Mikkoko asialla?

Näköjään Mikko on käyttänyt tietokonettani kun viimeiset blogit näyttävät kaikki olevan Mikon käsialaa. Eihän se tietenkään niin ole. Paitsi onhan se yksi missä on vain kuva ja puolikas lause, se on Mikon tekele. En tarkoita että Mikon jutut olisivat huonoja, minun puolestani Mikko saisi kertoa ilahduttavia tarinoita paljon enemmän, mutta kukin kirjoittakoot omalla nimellään.

Chennain rannoilla ei näy uimareita…

… ja ehkä ihan hyvä niin.

Ihan ulalla

Blogi on ollut seisahtaneessa vaiheessa viime päivinä johtuen bloggaajan mielialasta.

Helmikuussa sovin Hand in Hand-organisaation kanssa aloittavani rahankerjääjänä tai hienommin fundraising-työssä. Tapasin kaikki tärkeät ihmiset Percy Barnevikia lukuunottamatta ja olin valtavan innostunut. Vapaaehtoistyö tietenkin. Tarkoitus oli kiertää Intian kansainväliset firmat ja etenkin Chennain Overseas Women’s Clubin kautta tutustua paikallisten ekspattien firmoihin ja kertoa mahdollisuudesta osallistua Hand in Handin tukemiseen. Sosiaalinen työ kuuluu käytännössä pakollisena intialaisten firmojen budjettiin. Fordilla on esimerkiksi oma sairaala köyhille, joillakin on kouluja slummilapsille, annetaan rahaa OWC:n naisille jotka ylläpitävät orpokotia ja vanhainkotia ja tukevat joitain muita yhdistyksiä. Upporikkailla intialaisilla on omia yrityksiä ja rahastoja joilla ylläpitävät useimmiten kouluja. Julkisia kouluja toki on, mutta monella seudulla ongelma on opettajien saatavuus. Useimpina päivinä opettajaa ei vain kuulu kouluun. Sama juttu maaseudun sairaaloiden ja klinikoiden suhteen – sinne ei saada lääkäreitä eikä oikein hoitajiakaan ja jos joku tulee, pätevyys ja osaaminen on kyseenalaista.

Hand in Hand on paneutunut hyvin kunnianhimoisesti ja silti omat rajat tuntien muutaman valitun alueen avustamiseen. Tai sanotaan “avustamaan ihmisiä avustamaan itseään”. Tulokset ovat olleet hyviä vaikka paremmaksi voi aina mennä. Lasten ja naisten koulutus, naisten self-help-ryhmät joissa tukevat ja auttavat toinen toisiaan tuntien ihan pelkästään tällä saavansa jonkinlaisen arvon ja aseman miestensä silmissä, naisten perustamat pienyritykset mikrolainan turvin (vaikka 15 euron laina lehmän ostoon jolla pääsee alkuun maitotuotteiden myynnissä), kylien siisteyden kohentaminen (joka on varsin toivoton tehtävä), hygienian parantaminen. Esimerkiksi rakennetaan se ensimmäinen ekohuussi kylään ja opetetaan vessan idea – että vessassakäynti ei ole epähygieenistä tai likaista vaan päinvastoin, vessan käyttö vähentää lasten ripulikuolleisuutta kun ei tautia levitetä joka pellolla ja kujankulmassa kykkimällä. Tai hankitaan vedenpuhdistuslaitteisto ja opetetaan että se on tästä lähtien ainoa vesi jota kylässä saa juoda. Ja tietenkin tehdään työtä jotta saadaan avoklinikat ja jonkinlainen leikkaussali hätäkeisarinleikkauksia varten äitiyskuolleisuuden vähentämiseksi ja kannustetaan myös rahallisella kompensaatiolla kelvollisia lääkäreitä ja hoitajia pysymään työssä.

Olin onnellinen ratkaisustani, kerroin Mehtassa päätöksestäni ja lähdin SUomeen. Kun tulin takaisin, Sam tarjosi täysin uutta työtä – rakennetaan yhdessä suuren intialaisen koulutusfirman, Everonnin, kanssa lääketieteellinen college jonka kautta saadaan Intiaan kipeästi kaivattua lääkäri- ja hoitajatyövoimaa. Sam on loistava ylipuhumaan ja minä ole heikko luonne – lupauduin hommaan. Tosin halusin virallisen statuksen, työluvan ja palkan johon kaikkeen suostuttiin. Aloitin homman viikko sitten ja tänään irtisanouduin.

Haihattelija? Niin kai. Siksí blogi on ollut hiljaa. En ole nukkunut öitä ja jatkuvasti mielessä pyörii mikä on minusta oikein ja hyvää ja milloin olen onnellinen. Ongelma on se etten koskaan ole onnellinen, mutta edes lähelle sitä.

Koulutushomma alkaa nollasta. Sehän on vain mielenkiintoista. Mutta hyvin pian tajusin joutuneeni intialaisen firman ilmapiiriin ja sen toimintatapoihin. Mehtassa olin ollut palkaton työntekijä ja saatoin hyvin sanoa mitä teen ja mitä en halua tehdä. Intiassa uskotaan julkiseen mollaamiseen ja ojentamiseen Jos joku ei ole tehnyt hommaansa hyvin , se kailotetaan kovaan ääneen koko porukan kuullen – se saa kuulema kaikki parantamaan tulostaan… onkohan “toveripainostus” sama kuin “peer pressure”? Tällainen istuu mahdollisimman kauas skandinaavisesta pehmeästä linjasta ja erittäin kauas täysin itsenäiseen työskentelyyn ja itsenäisiin päätöksiin koulutetun suomalaisen lääkärin ajatusmaailmaan. Viikon ajan olen pähkäillyt ja miettinyt ja päädyin eilen siihen etten a) usko hommaan, b) en ole oikea henkilö siihen ja c) vaikka saisin itseni hyvin suggeroitua uskomaan hommaan, en olisi onnellinen.

Kerroin tämän tänään Samille. Meitä on tällä hetkellä tiimissä vain Sam, yksi kardiologi joka tuli Mumbaista ja minä, lisäksi yksi assistentti. Suorastaan riitelimme Samin kanssa ja lopputulos? Asiaa vieläkään päätetty! Sam halusi minun miettivän asiaa.

Lähdin kotiin ja nyt olen vain miettinyt, taas kerran. Päätä särkee eikä ole ruokahalua. Olen alakuloinen ja harmissani, äkäinen. Odotan vain että pääsen parin tunnin kuluttua aerobiciin tyhjentämään pääni ikävistä ajatuksista. Kaikki johtuu vain siitä että olen niin kiltti. En usko että minua on siten kasvatettu, olen aina ollut sellainen. Lupaudun helposti kaikkeen ja on vaikea sanoa ei, vaikka tiedän jo sanoessani “kyllä, tottakai” että oikeasti minä tarkoitan sillä “ei missään nimessä”.

Jumpassa

Kun sain oman auton, aloitin klubilla aerobicin. Se on pyörinyt siellä koko ajan kolme kertaa viikossa mutta ilman autoa en ole päässyt sinne ajoissa – Mikko kun on ollut hakemassa minua sairaalasta vasta kuuden maissa ja jumppa alkaa 17.30. Olemme silti harrastaneet koko ajan jotain kuntoilua. Alkuun kävimme kuntosalilla Mikon kanssa mutta se jäi kun rupesimme uimaan. Uiminen on kuitenkin kamalan tylsää joten auto tuli tarpeeseen tältäkin kannalta. Virkeä aerobic pomppimisineen ja älyttömine askelkuvioineen on hauskempaa ja sosiaalisempaa. Onneksi niitä askelkuvioita ei ole paljon koska tilaa on sen verran vähän että jos joku pomppii täysillä väärään suuntaan, siitä aiheutuu vaaraa koko porukalle.

Aerobic on aina hikistä hommaa. Vaikka klubi on kaikessa eksklusiiviudessaan vanha ja rähjäinen ja remontissa kaiken lisäksi, salilla on ilmastointi. Eilen se ei toiminut. Ei se mitään, jumppa pyörähti käyntiin – nopeammin, korkeammalle, kädet mukaan, voimaa potkuihin, vielä jaksat 8 punnerrusta… ja vielä toiset 8! Katon propelit pyöritti sisäilmaa, ikkunat ja parvekkeen ovi olivat apposellaan. 37C asteen ulkoilma oli ihanan vilvoittava, parvekkeella oli pakko käydä välillä hengittämässä raitista ilmaa. Ensimmäistä kertaa pidin Chennain ilmaa raikkaana – ja vielä kuumimpaan vuodenaikaan! Klubihan on joen rannassa ja nyt kuumaan aikaan kun vesi on matalalla, se haisee. Sekin tuntui ihan hyvältä. Toihan se samalla vilvoittavan löyhähdyksen mereltä.

Klubi on niitä paikkoja joissa tapaa reippaita intialaisia jotka ovat hyvässä kunnossa ja normaalipainoisia. Ketään säästämätön aerobic Madras-klubin saunamaisessa jumppasalissa oli kaikessa järjettömyydessään todella hauskaa.

Ei lääkäriksi Intiassa…

Anithalla todettiin sokeritauti kun olin Suomessa. Mikko löysi kotiin tullessaan lapun pöydältä että Anitha on sairaalassa, sokerit ovat kivunneet kaksikertaisiin lukuihin normaaliarvoon verrattuna. Kolmen päivän kuluttua Anitha tuli takaisin töihin, mutta oli sen verran heikko että juuri koulunsa lopettanut tytär oli apuna. Suunnilleen samaan aikaan kuin Suomessa oli ylioppilaskirjoitukset, intialaisia koulunsa päättäviä hiostettiin Board Exameissa. Ylioppilaskirjoitukset ovat silkkaa laulua ja leikkiä intialaiseen systeemiin verrattuna ja tässä en todellakaan liioittele. Jo se että selviää hengissä intialaisen koulun läpi on minusta kunnioitettavaa. Koulussa kun ei ole tarkoituskaan olla hauskaa eikä kesälomalla kuulu tehdä muuta kuin opiskella seuraavan vuoden aineita tai olla ydinfysiikan kurssilla. Jos vanhemmat antavat luvan ottaa kuukauden kesäloman keveästi, voi olla kesäkurssilla kirjoittamassa esseitä tarkoin valikoidusta klassisesta kirjallisuudesta.

Intialainen koulujärjestelmä tuottaa ihmisiä joilla on hämmästyttävä taito oppia asioita ulkoa ja jotka tarvitsevat selvät kaavat ja säännöt joiden mukaan toimitaan. Haastattelin sairaalan markkinointiin yhtä 24 vuotiasta tyttöä jolla oli Bachelor-tutkinto insinööritieteistä ja MBA-tutkinto markkinoinnista ja operaatioista. CV:ssä tyttö oli kuvannut itseään innovatiiviseksi ja iloiseksi tiimityöntekijäksi. Yksikään intialainen ei koulunsa päätettyään ole tehnyt päivääkään tiimityötä eikä innovatiivisuuteen kannusta kukaan. En tiedä mistä tämä tyttö minulle ilmaantui. Olin sanoutunut irti jo sairaalan hommista eikä minua kiinnostanut millainen porukka jatkossa sairaalaa brändää.Silti sulkeuduin synkeän näköisen tytön kanssa erilliseen kopperoon haastattelemaan häntä. En tuntenut ainuttakaan koulua joita hän oli käynyt mutta kaikki oli varmasti Chennain parhaita ja tytön ranking oli aina yli 90%. Minä olen luultavasti Mehtan ainoa työntekijä joka ei ole kuulunut koulunsa parhaimpaan kymmenykseen. Lääkiksessä kuuluin kurssini alimpaan kymmenykseen. Siksi minusta kai tuli niin potilatteni rakastama lääkäri että oli pakko ryhtyä tekemään jotain muuta – oikeasti, huomasin että aloin tulla liian tärkeäksi potilaille. Mummot kysyivät neuvoja lasten avioeroihin ja asuntokauppoihin. No jaa. Eihän siitä haastattelusta tullut mitään. Tyttö paukutti kaiken liukuhihnalta ja kun yritin raapia vakavaa julkisivua ja päästä juttelemaan ihan normaalisti, tämä toiveikas työnhakija tuijotti minua kuolemanvakavasti tyhjä katse silmissään mitään sanomatta kuten vain intialainen osaa. Laitoin tytön eteenpäin HR:lle todeten että minusta hän ei sovi markkinointiin mutta koska en ole intialainen, en pysty arviomaan hänen kyvykkyyttään. Kun seuraavan kerran menen sairaalaan, olen varma että tuo hilpeä tiimityöntekijä on siellä vihkonsa ja lyijykynänsä kanssa tekemässä selkä suorana muistiinpanoja.

Anithakin on käynyt koulunsa loppuun. Anithalle annettiin julmetut sokeritautilääkkeet, sellaiset kaksoisrohdot joilla tavallinen suomalainen sokeritautinen tuupertuisi tuossa tuokiossa. No, niin teki Anithakin. Tiistaina Anitha kertoi pyörtyneensä heti kotiin päästyään ja mies oli kiikuttanut sairaalaan. Matala verensokeri. Ystävällisesti kehoitin Anithaa pitämään karamellipatukkaa, makeista, keksiä tai hedelmää aina käsilaukussa jos sattuu tulemaan huimaava olo. Anitha tuijotti minua kuin vain intialainen voi tuijottaa ja sanoi “en voi syödä sokeria, minulla on sokeritauti”. Sanoin “jos huimaa pahasti niin verensokeri on matala ja silloin on saatava nopeasti sokeria, sen vuoksi käsilaukussa on aina oltava jotain suuhunpantavaa”. Taas ilmeetöntä tuijotusta “minulla on sokeritauti. En voi syödä banaania enkä mangoa, mutta voin syödä yhden appelsiinin tai omenan kaksi kertaa viikossa. Voin syödä riisiä dalin kanssa lounaaksi ja aamiaiseksi dosa tai idli dalin kanssa. En minä voi syödä keksiä tai karamellia tai mitään makeata.”

Yritin puolisen tuntia selittää hypoglykemian vaaroja Anithalle joka tuli ilmeisen vakuuttuneeksi länsimaisten lääkäreiden kelvottomuudesta. Yrittää syöttää sokeria sokeritautiselle! Intialaisen tyhjä katse rävähtämättömin silmin on häkellyttävä. Puhun ja puhun mutten usko minkään menevän läpi. Yhtään nyökkäystä tai ymmärtävää ynähdystä ei tule. Enhän minä ole vastuussa Anithan hoidosta. Kun Anitha seuraavan kerran tuupertuu syömänsä lääkeröykkiön seurauksena, toivottavasti se tapahtuu taas hänen kotonaan. Anitha saisi minun hoidossani paniikkihäiriön hypoglykemian lisäksi.

Helleaalto

Hesarissa näkyi tänään kerrottavan poikkeuksellisesta kuumuudesta etenkin Intian pohjoisosissa. Delhin seuduilla lämpötila heitteleekin vuodenaikojen mukaan niin että talviöisin tarvittaisiin lämmitystä jota ei ole edes viiden tähden hotelleissa. Kesällä on taas tappavan kuumaa.

Chennai on aina maltillisempi, kaikessa. Paikalliset valittavat aina kuumuutta ja yleisesti todetaan että täällä on neljä vuodenaikaa "Hot", "Hot", "Hotter", "Monsoon". Elämme nyt tuota "Hotter"-aikaa. Emme yllä Rajasthanin 47C kuumuuteen, mutta tänään olin läkähtyä kun kävin Amethyst-kahvilan terassilla tuuletuspropelin alla lounaalla. Oli kuumempaa kuin koskaan. Meillä ei ole lämpömittaria koska sillä ei tekisi yhtään mitään eikä katukuvassakaan ole lämpömittareita, samasta syystä. Kun on aina joko kuuma tai kuumempaa, ei sillä niin hirveästi väliä ole. Netistä katsoin että täällä on 39C. En ole varma. Koskaan ei ole tuntunut niin kuumalta.

Tietenkin asiaan vaikuttaa pukeutuminen. On korrektia pukeutua peittävästi ja minäkin tulin sairaalasta jossa pidetään ilmastointia päällä. Kuumissa maissa on tapana pitää ilmastointi hyytävän kylmällä, tosin Mehtalla säästetään kaikessa ja sisälämpötila on yleensä 18C paitsi kun minä pääsen säätämään sen 25C asteeseen. Ne jotka näkevät minun säätävän ilmastoinnin kunnioittavat korkeata ikääni ja asemaani niin etteivät tohdi kajota näpsyttimeen, mutta heti seuraava sisääntulija viattomasti korjaa tilanteen jälleen hyytäväksi. Olin viime viikolla kerran sairaalassa lyhythihainen paita päällä ja palelin vielä illalla kotona. Manauksessa paikalliset säätivät ilmastoinnin termostaatin 16C asteeseen!

Siksi minulla tänäänkin oli asianmukaiset työvaatteet joita en Suomessa varmasti käyttäisi edes 25C asteessa - mustat pitkät housut, musta toppi jonka päällä pitkähihainen tunikamainen paita. Jalassa on sentään sandaalit. Ja istuin ulkoterassilla kuumissani enkä tohtinut riisua pitkähihaista paitaa koska se olisi paljastanut paljaat olkapääni ja selkääni. Ja se olisi voinut viedä vieressä istuvilta intialaisilta ruokahalun.

Yleensä Amethyst on viileän varjoisa lounaspaikka, mutta tänään se oli kuuma. En usko tuohon netin ilmoittamaan 39C asteeseen.

Beachillä

Minä väitän että kävin Ideal Beachillä viime heinäkuussa, Mikko väittää minun käyneen siellä lokakuussa, silloin kun hän oli matkoilla. On totta että olen tämän puolentoista Chennain vuoden aikana kerran ollut niin railakas että lähdin yksin – siis kuljettajan ajamana – merenranta-resortiin tunnin ajomatkan päähän kotoa. Näitä hyvätasoisia lomakyliä on useampiakin Chennaista etelään ja tietysti jos menee vielä etelämpään kolmen tunnin ajomatkan päähän, tulee vastaan Pondicherry jossa on paljon pieniä hotelleja ja ravintoloita ja joka poikkeaa normaalista Intiasta ainakin olemalla hieman siistimpi.

Kaikella tällä minun oli tarkoitus kuvata ettemme alvariinsa loju hiekkarannoilla vaikka miltei päiväntasaajalla elämmekin ja vaikka Intian meren Bengalin lahti lainehtii tuossa kahden kilometrin päässä kodistamme.

Nyt on Chennain kuuminta aikaa ja vilvoittava merituuli ilman normaaleja kaupunkirannan hajuja tuntui ajatuksena kiehtovalta. Intialaiset eivät ihmeemmin arvosta rantaa. Chennain 8 kilometrin mittainen Marina Beach ja siitä jatkeena oleva Elliott Beach ovat lähinnä kalastajien aluetta. Kalastajat ovat rutiköyhiä ja vuoden 2004 tsunami pyyhkäisi heidät ja heidän kotihökkelinsä mennessään. Mutta tuli uudet kalastajat ja uudet hökkelit. Upottavaan hiekkaan voi helposti upottaa roskat, jätökset ja saastat. Tai on väärin sanoa “upottaa”, kyllä ne kaikki on näkyvissä ja kaikin aistein havaittavissa. Joten siisti lomakylä tunnin ajomatkan päässä kiehtoo enemmän kuin lähirannat kävelymatkan päässä, jos ihan vain löhöilyä ajattelee. Intialainen eksotiikka on joka päivä heti oman pihan muurien ulkopuolella.

Ideal Beach on oikeastaan ihan tavallinen lomakylä. Se on parempi kuin alue jossa olin Goalla, parempi kuin missä olin joskus Kanarialla. Jamaicalla oli suunnilleen samantasoinen paikka. Siis paikka jonne voisi matkustaa lomalle. Mutta matkalle on mentävä kauas, on lennettävä valtamerten taakse toisille aikavyöhykkeille että saa kokea jotain hienoa ja jännittävää. Kotinurkilla joutuu luuhaamaan jatkuvasti, ei näitä seutuja niin osaa arvostaa. En minä Hietsussakaan ole käynyt kertaakaan sinä aikana kun Suomen kotimme on siitä 10 minuutin kävelymatkan päässä.

Myönnän kyllä, monet Chennain ulkomaalaisista arvostavat näitä lomakyliä ja tulevat viettämään viikonloppua viihtyisiin rantataloihin. On kaunis puutarha, hyvä uima-allas, kauneudenhoitopalveluja, mainiota intialaista hierontaa, hyvät ravintolat ja hiekkarannatkin ovat siistit. Jopa meressä voi uida kunhan ei erehdy liian kauas rannasta ja joudu virran viemäksi kauas ulapalle. Täällä ei ole lahtia tai poukamia, avomeri aukeaa äärettömänä suoraan edessä. Intian valtameri ei väriltään ole Välimeren sininen tai Karibian kirkas eikä hiekkakaan ole Bermudan punaista. Täällä ei ole koralleja tai riuttoja rikkomassa aaltoja vaan ankaran harmaanvihreä meri syöksyy suoraan rantaan. Siksi uiminen ei ole turvallista. Se sopii Intiaan jossa kaikki on aina toisin ja elämä on jotenkin julmaa eikä mikään ole helppoa.

Päivävisiitti Ideal Beachiin maksaa 4 euroa aikuiselta. Sillä saa suuren rantapyyhkeen, rantakuppilan palvelut ja muovisen pöydän ja tuolin. Siis sellaisen epäekologisen valkoisen muovituolin joita yhteen aikaan oli jokaisella Suomessa ja joista jokainen Suomessa pyrkii nykyään eroon. Niissä on varsin mukava istua ryhdikkäästi ja lukea romaania. On myönnettävä että Ideal Beachillä monet lojuvat pyyhkeen päällä hiekassa, ovathan käytännössä kaikki ulkomaalaisia jotka haluavat hieman ruskettua. On myös joitain intialaisia perheitä – nytkin katsoimme kuinka söpösti kuusi teinityttöä kirjavissa tunika-housuasussaan ja huivit harteilla menivät veden rajaan vieri viereen istumaan, kädet toistensa harteilla ja kikattivat kun suuret aallot kastelivat heidät.

Tänään luin lehdestä että neljään kauppaan on tullut naisten uimapukuja myyntiin.

Kaikkein hauskinta rannalla onkin  ihmisten katsominen. Minulla on kirja aina mukana, mutta se jää lukematta. On niin paljon katsottavaa.

Kolme tuntia hiekkarantaa riitti tänään. Ajoimme kotiin päin ja poikkesimme puolimatkassa Kipling Cafe-ravintolaan päivälliselle. Kipling on ulkomaalaisomisteinen ravintola, suuri rantahuvila jonka asiakkaatkin ovat pääosin ulkomaalaisia. Menu on kansainvälinen ja ruoka on todella hyvää. Paikka on intialaisittain hintava – meidän ateriamme alku- pää ja jälkiruokineen maksoi 45 euroa. Mutta rauhallinen ruokailu ulkona talon kauniilla pihalla aurinkokatoksen alla on ihanaa ja siksi Kiplingissä tulee käytyä aina silloin tällöin viikonloppuisin.

Autokuvat

Auto on kotiporttimme ulkopuolella. En ole varma miksi Prabha halusi sen siinä pestä, kaikki muut kuskit pesevät pihalla.

Prabha ja uusi automme. Takana häämöttää Venkateshin Innova joka ärsyttää suuresti Babua ja vartijoitamme. Tienpätkä on toki julkinen ja on varmasti turvallisempi paikka arvokkaan auton säilytykseen kuin Venkateshin oma alue noin 5 minuutin kävelymatkan päässä.

Laitan erikseen uuden Hyundai Accentin ja kuskimme Prabhan kuvan. Päivän päätteeksi Prabha tietenkin pesee auton ja on juuri kesken pesun kun menin räpsimään kuvat. Myös aamulla auto huuhdotaan ja pyyhitään puhtaaksi. Kunpa kotikin pidettäisiin yhtä siistinä!

Yksi viikonloppu monista

Tämä on ihan tyyppinäkymä Chennaissa - "Litter Free Zone" - joka käsitetään aina "Leave all Litter Here". No, ei tämä silti niin paljon muusta maisemasta poikkea.

Mielessä pyörii ainakin sata tärkeätä aihetta joista pitäisi kirjoittaa, mutta ne kaikki vaatisivat paneutumista ja pohjatyötä ja kunnollista aiheeseen tutustumista. Jo ajatus tuollaisesta uuvuttaa. Mutta jotta tuntuma kirjoittamiseen säilyy, tartun takuuvarmaan aiheeseen - viikonlopputekemisiimme. Kuten on aiemmin todettu, elämämme ei ole räiskyvää ryntäämistä seikkailusta seikkailuun, joten en usko että tämäkään kirjoitus tulvii toimintaa.

Perjantaita ei voi kehua eksoottiseksi. Olin antanut Anithalle vapaapäivän hänen 21-vuotishääpäivänsä vuoksi. Oletan että se on suuri juttu vaikken voi olla varma. Seitsemän kertaa kolme on kaksikymmentäyksi. Seitsemän on hindujen tärkeä luku. Häissä annetaan seitsemän lupausta ja kierretään seitsemän kertaa lampun ympärillä ja hindujen on synnyttävä uudestaan ja uudestaan seitsemän kertaa. Antiha on tosin katolinen mutta luulen että kristityillekin seitsemän on merkityksellinen luku. Ainakin seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi.

Mutta ei se seitsemän eikä edes 21 ole tässä oleellista vaan se että olohuoneen ja Mikon pukeutumishuoneen ilmastointilaitteita ei edellisenä päivänä saatu kuntoon ja ilmastointimiehet olivat tulossa meille uudestaan. Vartijoilla ei ole mitään asiaa sisälle eikä ventovieraita korjausmiehiä voi myöskään päästää kotiimme yksinään touhuamaan, joten en mennyt sairaalaan. Huhti-toukokuu on Chennain kuuminta aikaa eikä todellakaan ole kiva olla ilman ilmastointia. Tosin ongelma oli nyt päinvastainen - laite jäähdytti huoneet jääkaapeiksi ja lopulta ilmastointilaitteista valui lattialle vettä ämpärikaupalla. Ei sekään voi pidemmän päälle olla hyväksi. No, miehet tulivat aikanaan ja koneet korjattiin ja kaikki on toistaiseksi hyvin. Siinä se perjantai suunnilleen menikin.

Lauantaina teimme jotain poikkeuksellista - lähdimme kotoa kävelemään kaduille. Se ei ole erityisen tehokasta kuntoilua, on liikaa ihmisiä, eläimiä, eläinten jätöksiä, pyöräilijöitä ja liikennettä, mutta elämä värittyy ja hahmottuu ihan toisella tavalla kun tarpoo massojen keskellä kaupungin kuumuudessa. Katujen ylitys on sinänsä seikkailu, mutta ei ehkä ihan oman blogin aihe. Asumme alueella jossa on kävelymatkan päässä miltei kaikki mitä tarvitsee, mutta kun aina käytämme autoa, en minä ainakaan ole tätä tajunnut. Joten kaikista epämiellyttävyyksistään huolimatta kävelimme kahdeksan kilometria valuen hikeä kotiin tullessa. Ne huhtikuun kuumat ilmat kun tarkoittavat 35-37 C-asteita.

Suihkun jälkeen lähdimme lounaalle GRT Grand-hotelliin T.Nagariin. Vaikka Chennaihin on tullut paljon ihan kelvollisia ravintoloita, tämän viiden tähden hotellin välimerellinen ravintola on suosikkimme. Azulia-ravintolan palvelu on aina erinomaista, nyt se oli vieläkin parempi - olimme ainoat asiakkaat. Lounaan jälkeen poukahdimme Madras-klubille ostamaan viiniä lahjaksi Silvalle.

Silva on Chennain Finpron toimiston vetäjä ja vietti 50-vuotispäiviään lauantaina. Emme mitenkään ole karttaneet kuukausittaista suomalaistapaamista, FinnFridayta, mutta edellisestä käynnistämme on kulunut vuosi. Olemme toki satunnaisesti tavanneet Chennain suomalaisia joita on parikymmentä yhteensä, mutta lähempiä tuttuja emme ole. Joten oli oikein kiva tavata suomalaisia ja Suomen kanssa tekemisissä olevia intialaisia Silvan synttäreillä.

Valvomme yleensäkin myöhään mutta kotona veltosti telkkaria katsoen tai lukien. Poikkeuksellinen ja ylenmääräinen seurustelu yli puolenyön vei meistä mehut ja nukuimmekin sunnuntaina yli yhdeksään. Puoli yksitoista Prabha, se uusi kuljettajani, soitti ovikelloa ja ilmoitti tulleensa töihin. En tiedä pitäisikö minun asentaa joku kellokortti tai muu systeemi että vaikuttaisin tiukalta työnantajalta joka kyylää työntekijöitään. Mutta en ainakaan halua että joku plimputtaa ovikelloani vain kertoakseen että tässä minä nyt olen.

Children's Museum on miltei uunituore rakennus edustaen tyypillistä 70-luvun Neuvostoliiton arkkitehtuuria. Sinne piti luikahtaa nopeasti koska portaiden päällä oleva katos vaikutti olevan romahtamaisillaan. Vaikka teräsbetoni on hyvin kestävä rakennusmateriaali, on muussa rakentamisessa tingitty.

Hämmästyttävän ripeästi lähdimme liikkeelle. Jostain syystä olin kuvitellut ettemme olleet käyneet Chennain Government Museumissa ja halusin tutustua paikkaan. Tottahan olimme siihen jo tutustuneet. Edellisestä käynnistä oli vuosi eikä näyttelyt olleet vaihtuneet. Ilmeisesti ne eivät vaihdu koskaan. Luonnontieteellinen museo oli siinä kunnossa kuin britit sen jättivät Intian saadessa itsenäisyyden vuonna 1947. Täytetyt kurjet ja haikarat olivat reippaan tomuttamisen tarpeessa ja sinänsä hienon jättiläiskilpikonnan vitriinin päällä oli kymmenisen sentin pölykerros. Modernin taiteen museon visio jäi epäselväksi. Ilmeisesti esillä oli kaikki mitä oli ilmaiseksi joskus jostain saatu. Lentokoneiden pienoismalleja, yksi Barbie-nukke, valtavia muotokuvia 1800-luvun Fort Georgen englantilaisista maaherroista ja jokunen moderni intialainen taideteos. Ja muuta satunnaista kamaa. Mikko ajatteli luovuttavansa taidemuseoon pari Salcompin laturia. Ne sopisivatkin sinne varsin mainiosti ja toisivat piristävää tuoreutta näyttelyyn.

Sisällä ja ulkona oli yhtä kuuma. Museoissa ei ollut ilmastointia, oli vain propelilla varustetut tuulettimet. Ne olivat hyvin soveliaita museoon koska mallin ja kunnon perusteella oletimme niidenkin olevan brittien hylkäämiä tavaroita 40-luvun lopulta. Emme olleet kuntoilemassa mutta silti taas valuimme hikeä, joten oli paras poistua. Sitä ennen poseerasimme muutaman museovieraan suvun kanssa valokuvattavana. Kohta olemme koko Chennain valokuva-albumeissa.

Government Museumin lasten Science Park. Se ei tietenkään ole ihan Heurekan veroinen, mutta ajatuksena se on kiva.

Amethyst on suosittu kahvila, vanha huvila jonka viehättävä piha on varjoisa ja viileähkö kuumaankin aikaan. Vaikka ruoka siellä ei ole juuri mistään kotoisin, me kuten monet muutkin ulkomaalaiset käymme siellä usein juuri viihtyisyyden vuoksi. Siksi olimme siellä nytkin mitättömästä välipalasta mutta miellyttävästä ilmapiiristä nauttimassa.

Kävimme pikaisesti kotona hakemassa uimapuvut ja jatkoimme Madras-klubille. Kello oli jo neljä iltapäivällä, uiminen alkaa olla turvallista ilman ihon palamisen vaaraa. Puoli tuntia saimme olla rauhassa, koko suuri allas oli meidän, mutta sen jälkeen lappoi lapsiperheitä ja alkoi lasten uimakoulu ja sen mukainen meteli. Vaikkei edelleenkään tarvinnut jakaa uintirataa toisen kanssa, lähdimme kotiin. Tuli nyt sentään yli kilometri räpiköityä.

Mikko grillasi kotona kanaa ja katsoimme telkkarista luultavasti kuudennen kerran Vin Dieselin Disney-elokuvan "The Pacifier", joka on kaikin järkevin kriteerein surkea leffa. Meidän asteikkomme noudattaa kuitenkin aivan toisia mittareita. The Pacifier on yksi suosikkielokuvistamme. Oikeastaan tuo elokuva kruunasi hyvän viikonlopumme miltei täydelliseksi.

Toinen auto

Vihdoin meillä on kaksi autoa käytössä. Kaikkien konstailujen ja temppujen ja erillisten sopimusten ja vaihtuvien kuljettajien ja erilaisten autojen jälkeen olemme sopineet että Prabha on meidän toinen kuljettaja ja vuokrasimme autoksi Hyundai Accentin. Nyt Mikon ei tarvitse istua tuntikausia autossa hakeakseen minut sairaalasta tai missä olenkin eikä minun tarvitse seistä kadunkulmissa odottamassa Mikkoa joka on juuttunut liikenneruuhkaan. Liikenneruuhkat aiheutuvat pääasiassa kahdesta syystä - 1. jonkun poliitikon ajoreitti osuu kohdalle ja katu tyhjennetään ikäänkuin liikkeellä olisi USA:n presidentti, tai 2. hautajaissaattue. En osaa sanoa kumpia on useammin mutta molempia on paljon.

On myönnettävä että ilman Babua tästä ei olisi tullut mitään. En tiedä miksi toisen auton vuokraaminen on tuntunut vaikealta asialta, että muka pärjäämme hyvin yhdellä autolla ja miksi maksaa turhasta. Onhan meillä ollut kaksi autoa vuodesta -89 alkaen, jopa Suomessa jossa julkinen liikenne toimii mitä mainioimmin. Babu on tarjonnut meille kavereitaan kuskeiksi - autonkuljettajat tapaavat toisiaan jatkuvasti odottaessaan ravintoloiden, hotellien, kauppojen ja työpaikkojen parkkipaikoilla ja turisevat siinä viimeisimmät uutiset. Hyvä kuski ei ole pitkään työttömänä, täällä sana kiertää nopeammin kuin mikään sähköposti.

Prabha - aiemmin Hyundain testikuski - saa yksityisenä autonkuljettajana parempaa palkkaa kuin autotehtaalla. Hyvälle kuskille maksetaan 10,000 rupiaa / 160 euroa kuukaudessa. Työaika on yksinkertaisesti kuusi päivää viikossa. En itse asiassa tiedä miten rahat jakautuvat mutta sovimme että maksamme käteisenä 28,000 rupiaa (470 euroa) kuukaudessa auton omistajalle. Auton omistaa Babun kaukainen serkku. Bensat maksan erikseen.

Sovimme viikon koeajasta jolloin katson miten viihdyn Prabhan kyydissä. Olen viihtynyt hyvin. Babu oli selvästi kouluttanut miehen meidän vaatimusten mukaiseksi: Prabha ajaa todella rauhallisesti ja hurjastelematta, löytää hyvät reitit, puhuu kelvollista englantia, on täsmällinen ja kohtelias eikä rupattele turhan päiten, ei tööttäile lainkaan torvea vaikka lain mukaan pitäisikin äänimerkillä varoittaa muuta liikennettä tulostaan, on hyvin siisti eikä haise hielle. Viimeinen vaatimus voi kuulostaa rasistiselta, mutta olen istunut Intiassa ollessani jo hyvin monen kuskin kyydissä joten tiedän mistä puhun. Hyvin kuumassa ilmastossa auton ikkunat pidetään kiinni ja ilmastointi on päällä. Autoa ei noin vain tuuleteta. Hien haju pinttyy autoon ihan samoin kun tupakankin haju.

Talomme nurkalla istuskelee nyt yksi ihminen enemmän ja iltaisin pihallamme on yhden auton sijaan kaksi autoa vahdittavana.