Olen asunut suurimman osan elämästäni Helsingissä mutten ole kertaakaan nähnyt Lenita Airistoa muuten kuin naistenlehtien sivuilla. Nyt asun Intiassa, menin Bombay'hin viettämään viikonloppua ja Lenita haastatteli minua kirjaansa varten.
Intia on kaikin tavoin ihmeellinen... mitä vain voi tapahtua. Mutta on kai paras aloittaa alusta...
Mikko osallistui ensimmäistä kertaa elämässään suomalaisen ministerin, Suvi Lindenin, seurueeseen. Matka oli kaikin tavoin hyvä kokemus, fiksuja ihmisiä mukana, paikat joihin muuten ei pääsisi avautuivat, tapasi ihmisiä joita ei muuten tapaisi. Suomen uusi Intian suurlähettiläs Terhi Hakala on erinomainen työssään eikä Finpron panostakaan voi moittia. Delegaatio toki kävi myös Chennaissa. Kuten aina, tarkoitus oli tutustua pikaisesti latureihin ja keskittyä Nokiaan. Salcompin naapurissa olevalla Nokian tehtaalla on viime aikoina kuohunut - delegaatiovierailun aikaan oli lakko, joten Salcompilla vierähti väkisin se Nokialle varattu aika, joten Mikko sai esitellä silmät loistaen tyttöjään ja näyttää YLEn Teema-kanavalla näytetyn "Viikko vierastyöläisenä"-ohjelman. En usko että kukaan 30-henkisestä delegaatiosta oli etukäteen arvellut laturitehtaan olevan se todellinen silmien avaaja, mutta näin taisi käydä. Mikolla on taito olla hyvin inhimillinen ja empaattinen, niin karulta kuulostava tehtaanjohtajan työ kuin hänellä onkin.
No, matkan aikana Mikko jutteli kaikkien kanssa ja tietysti myös siitä mitä vaimo puuhailee. Suurlähettiläs oitis huudahti että Kaarinan on tavattava Lenita joka kirjoittaa kirjaa terveysturismista ja on parhaillaan Intiassa - ja ryhtyi sovittelemaan päiviä tapaamiselle.
Lomaviikonloppumme ei oikeastaan ollutkaan lomaa. Perjantaihin mennessä suurin osa delegaatiosta oli jo lähtenyt, mutta sain liittyä matkan kevyempään osaan, mistä olen tosi iloinen. Suvi Linden avustajineen, Finpron porukka, suurlähettiläs, Supon miehet,... kaikki olivat hyvin mukavia. Sunnuntaina meidän piti olla Mikon kanssa vain kaksistaan mutta menimme hotelli Taj Mahal Palaceen, siihen joka oli vuosi sitten hirveän terroritapahtuman keskuspaikka, istuimme leppoisasti terassilla Lenitan kanssa ja juttelimme kaikenlaista, hyvin paljon myös terveysturismista ja intialaisesta terveydenhoidosta ja suomalaisten mahdollisesta kiinnostuksesta matkata Intiaan hoidattamaan vaivojaan. Lenitan nauhuri tallensi syvälliset näkemykseni ja itse asiassa odotan kauhulla mitä tulevaisuus tämän suhteen tuo tullessaan.
Joku voi ihmetellä mitä ihmettä Lenita Airistolla on terveysturismin kanssa tekemistä. Ei muuta kuin ikä ja iän mukana tuomat krempat joita tulee terveillekin. Siis kiinnostus asiaan. Aikaansaava, räväkkä reipasotteinen fiksu nainen joka osaa verkostoitumisen taidon, ei pelkää ottaa yhteyttä kehenkään, ihminen jolle jotenkin oikeat ovet tuntuvat avautuvan. Kyllä Otava tämänkin kirjan kohta julkaisee.
Mietin miten jotkut haluavat tehdä ja jotkut yksinkertaisesti sitten tekevät ... Minä touhuan muun muassa terveysturismin kanssa, kirjoitan mielelläni ja kuten kaikki kirjoittavat ihmiset, haaveilen joskus kirjoittavani kirjan. Mutta siihen se jää. En minä etene haaveilua pidemmälle. Ei me kaikki olla Lenitoja.
Ja vielä siitä silmät avaavasta Intiasta... kun erosimme Suvi Lindenin ryhmästä, Supon miehet hyvästelivät Mikon "sano terveisiä tytöillesi Chennaissa ja pidä heistä hyvä huoli".
tiistai 26. tammikuuta 2010
maanantai 25. tammikuuta 2010
lauantai 23. tammikuuta 2010
Diamonds are a girl's best friends
Mumbain kunniakonsulilla on kiva bisness - timanttitehtailu. Pääsimme sinne tänään vierailulle ja jotenkin vaikutti että Marilyn Monroe taisi olla oikeassa. Me olemme kaikki aivan täysjärkisiä naisia, ainakin luulimme ja luulemme edelleen. Alussa olimme aivan korrekteja, mutta timanttien kiilto ja huuma tarttui. "Tämä! Ihana! Eikun tämä on vielä parempi! paljonko maksaa! Ei, haluan suuremman timantin, eihän tämä oikeastaan ole niin kallista! jne jne"
Turha kai sanoa että jokainen meistä teki nämä tarpeelliset ostokset. Kunniakonsuli tarjosi lounaan meille, mutta luulen että se oli kunniakonsuli joka voitti. Tai miten voiton määrittelee. Onnellinen olo vai raha? Minulle se on onnellinen olo, ainakin tällä hetkellä.
Tämä on kiva, mitä maksaa?
Ooh... täältä löytyy vaikka mitä ja juuri sellaista korua mitä aina olen tarvinnut!
Hmm... tämä sormus on pikkuisen pieni, löytyiskö suurempaa kokoa ja mieluummin suuremmilla timanteilla mutta samaan hintaan...?
Joku näistä, tai ehkä kaksi, kolme, neljä...!
Minun valinta on tehty, mutta Mikko, otanko vielä tämän pienen ja halvan, vain 500 euroa?
Turha kai sanoa että jokainen meistä teki nämä tarpeelliset ostokset. Kunniakonsuli tarjosi lounaan meille, mutta luulen että se oli kunniakonsuli joka voitti. Tai miten voiton määrittelee. Onnellinen olo vai raha? Minulle se on onnellinen olo, ainakin tällä hetkellä.
Tämä on kiva, mitä maksaa?
Ooh... täältä löytyy vaikka mitä ja juuri sellaista korua mitä aina olen tarvinnut!
Hmm... tämä sormus on pikkuisen pieni, löytyiskö suurempaa kokoa ja mieluummin suuremmilla timanteilla mutta samaan hintaan...?
Joku näistä, tai ehkä kaksi, kolme, neljä...!
Minun valinta on tehty, mutta Mikko, otanko vielä tämän pienen ja halvan, vain 500 euroa?
Tämä on se sormus! Mutta ei vaatimattoman vihkisormukseni kanssa käytettäväksi, tämä mallikappale oli sen verran pieni ettei sopinut siihen sormeen jossa sitä haluan käyttää. Ooohh... maailman ihanin sormus! Ja siis melkein 29-vuotishääpäivälahjaksi. Hääpäivähän on kesäkuun 6 päivä, ihan tuossa tuokiossa.
torstai 21. tammikuuta 2010
Lapsipotilas
Sairaalassani säästetään kaikessa. Roskapusseja ei vaihdeta vaan ne tyhjennetään, hallinto-osaston vessaan ei ole vieläkään hankittu saippuaa loppusyksyisen saippuavarkauden jälkeen, vessassa ei ole enää viikottain vaihdettavia kangaspyyhkeitäkään paperipyyhkeistä puhumattakaan eikä sen kolmen desilitran käsidesipullon tyhjenemisen jälkeen ole tullut uutta vaikka sairaalassa ollaankin. Paperia ei ole printterissä eikä sinne saa edes laittaa paperia joka on lukkojen takana varastossa. Niittaajaa en ole vielä vuoden sairaalassa olon jälkeen saanut. Sen lisäksi että palkkani on nimellinen, olen vienyt sairaalaan omat kynät, klemmarit ja kansiot, joita en jaa muille.
Olen viikon kuluttua lähdössä kansainväliseen turismikongressiin terveysturismia mainostamaan ja käytin 6 neliön näyttelykoppini mainosjulisteisiin 15 euroa. Julisteita veivattiin edestakaisin kahden kuukauden ajan kunnes joulun aikaan kyllästyin totaalisesti ja sanoin yksikantaan että hyväksyn kaiken enkä enää esitä yhtään ehdotusta jotka kuitenkin tuomitaan heti kun designeri on sen toteuttanut.
Kongressi on Delhissä ja olen siellä kaksi yötä. Mukaani tulee apurini, 26-vuotias Elizabeth. Minulle vilpittömästi ehdotettiin että jakaisimme kahden tähden hotellihuoneen Delhissä, siellä India Gaten lähellä. Ei kiitos... en todellakaan jaa huonetta kenenkään kanssa. Ja vain jos on pakko, asun siinä kahden tähden murjussa. Ja kohta lopetan nämä hommat joista ei mitään tunnu muutenkaan tulevan!
Viikonloppuna Sriram, Mikon työkaveri soitti minulle. Hän tekee vapaaehtoistyötä slummissa ja tutun perheen pieni tyttö on sairastunut, viety Mehtan lasten teho-osastolle. Hoito maksaa ja perhe on ensinnäkin huolissaan selviääkö tyttö ja toiseksi, millä maksavat hoidon. Sriram kysyi voinko jotenkin auttaa. Säästämisvimman tuntien sanoin aika epäuskoisena että voin vain kysyä, en muuta.
Maanantaina olin koululääkärinä ruotsalaisen Marian koulussa. En ollut käynyt siellä lähes vuoteen eikä kukaan muukaan lääkäri ollut koulun lapsia tavannut. Siellä oli paljon huolta ja ongelmaa, Intiassa riittää vähäosaisia. Ei kaikkia voi auttaa. Laitoin Mehtaan sähköpostin ja kerroin Hinduja-tytöstä ja perheen huolesta.
Tiistaina menin sairaalaan. Taas uusia säästöjä. Toimittamani sairaalan lehti oli mennyt painoon silloin kun lähdin joulunviettoon. No ei siitä mitään tullut... halvimman tarjouksen antanut painaja oli sairastunut eikä seuraavaksi halvimman tarjouksen antajan kanssa oltu päästy vielä sopimukseen. Nyt puhuttiin että pienennetään tilausmäärää jolloin hintakin alenee. Lehden sisältö oli valmis syyskuussa jolloin puhuttiin vielä Quarter 3/2009-julkaisusta, sitten tuli viivytyksiä ja siitä tuli Quarter 3-4/2009, Suomesta soitin Elizabethille että taitaa olla paras muuttaa päivämääräksi Quarter 1/2010. Kohta on Quarter 2...
Kävin lasten teholla juttelemassa Hinduja-tyttöä hoitavan lääkärin kanssa. Voi kuinka yhdellä lapsella voi olla kaikki vakavat komplikaatiot, terve tyttö joka oli sairastunut viruksen aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen ja sen jälkeen kaikki mahdollinen paha. Tyttö selviää hengissä, mutta kukaan ei voi tietää tuleeko hän toipumaan lopullisesti. Sosiaalihoitaja juoksi perässäni toimistooni. "Tunnetko perheen, voitko auttaa? Perhe on lainannut jo 1000 euroa eivätkä he tiedä mitä tehdä. Hoitomaksut nousevat varmasti ainakin 1500 euroon.".
Pihalla minut pysäytti pieni nainen ja puhui tamilia. Sosiaalihoitaja tuli tulkkaamaan. Tytön äiti kiitti että olin käynyt katsomassa hänen tytärtään. Muu perhe seisoi vaitonaisena siinä vieressä, isä, enot, tädit, isovanhemmat, sisarukset. Tämä tytär ei ollut perheelle merkityksetön.
Taas toimistoon. Keskustelimme kongressiin liittyvistä jutuista ja Vasantha kävi kysymässä jotain laskuista. Asia ei minua kiinnostanut kunnes Sam huudahti järkyttyneenä "sille tytölle tuli kaiken lisäksi vielä sydänpysähdyskin!". Kyllä, Hinduja oli välittömästi elvytetty Mehtan teholla.
Mehtan sairaalalla on säätiö joka joissain tapauksissa maksaa varattomien hoidon. Hinduja-tyttö hoidetaan, säätiöstä tulee rahat, perhe maksaa vain sen mitä pystyy. Tehdään kaikki mitä voidaan ja paljon voidaankin tehdä.
Lähdin kokouksesta kesken pois. Minua itketti. Kaikkien säästöjen ja pihistysten aiheuttama harmi nolotti. Mielessäni oli tytön äidin vakavat silmät, sukulaisten hiljainen huoli. Ei Mehtan johto ole unohtanut minkä takia sairaala on olemassa. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin hallinto-osaston vessan saippua.
Olen viikon kuluttua lähdössä kansainväliseen turismikongressiin terveysturismia mainostamaan ja käytin 6 neliön näyttelykoppini mainosjulisteisiin 15 euroa. Julisteita veivattiin edestakaisin kahden kuukauden ajan kunnes joulun aikaan kyllästyin totaalisesti ja sanoin yksikantaan että hyväksyn kaiken enkä enää esitä yhtään ehdotusta jotka kuitenkin tuomitaan heti kun designeri on sen toteuttanut.
Kongressi on Delhissä ja olen siellä kaksi yötä. Mukaani tulee apurini, 26-vuotias Elizabeth. Minulle vilpittömästi ehdotettiin että jakaisimme kahden tähden hotellihuoneen Delhissä, siellä India Gaten lähellä. Ei kiitos... en todellakaan jaa huonetta kenenkään kanssa. Ja vain jos on pakko, asun siinä kahden tähden murjussa. Ja kohta lopetan nämä hommat joista ei mitään tunnu muutenkaan tulevan!
Viikonloppuna Sriram, Mikon työkaveri soitti minulle. Hän tekee vapaaehtoistyötä slummissa ja tutun perheen pieni tyttö on sairastunut, viety Mehtan lasten teho-osastolle. Hoito maksaa ja perhe on ensinnäkin huolissaan selviääkö tyttö ja toiseksi, millä maksavat hoidon. Sriram kysyi voinko jotenkin auttaa. Säästämisvimman tuntien sanoin aika epäuskoisena että voin vain kysyä, en muuta.
Maanantaina olin koululääkärinä ruotsalaisen Marian koulussa. En ollut käynyt siellä lähes vuoteen eikä kukaan muukaan lääkäri ollut koulun lapsia tavannut. Siellä oli paljon huolta ja ongelmaa, Intiassa riittää vähäosaisia. Ei kaikkia voi auttaa. Laitoin Mehtaan sähköpostin ja kerroin Hinduja-tytöstä ja perheen huolesta.
Tiistaina menin sairaalaan. Taas uusia säästöjä. Toimittamani sairaalan lehti oli mennyt painoon silloin kun lähdin joulunviettoon. No ei siitä mitään tullut... halvimman tarjouksen antanut painaja oli sairastunut eikä seuraavaksi halvimman tarjouksen antajan kanssa oltu päästy vielä sopimukseen. Nyt puhuttiin että pienennetään tilausmäärää jolloin hintakin alenee. Lehden sisältö oli valmis syyskuussa jolloin puhuttiin vielä Quarter 3/2009-julkaisusta, sitten tuli viivytyksiä ja siitä tuli Quarter 3-4/2009, Suomesta soitin Elizabethille että taitaa olla paras muuttaa päivämääräksi Quarter 1/2010. Kohta on Quarter 2...
Kävin lasten teholla juttelemassa Hinduja-tyttöä hoitavan lääkärin kanssa. Voi kuinka yhdellä lapsella voi olla kaikki vakavat komplikaatiot, terve tyttö joka oli sairastunut viruksen aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen ja sen jälkeen kaikki mahdollinen paha. Tyttö selviää hengissä, mutta kukaan ei voi tietää tuleeko hän toipumaan lopullisesti. Sosiaalihoitaja juoksi perässäni toimistooni. "Tunnetko perheen, voitko auttaa? Perhe on lainannut jo 1000 euroa eivätkä he tiedä mitä tehdä. Hoitomaksut nousevat varmasti ainakin 1500 euroon.".
Pihalla minut pysäytti pieni nainen ja puhui tamilia. Sosiaalihoitaja tuli tulkkaamaan. Tytön äiti kiitti että olin käynyt katsomassa hänen tytärtään. Muu perhe seisoi vaitonaisena siinä vieressä, isä, enot, tädit, isovanhemmat, sisarukset. Tämä tytär ei ollut perheelle merkityksetön.
Taas toimistoon. Keskustelimme kongressiin liittyvistä jutuista ja Vasantha kävi kysymässä jotain laskuista. Asia ei minua kiinnostanut kunnes Sam huudahti järkyttyneenä "sille tytölle tuli kaiken lisäksi vielä sydänpysähdyskin!". Kyllä, Hinduja oli välittömästi elvytetty Mehtan teholla.
Mehtan sairaalalla on säätiö joka joissain tapauksissa maksaa varattomien hoidon. Hinduja-tyttö hoidetaan, säätiöstä tulee rahat, perhe maksaa vain sen mitä pystyy. Tehdään kaikki mitä voidaan ja paljon voidaankin tehdä.
Lähdin kokouksesta kesken pois. Minua itketti. Kaikkien säästöjen ja pihistysten aiheuttama harmi nolotti. Mielessäni oli tytön äidin vakavat silmät, sukulaisten hiljainen huoli. Ei Mehtan johto ole unohtanut minkä takia sairaala on olemassa. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin hallinto-osaston vessan saippua.
lauantai 16. tammikuuta 2010
Tässä Taj Mahal
Turistit on aika hassuja mutta turistina on kiva olla!
Yksi turisti nousee Taj Mahalin uima-altaasta...
... ja toinen turisti paistattaa päivää Hotel Taj View'n uima-allasalueella...
Sumun hälvettyä päivästä tuli kauniin utuinen. Taj Mahal ja Agra Fort olivat hienoja ja käymisen arvoisia. Uttar Pradeshin osavaltio on varsin pohjoisessa joten tähän aikaan niin Agrassa kuin 200 kilometrin päässä Delhissäkin on jotenkin keväisen raikas ilma... + 14 - 16C päivällä, yöksi putoaa alle kymmeneen asteeseen. Vaikka aurinko lämmitti päivällä, oli se silti aika hassun näköistä kun jotkut turistit kulkivat kesämekoissa ja shortseissa. Villapaita ja / tai nahkatakki oli ihan hyvä varuste.
Melkein kaikilla on vain se väärä käsitys että Intiassa kärvistellään jatkuvasti polttavan kuuman auringon alla, milloin ei kärsitä monsuunisateiden tulvista.
Agra on 2 miljoonan asukkaan kaupunki jossa ei ole teollisuutta, ei tehtaita, ei saasteita. On vain Taj Mahal ja sen mukana turismi. Agrassa ei ole mitään tekemistä sen jälkeen kun on kiertänyt Agran suuren ja vanhan linnoituksen (joka oli yksi hauskimmista missä olen Intiassa käynyt, vaikka kaikki linnoitukset ovatkin periaatteessa samanlaisia) ja tietysti Taj Mahalin. Taj Mahaliin meillä kului oppaan kanssa pari tuntia, linnoituksesta nautimme ilman opasta melkein saman verran.
Ja sitten päivän urakka oli tehty ja lepäilemme hyvässä hotellissamme. Kohta vaellamme alakertaan hotellin lobbyyn drinkille ja illalliselle. Aamulla Mikon nukkuessa hyödynsin hotellihuoneemme tärkeätä varustusta, joogamattoa ja tein päivittäisen joogaharjoitukseni. Tämä on hyvin miellyttävää elämää.
Yksi turisti nousee Taj Mahalin uima-altaasta...
... ja toinen turisti paistattaa päivää Hotel Taj View'n uima-allasalueella...Sumun hälvettyä päivästä tuli kauniin utuinen. Taj Mahal ja Agra Fort olivat hienoja ja käymisen arvoisia. Uttar Pradeshin osavaltio on varsin pohjoisessa joten tähän aikaan niin Agrassa kuin 200 kilometrin päässä Delhissäkin on jotenkin keväisen raikas ilma... + 14 - 16C päivällä, yöksi putoaa alle kymmeneen asteeseen. Vaikka aurinko lämmitti päivällä, oli se silti aika hassun näköistä kun jotkut turistit kulkivat kesämekoissa ja shortseissa. Villapaita ja / tai nahkatakki oli ihan hyvä varuste.
Melkein kaikilla on vain se väärä käsitys että Intiassa kärvistellään jatkuvasti polttavan kuuman auringon alla, milloin ei kärsitä monsuunisateiden tulvista.
Agra on 2 miljoonan asukkaan kaupunki jossa ei ole teollisuutta, ei tehtaita, ei saasteita. On vain Taj Mahal ja sen mukana turismi. Agrassa ei ole mitään tekemistä sen jälkeen kun on kiertänyt Agran suuren ja vanhan linnoituksen (joka oli yksi hauskimmista missä olen Intiassa käynyt, vaikka kaikki linnoitukset ovatkin periaatteessa samanlaisia) ja tietysti Taj Mahalin. Taj Mahaliin meillä kului oppaan kanssa pari tuntia, linnoituksesta nautimme ilman opasta melkein saman verran.
Ja sitten päivän urakka oli tehty ja lepäilemme hyvässä hotellissamme. Kohta vaellamme alakertaan hotellin lobbyyn drinkille ja illalliselle. Aamulla Mikon nukkuessa hyödynsin hotellihuoneemme tärkeätä varustusta, joogamattoa ja tein päivittäisen joogaharjoitukseni. Tämä on hyvin miellyttävää elämää.
Missä Taj Mahal?
Olimme Rio de Janeirossa toista vuotta sitten. Tiedättehän sen kuuluisan Kristus-patsaan siellä? Pakollinen ja vaikuttava nähtävyys. Oli sumua. Menimme junalla ylös ja näimme Kristuksen varpaat ja pilvimassat Rion yllä. Omalla tavallaan vaikuttava kokemus.
Kodaikanal on Tamil nadun eräs kuuluisimmista Hill Stationeista, vuoristokaupungeista. Kuuluisa vihreistä metsistään ja henkeäsalpaavista näkymistä. Olimme siellä vajaa vuosi sitten. Oli sumua. Kuljimme Bryant Lane'n rinnepolkua josta on tarkoitus ihailla henkeään pidätellen näkymiä ja kävimme Suicide Point'illa jonka nimikin kertoo että se on varsin huima paikka. Näimme kuinka paksut pilvikerrokset peittivät laakson, kuuluisat vihreät metsät ja avarat näkymät. Täydellinen sumu oli omalla tavallaan vaikuttava elämys.
Olemme nyt Agrassa, Taj Mahalia, maailman kauneinta rakennusta katsomassa. Asumme Taj View-hotellissa ja maksoimme ekstraa että heti aamulla herätessämme näemme Taj Mahalin legendaarisen valon loistavan suoraan huoneeseemme. Heräsin auringonnousun aikaan ja oli sumua eikä näkynyt kuin hotellin portti. Nousin uudestaan kahdeksan maissa eikä hotellin porttia enää näy. En ole varma onko joku noista sumun sävyistä Taj Mahalin satumainen valo joka hohtaa marmorikoristeiden läpi. Taj Mahal jota ei sumun seasta näe on sinänsä vaikuttava kokemus.
Menemme nyt kuitenkin ihan paikan päälle jos opas löytää sinne ja tutustumme käsikopelolla Taj Mahaliin.
torstai 14. tammikuuta 2010
Pongal
Nyt alkoi Pongal, tamilien neilpäiväinen kiitospäivän juhlinta, sadonkorjuun juhla, yli tuhatvuotinen perinne. Alunperin kiitettiin auringonjumalaa, sadetta, kotieläimiä, ketä vain jotka osallistuivat sadon onnistumiseen ja maanviljelyn kukoistukseen. Kaupungeissa ei nykyään juuri viljellä muuta kuin roskia ja rikkaruohoja mutta Pongal on enemmän kuin voimissaan. Se on yksi tärkeimmistä tamilien vuosittaisista juhlista.
Joskus minulla on kyllä tunne että joka-ainut tamilien juhla on vuoden tärkein juhla.
Pongal on kuitenkin niin tärkeä juhla että Mehtan sairaalassakin torstai on vapaapäivä. Perjantaina ja lauantaina on kuitenkin töitä Koska olen ilmaistyövoimaa, päädyin noudattamaan Mikon tehtaan Pongal-lukujärjestystä ja vietämme pitkän vapaan viikonlopun. Huomenna lennämme Delhiin ja heti kentältä on tarkoitus ajaa Agraan ihailemaan Taj Mahalia jota emme vielä ole nähneet. Minä palaan sunnuntaina takaisin kotiin, Mikko osallistuu suomalaisen ministeridelegaation ohjelmaan koko viikon ajan ja jää Delhiin.
Eilen töissä kaikki olivat iloisia Pongalin tulosta ja yhdestä keskelle viikkoa osuvasta vapaapäivästä. Kotiin lähtiessä toivoteltiin "Happy Pongal" ja päivällä moni kävi kiertämässä tarjoten makeita mössöjä ja tahnoja. Olen oppinut että nämä tahnat kaavitaan lusikalla oikeaan käteen ja siitä sitten nuollaan tai haukataan jos se on mahdollista. Ihan kuten synttärikakutkin syödään kädestä pitäen ja haukaten. Lusikoita tai lautasia ei tällaisessa yhteydessä käytetä.
Eilen Mehtalla vietettiin neljän ihmisen synttäreitä suklaa- ja kermakakkujen voimalla. Juhlasankarit jakavat kakkua käsin, ihan kuten kermakaakut syödäänkin. Lusikoita ei tässä yhteydessä tunneta.
Pongal on perhejuhla ihan kuten kiitospäiväkin. Ollaan perheen kanssa, käydään temppelissä ja huipennuksena keitetään riisiä siten että maito kiehuu yli. Sana "pongal" tarkoittaa ylikiehumista. Siksi Pongalina syödään maitoon keitettyä vellimäistä makeata riisiä ja muita herkkuja. Neljäntenä päivänä juhlitaan suuremmalla porukalla - mennään rannalle perheittäin viettämään hauskaa aikaa, huvipuistoihin, yhteisiin juhliin.
Tämä koolam on netistä otettu, mutta samanlaisia kuvioita on meidänkin portin edessä katuun piirrettynä joka päivä.
Ja tietenkin laitetaan hienommat koolamit. Koolam on riisijauhoilla piirretty koriste joka on liki jokaisen talon portin edessä. Meilläkin on sellainen joka päivä. Vanilla, puutarhan kastelija ja rikkaruohojen kitkijä, taiteilee sen meille. Anitha ostaa jauhot ja Vanilla tekee koolamin. Yleensä Vanilla on varsin taitava, mutta tänään hän oli yrittänyt olla meille mieliksi. Portilla luki riisijauholla sirotelluin haparoivin kirjaimin "Welcome Happy Pongal" ja sitten oli pieni kiehkurainen symmetrinen koriste. Sairaalassa oli osastojen välinen koolam-kilpailu. SIinä ei pelattu pelkästään valkoisella riisijauholla vaan väreillä ja hienoilla kuvioilla. Minulla oli koko päivä niin kiire etten ehtinyt lainkaan sairaalan katolle koolameita katsomaan. Harmitti. Mutta olen ollut liki kuukauden pois ja oli kasaantunut ihan hirveästi töitä. Ei tässä ole mitään järkeä kun koolamitkin jää katsomatta.
Joskus minulla on kyllä tunne että joka-ainut tamilien juhla on vuoden tärkein juhla.
Pongal on kuitenkin niin tärkeä juhla että Mehtan sairaalassakin torstai on vapaapäivä. Perjantaina ja lauantaina on kuitenkin töitä Koska olen ilmaistyövoimaa, päädyin noudattamaan Mikon tehtaan Pongal-lukujärjestystä ja vietämme pitkän vapaan viikonlopun. Huomenna lennämme Delhiin ja heti kentältä on tarkoitus ajaa Agraan ihailemaan Taj Mahalia jota emme vielä ole nähneet. Minä palaan sunnuntaina takaisin kotiin, Mikko osallistuu suomalaisen ministeridelegaation ohjelmaan koko viikon ajan ja jää Delhiin.
Eilen töissä kaikki olivat iloisia Pongalin tulosta ja yhdestä keskelle viikkoa osuvasta vapaapäivästä. Kotiin lähtiessä toivoteltiin "Happy Pongal" ja päivällä moni kävi kiertämässä tarjoten makeita mössöjä ja tahnoja. Olen oppinut että nämä tahnat kaavitaan lusikalla oikeaan käteen ja siitä sitten nuollaan tai haukataan jos se on mahdollista. Ihan kuten synttärikakutkin syödään kädestä pitäen ja haukaten. Lusikoita tai lautasia ei tällaisessa yhteydessä käytetä.
Eilen Mehtalla vietettiin neljän ihmisen synttäreitä suklaa- ja kermakakkujen voimalla. Juhlasankarit jakavat kakkua käsin, ihan kuten kermakaakut syödäänkin. Lusikoita ei tässä yhteydessä tunneta.Pongal on perhejuhla ihan kuten kiitospäiväkin. Ollaan perheen kanssa, käydään temppelissä ja huipennuksena keitetään riisiä siten että maito kiehuu yli. Sana "pongal" tarkoittaa ylikiehumista. Siksi Pongalina syödään maitoon keitettyä vellimäistä makeata riisiä ja muita herkkuja. Neljäntenä päivänä juhlitaan suuremmalla porukalla - mennään rannalle perheittäin viettämään hauskaa aikaa, huvipuistoihin, yhteisiin juhliin.
Tämä koolam on netistä otettu, mutta samanlaisia kuvioita on meidänkin portin edessä katuun piirrettynä joka päivä.Ja tietenkin laitetaan hienommat koolamit. Koolam on riisijauhoilla piirretty koriste joka on liki jokaisen talon portin edessä. Meilläkin on sellainen joka päivä. Vanilla, puutarhan kastelija ja rikkaruohojen kitkijä, taiteilee sen meille. Anitha ostaa jauhot ja Vanilla tekee koolamin. Yleensä Vanilla on varsin taitava, mutta tänään hän oli yrittänyt olla meille mieliksi. Portilla luki riisijauholla sirotelluin haparoivin kirjaimin "Welcome Happy Pongal" ja sitten oli pieni kiehkurainen symmetrinen koriste. Sairaalassa oli osastojen välinen koolam-kilpailu. SIinä ei pelattu pelkästään valkoisella riisijauholla vaan väreillä ja hienoilla kuvioilla. Minulla oli koko päivä niin kiire etten ehtinyt lainkaan sairaalan katolle koolameita katsomaan. Harmitti. Mutta olen ollut liki kuukauden pois ja oli kasaantunut ihan hirveästi töitä. Ei tässä ole mitään järkeä kun koolamitkin jää katsomatta.
lauantai 9. tammikuuta 2010
Joulukortit
Se oli kai se auton ensimmäinen kolari jonka vuoksi tähän jouduttiin. En syytä Mikkoa, mutta Mikkohan sen auton ruttasi jolloin oma autonkuljettajamme Babu joutui lomalle ja kuljimme vara-kuskin auton kanssa. Autoja ei Intiassa voi vuokrata ilman kuskia vaikka olisimme halunneet mieluummin Babu + vuokra-auto-yhdistelmän emmekä Rames + Rameshin auto-yhdistelmää.
Niistä joulukorteista...
Meillä on tämä mania kertoa mitä meille kuuluu ja että yleensä olemme olemassa ja lähetämme vuosittain kaikille sukulaisille ja ystäville joulukorttivalokuvan perheestämme sekä laajan selostuksen tekemisistämme. Oletamme että kaikki ovat innoissaan kortistamme etenkin kun itse arvostamme ponnistustamme suuresti. Kortin tekemisessä on nykyään logistisia ongelmia Pian asuessa Kanadassa, Antti ja Ilkka Suomessa ja me Intiassa ja kun olemme joskus yhdessä, emme muista ottaa hienoa joulukorttiperhepotrettia. Joten Ilkka kokoaa sopivista kuvista kortin, minä kirjoitan kirjeen ja tällä kertaa Mikolle delegoitiin postitus.
Postitus lankesi Mikolle koska meidän kotiprintteri louskuttaa tulosta hyvin hitaasti jos ollenkaan. Mikon tehtaan säästötoimet ovat määrittäneet kuinka monta paperiarkkia kukin saa printata vuoden aikana. Intialaisethan ovat kekseliäitä säästämään ja lisäksi, kaikki mikä liittyy matematiikkaan, kiehtoo heitä. Mikon paperinkäyttöä on tietenkin tarkoin taulukoin seurattu ja todettiin että joulukorttikirjeet mahtuvat vielä Mikon vuotuiseen kiintiöön. Joten printtauksen jälkeen Mikko näperteli joulukorttikuoriin kirjeet sisälle, antoi kirjepinon sihteerilleen Ashwinille, joka pyysi varakuski Rameshia viemään kirjeet postiin. Ramesh kieltäytyi ehdottomasti moisesta juoksutuksesta. Hän on autonkuljettaja, ei postittaja. En koskaan voi ymmärtää missä menee raja mitä voi pyytää ja mitä ei - Ramesh on kyllä vienyt ja hakenut kolttuni kuivapesuun ihan mukisematta. Voi olla että kuivapesulan ja postin hierarkinen raja on huikea.
No, jollei autonkuljettajat, niin sihteerit hoitavat tällaisia asioita. Ashwini painiskeli asian kanssa koko päivän, tutki nettiä ja soitteli postitoimistoon. Ashwini ei tietenkään ole koskaan lähettänyt itse yhtään kirjettä tai korttia. Hänellä on palvelijat ja kodinhoitajat jotka tekevät tällaiset hankalat asiat. Päivän päätteeksi Ashwini ilmoitti Mikolle että Intiasta ei lähde lentopostia lainkaan, mutta kirjeet voidaan lähettää pikapostilla jolloin hinnaksi tulee noin 6 euroa per kortti. Lisäksi kirjeeseen on merkittävä sekä vastaanottajan että lähettäjän puhelinnumerot jotta posti voi tarkistaa että saaja on oikea henkilö. Joulukortteja ajatellen tämä tuntui ensinnäkin melko hintavalta ja toiseksi suhteellisen raskaalta järjestelyltä, eikä meillä ollut kaikkien puhelinnumeroitakaan tiedossa.
Olemme lähettäneet postikortteja Chennaista Suomeen ja Kanadaan ja hinta on ollut parikymmentä senttiä ja kortit ovat menneet viikossa perille. Mutta en tule koskaan kertomaan kenellekään intialaiselle ja romauttamaan lopullisesti kunnioitusta jota minua kohtaan tunnetaan, että olen itse ollut rupisessa postitoimistossa liisteröimässä postimerkkejä maisemakortteihin! Ilmankos sain paljon apua ja kohtelu oli jotenkin kuninkaallinen jota silloin kovasti ihmettelin.
Ensimmäisen liisteröimiskerran jälkeen Babu sanoi hoitavansa postituksemme, ilmeisesti sen vuoksi ettei hänen tarvitse hävetä tätäkään omituista tapaamme. Babu onkin velho neuvottelemaan halvimmat, luotettavimmat ja nopeat postitukset. Babu ei ole mitenkään karsastanut postitoimistoja, mutta kuivapesuloista olen ollut aavistavinani etteivät ne ole hänen arvolleen sopivia vaikka ei hän mitään sano.
Mikko kysyi henkilöstöjohtajalta, Victorilta kirjeiden postittamisesta. Victor ei myöskään ole lähettänyt itse kirjeitä tai kortteja mutta sanoi että tehtaan portille kun jättää kirjeet, postitus hoitaa kaiken.
Seuraavana päivänä Ashwini toi Mikon hämmästykseksi kaikki joulukortit takaisin Mikon työpöydälle ja sanoi happamasti että tällä systeemillä postin kulku kestää 20 päivää. Sen lisäksi jokaisen kortin nimet ja osoitteet oli käsin kirjoitettu kahteen eri lappuseen, toinen jäi dokumentiksi Mikolle, toinen liisteröitiin varmaan siihen kirjeeseen. Ja niin joulukortit lähtivät tuottamaan jouluriemua sukulaisille ja ystäville eri puolille maailmaa!
Jouluksi kukaan ei ollut saanut korttejamme. Niitä alkoi tulla toissapäivänä. Tiesin sen koska sähköpostiini alkoi tulla piilotetun kitkerän oloisia kiitosviestejä. Joulukortit olikin lähetetty kirjattuina kirjeinä ja jokaisen vastaanottajan piti hakea ne henkilökohtaisesti postista. Joku on joutunut esittämään henkilöllisyystodistuksen hakiessaan joulukorttiamme, joku yrittänyt hakea pariskunnalle osoitettua kirjettä ilman puolison valtakirjaa ja posti on kieltäytynyt antamasta kirjettä. Tämä asia selvisi lopulta puhelinkeskustelussa jossa vaimo juhlallisesti vannoi tietävänsä asiasta ja antoi luvan että hänen miehensä saa noutaa kirjatun joulukortin. Mikon vanha täti muisteli nostalgisesti että "ihan kuin silloin kuin asuimme 70-luvun Burmassa, postimerkkejä ei voinut käyttää kun ne höyrytettiin jälleenmyyntiin". Yhden espoolaisen R-kioskin edessä asiakkaiden jono kiemurteli kauas ulos kun kiukustuneet lottokuponkien jättäjät joutuivat pakkasessa värjöttelemään kun postitoimintaan perehtymätön R-kiskan myyjäraukka yritti jonkun koodin kanssa etsiä kirjattua korttia joka lopulta kyllä löytyi. Toiset ovat odottaneet vähintään veronpalautuksia tai muita hienoja etuuksia Suomen anteliaalta yhteiskunnalta, toisilla on posti on merkannut lähettäjäksi "INDIA" joka on taas herättänyt epäluuloa. Mutta kaikki jotka ovat postiin raahautuneet, ovat saaneet meidän iloisen joulukirjeen ja hauskan valokuvan perheestämme. Toivottavasti se on tuottanut paljon iloa ja positssakäynti on ollut virkistävä kokemus...
En tosiaan tiedä kuinka monta ystävää meillä ensi vuonna on. En myöskään osaa arvata miten pitkälle sukulaisrakkaus riittää. En tiedä jäämmekö tämän vuoksi perinnöttömiksi kun olemme pakottaneet iäkkäät vanhempamme raahautumaan -20C paukkupakkasissa postitoimistoihin.
Mutta positiivisesti ajatellen - niille joilla ei ole mahdollisuutta matkustaa Intiaan, pystyimme näin antamaan pienen demonstraation mitä on elää maassa jonka tavoista ei saa tolkkua ja byrokratia on huippuunsa kehitetty. Vaikka kysyy neuvoa ja luulee tekevänsä kaiken oikein, harva juttu silti menee oikein. Se on meidän arkipäiväämme.
Tervetuloa luoksemme kokemaan ihmeellinen Intia!
Niistä joulukorteista...
Meillä on tämä mania kertoa mitä meille kuuluu ja että yleensä olemme olemassa ja lähetämme vuosittain kaikille sukulaisille ja ystäville joulukorttivalokuvan perheestämme sekä laajan selostuksen tekemisistämme. Oletamme että kaikki ovat innoissaan kortistamme etenkin kun itse arvostamme ponnistustamme suuresti. Kortin tekemisessä on nykyään logistisia ongelmia Pian asuessa Kanadassa, Antti ja Ilkka Suomessa ja me Intiassa ja kun olemme joskus yhdessä, emme muista ottaa hienoa joulukorttiperhepotrettia. Joten Ilkka kokoaa sopivista kuvista kortin, minä kirjoitan kirjeen ja tällä kertaa Mikolle delegoitiin postitus.
Postitus lankesi Mikolle koska meidän kotiprintteri louskuttaa tulosta hyvin hitaasti jos ollenkaan. Mikon tehtaan säästötoimet ovat määrittäneet kuinka monta paperiarkkia kukin saa printata vuoden aikana. Intialaisethan ovat kekseliäitä säästämään ja lisäksi, kaikki mikä liittyy matematiikkaan, kiehtoo heitä. Mikon paperinkäyttöä on tietenkin tarkoin taulukoin seurattu ja todettiin että joulukorttikirjeet mahtuvat vielä Mikon vuotuiseen kiintiöön. Joten printtauksen jälkeen Mikko näperteli joulukorttikuoriin kirjeet sisälle, antoi kirjepinon sihteerilleen Ashwinille, joka pyysi varakuski Rameshia viemään kirjeet postiin. Ramesh kieltäytyi ehdottomasti moisesta juoksutuksesta. Hän on autonkuljettaja, ei postittaja. En koskaan voi ymmärtää missä menee raja mitä voi pyytää ja mitä ei - Ramesh on kyllä vienyt ja hakenut kolttuni kuivapesuun ihan mukisematta. Voi olla että kuivapesulan ja postin hierarkinen raja on huikea.
No, jollei autonkuljettajat, niin sihteerit hoitavat tällaisia asioita. Ashwini painiskeli asian kanssa koko päivän, tutki nettiä ja soitteli postitoimistoon. Ashwini ei tietenkään ole koskaan lähettänyt itse yhtään kirjettä tai korttia. Hänellä on palvelijat ja kodinhoitajat jotka tekevät tällaiset hankalat asiat. Päivän päätteeksi Ashwini ilmoitti Mikolle että Intiasta ei lähde lentopostia lainkaan, mutta kirjeet voidaan lähettää pikapostilla jolloin hinnaksi tulee noin 6 euroa per kortti. Lisäksi kirjeeseen on merkittävä sekä vastaanottajan että lähettäjän puhelinnumerot jotta posti voi tarkistaa että saaja on oikea henkilö. Joulukortteja ajatellen tämä tuntui ensinnäkin melko hintavalta ja toiseksi suhteellisen raskaalta järjestelyltä, eikä meillä ollut kaikkien puhelinnumeroitakaan tiedossa.
Olemme lähettäneet postikortteja Chennaista Suomeen ja Kanadaan ja hinta on ollut parikymmentä senttiä ja kortit ovat menneet viikossa perille. Mutta en tule koskaan kertomaan kenellekään intialaiselle ja romauttamaan lopullisesti kunnioitusta jota minua kohtaan tunnetaan, että olen itse ollut rupisessa postitoimistossa liisteröimässä postimerkkejä maisemakortteihin! Ilmankos sain paljon apua ja kohtelu oli jotenkin kuninkaallinen jota silloin kovasti ihmettelin.
Ensimmäisen liisteröimiskerran jälkeen Babu sanoi hoitavansa postituksemme, ilmeisesti sen vuoksi ettei hänen tarvitse hävetä tätäkään omituista tapaamme. Babu onkin velho neuvottelemaan halvimmat, luotettavimmat ja nopeat postitukset. Babu ei ole mitenkään karsastanut postitoimistoja, mutta kuivapesuloista olen ollut aavistavinani etteivät ne ole hänen arvolleen sopivia vaikka ei hän mitään sano.
Mikko kysyi henkilöstöjohtajalta, Victorilta kirjeiden postittamisesta. Victor ei myöskään ole lähettänyt itse kirjeitä tai kortteja mutta sanoi että tehtaan portille kun jättää kirjeet, postitus hoitaa kaiken.
Seuraavana päivänä Ashwini toi Mikon hämmästykseksi kaikki joulukortit takaisin Mikon työpöydälle ja sanoi happamasti että tällä systeemillä postin kulku kestää 20 päivää. Sen lisäksi jokaisen kortin nimet ja osoitteet oli käsin kirjoitettu kahteen eri lappuseen, toinen jäi dokumentiksi Mikolle, toinen liisteröitiin varmaan siihen kirjeeseen. Ja niin joulukortit lähtivät tuottamaan jouluriemua sukulaisille ja ystäville eri puolille maailmaa!
Jouluksi kukaan ei ollut saanut korttejamme. Niitä alkoi tulla toissapäivänä. Tiesin sen koska sähköpostiini alkoi tulla piilotetun kitkerän oloisia kiitosviestejä. Joulukortit olikin lähetetty kirjattuina kirjeinä ja jokaisen vastaanottajan piti hakea ne henkilökohtaisesti postista. Joku on joutunut esittämään henkilöllisyystodistuksen hakiessaan joulukorttiamme, joku yrittänyt hakea pariskunnalle osoitettua kirjettä ilman puolison valtakirjaa ja posti on kieltäytynyt antamasta kirjettä. Tämä asia selvisi lopulta puhelinkeskustelussa jossa vaimo juhlallisesti vannoi tietävänsä asiasta ja antoi luvan että hänen miehensä saa noutaa kirjatun joulukortin. Mikon vanha täti muisteli nostalgisesti että "ihan kuin silloin kuin asuimme 70-luvun Burmassa, postimerkkejä ei voinut käyttää kun ne höyrytettiin jälleenmyyntiin". Yhden espoolaisen R-kioskin edessä asiakkaiden jono kiemurteli kauas ulos kun kiukustuneet lottokuponkien jättäjät joutuivat pakkasessa värjöttelemään kun postitoimintaan perehtymätön R-kiskan myyjäraukka yritti jonkun koodin kanssa etsiä kirjattua korttia joka lopulta kyllä löytyi. Toiset ovat odottaneet vähintään veronpalautuksia tai muita hienoja etuuksia Suomen anteliaalta yhteiskunnalta, toisilla on posti on merkannut lähettäjäksi "INDIA" joka on taas herättänyt epäluuloa. Mutta kaikki jotka ovat postiin raahautuneet, ovat saaneet meidän iloisen joulukirjeen ja hauskan valokuvan perheestämme. Toivottavasti se on tuottanut paljon iloa ja positssakäynti on ollut virkistävä kokemus...
En tosiaan tiedä kuinka monta ystävää meillä ensi vuonna on. En myöskään osaa arvata miten pitkälle sukulaisrakkaus riittää. En tiedä jäämmekö tämän vuoksi perinnöttömiksi kun olemme pakottaneet iäkkäät vanhempamme raahautumaan -20C paukkupakkasissa postitoimistoihin.
Mutta positiivisesti ajatellen - niille joilla ei ole mahdollisuutta matkustaa Intiaan, pystyimme näin antamaan pienen demonstraation mitä on elää maassa jonka tavoista ei saa tolkkua ja byrokratia on huippuunsa kehitetty. Vaikka kysyy neuvoa ja luulee tekevänsä kaiken oikein, harva juttu silti menee oikein. Se on meidän arkipäiväämme.
Tervetuloa luoksemme kokemaan ihmeellinen Intia!
torstai 7. tammikuuta 2010
Ei se haittaa...
...että auto on edellisen blogin kuvan näköinen rytty. Jos kukaan ei loukkaantunut - onko varma ettei niskat nytkähtänyt? - niin kaikki kyllä hoituu. Tuleeko tuosta autosta enää autoa vai meneekö se jo lunastukseen? Uskaltaako Babu ajaa sitä jos se korjataan? Onko riittävän voimallisia loitsuja ja jumalia tähän tarkoitukseen?
Ei se auto nyt ole oleellinen - enhän minä pääse viikonlopuksi Intiaan. Intia myöntää vuoden työviisumin kerrallaan ja jatkoviisumihakemukset syynätään tarkkaan. Edellinen viisumimme meni lokakuussa umpeen eikä uutta viisumia voi hakea ennenkuin muutamaa päivää ennen vanhan viisumin umpeutumista. Veimme silloin tarvittavan paperinivaskan virastoon Chennaissa, saimme väliaikaiset viisumit kolmeksi kuukaudeksi ja kaikki oli hyvin. Viisumihakemukset lähetetään Delhiin. Jo silloin varoitettiin että on hyvin todennäköistä että joudumme tammikuussa juuri ennen väliaikaisen viisumin umpeutumista menemään Delhiin anomaan uudestaan viisumia jolloin sen saisi parissa päivässä. Olimme siis varautuneet tammikuiseen Delhin matkaan.
Viikonloppuna Mikko matkasi takaisin Intiaan töihin vain kuullakseen ettei Chennain immigraatiovirasto olekaan tehnyt mitään viisumihakemuksillemme eikä itse asiassa edes tiedä missä ne ovat. Eivät ne ole kadonneet, Intian byrokratia on hyvin luotettava ja kaikki varmasti talletetaan. Prosessi vaan on monimutkainen kun paperit ja kaikki muukin kulkee niin monen portaan, siis ihmisen kautta. Koska asumme Chennaissa, emme yllättäen voikaan hakea Delhistä viisumeita vaan ne on haettava kotimaastamme, Suomesta.
Eli Mikko lentää takaisin Suomeen. Joten ei sitä autoa viikonloppuna tarvita. Toiveidemme mukainen aikataulu on että dokumentit on lähetetty tänään Intiasta Suomeen käsiteltäviksi, kertoen että asialla on kiire ja passit tulee kun passinomistaja pääsee Suomeen ja lähetystö ryhtyy välittömästi prosessoimaan niitä. Maanantaiaamuna menemme lähetystöön passien kanssa ja saamme vuoden jatkoviisumin samana iltapäivänä jolloin voimme jatkaa iltakoneella kohti Chennaita.
Ei ole pomminkestävä suunnitelma mutta ihan potentiaali kuitenkin. Intia lopetti vuodenvaihteessa suomalaisten turistiviisumipakon, joten viisuminkäsittelyyn voisi liietä aikaa. Mutta kun Intiasta on kyse, ei koskaan voi olla varma, muuta kuin siitä että asiat kyllä hoituvat aikanaan.
Sinänsä hauskaa että jotkut asiat hoituvat aivan pikavauhtia - saimme luottokortit puolessa vuodessa. Tämä ei ollut se nopea asia. Luottokorttia varten oli hankittava erillinen spesiaalilausuntokin Suomesta että meidät on laillisesti vihitty ja olemme virallisesti naimisissa. Saimme luottokortit toukokuussa ja elokuussa pankki ilmoitti että kortit eivät enää ole voimassa koska viisumimme umpeutuu lokakuun 22. päivä emmekä ilman viisumia voi pitää hallussamme intialaisia luottokortteja. Korttien katoaminen oli ripeätä.
Ei se auto nyt ole oleellinen - enhän minä pääse viikonlopuksi Intiaan. Intia myöntää vuoden työviisumin kerrallaan ja jatkoviisumihakemukset syynätään tarkkaan. Edellinen viisumimme meni lokakuussa umpeen eikä uutta viisumia voi hakea ennenkuin muutamaa päivää ennen vanhan viisumin umpeutumista. Veimme silloin tarvittavan paperinivaskan virastoon Chennaissa, saimme väliaikaiset viisumit kolmeksi kuukaudeksi ja kaikki oli hyvin. Viisumihakemukset lähetetään Delhiin. Jo silloin varoitettiin että on hyvin todennäköistä että joudumme tammikuussa juuri ennen väliaikaisen viisumin umpeutumista menemään Delhiin anomaan uudestaan viisumia jolloin sen saisi parissa päivässä. Olimme siis varautuneet tammikuiseen Delhin matkaan.
Viikonloppuna Mikko matkasi takaisin Intiaan töihin vain kuullakseen ettei Chennain immigraatiovirasto olekaan tehnyt mitään viisumihakemuksillemme eikä itse asiassa edes tiedä missä ne ovat. Eivät ne ole kadonneet, Intian byrokratia on hyvin luotettava ja kaikki varmasti talletetaan. Prosessi vaan on monimutkainen kun paperit ja kaikki muukin kulkee niin monen portaan, siis ihmisen kautta. Koska asumme Chennaissa, emme yllättäen voikaan hakea Delhistä viisumeita vaan ne on haettava kotimaastamme, Suomesta.
Eli Mikko lentää takaisin Suomeen. Joten ei sitä autoa viikonloppuna tarvita. Toiveidemme mukainen aikataulu on että dokumentit on lähetetty tänään Intiasta Suomeen käsiteltäviksi, kertoen että asialla on kiire ja passit tulee kun passinomistaja pääsee Suomeen ja lähetystö ryhtyy välittömästi prosessoimaan niitä. Maanantaiaamuna menemme lähetystöön passien kanssa ja saamme vuoden jatkoviisumin samana iltapäivänä jolloin voimme jatkaa iltakoneella kohti Chennaita.
Ei ole pomminkestävä suunnitelma mutta ihan potentiaali kuitenkin. Intia lopetti vuodenvaihteessa suomalaisten turistiviisumipakon, joten viisuminkäsittelyyn voisi liietä aikaa. Mutta kun Intiasta on kyse, ei koskaan voi olla varma, muuta kuin siitä että asiat kyllä hoituvat aikanaan.
Sinänsä hauskaa että jotkut asiat hoituvat aivan pikavauhtia - saimme luottokortit puolessa vuodessa. Tämä ei ollut se nopea asia. Luottokorttia varten oli hankittava erillinen spesiaalilausuntokin Suomesta että meidät on laillisesti vihitty ja olemme virallisesti naimisissa. Saimme luottokortit toukokuussa ja elokuussa pankki ilmoitti että kortit eivät enää ole voimassa koska viisumimme umpeutuu lokakuun 22. päivä emmekä ilman viisumia voi pitää hallussamme intialaisia luottokortteja. Korttien katoaminen oli ripeätä.
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
No, nyt se lyheni toisesta päästä
Tullessani toissayönä Chennaihin Babu oli vastassa vasta korjatun automme kanssa. Se oli taas koristeltu hienosti kukkaköynnöksin; en kehdannut kysyä oliko koristelu saarin paluun, auton korjaamolta pääsyn vai jonkun juhlapäivän kunniaksi. Mukava päästä yli kuukauden jälkeen omaan mukavaan autoon, oman luotettavan kuljettajan kytiin.
Kuva on vanha, mutta koristelu samanlainen
Tänään rysäytimme neljän auton ketjukolarin viimeiseksi. Pirkko-parka joutuu tyytymään taas vara-autoon ja varakuskiin kun tulee viikonloppuna.
sunnuntai 3. tammikuuta 2010
Joulutauko
Joulu on ihanaa mutta kovin, kovin kiireistä aikaa. Jouluhan on nyt ohi! Mikko lähtee huomenna takaisin Intiaan ja Pia Montrealiin. Minä jään vielä viideksi päiväksi Suomeen.
Tapaninpäivänä pakkasimme sukset, monot ja lämpöisiä vaatteita ja lensimme Zurichiin, josta jatkoimme junalla Itävaltaan St.Antonin kauniiseen alppikylään. Viimeksi olin siellä 20 vuotta sitten enkä ole siitä päivääkään vanhentunut! Piasta ei silloin ollut tietoakaan ja pikkuiset pojat oli isovanhempien hoivassa. Nyt Pia opiskelee toiseksi viimeistä vuottaan yliopistossa ja pojatkin on jo kaikilla kriteereillä aikuisia. Sellaista se on.
Alpeilla oli mahtavaa. Lunta oli sopivasti, ei valtavia kinoksia, ei jäätä eikä laviinivaarasta tietoakaan, off-piste laskettelu onnistui hyvin ja kaikki rinteet olivat hyvässä kunnossa. Tai no jaa... yksi kylään laskevista rinteistä oli silkkaa jäätä mutta epämiellyttävän lipsuvan laskun bonuksena näimme miten nykyään siirretään rinteessä loukkaantuneet hiihtäjät. Se näytti niin kammottavalta että päätimme olla telomatta itseämme!
Tarvitaan helikopteri, vaijeri, kylmäpäinen ensiapuporukka ja kaiken järjen mukaan tajuton tai ainakin tainnutettu potilas. Helikopteri kiisi onnettomuuspaikalle, paikansi uhrin, jäi pörräämään paikalleen ilmaan, laski maahan vaijerin johon ensiapuväki kiinnitti potilaan. Sitten kopteri sujautti lähimpään klinikkaan potilasraukan roikkuessa ensihoitajan kanssa vaijerin päässä maan ja taivaan välillä Aivan hirveätä.
Me nautimme viidestä hiihtopäivästä, hotelli-pensionaatti Edelweissin ystävällisestä huolenpidosta ja herkullisista illallisista. Ainoa mikä lopulta jäi vaivaamaan oli isäntämme... saimme juuri ennen lähtöämme tietää että hän täyttää tänä vuonna 85 vuotta!!... tuli ihan huono omatunto että tämän ikäinen herrasmies oli tarjonnut meille viinit ja oluet, teet ja kahvit - meidänhän olisi pitänyt häntä palvella! Mutta alppi-ilma nuorentaa. Mielestämme tämä seitsenkertainen Itävallan alppihiihtomestari, vuoden 1950 syöksylaskun maailmanmestari, Itävallan käsipallomaajoukkueen pelaaja, entinen rallikuski ja Kneisslin jälleenmyyjä oli vain harvinaisen vireä 70-kymppinen!
Hyvä hiihtoloma takana ja odotamme Zurichin junaa St.Antonin asemallaAnnamme täydet pisteet Edelweissille ja iloiselle isäntäperheelle, St. Antonille ja mainioille junayhteyksille. Myöskään Finnairin pistelakot eivät meitä häirinneet: emme koskaan ole saaneet matkatavaroitamme yhtä nopeasti. Ilkeämielinen voisi ihmetellä miten matkatavaroiden käsittelijät eivät sairastele Uuden Vuoden päivänä jolloin palkka lienee ainakin kaksinkertainen ja iltatyölisät sen päälle. Mutta minä olen nyt hyvällä tuulella enkä ajattele kenestäkään mitään pahaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)