Chennai on konservatiivinen kaupunki. Klassinen, yli kaksituhatvuotinen tamilien alunperin temppelitanssi, Bharatanatyan, on suuressa arvossa. Sitä harjoitellaan Intiassa, USAssa, Euroopassa, Australiassa - kaikkialla missä asuu intialaisia ja etenkin etelän tamileja.
Vaikka Bharatanatyan jatkuvasti uudistuu, sitä ei asiaan vihkiytymätön huomaa eikä tanssia todellakaan voi sanoa moderniksi. Joten kun kuulin amerikan-intialaiselta tuttavaltani Amitalta että hollannin-intialais- ja ranskan-burkina fasolainen modernin tanssin ryhmä tulee Chennaihin, lähdin innolla esitystä katsomaan. Ja kun näytöksen nimikin on "I lost my English" ja kuvaa vaikeutta elää vieraassa kulttuurissa, vieraassa kieliympäristössä ja vielä erilaisten kulttuuritaustaisten maahanmuuttajien kanssa, ei osuvampaa esitystä taida olla. Paitsi jos mukaan olisi jotenkin saatu ympättyä suomalaisuutta, mutta ehkä se ainoa suomalainen - ja sanotaanko täsmennettynä että ainoa tyystin kelmeäihoinen - riitti edustamaan pohjoista kulttuuria.
Tanssiesitykset näköjään purevat minuun, olin hyvin vaikuttunut esityksestä. Ällistyttävää miten tanssien voi tuoda esiin sen tuskan ja ahdistuksen ja turhautumisen kun ei saa itseään ymmärretyksi eikä myöskään ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu tai puhutaan. Hollannin intialaisella tytöllä oli selvästi Bharatanatyan pohja. Burkina Fasolaisesta kulttuurista minulla, kuten ei muullakaan yleisöllä, ollut mitään aavistusta, mutta kokonaisuus oli todella kiva.
Esityksen lopussa kolme esiintyjää istuivat lavalle vastaamaan yleisön kysymyksiin. Ensimmäinen kysymys oli suorasukaisen intialainen. "En tajunnut esitystä lainkaan. Voitteko ystävällisesti selittää mitä siinä tapahtui."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti