Lörppä

Minulle on kehittynyt uusi luonteenpiirre. En tiedä onko se patoutunutta rupattelun tarvetta vai suomalaisten ihmisten ikävää. Lörpöttelenhän Intiassakin paljon enkä Brasiliassakaan ollut tuppisuuna. Olen aina pitänyt tuntemattomien ihmisten asioiden utelusta ja ihan mieluusti ratkonut siinä sivussa heidän ongelmiaankin jos aika vain antaa myöden.

Stockalla tein joitain vähäisiä ostoksia varsinaisena suupalttina. Myyjä tuli kysymään tarvitsenko apua ja tietenkin otin palvelun vastaan. 1o vuotta sitten vihasin myyjien tuppautumasta häiritsemään shoppailurauhaani. Nyt - sen sijaan että olisin itse juossut ympäri kemikaaliosastoa etsimässä shampoota ja Mikon tiettyä hiusvahaa - myyjä kiersi osaston ja haki tavarat. Myyjä etsi minulle myös korin kun tavaraa alkoi kertyä niin ettei syli enää riitänyt.

Ehkä olen vain vanhentunut.

Kodinkoneosastolla keskustelin satunnaisten jouluostosten tekijöiden kanssa ja kyselin heidän kokemuksiaan pölynimureista ja kahvinkeittimistä joita minulla ei ollut aikomustakaan ostaa. Oli vain mielenkiintoista tietää mikä oli heidän käsityksensä mukaan espressokeittimen tärkein ominaisuus.

Osa satunnaisista juttelukavereistani siirtyy hämmästyttävän vikkelästi muille osastoille, mutta suurin osa on ihan ilahtuneita.

Kotirappuun tullessa tapaa aina ihmisiä joiden kanssa voi vaihtaa sanasen. Eilenkin olin mielestäni jo ihan tuttu rouvan kanssa jonka kanssa olimme ensin olleet samassa kukkakaupassa ja sitten sama rouva tulikin naapurimme luokse kylään juuri ostetun kukkansa kanssa. Rouva ei kyllä ollut juttutuulella ja pälyili minua epäluuloisesti vaikka avasin hänelle ulko-ovenkin.

Kuudennen kerroksen pariskunnan kanssa tulimme ihan ystäviksi yhteisellä hissimatkalla meidän neljänteen kerrokseen. Mikolla oli terve asenne ja hän käveli portaat ylös. Säästyi jopa tervehtimiseltä.

Uusi jatkojohto

Ajattelin kirjoittaa pikkujutun uudesta jatkojohtosta, mutta koska olemme Intiassa, on tietenkin annettava vähän laajempi selostus. Kaiken lisäksi juttu on aloitettava Brasiliasta…

Brasiliassa pistorasiat ovat melkein (siis ei ihan) samanlaiset kuin Euroopassa. Tavalliset eurooppalaiset maadoittamattomat pistotulpat sopivat brasilialaisiin pistorasioihin, mutta maadoitetut pistotulpat ovat liian paksuja. Tästä oli vähän kiusaa kun melkein kaikki Salcompin läppärit oli tuotu Suomesta. Mutta pistotulppien käyttö onnistui kun vaan käytti tarpeeksi voimaa työntäessään töpseliä pistorasiaan. Isompi kiusa Brasiliassa on siinä, että osassa pistorasioista on 110V jännite ja osassa 220V. Pistorasiat ovat ihan samannäköisiä, joten 110 voltin laitteita tulee rikottua aika usein.

Mutta Intiaan. Täällä on onneksi käytössä vain yksi jännite, 220 volttia (vaihtelu taitaa olla ainakin 200 – 260V). Pistorasiat ovat sen sijaan mielenkiintoisia.

Tässä on talomme alkuperäisiä pistorasioita. Siihen sopii intialaisen standardin mukainen pistotulppa, jonka kolme tappia menevät kuvan pistorasian ylimpään ja kahteen alimpaan reikään. Keskellä oleviin pienempiin reikiin sopii EU standardin mukainen pistotulppa, mutta se on vaikea saada ulos. Käytämmekin yleensä näissä pistorasioissa sellaista adapteria, jonka tapit ovat tasapaksut (EU plugin tapeissa on eristetty kaulaosa, joka on ohuempi kuin itse tappi). Jostain syystä näihin vanhoihin pistorasioihin sopii myös US plugi (alempiin reikiin). En ymmärrä miksi kun 220V jännite tuhoaa amerikkalaiset sähkölaitteet.

Isommat sähkötehot vaativat tietysti isommat tapit. Siksipä osassa pistorasioista on 2 x 3 reikää. Kuvan alempi pieni “kolmio” on tavallisille pistotulpille ja ylempi suuri “kolmio” tehokkaampien laitteitten pistokkeille.

Kehitys kehittyy ja intialaiset ovat innovatiivisia. Uusissa pistorasioissa on yhdistetty isompien ja pienempien pistotulppien reiät näin näppärästi.

Tarkkaan katsoen näistä kuvista näkyy että jännitteellisissä rei’issä on suojalevy, jonka tarkoituksena on ehkäistä sähköiskuja – siis ettei voi työntää mitään asiaankuulumatonta jännitteisiin reikiin. Pistotulpan maadoitustappi työntää tämän suojalevyn syrjään. Ongelmalliseksi asian tekee se, että suuri osa Intiassa myytävistä sähkölaitteista on varustettu EU-standardin mukaisilla sähkötulpilla, joissa ei ole maadoitustappia ja joita ei voi siis työntää suojalevyillä turvalliseksi tehtyyn pistorasiaan.

Nyt kuvaan tulee mukaan intialainen käytännöllisyys ja yksinkertaiset joka kodin ratkaisut. Aluksi ihmettelimme miksi aina tarvittiin kynää kun oli jotain sähkölaitteen kytkemiseen liittyvää, lyijykynä tai ohuempi kuulakärkikynä. Kynä työnnetään tuohon keskimmäiseen reikään ja saadaan siten työnnetyksi suojalevy paikaltaan. Pidetään kynä reiässä, jännitteelliset reiät pysyvät avonaisina ja sähkötulppa saadaan paikalleen. Ensimmäisinä viikkoina vaikutti jotenkin oudolta kun ihmiset lainailivat toisiltaan kyniä saadakseen läppärin johdot pistorasiaan kokouksissa. Nyt se on normaalia ja asiaankuuluvaa ja teemme itsekin niin sen enempää ihmettelemättä.

Tai kyllä se joskus ihmetyttää. Ihmettelemme miten intialaiset lapset voi opettaa ettei pistorasian jännitteellisiin reikiin saa työntää kyniä tai mitään muutakaan, että siitä voi saada sähköiskun? Lapsethan matkivat ja ilmeisesti näkevät joka päivä aikuisten työntävän kyniä pistorasiaan? Ovatko intialaiset lapset niin fiksuja että niille voi jo ihan taaperoikäisinä kertoa mikä pistorasian rei’istä on turvallinen kynäreikä ja mikä tappavan vaarallinen. En tiedä.

Jännitteen vaihtelut ovat suuria. Siksi kaikki aremmat laitteet on suojattu jännitteentasaajilla. Sähköasennukset ovat olennainen sisustuselementti. Kullekin ilmastointilaitteelle sähkö tulee ensin vikavirtakatkaisimen ja sitten jännitteentasaajan kautta. Tämä esimerkkikuva on kotimme kauneimmasta huoneesta, olohuoneesta.

Sähkölaitteiden laatu vaihtelee. Yöpöydän lamput teetettiin. Pirkko valitsi kaupassa huolella kauniit puiset lampun jalat ja varjostimet, ja ne samoin kuin sähköosat koottiin yhteen odottaessa. Ensimmäiset kaksi bakeliittista pistotulppaa murenivat käsiin jo ensimmäistä kertaa pistorasiaan työnnettäessä. Babu ei antanut Pirkon mennä enää kolmatta kertaa lamppukauppaan vaihdattamaan pistotulppia vaan kävi ostamassa uudet läheisestä sähköliikkeestä ja asensi itse. Babu taisi olla oikeassa, pistotulppa taisi maksaa 60 paisea (yhden sentin). Tuskin lamput ovat sataprosenttisesti EU-standardit täyttämiä, mutta emme aio tuoda niitä Suomeen.

Ja lopulta varsinaiseen kirjoituksen aiheeseen, uuteen jatkojohtoon. Ostimme uuden silitysraudan, jossa oli normaalia isompi, superturvallinen isolle teholle maadoitettu pistotulppa. Kotonamme yläkerran käytävässä olevan silityspaikan pistorasiassa ei ollut sopivia reikiä. Anita olisi halunnut pyytää luottohenkilönsä, sähkömiehen, paikalle vaihtamaan uuden silitysrautamme stöpselin sopivampaan, kevennettyyn versioon. Kielsin ehdottomasti sähkömiestä kajoamasta tuliterään turvalliseen silitysrautaamme ja kehoitimme Anitaa yksinkertaisesti ostamaan jatkojohdon, “extension cord”.

Mutta kun ollaan Intiassa, yksinkertaiset asiat ovat monimutkaisia. Anita kävi sähköliikkeessä tiedustelemassa asiaa ja jätti meille lapun, jossa kertoi tilanneensä “x-tension boxin”. Sellaisia ei kuulemma ollut valmiina vaan sähköliike tekee sen seuraavaksi päiväksi. Minkä ihmeen boxin, mehän tarvitsemme johdon?? Jäimme jännityksellä odottamaan.

Saimme kuvassa näkyvän, räätälintyönä valmistetun johdon ja boksin. Nimi “extension box” on osuva... pitkän johdon päässä on boxi jossa on pistorasia kaikkine reikineen, sekin reikä johon työnnetään kynä, ja vielä katkaisin jolla voi katkaista virran. Tyylikkäämpiaäkin jatkojohtoja saattaa olla olemassa, mutta uskoisin että tässä on harrastettu ekologista kierrätystä ja jokainen osa on aiemmin muualla käytetty ja siten hyväksi testattu. Kyllä se toimii. Silitysrautaongelmat saatiin viikossa hoidettua kahdella eurolla (sisältää osat + työn).

Joulukiireitä

Jotenkin olin ajatellut ettei täällä ole joulukiirettä kun ei joulua edes vietetä. Ja joka tapauksessa kaikki joulun valmistelut teemme Suomessa jossa vietämme joulunkin.

Mutta kai se on sitten lomanedeltämiskiireitä mitä tässä on tuntunut olevan. Tosin vietimme yhden herkän parituntisen Madras klubilla kuunnellen Sishya Schoolin teinikuoron joululauluesitystä. Intialaisten esiintyvä taide on käsitykseni mukaan muovautunut täydellisyyteen noin neljän viimeisen tuhannen vuoden aikana eikä sitä ole syytä muuttaa. Eli lauluja ja tansseja hiotaan kärsivällisesti vuosikymmeniä ja vanhana ollaan mestareita, ollaan päästy siihen mitä jo kaksi tuhatta vuotta sitten osattiin. Sellaista ei voi pitää erityisen luovana, ja kun tämä on kulttuuri, ei nämä Sishya Schoolin nuoretkaan varsinaisia virtuooseja olleet. Etenkään kun joululaulut eivät ole luonnostaan tuttuja kuin kristityille.

Nuoret olivat tavattoman herttaisia. Pojat olivat hermostuneen rehvakoita hyvin hillityllä tavalla, jollain oli kravatti uhmakkaasti löysällä solmulla tai housut rennosti lanteilla eikä vyötäröllä asti kuten intialainen normaalitapa. Tyttöjen kuoroasu oli joko punainen tai vihreä lyhythihainen silkkipusero, samaa mallia kaikilla. Mustat hameet oli omia. Muutamalla tytöllä oli polvien yläpuolelle ulottuva minihame ja puseron muutama ylänappi vallattomasti auki. Kaikki seisoivat suorana, kädet selän takana kuten oli opetettu. Muutamassa laulussa oli huudahduksia ja voi sitä varovaista hymyilyä ja silmien säteilyä - uskalsimmepas!!

Yhtä kaikki, joululauluja oli ihana kuunnella. Lopuksi oli yhteislaulua, mutta Madras klubilla taisi olla vain muutama joka osasi meillekin tutut joululaulut "Silent Nigh, Holy Night", "Away in the Manger", "Feliz Navidad".

Viikko sitten kävimme taas Hand-in-Handin kylässä. Nyt pyhitettiin synnytysosasto. Nämä suotuisat päivät ovat niin tarkkoja ja jotenkin jokapäiväisiä. Yhtäkkiä tehdään jotain koska on käynyt ilmi että seuraava suotuisa päivä pyhittämiseen tai uuden esineen, kodin, rakennuksen tai minkä vaan käyttöönottoon on vasta kahden kuukauden kuluttua. Niin oli nytkin. Perjantaina aamulla kello 9.30 oli astrologisen kalenterin mukaan suotuisa hetki ottaa synnytysosasto käyttöön. Tottahan sinne piti mennä, nämä tilaisuudet ovat meille parhaiden kokemusten joukossa. Sytytimme kynttilät, heiluttelimme öljyliekkiä kolme ympyrää, kuljimme paljain jaloin ja sukkasillamme multaisessa maassa ihan sujuvasti. Alamme oppia rituaaleja vaikkemme niitä ymmärräkään.

Matti perheineen muuttaa Manaukseen ja oli pienimuotoiset läksiäisillalliset. Tämän jälkeen Mikko on Intian Salcompin ainoa suomalainen ja vastaavasti Matti Manauksen Salcompin. Kiinassa on useampia suomalaisia.

Sairaalassa oli yhtäkkiä kiire. Muistutin ihmisille että nyt tosiaan lähden tällä viikolla Suomeen ja tulen vasta tammikuun puolivälissä. Sitten alkoi tulla hommia... nettisivut valmiiksi, tee joulukortit (kovasti ihmettelin miten se nyt aivan joulun kynnyksellä tuli mieleen), pyydä vielä halvempi tarjous sairaalan lehden painamiseen (kyllä se löytyi, muttei lehteä ole vieläkään saatu painettua. Ensin painosta kerrottiin että vastuuhenkilö on joutunut sairaalaan, sen jälkeen kukaan ei vastaa puhelimeen. Kohta pitää vaihtaa lehteen vuosiluku, yritimme julkaista sen marraskuun lopussa...). Huomautin Samille että olen palkaton työntekijä, en tosiaankaan aio jouluna tehdä Suomessa töitä, enkä nytkään tee ylitöitä.

Ja onhan meillä ollut jouluvalmisteluja. Jouluostoksia ja sen sellaista. Yhtenä iltana kun Mikko oli pois, kuuntelin brasilialaisia joululauluja. Nostalgiaa ja haikeutta monella tavalla. Ensiksi ihan pelkästään joululaulujen kuuntelu herkisti, toiseksi brasilian sointuva, laulelmiin sopiva kaunis kieli jonka olen melkein unohtanut. Voi voi... kaipaan jo Brasiliaa, kohta kaipaan Manausta, jota en uskonut koskaan kaipaavani!

Huomenna lähdemme Delhiin jossa vietämme turistina yhden päivän ja lauantaina lennämme Suomeen.

Kai siitä voi kirjoittaa, mutta…

yksi kuva sanoo enemmän kuin tuhat sanaa:

Nämä havainnolliset ohjeet löytyvät Nokia SEZ Park Officen vessasta. Tai tarkemmin katsottuna tämä ei olekaan kovin selkeä ohjeistus. Ilmeisesti tuo vasemmanpuoleinen kaveri on onneton kun hän haluaisi seistä pöntössä (in the toilet) ja joutuu kyykkimään pöntön päällä (on the toilet). Samalla tässä nähdään esimerkki intialaisesta palkitsemisjärjestelmästä. Vasemmanpuoleinen kaveri kärsii ja hänelle annetaan korvaukseksi kaksi chiliä kun oikeanpuoleisen kuvan hymyilevälle kaverille on tiedossa vain yksi chili.

Verhot

Olohuoneessa ja ruokasalissa on samanlaiset lattiaan asti ulottuvat verhot. Ne on jo vuoden vanhat eikä ole kertaakaan pesty. Nuo ikkunan kalterit ovat muuten ihan tyypilliset intialaisessa kodeissa. ne on täysin kiinteät eli ikkunan peseminen on tehty tosi vaikeaksi. Ikkunaristikoiden nimi on "grill" mikä hämäsi minua aluksi kamalasti. Luulin sitä vitsiksi.

Kaikki tietää että Intiassa on hyviä kankaita. Intian puuvillasta puhutaan, Seersucker on useille tuttu ja tietenkin paksut silkit. Jos on kankaita, on kai verhojakin.

Oikeastaan eteläisessä Intiassa verhot ei ole kamalan suosittuja, kuten ei muutkaan sisustustekstiilit. Keräävät kosteutta, homehtuvat, hyttyset majoittuvat kankaisiin. Totta, kyllä meidän soffat tuntuvat iltaisin kosteilta kun Anita ei käytä ilmastointia päivisin. Sen vuoksi pidämme olohuoneessa, makuuhuoneessa ja Mikon pukeutumishuoneessa jatkuvasti ilmastointia päällä, siis silloin kun itse olemme paikalla. Anita pitää ovia auki ja ilmastointilaitteemme puhkuisivat turhan päiten viileyttä ulkoilmaan. Ja on niitä hyttysiä ... ainakin minun vaatekaapista pöllähtää hyttysiä kun valikoin sieltä päällepantavaa. Samoin verhoja leyhytellesssä hyttyset heräävät.

Ötökät pesiytyvät pölyisiin ja likaisiin paikkoihin. Luin The Hindusta että verhot pitäisi pestä kerran viikossa ja järkytyin asiasta niin että oitis irroitin Mikon pukeutumishuoneen verhot ja laitoin pesukoneeseen. Olemme asuneet vuoden talossamme enkä ole tajunnut pestä kuin työhuoneen valkoiset valoverhot ja nekin vain kerran. Kyllä meillä pölyä on, kyllä kaikki verhot kaipaisivat pesua. Intia on pölyinen paikka, vaikka ei Chennai lainkaan pahimmasta päästä ole. Samalla kun poistin ne Mikon verhot, huomasin etten ole ikinä niistä pitänyt - perimme ne entisiltä asukkailta. Joten päädyimme ostamaan uudet verhot.

Mikon pukeutumishuoneen uudet verhot. Tässä huoneessa on myös sänkytilaa kolmelle hengelle. Ainoastaan Pia on nukkunut tuossa oikeanpuoleisessa sängyssä ja Piakin vain siksi koska vierashuoneen ilmastointilaite ei juuri sinä viikkona toiminut kun Pia oli meillä käymässä. Verhot ovat hyvin tyylikkäät.

Joo, sanoin päädyiMME. Siis menemme käsi kädessä verho-ostoksillekin... Nykyään joudumme jatkuvasti kulkemaan Mikon kanssa kimpassa koska tulemme kotiin samalla autolla. Mikko lähtee tehtaalta 16.30, on sairaalassa kello 18 ja olemme kotona 18.45. Joten on parempi hoitaa mahdolliset ostokset samalla matkalla. Joten kävimme Kalpa Drumassa valitsemassa verhot. Joka ei Mikon mielestä ollut erityisen hohdokasta työpäivän ja kaiken autossa istumisen jälkeen ja jonka olisinkin tehnyt mieluummin yksin.

Kalpa Druma on hyvä paikka. Ostin sieltä vuosi sitten heti muutettuamme olohuoneen ja ruokasalin verhot ja palvelu oli hienoa. Tulivat kotiin mittaamaan ikkunat, ompelivat verhot vuorineen ja tulivat ripustamaan ne. Nyt valitsimme mallitilkut kotiin tutkittaviksi ja sovimme ikkunan mittaamisesta seuraavaksi päiväksi. Kalpa Druman myyjä sanoi että "sehän oli Bishop Garden, eikö vain?" ja kävi hakemassa kirjansa ja näytti sieltä nimeni ja osoitteeni. Bishop Garden hyvinkin. Hyvä myyjä muistaa asiakkaansa.

Mittauskin tapahtui seuraavana päivänä, kuten oli sovittu - se ei tosiaankaan ole intialainen tapa! - ja verhot tuotiin kotiin ja ripustettiin ikkunoihin neljän päivän kuluttua, ihan kuten oli luvattu. Kalpa Druma on ihan loistava paikka!

Yläkerran käytävän valoverhot ovat hienoa kullalle hohtavaa kangasta. Siinä takaseinällä näkyy muuten kivasti vaateräkki johon voi ripustaa silitettyjä vaatteita. Nyt se on tyhjä koska pudotin kaksi viikkoa sitten silitysraudan ja se meni rikki, ostimme uuden mutta sen töpseli ei sovi juuri siihen pistorasiaan jota Anita käyttää. Nyt Anita on keskustellut sähkömiehen kanssa kohta viikon verran ja arveli huomenna saavansa jatkojohdon, tai mitähän "x-tension box" onkaan.

Vaikka hyttyset hakeutuvatkin verhoihin, on ne silti kivan näköiset. 10 metriä puuvillakangasta maksoi 42 euroa ja sen päälle valmistuskustannukset, mittaukset ja asennukset - kahden ikkunan hienosti laskostettujen verhojen hinnaksi tuli 70 euroa. Samalla tehtiin yläkerran käytävään valoverhot hieman kalliimmasta kankaasta - 57 euroa. Eikä tingitty yhtään, maksettiin vaan.

Silkkiverhot kannattaa varmasti teettää täällä Suomeen vietäväksi jos sellaisia jossain vaiheessa kaipaa. Verhosilkki maksaa vain 8 euroa metri. Tänne emme kyllä mattoja tai silkkiverhoja hanki emmekä päällystä soffakalustoakaan vielä aikoihin, kyllä on ihan totta että tekstiilit homehtuvat ja haalistuvat täällä.

Voikohan tästä kirjoittaa...

Ei tarinat ole lopussa, mutta on aiheita joista kaltaiseni kaunokirjailijan ei oikein sovi kirjoittaa.

Olkoon... Jokaista länsimaalaista tämä askarruttaa eikä minullakaan ole siihen vastausta - joten kirjoitan vaikka asia jää nyt sitten lukijoitakin kalvamaan.

Siis vessajuttu.

Intiassa vessassa ei ole paperia. Siksi sitä ei useimmiten ole kaupassakaan. Neljän rullan säästöpakkaus on sellainen harvinaisuus että sitä tuskin raaskii ottaa käyttöön. Vessapaperin pehmeyteen, laatuun, edullisuuteen, ympäristöystävällisyyteen tai ulkonäköön ei ostopäätöstä tehdessä ole tarpeen kiinnittää mitään huomiota. On ostettava se mikä on tarjolla jos mitään on tarjolla. Olemme onnellisia yhdestäkin yksittäispakatusta rullasta.

Ensimmäinen asia mikä Intian käytös- ja kulttuurikursseilla opetetaan on että vasen käsi on likainen. Vasemman käden julkinen käyttö on oikeastaan kielletty. Mitään sillä ei voi syödä, ei ottaa vastaan lahjaa tai rahaa tai mitään muutakaan, eikä ainakaan ojentaa tai antaa mitään. Vasen käsi on alapään pesua varten ja siksi se on likainen vaikka kädet sen jälkeen pesisikin.

Intian käytös- ja kulttuurikursseilla kerrotaan vasemman käden likaisuudesta ja siitä että WC-käynnin yhteydessä intialaiset huuhtovat alapäänsä vesitilkkasella tai suihkulla, mutta ei ikinä kerrota kuinka tämä toimitus käytännössä tapahtuu. Tarkoitan lähinnä kuivaamista. Kaikilla on kyllä suuret kankaiset nenäliinat joita käytetään nenän niistämiseen, hien kuivaamiseen, käsien hinkkaamiseen, pöydän pyyhkimiseen. Ei kai samaa nenäliinaa käytetä myös alapään kuivaamiseen? Siis jos vasen pesevä käsi saastuu, saastuisi se nenäliinakin, eikä sitä enää voisi käyttää otsahien kuivaamiseen?

Vessoissa ei ole roskiksia joten kukaan ei salakuljeta suurempia nenäliinoja tai froteisia pyyhkeitä vessaan ja heitä niitä saastaisina pois. Koska viemäreitä ei ole suunniteltu vessapaperin imemiseen, ne eivät myöskään vetäise paperia putkistoihin. Niin kotona kuin töissä, puhumattakaan muista yleisistä vessoista joudun vetämään vessan pari kolme kertaa saadakseni kelluvan vessapaperin huuhdottua. (Olen oppinut kulkemaan taskut täynnä vessapaperia joten yleisten vessojen paperittomuus ei haittaa minua). Tämä veden ylenmääräinen kulutus voi kyllä harmittaa vessajonossa seisovia. Toisaalta, minua harmittaa taatusti enemmän joutuessani vessaan intialaisen jälkeen. Pönttö, istuin, lattia ja jopa seinät ovat märät etenkin jos vessa on varustettu käsisuihkulla. Tämän vuoksi käytän Intiassa nykyään vain paksupohjaisia sandaaleja. Mutta huolimatta siitä että vessa näyttää siltä että siellä olisi otettu kokovartalosuihku ja pesty pitkät hiuksetkin (veden lisäksi vessan lattiat pursuavat mustia pitkiä hiuksia), vessasta tulevan ihmisen vaatteet ovat täysin kuivat. Tätä paradoksia en ole mitenkään pystynyt itselleni selvittämään.

Jos ei ole käsisuihkua, jossain lattian tasolla on hana josta tulee vettä. Hanan vieressä on sellainen puolen litran kannu jolla ihmiset itsensä pesevät. On vesihana ja kannu mutta ei roskista tai vessapaperia.

Ulkomaalainen voi kysyä vaikka kuinka tyhmiä juttuja mutta jossain menee raja. Minä en kertakaikkiaan saa ohimennen kysäistyä tutultakaan intialaiselta että "muuten, kerropa ihan tarkkaan miten peset alapääsi vessassa ja kuivaatko itsesi?" Kuvittele nyt sama tilanne Suomessa - voisitko hyvinkin luontevasti kertoa intialaiselle miten sinulla on tapana toimia WC.ssä käydessäsi!

Ei ole montaa vuotta siitä kun Intiassa vessoja pesi täydellisesti kastijärjestelmän ulkopuolella olevat "koskemattomat" , "untouchables", joiden saastuttava varjokaan ei saanut osua muihin. Joten ymmärrettävästi vessajutut ovat aika tabuja Intiassa edelleen.

No jaa. Kaikkeen tottuu - vaikka siivottomiin vessoihin kieltämättä aika huonosti.

Sivujuonena voin vielä kertoa sairaalani hallinto-osaston kahdesta vessasta. Kyllä ne lainehtivat vettä kuten muuallakin, seinille suihkutellaan ja istuinrengas on litimärkä, ei siinä mitään. Mutta kuukausi sitten molemmista vessoista lopulta loppui saippua. Eri osastoilta kerättyjä kuivahtaneita saippuapalan jämiä oli tunnollisesti yhdistelty viikkotolkulla ja niillä pärjäsi ihan kivasti, mutta jämätkin loppuvat joskus. Molempiin vessoihin tuli uudet hienot vihreät palasaippuat. Se oli upeata. Niissä oli tuore puhdas tuoksu! Viikon nautimme hienoista saippuoista ja sitten yhtenä päivänä niitä ei enää ollut. Ajattelin että ehkä joku sairaalan osasto tarvitsi saippuaa kipeämmin kuin me administraattorit enkä lainkaan nurissut. Viikon taas kärvistelimme. Ei tullut uusia saippuoita vaan molempiin vessoihin tuli lappu: "Sinä joka varastit saippuan - häpeä! Jos sinun on pakko varastaa saippua, voit yhtä hyvin mennä kadulle kerjäämään!" Sekä englanniksi että tamiliksi.

Uusia saippuoita ei kai tule ennenkuin saippuapalan (vaikkakin varastetun) laskennallinen kestoaika on kulunut ja budjetoitu uusi saippua voidaan ottaa käyttöön.

Mikko otaksui että saippuavarkaus kuvastaa sairaalassani vallitsevaa palkkatasoa.

Ei, ei!! Meillä kotona käytetään nestesaippuaa! Minä en ole saippuavaras!

Melkein rakkautta

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa
Ja se kauniisti kukoistaa.

En ymmärrä missäpäin maailmaa kukat kasvavat. Manauksessa ei ollut yhtään kukkaa, siellä oli vain synkän viidakon vihreän tummia sävyjä. Chennai on kuten koko Intia - kaukaa kaunis. Ei täällä ole minkäänlaista kukkaloistoa. Jos olen talomme katolla ja katson kahden naapurin yli kolmannen naapurin pihaa, se näyttää loistavalta kukkamereltä. Mutta kun menen sen talon nurkille, värikkyys katoaa ja näen siellä harvakseltaan samoja näivettyneen oloisia pieniä keltaisia ja punaisia kukkasia joita meidänkin pihalla on.

Nyt olen seurannut kuinka puutarhassani neljä hentoista ruusua on vähitellen kasvattanut vartta ja sairaan läpikuultavia lehtiä, ohut varsi huojuu vähäisessä tuulenvireessä ja lakoaa sateessa. Mutta sitkeästi ruusut ovat kukin kasvattaneet yhden kukan: neljä pientä ruusun tainta, neljä pientä vaaleanpunaista ruusua jotka tavattoman vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta tuoksuvat uskomattoman ihanalle.

Yksi kulkijapoika on nähnyt sen,
Eikä voi sitä unhoittaa.

Ruusut ovat Moorthyn, puutarhurin, ylpeys. Karu maa ei paljon voi kasvattaa, mutta mitään rentun ruusuja ei pihallani kasva. Sain Moorthylta kirjeen. Oikeastaan kirje tuli jo lokakuussa, kiitoksena antamalleni Diwali-rahalle.

"Kunnioitettu Madam,
Kiitän vilpittömästi antamastamme kuukauden palkasta, Deepawali-lahjasta. Monet muut jotka ovat asuneet huvilassa ovat joka vuosi antaneet minulle saman lahjan ja kiitän uudestaan että ylläpidätte samaa traditiota.

Monet kerrat olen toivonut tapaavani Teidät mutta emme ole pystyneet tapaamaan ja keskustelemaan puutarhan parantamisesta. Teidän kiireinen aikataulunne ei salli tapaamistamme aamuisin eikä iltaisinkaan. Edes silloin kun tapaamme, en voi puhua kanssanne koska en pysty ilmaisemaan itseäni huonolla englannillani. Tämä heikkous estää minua puhumasta kanssanne vaikka minulla on lukuisia ideoita puutarhan parantamiseksi. Sen jälkeen kun otin puutarhanne hoitaakseni, puutarha on parantunut huomattavasti. Näette itse eron.
Vaikka käyn vain kerran viikossa, vastaan puutarhan hoidosta. Myrkytän tuholaiset, apulaiseni lakaisevat pudonneet lehdet ja keräävät roskat, multa möyhitään ja oksat karsitaan. Minä rakastan luontoa, vihreitä lehtiä ja kukkia. Hoidan kasveja kuin lapsiani, hoidan niitä rakkaudella ja teen kaikkeni kasvien hyväksi.
Antaessanne Deepawali-lahjan minulle, olette huomanneet tämän ominaisuuteni mistä olen Teille hyvin kiitollinen.
Uskollisesti Teidän,
R. Moorthy"

Minua itketti kun luin Moorthyn kirjeen. Moorthy voi haluta aina lisää ja lisää rahaa, mutta kaikki raha menee kasveihin ja puutarhaan. Moorthy on köyhä ja näyttää köyhältä ja on läpinäkyvä kuin lasi, joka tavalla. Näenhän minä kuinka hellästi Moorthy kantaa pieniä taimia pihallemme, silittää puun lehtiä ja nostaa maahan taipuneen varren varovaisesti kuin se olisi särkyvä unelma.

Mutta köyhänä ei ole tohtinut,
Vaan on jättänyt paikoilleen.

Talk of the Town

Kävimme perjantai-iltana lainaamassa Madras klubilla pari elokuvaa. Vaikka edustammekin jäsenkunnan nuorisoa, klubin kirja- ja leffavalikoimat eivät missään nimessä ole jäsenkuntamme enemmistön nuoruudenajoilta. Sille vaan ei voi mitään että kulttuurimakumme on toisen maailmansodan aikaista. Valintamme osui teokseen joka oli valmistunut ennen syntymäämme. Gary Grant ja Grace Kelly olivat loistavia Alfred Hitchcockin "Catch the Thief"-leffassa joka on paitsi hauska, myös romanttinen ja hieman jännittävä.

Sunnuntaina menimme klubin elokuvailtaan. Leffat esitetään illan pimeydessä ulkoterassilla katoksen alla, nautitaan virvokkeita ja katsotaan elokuva. Tauon aikana nautitaan taas pieniä virvokkeita ja vanhemmat jäsenet seurustelevat keskenään. Nuoriso (siis me) on omissa oloissaan. Voi olla ettei kaikkia ikäisiämme Gary Grantin ja Jean Arthurin tähdittämä komedia "The Talk of the Town" niin sytytä, mutta me nauroimme ääneen ja nautimme suuresti illasta.

Lisäksi leffa oli hyvin ajankohtainen - mikä kävi ilmi heti seuraavana päivänä. Mikko lähti töihin tapansa mukaan seitsemältä ja Anita tuli kahdeksalta meille. Anita kiiruhti luokseni "Miten Saar voi?". Tuijotin tyhmästi ja ihmettelin että miten niin. Olen nähnyt kuinka hurmaantuneita tehtaan tytöt ovat Mikon läsnäollessa, mutta että Anitakin... "Saar oli auto-onnettomuudessa. Miten Saar voi?"

Anita ei ehtinyt nähdä autoa eikä Mikkoa koska Mikko oli jo lähtenyt mutta oli tietenkin ehtinyt saada Suprevorilta, vartijalta, raportin Mikon kolarista. Suprevorhan oli saanut lauantaina raportin Jantulta, toiselta vartijalta. Ramesh tuli hakemaan minut töihin. Ramesh on usein sijaiskuskina jos Venkatesh ei ehdi kuljettaa minua. "Millaisen auton kanssa Saar kolaroi, kuorma-autoko?" oli ensimmäinen kysymys. Ramesh asuu 30 kilometrin päässä meiltä emmekä olleet mitenkään yhteydessä sen enempää Rameshiin kuin Venkateshiinkaan. Venkatesh kuljetti minua tänään ja kertoi matkalla seikkaperäisesti automme tilanteen. Toisin kuin Babu, Venkatesh on aina puhelias, mutta kun hän on erityisen puhelias, putoan kärryiltä enkä ymmärrä mitään.

Mikon työmatka aamuisin kestää reilun tunnin. Babu ei yleensä puhu mitään, mutta hänellä on jännä tapa ajatella siten että sen pystyy jotenkin kuvittelemaan. Kun sanomme Babulle minne ajetaan, Babun aivot alkaa prosessoida. Meistä tuntuu että Babulla on aivoissa Google maps tai Eniron reittipalvelu. Kasvot ei paljasta mitään eikä Babu yhtään liikehdi, mutta jollain tavalla näemme kuinka oikea reitti muovautuu ja sitten lähdetään. Babu valitsee harvoin suoran reitin vaan mieluummin hyvin mutkaisen ja ilmeisesti lyhyemmän tai nopeamman vaihtoehdon. Ainakin se on reittivalinta jolla eksyttää kenet vain. Nyt Babu prosessoi reitin sijaan asioita. Oli pitkään hiljaa ja kysyi Mikolta lyhyitä kysymyksiä. "Sir, soititko poliisille?"- hiljaisuus - "Sir, odotitko poliisia?"- hiljaisuus - "Sir, allekirjoititko jotain?" - hiljaisuus - "Sir, näytitkö ajokortin?" Lukuisia pieniä tarkennuksia jotka johtivat johonkin jonka joskus ehkä saamme tietää.

Emme tiedä koska näemme Babun tai automme seuraavan kerran. Babu keskustelee Victorin, henkilöstöjohtajan kanssa ja Victor välittää epämääräisiä tietoja Mikolle. Että Babun veli on poliisi tai jotain ja sitä kautta tehdään joku raportti että Babu ruttasi auton eikä Mikko. Tai että mitään kolaria ei ollut vaan koko homma tapahtui parkkipaikalla siten ettei kukaan nähnyt sitä. (Mikon mielestä tämä on huono yritys koska vakuutusyhtiö tuskin uskoo että vähäisestä parkkipaikkatönäisystä etuistuimen selkänoja retkahtaa pysyvään makuuasentoon). Tai jotain muuta. Tämä on ihan kummallinen maa jollei ole aiemmin tullut huomautettua.

Ja kyllä... Babu oli ollut vihainen. Mutta ei tietenkään mussuttanut Mikolle vaan taas Victor, henkilöstöjohtaja, sai kuunnella vuodatukset. Että kyllä Babu olisi sieltä häistä voinut olla pois tai ainakin olisi palkannut varakuskin jos Sir vain olisi suostunut kertomaan että menee töihin lauantaina. Että tätäkään ei olisi tapahtunut jos Sir olisi vain kertonut.