu, Prabha ja kaivontyhjentäjä tarkkailemassa toimimatonta pumppua. Babulla on juuri ostettu muoviämpäri jolla hädän tullen voi tyhjentää kaivon. Peltiämpäriä ("Metal is best, Madam") ei ollutkaan löytynyt lähikaupoista. Polttomoottoripumpun omistaja oli hetkeksi poistunut kaivon ääreltä.

Kului viikko ja Prabha sai vihiä sähköisestä vedentyhjennysmoottorista "very good, best. But costly."(10 euroa) jonka saisi tällä viikolla vuokrattua. Tänään sataa kaatamalla eikä kaivoa voi tyhjentää. Kaivo haisee edelleen ja puutarhammekin haisee kun sitä kastellaan. Onneksi nyt on luvattu kolmen päivän jatkuvaa sadetta, sitä luoteismonsuunia joka alkaa vallata Intian pohjois- ja länsiosat. Tännekin osuu joinain vuosina jokunen sadepäivä tähän aikaan vuodesta vaikka meidän monsuuniaika onkin vasta loppuvuodesta.

Kaikkein tyylikkäintä näissä ostopalveluissa ja tekijämiehissä on se ettei heillä ikinä ole työkaluja. Ihan alkuun meillekin suunniteltiin kaivon tyhjentämistä köyteen kiinnitetyllä ämpärillä. Minulta käytiin jo pyytämässä 500 rupiaa (7 euroa) metalliämpärin ("metal is best, madam") ja köyden ostoa varten koska talossani ei sellaisia tarvikkeita ollut, mikä aiheutti kovasti ihmetystä. Kun haluan seinään naulan, tarvitsen poraa (seinät ovat sellaista betonia ettei naulan iskeminen vasaralla onnistu), jolloin Anitha soittaa sähkömiehelle joka vuokraa poran. Poran omistaja tulee meille katsomaan kun sähkömies käyttää poraa. Ja kun joku tulee korjaamaan vuotavaa putkea, hän tulee tyhjin käsin kahden tunnin matkan päästä, tarkistaa tilanteen ja lähtee vuokraamaan tai lainaamaan sopivia työkaluja ja tulee työkalujen omistajan kanssa seuraavana päivänä hoitamaan hommansa. Tai sitä seuraavana. Tai ainakin joskus, sitten kun työkalut ovat vapaana. Kaikki tyypit kuitenkin tulevat, kaikki hommat hoituvat, joskus. Ja vain tehdystä työstä laskutetaan, ei siihen käytetystä ajasta. Intiassa ajalla ei ole arvoa.

Maalautamme sisäseinät uhkarohkeasti sinä aikana kun itse olemme lomalla. Tänään Anita kävi kysymässä minulta montakohan metriä muovia tarvitaan peittämään huonekalumme jotta hän ja Prabha voivat peittää kotimme arvokalusteet. Ihmettelin mitä ihmettä maalarifirma sitten tekee! "Painters paint, madam". Että osaakin ulkomaalainen olla tyhmä! Maalarit eivät poista sähkörasioita tai listoja tai mitään muutakaan. Maalarinteippiä ei käytetä ainakaan maalaamisen yhteydessä. Maalarit ovat ties mitä kadulta repäistyjä kodittomia jotka sutivat suitsait maalit seinään. Tulos on sen näköinen. Olen tarpeeksi vieraillut intialaisissa kodeissa tajutakseni ettei käsitys kodin kauneudesta, siisteydestä ja työn jäljestä täällä ole ihan sama kuin mihin olen tottunut ja oppinut.

Taidan sulkea silmäni ja katsoa lopputulosta sormieni läpi, silmät kohdistettuna kaukaisuuteen kuten kaikissa Bollywood-elokuvissa sankarit ja sankarittaret katsovat. Kaukaa kaikki on kaunista. Niin rumanruskea kuiva, puuton ja pelloton maa kuin roskia vellovat kadut kuin kahdessa tunnissa suditut seinätkin.

Poikkeuksellinen sää

Saimme rangaistuksemme siitä, että kehuimme Antin blogin kommenteissa miten täällä voi luottaa kauniiseen ja lämpimään ilmaan.

Lounaismonsuuni alkaa toukokuun loppupuolella, mutta se vaikuttaa lähinnä länsirannikolla, vain joitain rippeitä tulee Chennainhin saakka. Toukokuussa onkin keskimäärin vain yksi sadepäivä ja keskimääräinen sademäärä on 33 mm. Viime vuoden toukokuun ainoana sadepäivänä satoi 15 mm. Tämä toukokuu on ollut eiliseen iltaan asti suunnilleen samanlainen, mutta sitten alkoi sataa. Illalla sade oli vielä lähinnä ripottelua, mutta koveni aamuyöstä niin, että tänään on satanut puoleenpäivään mennessä 102 mm. Aika paljon verrattuna siihen, että eiliseen mennessä oli satanut yhteensä 18 mm.

Lämpötila on samalla pudonnut  24 asteeseen. Tämä ei ehkä kuulosta ihan kamalalta, mutta kun ilmankosteus on 96% niin tainoa konsti talon pitämiseksi kohtuullisen kuivana on pitää ilmastointia ainakin muutama aste ulkoilmaa kylmemmällä.

Linkki Chennain paikallissäähän.

Intian eläimistö

Kommentoidessani Pian blogia löysin itsessäni piilevän ornitologin. Tein lajimäärityksen yhdelle linnulle. Lisäksi olin melkein varma siitä, että toinen tehdasalueella yleinen lintu kuuluu varisten heimoon ja sukuun. Tästä rohkaistuneena päätin laajentaa harrastusta yleiseen eläintieteeseen. Miksipä tyytyisin pelkkiin lintuihin kun maailma on pullollaan muitakin elukoita. Kirjoittaako kirja, kirjoitussarja vai pelkkä blogi? Katsotaan mitä tästä kehkeytyy.

Linnusto

Kuten kerroin Pian blogikommenteissa, tehdasalueellamme on runsaasti lehmähaikaroita (cattle egret, bubulcus ibis coromandus). Ne ovat kauniin valkoisia, siroja lintuja, jotka tepastelevat nurmikoillamme etenkin aamuisin syömässä hyönteisiä tai matoja tai mitä sitten löytävätkään. Viime aikoina osa linnuista on ollut pään ja kaulan ja osin selänkin alueela ruosteenvärisiä. Luulin ensin, että ne ovat likaantuneet tonkiessaan sadevesiojiamme, mutta tuo värinmuutos taitaakin kuulua pesimäaikaan. Samalla selvisi, että nämä linnut eivät muutakaan kesäksi pohjoiseen.

Tehdasalueella on lisäksi runsaasti jotain mustia varislintuja. Niitä on usein työhuoneeni ikkunalaudalla rähisemässä omalle peilikuvalleen. Yritin ottaa selvää mitä ne ovat, mutta en onnistunut. Näyttävät muuten variksilta, mutta kuvissa varikset (intialaisetkin) ovat aina selvästi harmaa-mustia kun nämä ovat ihan kokomustia. Masennuin tästä lajinmäärittelyn epäonnistumisesta joten eläintieteellien merkkiteos jää tekemättä.

 
Himalajalla oli samanlaisia varislintuja

Kotona on lähinnä samoja variksen näköisiä rumia (Pirkon kommentti, minusta ne oat mustuudessaan oikein komeita) lintuja mutta jostain meille kuuluu linnunlaulua, tuskin ne varikset niin kauniisti laulavat. Kovin sirkutus on kyllä oravista lähtöisin. Pitkään luulimme sitä lintujen kovaääniseksi rähinäksi.

Kanoja tapaa tepastelemassa kaduilla ja kujilla, niitä roikkuu mopon kyydissä ja myyntikojujen kojun räystäältä.

Pulskia kanoja jalkakäytävällä

Haukat taitavat olla yleisiä kaikissa Suomea eteläisemmissä maissa

Pienet (alle 10 cm) pöllöt seurasivat renkaanvaihtoa jeeppisafarilla Rajastanissa

Riikinkukko on kansallislintu

 

 
Tämä kaunis lintu kuuluu kasvikuntaan (kingfisher flower)

Nisäkkäät

Lehmiä vähän joka puolella, joskus jopa laitumella. Kyyniset ekspatit “tietävät”, että ne ovat moottoritien keskikaistalla jossa ei ole ruohonkorttakaan vain siksi, että omistaja on vienyt ne sinne ja toivoo niiden jäävän auton alle jolloin voi saada muhkeat korvaukset. Paikalliset kiistävät teorian. Vaikka naudanlihaa ei juuri ole saatavilla, ovat lehmät muuten hyötyeläimiä. Intia on maailman suurin maidontuottajamaa ja myös nahkateollisuus on merkittävää.

 
Pieni patsasasetelma joka ostettiin kotiimme – vallaton Krishna-jumala on työntänyt vasikan pois saadakseen itse makoisan maidon. Vaaleansinisen Krishnan äiti toruu sormi pystyssä hulivilipoikaansa. Krishna on tärkein Shiva-jumalan ilmentymä.

 
Jätteidenkierrätystä intialaisittain. Toivon että lehmillä on älyä syödä vain terveellinen osa jätteistä.

 
Lehmiä näkee toisinaan ihan järkevissä paikoissa…

 
… mutta useimmiten vähemmän järkevissä

Vesipuhveleita käytetään vetojuhtina ja maidon tuotantoon.

 
Päivällä vesipuhveleita saattaa nähdä jopa niitylla. Illalla ne löntystelevät pitkinä jonoina maanteillä matkalla kylpemään mutalammikossa.

Olemme nähneet lampaita vain muutaman kerran. Sen sijaan vuohia on sekä kaupunkialueella että maaseudulla.

Intiaksi “mutton” tarkoittaa vuohen- eikä lampaanlihaa kuten englanniksi. Jos pystyt kuvittelemaan kuvan vuohen lautasella, voit ymmärtää miksi mutton-ruuissa on lähinnä vain luita

Elefantteja on koko maassa, mutta meidän seuduilla olemme nähneet niitä vain Pondicherryssä. Kuvat ovat Rajasthanin osavaltiosta ja ne kaksi kuvaa missä Antti ja Pia ihmettelevät samaa elefanttipäisen Ganesh-jumalan temppelin elefanttia ovat Pondicherrystä.

Kameleita käytetään etenkin pohjoisemmassa sekä ratsuina että vetojuhtina, valjastettuna kuormarattaiden eteen.

Ratsastusretkellä Rajastanissa

Hevosia näkyy oikeastaan ihmeen paljon. Niitä käytetään kamelien ja härkien tapaan kuormarattaiden vetämiseen. Kaikissa turistipaikoissa on myös mahdollisuus kaakilla ratsastamiseen.

Hevosia matkalla töihin. Toki on myös jaloja ratsuja kuten Madras Riding Schoolissa ja nopealiikkeisiä Poolo-hevosia. Chennaissa ei enää ole poolojoukkuetta, mutta peli on hyvin suosittu Delhin ja Mumbain seuduilla.

Kuormamuuleja

Onneksi kotipihallamme on kissoja! Chennain rotat kuuluisia siitä, että ne ovat kissaa suurempia joten kissan läsnäolo tarkoittaa, että rotta ei ole syönyt kissaa. Kissasta ei nyt löytynyt kuvaa.

Kulkukoirat ovat Intian näkyvin eläinlaji.

Kapisia ja vähemmän kapisia koiria on joka paikassa. Ihmisillä on myös lemmikkikoiria joita ulkoilutetaan ihan normaalisti. Tosin kukaan ei kulje pussin kanssa jätöksiä keräten. Kulkukoiran ottaminen lemmikiksi on myös yleistä.

Villejä nisäkkäitä

Kauriita tms aavikolla Rajastanin osavaltiossa

  
Apinoita olemme nähneet etenkin Hill Station-matkoilla tavattoman paljon. Ne viihtyvät myös hyvin yliopistojen puistomaisilla kampusalueilla Chennaissa.

Oravat täällä ovat omituinen risteytys pienestä lyhythäntäisestä maaoravasta ja pitkähäntäisestä suomalaisoravasta. Ne ovat suomalaisoravaa pienempiä ja kuonoltaan samanlaisia mutta häntä on pitkä ja laihakarvainen ja väritys on kuin maaoravan, siis sellainen Tiku ja Taku-tyyppinen.

Rikki-tikki-tavia emme ole tavanneet mutta kyllä niitä täällä on. Nehän ovat niitä mungoja jotka syövät käärmeitä.

Hyönteiset

Torakoita olemme tavanneet jossain hotellin kylppärissä, ei koskaan kotona. Ilmeisesti kaikissa viemäriaukoissa pidettävät koipallot (naftaliinia) tehoavat?

Kärpäsiä on jokunen mutta missään ei ole yhtä paljon kuin aamiaispöydässä kesämökillä. Ihmeellistä miten Suomessa on kärpäsiä enemmän kuin muualla. Manauksessa kärpäsiä ei oikeastaan ollut lainkaan.

Hyttyisiä on useita lajeja, mutta ei sitä ilkeästi inisevää laatua jota tapaa Suomessa. Useimmiten niitä ei ole yhtä paljon kuin Suomessa. Joskus sattuu että hyttysiä on salakavalasti pöydän alla ja seuraavana päivänä huomaa että nilkat ovat täynnä punaisia pikkupaukamia. Hyttyset ovat sikäli ilkeitä, että täällä on malariaa ja dengueta ja muita kovin ilkeitä sairauksia. Meillä on joka huoneessa stöpselissä vähintään yksi hyttysmyrkky, kuten kuvasta näkyy. Hiljalleen haihtuvalla nestemäisellä myrkyllä ei tunnu olevan mitään vaikutusta hyttysiin. Tai mistä sen tietää, ehkä niitä olisi muuten enemmän, ehkä jäljelle jääneet ovat jotain supermutanttihyttysiä? Myrkky on prallethriiniä joka on jonkinlainen hermomyrkky mutta intialaisten standardien mukaan se ei vaikuta lainkaan ihmisiin. Aika näyttää… AllOut-myrkyt ovat meillä joka yö päällä.

Muita hyönteisiä ei juuri ole näkynyt eikä kuulunut. Samoin kuin Brasiliassa, pikkiriikkisiä muurahaisia ilmaantuu mustanaan jos jättää pöydälle jotain niille maistuvaa (parasta on yhdistelmä makeaa ja rasvaista – pikkumurkut ymmärtävät ravintoarvojen päälle). Murkut hakeutuvat jauhoihin ja muroihin jos ne ovat avoimessa astiassa tai pussissa. Siksi kaikki ruokatavarat ovat tiiviisti suljetuissa purkeissa. Silloin tällöin on isojen muurahaisten kausi. Niitä voi näkyä keittiön pöydällä kymmenkuntakin kerralla. Ne ovat todella vikkeliä ja vaikuttavat täysin harmittomilta.

Matelijat

 
Yhtenä iltana huomasimme pikkuisen sammakon ikkunassa kurkkimassa olohuoneeseemme

Kengännauhan näköinen käärme löytyi pihaltamme mutta siitä on juttu toisaalla. Kuvaa ei tähän hätään löytynyt.

Asuinalueilla kobria joko on tai ei ole, mistä sen tietää. Juuri muutettuamme taloomme sellainen kuulema oli talon nurkalla. Voi olla että joku kaipasi lisärahaa ja käärmeenmetsästäjä kutsuttiin vain sen vuoksi pihaamme. Mutta kyllä sekin episodi oli pari euron arvoinen näytös.

Tehtaalla oli oikea kobra.

Geckoja – nämä ovat veikeitä pikkuotuksia. Ne ovat hiljaisia ja arkoja, kuin hattivatit. Ne vipeltävät kovaa vauhtia seinää pitkin ilmastointilaitteen tai verhon taakse piiloon ja syövät hyttysiä. Joskus aamulla pelästyn kun menen keittiöön ja lavuaarista viuhahtaa pieni gekko karkuun. Lavuaarin viemäristä pöllähtää hyttysiä kun laittaa veden valumaan.

  

Jos vaan voisi itse ajaa...

On totta että monissa asioissa autonkuljettaja on suureksi avuksi. Kuski voi viedä pyykkejä pesulaan, hakea tavaroita jotka odottavat jossain liikkeessä noutamista, käydä ostamassa laatikollisen - siis 12litran purkkia - iskukuumennettua maitoa. Voin mennä huoleti paikkoihin ilman että on tarpeen etsiä parkkipaikkaa, voimme illalla istua ravintolassa ja juoda vaikka pää täyteen viiniä eikä tarvitse miettiä promilleja. Viimemainittu ilo on meille kyllä yhtä tyhjän kanssa - intialainen viini on suorastaan kamalaa eikä Intian ilmastossa alkoholi muutenkaan meille maistu.

Miinuspuolella on epämääräinen itsenäisyyden menetys. Intia on oikeasti yhteisöllinen maa ja intialaiset ovat tottuneet ihmisten läheisyyteen. On perinteisesti asuttu suurten sukujen ja laajennetun perheen kanssa yhteisissä tiloissa ja se koetaan normaaliksi. Me asumme kahdestaan hyvin väljästi mutta olemme melko hyvin tottuneet siihen että mikään mitä teemme, ei pysy salassa. Paitsi kaikki se mitä puhumme suomeksi. On todellinen onni osata kieli jota niin harva ymmärtää! Olen nytkin kotona mutten ole yksin - Anita on puuhailemassa sisällä, Vanilla kerää roskia ulkona, vartija istuu talon nurkassa ja autonkuljettaja pesee autoa. Jos haluan lähteä liikkeelle, kerron autonkuljettajalle minne menen. Elämästä on tullut väkisinkin suunnitelmallisempaa eikä se välttämättä ole helpompaa.
- Tarvitsenko autoa - siis kuskia - enää tänä iltana, menenkö jonnekin... en usko. Lähteköön kotiin, mitä se tuossa talon nurkilla roikkumassa ja jaarittelemassa vartijan kanssa. "Tule huomenna kello 8.30". -
Kuskin työaika on ympärivuorokautinen vaikka käytännössä se ei ole niin. Mutta jos päästän Prabhan kotiin, hänen kotimatkansa kestää 45 minuuttia ja jos yllättäen haluankin piipahtaa vaikka kauppaan, joudun odottamaan tuon saman ajan että Prabha ajaa mopollaan meille ja vie minut kauppaan. On parempi suunnitella päivän ohjelma ja tietää mitä tekee, homma jossa en todellakaan ole hyvä ja johon en ole koskaan tottunut.

Niin Amerikassa kuin Brasiliassakin nautin eniten siitä että hetken mielijohteesta lähdin pois, ajoin jonnekin, vain pois kotoa ja olin yksin. Soitin musiikkia kovalla ja lauloin ääneen. Samoin Suomessa. Täällä en tosiaankaan kailota Tapsa Rautavaaraa tai Holvikirkkoa istuessani takapenkillä Prabhan tai Babun kyydissä. Lisäksi Suomessa on se ylellisyys että voin kotoani kävellä minne vain, koska vain eikä kenenkään tarvitse tietää missä olen ja minne menen. Olen ihan vilpittömästi aito karikatyyrisuomalainen - suomalainen erakko.

Päädyin lopultakin aloittamaan ratsastusharrastuksen Madras Riding Clubissa. Logistinen ongelma on tähän asti ollut kuljetus. Tunnit on aamulla kello 5-7 ja sen jälkeen on käytävä suihkussa. Ratsastus on Mikon työpaikan suuntaan eikä Mikon olisi järkeä ajella edestakaisin aamuvarhaisella. Nyt kun on kaksi autoa, Mikko voi jatkaa matkaa ja minä palaan kotiin omalla kyydilläni. Tosin Mikko aloittaa vasta heinäkuussa koska kuukausimaksun joutuu maksamaan kuten asunnon vuokran vaikkei kävisi kertaakaan ratsastamassa kuukauden aikana - olemme koko kesäkuun pois. Kävin eilen ja tänään aamulla katsomassa tunteja ja tapaamassa tallin omistajaa. Ihmiset vaikuttivat kivoilta, talli on ihan kelvollinen vaikkei ratsastuksen taso ole sitä mitä se vaikka Manauksessa oli. Aikamoisia tumpeloita oli siinä parhaimpienkin ryhmässä. Lähdin eilen kotoa kello 6 ja tänään kello 5. Heräsin, söin nopean aamupalan ja olin valmis matkaan.

Ratsastuksestani nousi yllättäen suuri haloo. Eilen Babu pulputti minulle pitkään Prabhan aamiaisesta tai lähinnä siitä että Prabha jää ilman aamiaista. Kieltämättä tämä kuulostaa hauskalta, mutta oikeastaan minua ärsytti. Mitä kuskin aamiaiset minun harrastukseeni kuuluu?

Nyt aamulla ajoin Prabhan kyydissä pois tallilta ja kysyin onko jotain ongelmaa.
- "Voi kyllä. Ensinnäkin taloudellinen ongelma ja toiseksi terveydellinen ongelma. Tänään lähdin kotoa kello 4.45. eikä aamiainen eikä lounas ollut valmiina mukaan otettavaksi joten joudun menemään kuppilaan ja se maksaa 100 rupiaa päivässä. Jos madam käy ratsastamassa kuutena päivänä viikossa, kuukaudessa ruokani maksaa 2400 rupiaa ja se on paljon. Ja vaimoni tekemä ruoka on paljon terveellisempää kuin muu ruoka"

Prabha on 33 vuotias, jolla on pitkälle edennyt tamilivatsan alkukumpu, kohonnut verenpaine ja sokerit siinä rajoilla. Prabha kertoi olleensa laiha poika ennen naimisiinmenoa. Näen hyvin miten vaimon laittamat rasvaiset chapati-leivät ja valtavat määrät valkoista riisiä kastikkeineen, idli-riisikakut ja muut herkut maistuvat Prabhalle. Ymmärrän hyvin rahanmenetyksen mutta en tosiaan ymmärrä miten tässä pelataan terveydellä. Voisin paasata Prabhalle ja Babulle ja Hemanthalle ja vaikka kelle intialaiselle terveellisestä ruoasta mutta eihän minua uskota. Jokainen ulkomaalainen lihoo Intiassa kunnes tekevät päätöksen syödä intialaista ruokaa kohteliaisuudesta vain kun sitä tarjotaan. On ihan sama onko vegetaristi tai lihansyöjä Intiassa, kaikki lihovat.

Mikäli oikein käsitin, rouva pääsee ratsastamaan siten että Babu vie rouvan tallille ja ajaa takaisin meille kotiin ja vie herran tehtaalle. Tehtaalla kaikille tarjotaan aamiainen joka on sellainen saavutettu etu että Babu luultavasti ajaa mieluummin jopa ylinopeutta kuin luopuu yhdestäkään idlistä. Aamun kuluessa sitten jossain vaiheessa Prabha tulee hakemaan rouvan tallilta kunhan hänen vaimonsa on valmistanut ja pakannut aamiaisen ja lounaan eväslaatikoihin. Kaikkihan täällä kulkevat metallisten eväspurkkien kanssa töihin koska kaikkien kotona valmistetaan maailman paras riisi ja sambar ja dal ja muut mössöt.

Sen sijaan että yksinkertaisesti heräisin, haukkaisin pikaisesti tuoremehu-jugurtti-mysliaamiaiseni , hyppäisin omaan autooni ja itse hurauttaisin 15 minuutissa tallille, ratsastaisin ja ajaisin takaisin kotiin suihkuun, nyt valjastetaan touhuun kaksi kuskia ja toisen kuskin vaimo.

Tämä on sitä arkipäivän ylellisyyttä jota ulkomaalainen ei todellakaan kaipaisi.

Puutarhan antimia

Toinen pihamme kookospalmuista

Joskus kuukausi sitten Anita kertoi että puutarhamme banaanit on varastettu. Tihrustin silloin banaanipuuhumme - anteeksi puurunkoiseen banaaniruohoon - enkä nähnyt banaaneja. Käytimme Mikon kanssa yhden illan merkillistä banaanivarkautta pohtien. Meillä kasvoi vain yksi banaaniterttu vaikka banaani on varsin yleinen kasvi näillä seuduin. Banaani on halpa hedelmä jota saa ympäri vuoden niin että sen arvostus on melkein negatiivinen. Että kyllä pitää olla epätoivoinen se varas joka kiipesi muurimme ylitse ja nyhti mukaansa ainoan banaaniterttumme kun vaikka naapurillamme niitä on yllin kyllin. Naapuri on kuulopuheiden mukaan Chennain ylin poliisiviranomainen joten voi tietenkin olla että hänen banaaninsa jää ihan kunnioituksesta rauhaan. Maalaisjärjellä ajatellen myöskään poliisiviskaalista 10 metrin etäisyydellä olevat naapurin hedelmät eivät voi olla houkuttelevia, etenkään raakoina. Mutta, kuten aina toteamme, tätä maata on mahdoton ymmärtää ja järjellä selittää.

Sitten yhtenä päivänä Mikon istuessa yläterassilla, banaaniterttu oli paikallaan. Ei se minnekään ollut kadonnut. Kasvanut vain korkeammalle.

Tässä on vuoden banaanisatomme kypsymässä. Tehoviljelijöiksi meistä ei ole, tuotamme banaania suunnilleen saman verran kuin Somerniemen mökiltä saadaan omenoita.

Toisella puolella taloa meillä on yksi vehreä suuri mangopuu joka näyttää notkuvan vihreitä kivikovia mangoja. Vielä ei ole sadonkorjuun aika. Viime vuonna saimme aika kasan kirpeitä mangoja jotka olivat parhaimmillaan kuivattuna. Ikävä kyllä ne eivät ole suosituinta makeata lajiketta Alphonsoa tai muutakaan keltaista mehukasta laatua.

Tämä vuosi on yleisesti huono mangovuosi, mutta meidän puussa niitä on satoja. Voimme varmasti laittaa osan myyntiin, se on ihan yleinen tapa. Koju pystyyn ja myydään vaikka 20 tomaattia jotka on jostain saatu tai löydetty tai varastettu. Seuraavana päivänä samaa kojua ei enää ole.

Kookospähkinät ovat minusta aivan valmiita, mutta niiden keruuaika on alkuvuodesta. Ja se banaaniterttu on edelleen hyvin vihreä. Banaanilajikkeita on varmasti melkein sata, on tuttuja keltaisia, hauskoja punaisia, kummallisia ruskeita mädän banaanin näköisiä, raa'an näköisiä vihreitä ja kaikkia värejä kaiken kokoisina. Paras kysyä Moorthyltä, puutarhurilta, koska voimme herkutella oman pihan banaaneilla. Moorthy hoitaa myös mangojen ja kookospähkinöiden keruun. Tai siis hommaa paikalle jonkun joka kerää sadon. Täällä jokainen tuntuu palkkaavan jonkun hoitamaan asioita. Joskus tuntuu ettei kukaan tee mitään vaan kaikki siirtävät hommat seuraavalle ja taas seuraavalle ja seuraavalle. Ihan niinkuin minäkin teen.

Kaikki eivät olleet joutilaita tänään polttavan kuumana lauantaina. Mikko pesi suihkuverhonsa pesukoneessa ja ripustaa tässä ne kattoterassille kuivumaan.

Olimme lounaalla ulkoilmaravintolassa, istuimme aurinkovarjon alla ja propeli pyöritti vauhdilla ilmaa. Mutta oli niin kuuma että tuli hiki syödessä. Niin hiki ettemme ottaneet edes jäätelöä jälkiruoaksi vaan poistuimme pikaisesti ilmastoituun autoomme.