Opiskelijan muutto Montrealissa

Antti antoi kameransa minulle matkalle mukaan, mutta siitä loppui patterit heti alkuunsa. Olen ottanut tosi vähän valokuvia. Mutta vähätkin kuvat voivat joitain ilahduttaa joten laitan jotain näytille.

Helposti huomaa että Pia on tottunut muuttamaan. Pialla ei ole mikään kiire saada kaikkea heti kuntoon ja toisaalta kaikki on pakattu ja varastoitu fiksusti eikä tavaroiden esiin kaivaminen ole ongelma. Kaikki löytyy. Jos ei heti, niin aikanaan, kunhan tavarat on taas paikallaan.

Sängyn runko on Ikean taattua tavaraa ja sen Pia oli keväällä lähtiessään purkanut lautakasaksi. Ruuvit löytyi tänään vaatteiden seasta, kokoonpano-ohjeita sen sijaan ei löydy. Pia uskoo ohjeiden kyllä löytyvän. Verhot, pöytä ja punainen hylly ovat samaa Ikeaa mutta niiden kokoamiseen ei tarvittu ohjeita. Kaikki mahdollinen oli keväällä purettu ja pakattu hienosti tilaa säästävästi.

Keittiö on heti ovensuussa. Tuo Ikean astiankuivausteline on aivan liian suuri pieneen keittiösyvennykseen. Pitää ostaa sellainen pieni muovinen häkkyrä. Hellassa on kaksi keittolevyä, uunia ei ole ja jääkaappi on yhden hengen talouteen sopivan pieni. Jääkaappi oli puolillaan jäätä jota parhaillaan sulattelen. En vielä tässä kuvassa jossa jääkaapin ovi on kiinni. Mutta olen jo tiskannut Pian astiat ja pessyt kaapit. Piahan nukkui. Äidit on varsin rasittavia koko ajan touhutessaan.

Naapurikorttelissa aivan vieressä on kiva leipomo-internetkahvila. Suosittu paikka. Me söimme aamiaisen ja sen jälkeen avasimme tietokoneemme.

 

Kahvila Unique Taste-mainos ja kesäinen terassi. Viime vuonna istuimme usein terassilla, ainakin tänään oli viileätä ja sateista. Kanadalaiset on kuitenkin niin tavattoman karaistuneita että monet kulkevat shortseissa ja t-paidassa ja istuvat terassilla. Ja kaikki ravintolat Ste-Annessa ovat sellaisia joissa on kadulle päin liukuovi-ikkunat ja näin kesällä ne on apposen auki, koko seinä.

 

Pia kävelee kahvilasta kotiinsa. Minä seison kuvaamassa sen kahvilan kohdalla. Pian kotitalo on tuo punainen tiililaatikko. Valkoinen laatikko jossa on pizzeria on samaa rakennusta. Pia väittää että siinä pizzeriassa on huonot pizzat mutta ilmeisesti ei ole koskaan käynyt siellä. Sunnuntaiaamu oli kieltämättä varsin hiljainen, vaikka ei tässä muutenkaan hirveästi vello ihmisiä. Useimmat kävelevät mieluummin rannalle rakennettua laiturimaista rantapolkua pitkin. Siitä minulla ei nyt ole kuvaa.

Jatkoa Montrealista...

... tai siis St_Anne-de-Bellevuesta. Ikeassa jonotimme eilen satojen muiden samanlaisten äiti / isä plus opiskelijalapsi-yhdistelmien kanssa. Kun Pia muutti nyt asumaan yksin tyhjään kämppään, ei ollut astioita, ei huonekaluja, ei oikeastaan mitään. Huyndai Accent veti ihmeen paljon kamaa ja kämpillä sitten kokoamaan!

Piti käydä kesken kaiken kokoamisen ostamassa ristipääruuvari ja muita tarvikkeita, samalla matkalla tuli taas tiskiharjaa, pesuaineita, matonpätkää, vessapaperia jne auto täyteen. Ja taas kämpille kokoamaan ja siivoamaan. Tänään taas kauppoihin. Montrealissa lauantaina kaupat menevät yllättäen kiinni kello 17 joten missasimme WalMartin eilen. Löytyi joku Metro, joka oli samantyyppinen, mutta halvempi. Sunnuntainakaan kaupat eivät ole iltaan asti auki, mutta kaipa nyt sentään WalMartiin vielä ehdimme.

Netti ei vielä toimi, kirjoitan tätä viereisessä korttelissa olevassa internet cafe'ssa jossa jo kolmatta päivää perättäin nautimme aamiaisen. Ihania tuoreita croissanteja ja hyvää kahvia. Ranskalaisuus näkyy quebecilaisessä ruoassa ja kahvilatarjonnassa!

Aurinko paistaa, Danny-myrsky on ilmeisesti väistynyt ja tuli taas kesä. kesäisesti pukeutuneita perheitä, pariskuntia ja opiskelijoita liikkeellä. Tosin Pia oli aika nuutunut kun pyysin seuraksi aamiaiselle niin epäinhimilliseen aikaan kuin 9.30... nuoret ovat uskomattomia nukkujia. Ja sentään Pian nukkuessa pesin jo keittiön tasot, kaapit ja hellan ja kaikki astiat jotka eilen ostettiin. Siivous on tosiaan pahinta muutoissa.

Tällä hetkellä kaipaan eniten edullista siivousapua Intiasta niin Helsinkiin kuin Montrealiinkin!!

Alakuloista

Minun piti mennä tänään erään ekspattiryhmän lounaalle, mutta mieliala ei ole oikein sovelias small talkille.

Mainitsin jonkun toisen blogin keskustelussa, että pidetty työntekijä talousosastoltamme teki pari viikkoa sitten itsemurhan kihlauksen purkauduttua. Kuin jatkona sille, yksi työntekijöitämme kuljettanut bussi joutui onnettomuuteen viime yönä. Bussi kaatui, yksi operaattoritytöistämme putosi ovesta, jäi kaatuvan bussin alle ja kuoli. Lisäksi 18 tyttöä loukkaantui lievästi.

Tämän työn paras puoli on tietoisuus siitä miten suuri positiivinen vaikutus satojen tyttöjen ja heidän perheittensä elämään näillä työpaikoilla on. Sitten tapahtuu tällaista.

Montrealissa

Flower Power and Peace - Manhattanilla musikaalin jälkeen

Loma tai ei, mutta blogin päivittäminen ei ole ollut kovin säntillistä. Ajoimme Pian kanssa toissapäivänä New Yorkista Montrealiin joka on oman tarinan arvoinen. Ei niin että olisi ollut jotain erityistä dramatiikkaa, mutta ehkä Intiassa asuminen on vaikuttanut jotenkin. Sitä etsii pihejä ratkaisuja vaikka ne sitten osoittautuvat aivan järjettömiksi ajankäytön kannalta. Meidän oli tarkoitus olla torstaina illalla kahdeksan maissa Montrealissa ja Pian kampuksella, mutta kaarsimme sinne pilkkopimeässä kello 01.15 joka oli jo perjantaita. Siitä Pia jatkoi sitten suoraan kavereiden luokse iltaa - tai yötä - istumaan kun ajamisesta ja jet lagista nuutunut äiti oli onnellinen päästessään Quality Suites-motellin sänkyyn nukkumaan.

Tässä on veivattu auton oston tai ei-osteta-autoa välillä. Katsotaan mihin lopulta päädytään. Pialla on joka tapauksessa uusi kiva asunto, yksiö meren rannalla, oikein merinäköalalla (kun katsoo tietystä kohdasta ikkunan edessä) ja 5 minuutin kävelymatkan päässä kampukselta. Luennot on buukattu ja lukujärjestys on selvä. Lukukausimaksu ja vuokrat menee maksuun, varasto on tyhjennetty ja roudattu kamat uuteen asuntoon. Tänään taas Ikeaan kuten viime vuonna ja toissa vuonna. Ikea on ihme paikka. Sieltä löytää kaiken mitä opiskelija kämppäänsä tarvitsee. WalMartista varmaan löytyy pesuaineet ja sellaiset. Kaikenlaista pientä sälää.

Olin kaksi yötä Quality Suitessa, mutta tänään muutan Pian kämppään. Saimme sinne lainaksi toisen patjan Pian sängyn lisäksi. Ste-Anne on ihana kesäkaupunki, täynnä nuoria opiskelijoita ja sitten eläkeläisiä quebeciläisiä kesää viettämässä. Kun syksy saapuu, eläkeläiset siirtyvät Floridaan. Ei ehkä kaikki, mutta jättävät Ste-Annen nuorille ja yliopiston proffille, joten ilme taas muuttuu.

Kävimme syömässä Pian naapuritalossa, ravintolatarjonta pikku kylässä on mainio. Ehkä ei ole ihan opiskelijan kukkarolle sopivaa jokapäiväisenä ateriana, mutta vanhemmat nauttivat hyvästä ruoasta.

Lämmin ilma romahti 16C asteeseen täksi päiväksi rannikon Danny-myrskyn vuoksi ja sateleekin. Ei se haittaa Ikeassa ja WalMartissa. Jatkossa taas paranee.

New Yorkissa

Ennenkuin akku loppuu, kirjoitan lyhyesti että olemme Pian kanssa New Yorkissa. Hotelli on kivasti Times Squaren liepeillä 45th Streetillä, sama jossa olimme kesällä 2004. Silloin olimme viimeisiä päiviä Amerikassa, juuri muuttamassa Suomeen, tytär 14-vuotias ja halusimme nauttia vielä Manhattanista ja nähdä musikaali. Valitsimme silloin RENT-musikaalin koska se oli ensimmäinen jonka näin Amerikkaan muutettuani ja se tuntui muutenkin nuorekkaalta ja toiveikkaalta surullisesta pohjavireestään huolimatta.

Nyt tytär on kasvanut aikuiseksi, asuu Kanadassa, äiti Intiassa. Musikaali on nyt HAIR. 70-luvun nostalgiaa 70-luvulla nuoruutensa viettäneelle äidille, sopivaa Intia-mysiikkaa seasssa ja tyttärelle 70-luku sopii hyvin.

Jänniä muistoja ja ajatuksia tulee mieleen. Viidessä vuodessa on tapahtunut niin paljon. Ja tässä me olemme, samassa hotellissa, yhdessä. Musikaalin lisäksi jatkamme perinteitä, menemme tietenkin myös MoMAan joka 2004 oli remonttia paossa Brooklynissa, nyt palannut takaisin paikoilleen.

Aurinko paistaa, Manhattan on kuuma ja ihana, olemme Pian kanssa yhdessä.

Suomessa taas

Arvaa kuka on kirjailija!

Lauantaina olimme Global Adjustmentin järjestämässä suureellisessa kirjanjulkistamistilaisuudessa, Victoria Technical Institutessa ostamassa käsitöitä, CitiCentren Landsmarkissa hankkimassa kymmenen kirjaa ja viisi DVD:tä. Illalla uimme Madras Klubilla ja söimme altaan vieressä Poolside Cafe'ssa kevyen illallisen. Ja yhdentoista aikaan menin lentokentälle josta koneeni Frankfurtiin lähti kahden maissa yöllä. Yhdeltä sunnuntaina oli Suomessa.

Kirjanjulkistaminen oli aika hölmö. Kyseessä oli viisi vuotta Madrasissa asuneen britin valokuvakirja jossa oli muistoja ja mietteitä ekspatin elämästä viiden vuoden ajalta. Helposti erehtyisi kuvittelemaan että kysessä oli tämän britin kirja. Mutta ei. Britti oli pelkkä statisti. Tilaisuuteen oli raahattu kaupungin silmäätekeviä yleisöksi, joku prinsessakin, ja paneelissa istui pari paikallista heppua jotka esiteltiin arvovaltaiselle yleisölle ja lehdistölle tarkemmin kuin itse kirjailija. Meille jäi täysin epäselväksi miksi tämä britti, Darren Burnham, oli viettänyt viisi vuotta Intiassa ja mikä hän oli miehiään. Siksi kai se kirja oli pakko ostaa...

Paneelin kunnianarvoisat heput puhuivat laveasti omia Madras-muistojaan ja kaikki taputtivat. Kehuttiin toinen toisaan. Se brittiparka oli puettu intialaisen poliitikon asuun, valkoinen paita ja valkoinen nilkkoihin ulottuva pyyhe lanteilla. Britti hipelöi koko ajan pyyhettä peläten että se valahtaa maahan, kiskoi kankaan liepeitä yhteen ettei edessä oleva halkio istuessa avautuisi kokonaan. Kunniavieraat istuivat tummissa puvuissa. Brittikin olisi varmasti ollut rauhallisempi tummassa puvussa kuin intialaisen poliitikon asussa.

http://www.deccanchronicle.com/tabloids/expat%E2%80%99s-photo-journal-gives-insight-madras-775 . Tässä Deccan Chronicle artikkelissakin on kuva ilmeisesti niistä prinsessoista jotka olivat tilaisuudessa. Ei Darrenista.

Samaa kehumista oli silloinkin kun Intian Koneen toimitusjohtaja A. Sankarakrishnan sai Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkin. Kehuista ja puheista ei ollut tulla loppua. Kaikille tuli selväksi että ilman Sankarakrishnania Kone olisi kaatunut ajat sitten. Että vuonna 1992 Sankarakrishnan hulluuttaan ryhtyi tappiollisen, tuhoon tuomitun yrityksen toimitusjohtajaksi ja vuosien uurastuksella nosti Koneen yhdeksi maailman johtavaksi firmaksi.

Mutta Koneen juhlat eivät olleet lauantaina, ne oli jo pari viikkoa aikaisemmin. Ne nyt vaan tuli mieleen tuosta kehumisesta. Koska kehuminen josta kaikki tietää suurimman osan olevan liioittelua, on raskasta kuunneltavaa.

Siksi oli mukava mennä ihan rauhassa uimaan ennen matkaan lähtöä. Pimeä, pehmeä ilta, lämmin kosteus tuntuu mukavalta. Taivas täynnä tähtiä. Uima-altaan vesi on yhtä lämmintä kuin ilmakin, liki 30C astetta. Ikuinen lämpö on hyvin miellyttävä piirre.

Tarkkuutta vaaditaan

Länsimaissa on usein tapana vastata hymyyn hymyllä. Joku tulee juttelemaan, hymyilee ja sitä olettaa automaattisesti että puhutaan mukavia ja voi hymyillä vastaan.

Aasiassa pitää olla varovainen. Chennaissakin hymyillään paljon, nauretaan, ollaan iloisia. Useimmiten ollaankin oikeasti iloisia.

Anita tuli aamulla töihin ja nauroi iloisesti huomenet sanottuaan "Koiranpentumme kuoli eilen, jäi auton alle. Poikani on aivan suruissaan." Koira oli ollut rakas koko perheelle, ei mikään kulkukoira vaan varta vasten hankittu laatukoira. Kahdeksankuinen pentu. Itkun sijaan naurua.

Mikko on tyytyväinen jos meillä on Babun kanssa tilaisuuksia kahdenkeskeiseen laatuaikaan. Yhtenä iltana Mikko ei ollut autossa. Babu purskahti heti puhumaan, hymyillen ja naureskellen. Kun Babu alkaa tuolla tavoin vuolaasti pulputa, käsitän että on kyse tärkeästä asiasta ja valpastun. Mutta puhe on nopeata kuin tamilin kieli enkä usein ole edes ihan varma puhuuko Babu englantia vai tamilia, johon yleisesti sekoitetaan paljon englanninkielisiä sanoja. Nappasin sanoja "pyörä", "liian kovaa", "aina varoittanut", "poika", "sairaala". Tästä pääsee eteenpäin.

-"Kuinka vanha poika? Moottoripyörä vai polkupyörä? Onko poika loukkaantunut?"

Taas naureskelua. Mutta vähitellen selvisi että kyseessä oli läheisen serkun 15-vuotias poika joka oli ajanut vallattomasti polkupyörällään, joutunut auton tönäisemäksi ja makasi nyt sairaalan teho-osastolla tajuttomana. Naureskellen kerrottu tarina ei ollut järin hauska. Babu oli poissa tolaltaan ja sen huomasi vain siitä että puhuessaan Babu nauroi. Hyvä että olen oppinut sen verran etten kaikkiin nauruihin ja hymyihin mene mukaan.

Tällaiset asiat kerrotaan aina minulle koska olen lääkäri, taustalla epätoivoinen ajatus että voisin auttaa ja pelastaa. Olen hankkinut oikeita lääkkeitä pieniin vaivoihin, antanut neuvoja lasten taudeissa, olen vakuuttanut että lääkärit ovat hoitaneet jotain sukulaista oikein eikä muuta ole tehtävissä, olen saanut hankittua terminaalista ALS-tautia sairastavalle sukulaiselle ilmaiseksi oikeat lääkkeet lääketehtaalta, mutta teho-osastolle ei taitoni riitä.

Seuraavana aamuna menin autoon ennen Mikkoa ja Babu naurahti "Poika kuoli tänä aamuna". Mikolle Babu ei kertonut mitään.

Babu oli totaalisen järkyttynyt asiasta. Poika oli hänen kotikylästään ja hyvin läheinen. Kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä, on järkyttynyt tai kauhuissaan, aasialainen kaiketi hymyilee.

On lukemattomia legendoja pelottomista kiinalaisista sotilaista jotka häviävät taistelun hymy huulillaan. Rohkeita miehiä, eivät pelkää edes vääjäämätöntä kuolemaa, ajattelee länsimaalainen. Kyllä pelkäävät, kuollakseen pelkäävät, mutta hymyn taakse pelko peittyy, kuten moni muukin.

Sikainfluenssaopissa

Tässä päivänä muutamana vein Mikon oppimaan faktaa sikainfluenssasta. Sattui niin että meille Mehtaan oli pyydetty Apollon infektiotautien seniorikonsultti kertomaan meidän lääkäreille influenssaepidemiasta. Kohta tuon jälkeen Madras Klubi ilmoitti samaisen Dr Ramasubramanianin pitävän esityksen klubin jäsenille. Ramasubramanian oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen ja halusin että Mikko kokee saman valaistuksen.

Paikalle oli tullut parikymmentä eläkeiässä olevaa kuulijaa ja me. Dr Ramasubramanian aloitti influenssan historiasta - ensimmäisestä tunnetusta influenssapandemiasta 1918, Espanjan taudista, joka tappoi 50 miljoonaa ihmistä. Sen jälkeen suuria influenssa-pandemioita oli aasialainen 1957 ja hongkongilainen 1968 ja nyt sikainfluenssa. (Sille voisi keksiä paremman nimen. Siat joutuu turhan päiten huonoon huutoon. H1N1 ei myöskään ole kovin kansaan menevä. Jotain olisi tehtävä.) Kuulimme miten influenssavirus modifioituu, tapahtuu mutaatioita, joskus virus pompahtaa eläimestä ihmiseen ja taas tulee uudenlainen kanta. Kulkee maasta toiseen, ehkä muuntuu ehkä ei. Skenaarioita tehdään ja mietitään mahdollisia toimenpiteitä kutakin varten. Kiehtovaa.

Ja sitten itse sikainfluenssa. Yksilön kannalta on ihan kiva napsia Tamifluta kun on flunssan kaltaisia oireita, mutta infektiolääketiede ei ole pelkästään yksilön hoitoa. Think globally, act locally. Tamiflun joukkopopsiminen muuntaa virusta, eikä se enää olekaan herkkä tuolle lääkkeelle. Ehkä se onkin parempi säästää vaikeille tapauksille ja lievemmän taudin saaneet suosiolla sairastavat 1.5 päivää pidemmän taudin. Lievän taudin sairastava ei Tamiflusta hyödy tuon enempää.

Ja paljon muuta opimme. Mikko oli aivan haltioissaan. Mikko ei ainoastaan valistunut vaan tosiaan valaistui.  Laivanrakentaja - rahakirstunvartija - talousmies - laturitehtaan johtaja pohti tekikö kuitenkin väärän ammatinvalinnan. OIisi pitänyt ryhtyä lääkäriksi ja nimenomaan infektiolääkäriksi. Sehän yhdistää kaiken - yksilön, yhteisön, kansan ja kansat. Maat ja koko maapallon asukkaat. Siinä voi tilastotieteellisin menetelmin tehdä laskelmia mikä on kannattavinta ja järkevintä. Siinä funtsitaan kansanterveyttä ja töistä poissaolojen kustannuksia. Siinä tulee niin lääketiede kuin kansantaloudellinen ajattelu tarpeen. Ja lopulta hoidetaan toki myös se yksilö, potilas, ihminen.

No, Mikko täyttää kohta 54v. Tuskin siitä lääkäriä tulee. Vaikka on se muuten muuntautunut kameleontin tavoin aika moneen.

Suoraan mainoksesta

"Olet käynyt kampaajalla?", "Mam, olet kaunis tänään, oletko tehnyt jotain kasvoillesi?" Töissä tytöt ovat ihania. Olen heidän äitiensä ikäinen mutta ehkä en heidän äitiensä tapainen, koska olen länsimaalainen. Sellainen puolivälin tyyppi: iän, aseman ja arvon puolesta kuuluu kunnioittaa, mutta ulkomaalaisena en silti yllä ihan samaan kuin paikallinen vastaavan statuksen omaava. Eli minulle voi puhua.

Kun aloitin työt joskus maaliskuussa sairaalassa, takanani istui nuori farmaseuttipoika, Senthil, jonka työnä oli siirtää manuaalisesti paikallisesta kirja-pharmacasta lääkkeiden nimet ja vahvuudet exceliin. Hirvittävän tylsää työtä. Uskon että tuollaisen failin olisi saanut jostain ostettua ihan pienellä rahalla. Mutta rahassa säästetään, ihmistyövoimassa taas ei ole mitään tarvetta säästää. Useimmat teki jotain vastaavaa työtä... siis nämä vähintään kahden yliopistotutkinnon suorittaneet nuoret. Senthil oli kristitty ja joka aamu mutisi kymmenen minuutin rukouksen työpäivän alkajaisiksi ja sitten hyräili virsiä selkäni takana. Senthil oli hyvin kasvatettu poika, hymyili koko ajan ja oli valtavan kohtelias. Ajattelin olla ystävällinen ja juttelin Senthilin kanssa usein. Kyselin niitä näitä ja kertoilin omia juttujani ja olin tyytyväinen tehdessäni Senthilin elämän siedettäväksi vaikka hänen työnsä on niin tappavan yksitoikkoista. Senthil oli varmasti ylpeä kun sai jutella kanssani.

Kun tulin lomalta heinäkuussa, Senthil oli lähtenyt. Hänelle oli tarjottu valtion keskusapteekista hieno työpaikka ja Senthil oli muuttanut Delhiin. Tytöt kertoivat että Senthil oli ollut pahoillaan kun oli joutunut muuttamaan minun poissaollessani. "Senthil sanoi että hän oli sinun ainoa ystäväsi täällä. Kun tulit sairaalaan, kukaan ei ollut kanssasi ja Senthil alkoi jutella sinulle". Uups... minä olin ollut se säälittävä?

Mikä oli eilisen kauneuteni salaisuus halusivat tytöt tietää? Kasvohoito? Hieronta? Botoxista kukaan ei puhunut mutta siihenkään en vielä ole ehtinyt. Keksin että ostin uuden kasvovoiteen. "Mikä merkki?" Siirryin Himalayasta Doveen, ei mitään luksusta. Ruokakaupan arkisia tuotteita.

Telkkarissa pyörii Dove-mainos jossa harmaa virttyneen näköinen nainen menee lentokoneessa WC:n jossa levittää kasvoilleen Dovea ja tulee takaisin kohahduttaen koko koneen, hymyillee, kasvot hennosti valoa loistaen. Ehkä sama tapahtui minulle.

Turhautumista

On hauska kirjoittaa mutta kirjoittaminen on kuin päiväkirja, aika henkilökohtainen juttu. Vaan kun kirjoittaa niinkin mitättömän julkisesti kuin blogia, juttua miettii melko tavalla enemmän - mikä aihe voisi kiinnostaa lukijoita, mihin rajaan juttuni, millä tavalla kirjoitan. Kirjoitanko hauskasti vai vakavasti. Mistähän lukijat pitäisivät? Mikä herättäisi keskustelun? Kyllä, kyllä, eihän blogin pitäisi olla kuin itselle tarkoitettu, todellakin vain päiväkirja tai ennemmin muistikirja, eikä pitäisi miettiä muita lukijoita, vaan näpytellä nopeasti mitä mieleen juolahtaa. Mutta tosi on että vaatimustaso nousee välittömästi kun kirjoituksia jakaa muille. Ja toisaalta, kun kirjoitus on netissä, se pysyy siellä ikuisesti. Ei siis kirjata ihan kaikkea mitä mieleen tulee.

Kun mielessä sitten on aihe, huomaankin etten tiedä asiasta tarpeeksi. Sitä alkaa hakea tietoa, surffaa netissä ja seuloo erilaisia sivuja. Lopputuloksena saattaa olla että olen lukenut juttua varten netistä erilaisia kirjoituksia parin tunnin ajan, josta sitten tulee tiivistelmänä yksi sivulause blogiin. Mutta kun oma kynnys on tämä, se on tehtävä ja haluankin tehdä sen niin.

Kirjoittaa voi nopeasti mutta kun on taipumus kirjoittaa pitkään ja rönsyävästi, ainakin puolet pitää editoida pois. Lopputulos näyttää pieneltä mitättömältä kirjoitelmalta joka on nopeasti naputeltu. Ei se ole. Mutta ei se mitään. Se on harrastus.

Ei kirjoittaminen ole ongelma. Ongelma on blogi. Kirjoitan siinä kuulumiseni ja paljon sen päälle, sellaistakin mistä en ikinä tulisi kenenkään kanssa satunnaisesti tavatessa jutelleeksi. Blogia lukevat tietävät minun asiani mutta harvalle tulee mieleen kirjoittaa viestiä minulle. Vanhan ajan kirjeet olivat siitä mukavia että niihin usein vastattiin. Kirjeenvaihtoa. Ajatustenvaihtoa. Jonkinlaista keskustelua.

Sitten se valitus ja vuodatus.

Totaalisen vieraassa ympäristössä asuessa ympärillä on oikeasti tyhjiö. Huolimatta näennäisen vilkkaasta elämästä, olemme silti vain kaksistaan Mikon kanssa. Ei meillä ole täällä yhtään ystävää eikä sukulaista. Kukaan ystävistämme tai sukulaisistamme ei ole tulossa kyläilemään luonamme. Pia on ainoa joka on käynyt, Antti ja Ilkka kyllä jossain vaiheessa mitä odotamme hartaasti. Amerikassa lappasi vieraita jatkuvasti. Kai se sitten maana kiinnosti enemmän kuin Brasilia ja Intia vaikka Amerikkaa aina jaksetaan haukkua. Useimmilla ulkomaalaisilla täällä on jatkuvasti vieraita, sisarukset, veljenpojat, ystävät ja kylänmiehet käyvät. Vaikka olemme sitä mieltä että me olemme tosi mukavia, joskus meitä ihmetyttää miksei kukaan halua meille. Ymmärrän toki että loma on rajoitettu, matkat maksavat eikä Chennai ole ensimmäinen paikka jonne lähtisi lomailemaan. Ja onhan se Phuket Thaimaassa tosi kiva. Täältäkin sinne pyrähtää viikonlopun viettoon, ei vaan ole tullut mieleen lähteä.
Ehkä muilla on omituisia kavereita.

Siksi ystävien ja sukulaisten ja tuttavien yhteydenpidot ovat todella tärkeitä. On kamalan kivaa jos joku muistaa. Pari kertaa olen saanut postikortin. Se on ollut ihanaa.

Tauko blogissa

Olen päättänyt pitää taukoa blogin kirjoittamisessa. Kirjoitan vastedes juttuja itselleni iloksi mutten jaa niitä muille. Katsotaan koska palaan takaisin blogin ääreen. Olen kyllästynyt siihen että minä jaan elämäni ihmettelyt ja tapahtumat muille mutten saa mitään takaisin. Kommentteja on viime aikoina ollut harvassa eikä kukaan myöskään lähetä sähköposteja.

Lahjojen antaminen on ihan kivaa, mutta lopulta tulee hölmö olo miksi jakaa lahjoja kun itse ei saa koskaan mitään.

Taas tsunami ja paniikkia ilmassa

Anita soitti aamulla etta tulee vasta yhdeksan jalkeen toihin. Ensin pitää evakuoida perhe koska tsunami tulee kello 14. Lahdin toihin ja mietin pitaisiko Anitalle jo tehda jotain. Hoitaa tuo hankala tsunamifobia.

Kun sairaalassa ei nyt ole potilaita eika henkilokuntaa tappavan sikainfluenssan pelossa, on aikaa lukea lehtia. Totta se oli, tsunamivaroitus oli annettu. Hesarikin kirjoitti:

"Aasiassa sattui kaksi voimakasta maanjäristystä varhain tiistaina. Japanissa 6,6 richterin maanjäristys vavisutti Japanin itä- ja keskiosaa.

Intian Andamaanien saariston maanjäristyksen voimakkuus oli 7,6 richteriä, kertoi Yhdysvaltain geologian tutkimuslaitos.

Kummankin maanjäristyksen vuoksi annettiin tsunamivaroitukset. Japanissa tsunamiaallon arveltiin kuitenkin jäävän vain reilun puolen metrin korkuiseksi.

Intian valtamerellä varoitus peruttiin puolestaan pari tuntia järistyksen jälkeen."

Andamaanien saariston edustan maanjaristys oli 1.30 yollä ja tsunamivaroitus oli siis herätessäni jo peruttu. Kyselin niilta kahdelta muulta jotka ovat samassa tyotilassa kanssani olivatko he huomanneet järistystä joka paikallislehtien mukaan oli tuntunut laajalti Chennaissa. Itse asiassa Mikon ja minunkin olisi se pitanyt huomata. Mutta emme me, kuten ne toisetkaan, olleet mitään huomanneet eivätkä edes tienneet siitä mitään.

Sikainfluenssasta viela. Meidän sairaalaa kartetaan. Potilasajat on miltei kokonaan peruttu. Onhan tämä se vaarallinen sairaala jossa tappava tauti riehuu? Sairaalanhan pitaisi olla se turvallisin paikka kun tautia pelätään. Sairaalan tarkoitus on hoitaa terveeksi eikä tappaa kuoliaaksi.

Intialaismedia on nostanut valtavan kohun influenssasta. Kumuloituva kuolinuhrien lukumäärä, kotikaupungit ja nimet ja ammatit pyorivät televisiouutisten alapalkissa. Sehän alkaa kammottaa ketä vain! Että kuka on seuraava, minä vai lapseni? Kun jokavuotinen influenssa tappaa Suomessakin tuhatkunta ihmista, niin miljardin asukkaan Intian ei pitaisi olla paniikissa kun tautiin on kuollut 10 ihmista. Joilla kaikilla oli krooninen perustauti, vaikka infuenssa olikin se väliton kuolinsyy. Jollei tauti olisi vienyt nyt, se olisi ehkä vienyt seuraavan "tavallisen" influenssa-aallon aikaan. Mutta silloin se ei olisi uutinen.

Sama potilaskato tapahtui pari vuotta sitten dengue-kuumeen aikana. Mutta kun ihmiset sairastuvat, kyllä he taas tulevat sairaalaan. Se on jotenkin vääjäämätontä.

Sikainfluenssa

Kirjoitan taman toissa enka siksi ryhdy etsimaan intialaisesta koneestani skandinaavisia aakkosia. Toivottavasti taman ymmartaa, mutta kirjoitan lyhyesti.

Voin hyvin kirjoittaa kun sairaalan hallinto-osasto on kaytannossa tyhja. Meita on kourallinen paikalla. Kaikilla muilla on joko flunssaa, epailevat flunssaa tai pelkaavat flunssaa. Eilen meidan sairaalassa kuoli Tamil Nadun ensimmainen sikainfluenssauhri, nelivuotias astmapoika. Poikaa oli jo hoidettu kahdessa muussa sairaalassa ja kun vahitellen maksa, keuhkot ja lopulta munuaisetkin lakkasivat toimimasta, poika tuotiin meille lasten teholle dialyysiin. Mutta jo perjantaina tullessa tilanne oli oikeastaan menetetty.

Tama nosti tietenkin valtavan paniikin kaupungissa. Intiassa ei pari viikkoa sitten ollut kuin muutama sikainfluenssatapaus, mutta jostain syysta viimeisen viikon aikana tapauksia on ollut kymmenia. Olisiko syyna etta hallitus julkisti ohjeet sikainfluenssan diagnoisoimiseksi? Kesaksi on joka tapauksessa tullut lentokonelasteittain Amerikassa asuvia intialaisia sukuloimaan jotka varmasti ovat tuoneet virusta roppakaupalla. Aiempien ohjeiden mukaan kaikki epaillyt tapaukset menevat hallituksen sairaalaan karanteeniin ja samassa ruokakunnassa asuvat ovat viikon kotiarestissa joita viranomainen kay viela katsomass vahan valia etta taatusti pysyvat kotona. Eihan kukaan ole niin hullu etta tieten tahtoen menisi tallaiseen rumbaan, etenkin kun tiedetaan miten kamalia paikkoja hallituksen sairaalat ovat!

Nyt koko sairaalan henkilokunta kayttaa hengityssuojaimia. WHO:n ohjeiden mukaan niita on syyta kayttaa vain jos on sairas tai hoitaa tarttuvaa tautia sairastavaa. Me muutamat sairaalaan raahautuneet istumme sitten täälla hallintorakennuksen kopeissa maskit naamalla. Tavallaan olen hyvin tyytyvainenkin siihen. Meilla on polyä joka paikassa, se on aina kutittanut kurkkuani ja yskittänyt joten maskista on hyotyä. Sikainfluenssaan sillä ei ole kuin psykologinen merkitys. Kaksi markkinoinnin tyontekijää pelästyi pelkästään ajatusta maskin käytostä niin etteivät uskaltautuneet toihin. Ja loput eivät tulleet muuten vain.

Aadi-alennusmyynnit

Tamilien vuosi alkaa maaliskuisen kevätpäiväntasauksen jälkeen silloin kun aurinko on sopivassa suhteessa Oinaan tähtikuvioon eli huhtikuun puolessa välissä. Tamileilla on 12 kuukautta ja nyt eletään neljättä kuukautta, Aadi. Käytännössä en ole huomannut tamilikuukausien merkitystä, päivämäärät ovat normaalikalenterin mukaisia eli tänään on elokuun kymmenes päivä myös Madrasissa, ihan kuten Suomessa tai Saksassa tai Brasiliassa.

Intia on täynnä uskonnollisia juhlia ja festivaaleja ja joka kuukaudelle on omansa. Juhlat ja rituaalit ovat paikallisia. Pohjoisintialaiset eivät lainkaan tunne eteläintialaisten juhlia, saati sitten tamilien juttuja. Tamilikansahan on ihan eri alkuperää, dravidiaanista, kun taas muu Intia on indo-arjalaista. Tamilikalenteri tulee juhlien muodossa jatkuvasti esille. Ei niin että ulkopuolinen pysyisi kärryillä tai välttämättä huomaisi juhlia, niitä on liikaa. Eikä pelkkä juhlien tietämineen paljon auttaisi. Joka kuukaudelle on omat suotuisat päivät ja epäsuotuisat päivät, täydellä kuulla on erityisiä merkityksiä ja tähtien asennoilla. Lisäksi minusta tuntuu että tulkintoja on yhtä paljon kuin on ihmisiäkin.

Aadi on tullut enemmän tutuksi alennusmyyntien vuoksi. Varsinaisia Hulluja Päiviä tai ALE-kausia ei ole, vaikka kaupoissa toki on tarjouksia ja alennustuotteita ympäri vuoden. Mutta koko Aadin ajan, heinäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin, kaupat tarjoavat 40 - 60% alennuksia. Vaatteet, elektroniikka, kalusteet, keittiötarvikkeet, kaikki on alennuksessa. Paitsi ei autot, ainakaan meidän automme, niin Aadina kuin sen saimmekin.

Alennusmyynnit keksittiin kymmenisen vuotta sitten. Aiemmin Aadi oli hiljaiselon aikaa, epäsuotuisa kuukausi. Huono kuukausi aloittaa uusia projekteja.  Huono hääkuukausi, mutta hyvä kuukausi naimissa oleville naisille jotka voivat  käydä temppelissä rukoilemassa vaurautta ja pitkää ikää aviomiehilleen (pitkä ikä oli tärkeä silloin kun leski poltettiin yhdessä miehensä ruumiin kanssa). Poikalasta toivovilla vastavihityille pariskunnille Aadi on myös merkityksellinen. Perjantait ovat hyviä päiviä ja silloin käydään temppelissä. Nykyään ei kuitenkaan olla niin pyhiä. Madrasin kauppiasyhteisö harmitteli huonoja myyntilukuja ja sopivat alennusmyynnin aloittamisesta josta on tullut todellinen megatapahtuma.

Sunnuntaina valitin kaipaavani Brasilian möykkää, musiikkia ja laulua. Intiassa on hiljaista. Menimme CitiCentren ostoskeskukseen etsimään Mikolle lenkkareita. Sisään tungeksiessa alkoi kuulua infernaalinen meteli. Ostarin aulassa oli rokkibändi joka musisoi aivan brasilialaisella volyymillä. "Tätähän sä kaipasit" sanoi Mikko ja alkoi kiemurrella musiikin tahdissa Rauli Baddingin tavoin. Ei pelkästään se miten Mikko tanssi, vaan yleensä se että joku tanssi oli hätkähdyttävää. "Lopeta, kukaan ei tanssi täällä!!" Bändi esiintyi aivan hurmiossa ja yleisö oli varmasti hurjan innostunutta. Intialaisista sitä ei vain huomaa. Nuorisomassa seisoi tikkusuorana katsellen esiintyjiä. Joku hymyili ja muutama taputti kevyesti käsiään musiikin tahdissa. Ja Mikko olisi tanssinut!

Pojat metsässä

Etenkin Chennaissa on hyvin yleistä että pojat ja nuoret miehet kulkevat käsi kädessä, kädet toistensa vyötäisillä tai harteilla. Usein pojat samalla hivelevät kevyesti toisen hartiaa tai kädenselkää. Se näyttää aivan samalta kuin länsimaissa nuorten rakastuneiden parien käytös. Mikon työkaverin 16-vuotias poika oli parin viikon ajan palkattomassa työharjoittelussa tehtaalla. Suomalaispoika oli aika kiusaantunut kun miespuoliset työkaverit vähän väliä hipelöivät hänen hartioitaan ja selkää.

Ensimmäiseksi tulee mieleen joku San Francisco tai Massachusettsin Cape Codin kärjessä oleva Provincetown, molemmat tunnettuja homokulttuurin keskuksia. Intiassa homoseksuaalisuus on rikos, joten Intiassa ei ole homoja.

Tämä on taas kulttuuriasia joka on vaikea käsittää. Käsi kädessä käveleminen on ystävyyden osoitus. Nuoret miehet voivat keskenään käyttäytyä näin, samoin tytöt keskenään, mutta ei tyttö ja poika. Tuoreet avioparitkaan eivät julkisesti koskettele toisiaan. Silti en ole koskaan nähnyt tyttöjen hivelevän näin avoimesti toisiaan, tämä on tosiaan miesten juttu.

The Hindu kertoi college-opiskelijapoikien vapaa-ajanviettopaikasta. Pojat hakeutuivat metsän varjoon hengailemaan, juttelemaan, päiväunille. Meille juttu oli aivan käsittämätön, samoin kuva. Meidän on edelleen tavattoman vaikea ymmärtää miksei tytöt ja pojat hengaile yhdessä ja miksei tyttö ja poika voi kulkea käsi kädessä. Ja sitten ihmetellään miksi nimenomaan intialaiset opiskelijapojat - ei tytöt - ovat joutuneet silmätikuiksi, häirinnän ja väkivallan kohteiksi Australiassa.

Vapaapäiviä

Ilmeisesti Mehtan sairaalaa lukuunottamatta voi vain jättäytyä pois töistä tietyissä tilanteissa. Nuori iloinen vartijamme Sanjay on ollut jo liki kuukauden Orissan osavaltiossa kotikylässään. Tiesin että Sanjayn isällä oli sydänvaivoja mutta nyt ne olivat äityneet pahoiksi ja pojan velvollisuus on mennä kotiin auttamaan perhettä. Perhekäsitys on niin venyvä että on kai mahdoton sanoa mihin jonkun perheenjäsenen velvollisuudet loppuvat. Kukaan ei ole saanut yhteyttä Sanjayhin koska kylä on täydellisessä kännykkäkatveessa. Sanjay tulee kun tulee.

Anitan työpäivä alkaa kello 8. Kello 8 aamulla Anita soitti ja sanoi olevansa äitinsä sisaren hautajaisissa. Ilmoitusluonteinen asia. Anita oli edellisenä iltana matkustanut tädin kotikylään mutta kiltisti ilmoitti minulle asiasta. Hautajaiset ovat heti kuoleman jälkeisenä päivänä, ei siinä aikaakaan ole kovin paljon. Jos on läheisiä sukulaisia vaikka Amerikassa, voidaan hautajaisia siirtää päivällä. Siinä jo ehtii matkata Atlantin yli ja jatkaa vielä puolikkaan Intian valtameren, Arabian lahden, taakse Intiaan.

Perhe on hautajaisten suhteen vielä venyvämpi käsite kuin sairastapauksissa. Meille sanottiin tänne tullessa että häihin ei ole pakko mennä, mutta kuolemaa ei voi sivuuttaa. Hautajaisiin on mentävä. Vaikka en vieläkään ole perehtynyt hindulaisuuteen, tiedän että siihen liittyy paljon kuolemaa ja julmuutta. Toisaalta kun olemme käyneet temppeleissä, ne tuntuvat mukavilta oleskelupaikoilta. Joku kiertää seitsemän kierrosta jumalakuvan ympäri, jotkut rupattelevat mukavia, juodaan teetä, uhrataan kukkia ja kookospähkinöitä, joku taputtaa pyhää elefanttia.

Elefanttihan edustaa kaikkien suosimaa menestyksen ja vaurauden jumalaa Ganeshaa. Parvati-jumala, Ganeshan äiti teki kerran kylvyssä ollessaan savesta itselleen pojan vartijaksi ovelle. Kun Shiva, mahtava tuhon ja uudelleensyntymisen jumala ja Parvatin mies näki ventovieraan pojan kotonaan, hän katkaisi Ganeshan kaulan. Parvati-äiti ei tästä pitänyt joten Shiva käski sotilaidensa katkaista ensimmäisen pohjoiseen kääntyneen nukkuvan otuksen pää ja tuoda se Ganeshalle. Sattui olemaan elefantti. Siksi Shivan ja Parvatin pojalla Ganeshalla on sympaattinen elefantin pää.
Koko Shivan jumalperhe koolla. Shiva, vaimo Parvati ja pojat, elefanttipäinen Ganesha ja se toinen. Toisesta pojasta kiertää erilaisia legendoja jotka kaikki ovat varmasti yhtä hyviä. Kuitenkin ilmeisen mitätön jumala elefanttipäiseen veljeensä verrattuna.

Nämä jumaljutut ovat kivoja eivätkä ne enää tunnu niin pelottavilta tai mystisiltä kuin alkuun. Monessa asiassa on paljon järkeä. Jumalia on niin paljon että jokaiseen ongelmaan tai vaivaan löytyy oikea jumala. Ja temppelit ovat aika rentoja paikkoja.

Uusi auto

Tehtaanjohtaja ja autonkuljettaja toista päivää vanhan Innovan kanssa tyytyväisinä tehtaan parkkipaikalla

Täällä tehtaanjohtajatasolla auton pitää olla Toyota Innova. Emme olisi piitanneet tila-autosta, mutta muut tarjolla olevat autot eivät olisi olleet Mikon arvolle ja asemalle soveliaita. Autot ovat Intiassa valmistettuja, tuontiautot ovat harvinaisia. Emmehän mekään voineet tuoda verovapaata autoa mukanamme, se vaan ei onnistu Intiassa. Lukijan ei myöskään tarvitse nolostua jollei heti tunnista Toytoa Innovaa. Toyota Innovaa on Intian lisäksi Indonesiassa, Thaimaassa ja Malesiassa.

Mikko peri edeltäjältään viininpunaisen Innovan. Sen paras puoli oli ruma väri. Punaisia autoja on niin harvassa että sen tunnisti hyvin. Mutta koska Babu kuljettaa meitä kuutena päivänä viikossa, tunnistaminen ei ollut ongelma. Babu tunnistaa meidät. On täysin mahdotonta päästä karkuun Babulta. Kun astumme ulos ravintolasta tai kaupasta, jossain surahtaa välittömästi auto käyntiin ja Babu on paikalla. Babulla on silmiä kuin Parvati-jumalalla käsiä.

Minä en tiedä autoista mitään enkä ole niistä kiinnostunut. Siitä asti kun marraskuussa seitsemän kuukautta sitten tänne muutimme, Babu on syöttänyt minulle pienissä erissä vihjeitä uudesta autosta. "Innova is best", "V-model is best". Joka kerran sanoin etten piittaa autoista mutta en mahda sille mitään että Babu kuten muutkin meille työtä tekevät kommunikoivat minun kauttani. Auto ei järin kiinnostanut Mikkoakaan. Mutta halusimme uuden auton koska vanhassa jarrut oli epäluotettavat, ratti tärisi ja renkaat olisi pitänyt vaihtaa. Babulle uusi auto antanee arvovaltaa kuljettajien keskuudessa. Koska melkein kaikki täällä liikkuvat kuljettajan kyydissä, voi kuvitella mikä määrä kuskeja roikkuu ravintoloiden, klubien ja kauppakeskusten parkkipaikoilla. Kuskit rupattelevat keskenään ja tämä on yksi niistä monista kanavista miten kaikki tietävät kaikkien asiat.

Mikko luuli tilanneensa auton huhtikuussa ja toimitusaika oli 20 päivää. Toukokuussa Mikko kyseli jokos uusi auto seisoo tehtaan pihalla. Ei seissyt koska sitä ei oltu tilattu. Mikko oli antanut tilausmääräyksen jollekin, joka oli delegoinut sen jollekin, joka oli delegoinut sen jollekin, aina astetta alemmaksi. Kukaan ei tiedä miten alas tämä ketju meni, mutta auto oli tilaamatta ilman että se oli kenenkään syy. Sitten otettiin selvää mitä mallia Innovaa olisi pikaisesti tarjolla. Mikon arvon mukaisen mallin saisi 20 päivässä mutta vain vaaleanvihreänä ja shampanjan värisenä. Nyt meistä tuli hankalia. Halusimme tummanharmaan auton. Taas joku delegoimaan asioita. Kesäkuun lopussa auto tilattiin, vaan väristä ei mitään takuuta.

Kun tulin neljän viikon lomalta, kuvittelin Babun pörhistelevän uuden auton kanssa lentokentällä. Hymyili apeana vanhan auton kanssa "No new vehicle, Madam". Babu ei koskaan sano "car", aina "vehicle". Sen jälkeen Babu toiveikkaana kertoi joka päivä että auton voi ilmeisesti hakea "tänään". Teimme päivittäin monimutkaisia suunnitelmia miten toimitaan jos "tänään" on tänään. Että Babu voi viedä minut johonkin ja siinä välissä hakee uuden auton ja tarvittaessa otetaan toinen auto ja toinen kuski minua kuljettamaan. Mikko tuli Suomesta kaksi viikkoa minun jälkeeni. Tällöin minua oli jo kaksi päivää kuljettanut Sundar, sijaiskuski sijaisautolla koska Babu oli järjestelemässä uuden Innovan rekisteröintiä. Viiden päivän ajan näin Babua vain harvakseltaan. Kävi hakemassa Mikon passikuvia rekisteröintiä varten, allekirjoituksia ja kertomassa että auto tulee ilmeisesti "tänään".

Eilen Babu saapui voitonriemuisena tehtaalle kuin sisäisen auringon valaisemana hymyillen jatkuvasti. Uusi tummanharmaa auto oli pihalla Poojan läpikäyneenä. Pooja on hindurituaali jossa uhrilahjalla kiitetään jumalia siitä hyvästä mikä on kulloinkin kohdannut. Babua ja meitä oli siunattu uudella autolla. Auto sai kukkaseppeleet ja nauhan ja suojelevat täplät keulaan ja perään. En tiedä oliko kukat ainoa mitä Babu uhrasi, mutta prosessi oli sen verran pitkä että jotain muutakin olisi jo voinut uhrata.

Babu ja tuliterä Pooja-pyhitetty Innova kotipihallamme jonne naapuruston vartijat kerääntyivät auton ympärille sitä ihailemaan.

Hoidon tarpeessa

Keksin eilen kierrellä Chennain sairaaloita ja pyytää sairaaloiden esitteitä ja lehtiä. Sain meillä Mehtassa vastuulleni neljä kertaa vuodessa ilmestyvän lehtisen ja sen vuoksi on hyvä tutustua muiden sairaaloiden vastaavaan materiaaliin. Mehtan lehtinen on suunnattu sairaalan ulkopuolella praktiikkaa pitäville lääkäreille ja lehtisen pitäisi innostaa heitä lähettämään laumoittain potilaita sairaalaamme.

Lehtinen on minusta aivan kauhea. Siinä on lääkäreiden kirjoittamia tapausselostuksia tavattoman erikoisista tapauksista ja ainoat kuvat joista saa jotain selvää ovat verta tihkuvia avattuja suolia ja kiertyneitä kiveksiä. Kaikki kuvat ihmisistä ja hauskoista sairaalan tapahtumista ovat niin pieniä ettei niitä näe suurennuslasillakaan. Kirjoitin sairaalan johdolle pitkän listan parannusehdotuksia ja sen vuoksi koko homma työnnettiin minulle. Tee sitten parempi! Vaan nyt minulla onkin ongelmia... Saanko intialaiset vakuuttumaan että heidän makunsa mukaiset lehdykät ovat huonoja eikä heillä ole aavistustakaan miten järkeviä sairaalalehtiä tehdään ja millaisia kunnon jutut ovat, vai pitääkö minun vain hyväksyä maan tapa?

Taas siihen sairaalakiertelyyn. Billroth Hospitalista ei löytynyt mitään materiaalia. Mutta Apollo - se Aasian suurin ja kaunein, se minne ekspatit menevät hoidettavaksi, se sairaalaketju joka hoitaa lähes kaikki ulkomailta tulevat terveysturistit - Apollo otti minut avosylin vastaan. Aulaemäntä tuli heti toivottamaan minut tervetulleeksi ja kysyin International Desk'iä. International Deskin henkilökunta oli iloista ja avuliasta, mutta esitteitä ei ollut. "Next time you come here, I'll have them for you".

Tietenkin ne kysyivät onko minulla jotain vaivaa jonka vuoksi haluaisin ajan lääkärille. Keksin siinä että olen kiinnostunut silmäluomenkohotusleikkauksista, mitähän ne maksavat. (Ne ovat yksi suosituimpia terveysturismileikkauksia) Tyttö soitti monta puhelua ja lopulta sanoi että tohtori Ramachandran katsoo silmäluomeni 15 minuutin kuluttua. Pelästyin kovasti ja sanoin etten halua vastaanottoa, olen vain kiinnostunut hinnasta ja itse asiassa olen juuri menossa lounaalle. "Dr. Ramachandran kertoo hinnan. Mene vain neljänteen kerrokseen ja odota hetki, ei tarvitse rekisteröityä potilaaksi eikä maksaa mitään, voit mennä vain juttelemaan"

En ollut aiemmin käynyt Apollon tässä sairaalassa joten kun olen näin pitkälle joutunut, niin jatketaan tutustumista. Menin hissillä neljänteen kerrokseen ja hoitajat kehoittivat istumaan ja odottamaan tohtoria. Sanoin että kävelisin mieluummin, voinko hieman katsoa paikkoja - sopihan se. Hieno sairaala, siistit tilat. Saippuakin WC:ssä oli liuosmaista ja käsidesiä oli annostelijoissa joka paikassa kuten Suomessa. Ei meillä Mehtassa... Hoitajat jo tulivat hakemaan. Tohtori Ramachandran osoittautui plastiikkakirurgiksi, mukava vanhempi herrasmies. Ramachandran tutki luomeni ja näytti tietokoneeltaan "Ennen - Jälkeen"-kuvia. Ei, ehkä leikkaus ei vielä ole ajankohtainen, mutta jos asun Chennaissa pari vuotta, sinä aikana kannattaisi varmasti leikata. Hinnan tohtori saisi neuvoteltua samaksi kuin mitä paikalliset maksaa eikä sitä viisi kertaa kalliimpaa minkä ulkomaalaiset maksavat.

"Luulen että hyötyisit Botox-injektiosta, et näyttäisi väsyneeltä ja tuo ryppysi kulmakarvojen välissä siliäisi". Ja kun taas katsoin erilaisia "Ennen - Jälkeen"-Botox-kuvia, aloin innostua. Tuohan on taikuutta!

Lähtiessäni en tiennyt mikä lopulta on taikuutta: Botox vai se miten minut oli saatu alle puolessa tunnissa lääkärin vastaanotolle josta en ollut maksanut mitään ja käännytetty Botox-faniksi vaikka olin mennyt hakemaan sairaalan esitettä ja lehteä. Menin lounaalle enkä enää käynyt muissa sairaaloissa.

Bollywood-tanssija 3

Toisen Bollywood-tuntini jälkeen alan olla todella innostunut hindi-leffoista. Kuunneltuani jo toisen tunnin sitä yhtä ja samaa hittibiisiä, Hare Ram elokuvasta Bhool Bhulaiyaa vuodelta 2007, musiikki alkaa tarttua ja hyräilenkin sitä jo itsekseni. Kaikki muut tunsivat kappaleen entuudestaan ja olivat nähneet leffankin. Rytmi oli heille tuttu, minulle ei. Tanssiva tätiryhmäkin alkaa käydä tutuksi. Vaikkei yksikään meistä pysty eikä - luoja paratkoon - edes pyri samaan seksikkyyteen kuin tanssijat alkuperäisessä elokuvassa, olimme kaikki yhtä mieltä että jo ensimmäisen tanssitunnin jälkeen olimme vetreässä kunnossa, hoikistuneet ja joka ainoa lihas oli kipeä, mutta hyvällä tavalla.

Kiinnostuneille laitan Hare Ram-linkin. Katsokaa niitä takapuoltana keikuttavia tyttösiä ja kuvitelkaa minut ja lauma pulskanpuoleisia intialaissyntyisiä tätejä heidän tilalleen. Tai saattaa olla että kuvittelette mieluummin mitä muuta vain. Tai yksinkertaisesti jätätte videon katsomatta.

http://www.youtube.com/watch?v=UJ7IKFEMV7U