Ensimmäinen vieras

Sunnuntaiaamuna Pia tuli ja lähti pois perjantain ja lauantain välisenä yönä. Kuuteen päivään mahtui niin paljon ohjelmaa että sitä voi nyt vain ihmetellä.

Tulopäivänä kiersimme Chennaita. Kävimme Amethystissä lounaalla. Katsoimme Fort Georgen museon joka vie ajatukset varhaiselle 50-luvulle. Se näyttää kuin olisi jäänyt siihen kuntoon millaiseksi britit sen jättivät Intian itsenäistyessa 1947. Tai tuo mieleen jopa kuningatar Victorian, Intian keisarinnan, ajan 1800-luvun lopulta. Kuljimme Marina Beachin hiekassa, seisoimme auringossa ja katsoimme merta kuten intialaiset. Tyttären 10.5 tunnin aikaeroväsymystä uhmaten söimme illallisen Raintree-hotellissa, vaikka Pia ei varmasti muista mitä söi.

Maanantaina lähdimme Pondicherryyn. Pondyyn ajaa kolme tuntia Chennaista ja se on Chennain tavoin Bengalin lahden rantakaupunki. Mutta toisin kuin Pondycherrya, kukaan ei väitä Chennaita Idän Ranskan Rivieraksi. Nykyään tuo nimitys ei oikein istu Pondyynkaan, tai ehkä Rivierakin on rapistunut ja rähjäinen. Ranska luopui Pondysta 1954, ja ranskalaisten 300-vuotinen hallinta näkyy välimerellisinä, osin kunnostettuina huviloina, katujen nimissä ja ranskalaisten turistien suurena määränä. Yövyimme tunnelmallisessa Hotel du Parc'issa, yhdessä näistä vanhoista villoista, kävelimme rannalla ja ihmettelimme kaupunkia, jonka oikeastaan olisi pitänyt maksaa meille siitä että toimme Pian sinne. Pia pitkine punaisine hiuksineen oli monelle luultavasti Tamil Nadun eksoottisin ilmestys ja Pia hymyilee kymmenissä intialaisturistien ottamissa valokuvissa.

Pia Mahatma Gandhin muistomerkillä Pondicherryn rannalla valokuvattavana.

Näimme Mamallapuramin kallioon tuhat vuotta sitten hakatut Pallava-kuningaskunnan temppelit ja kävimme Aurovillen ihanneyhteisöä ihmettelemässä. Olimme kuvitelleet kokevamme aidon hippikulttuurin - huumeita, rauhaa ja rakkautta - mutta Auroville oli kovin järjestäytynyt. Itse asiassa suunnaton "Äidin" ja Sri Aurobindon palvonta hämmensi. Intialainen Sri Aurobindo ja ranskalainen mystikko-taiteilija "Mother" pohtivat 1920-luvulta alkaen ihmiskunnan henkistä yhteyttä ja guru Srin kuoltua Äiti perusti Pondyn liepeille 1968 ihanneyhteiskunnan, joka varmaan kukoisti silloisena hippiaikana. Suunnitellun 50,000 asukkaan yhteisössä on nykyään pari tuhatta asukasta ja laumoittain turisteja kuten me.

Keskiviikko oli rauhallinen päivä. Mikko meni töihin ja me kävimme Pian kanssa joogassa. Guruni Viji antoi Pialle joogaohjeet ja nauroivat yhdessä minun totiselle tavalle harjoittaa joogaa... on kamalan vaikeata rentoutua hengittämään jos mieltää joogan jumpaksi. Lounaan nautimme Anokhin puutarhakahvilassa ja jatkoimme T.Nagariin Nallin silkkikauppaan ja silkkien kanssa Arshiyan ompelimoon ja vielä illallinen Kabul-ravintolassa.

Little Lambs Schoolissa. Koulun käytävät ovat katettua terassia, koulun pihan on hiekkapölyinen paahtavan kuuma kenttä. Intialaisessa koulussa liikunta ja välitunnit ovat miltei unohdettuja kun painotus on koviin lukuaineisiin ja menestymiseen. Ruotsalaisuus näkyy Little Lambs Schoolissa välitunteina. Vähän väliä lapsia juoksutetaan pihalla, on leikkiä ja riemua ja riehuntaa. Ja lapset nauravat ja pitävät meteliä!

Koko torstain olimme Little Lamb Schoolissa. Ruotsalainen Maria-opettaja tuli miehensä työn vuoksi Chennaihin 1993 ja päätyi 10 vuotta sitten perustamaan koulun varattomille 5-13-vuotiaille lapsille. Koulussa on paljon vapaaehtoisia ja minäkin olen ollut siellä koululääkärinä. Pia luki ja leikki lasten kanssa, minulle tuli pieniä potilaita ja koulun jälkeen vierailimme kahden veljeksen vaatimattomassa kotimökissä ja tapasimme heidän äitinsä.

Laturitehtaassa kaikilla pitää olla valkoiset takit päällä staattisen sähkön estämiseksi. Operaattoritytöt kerääntyivät välittömästi seisomaan Pian viereen kun näkivät Mikon ottavan kameran esiin.

Perjantai oli jo oikeastaan jo Pian lähtöpäivä. Lähdimme Mikon matkaan kello 7. Laturitehtaassa oli taas katsomista ja ainakin laturitehtaan operaattorit katsoivat Pian punaisia hiuksia. Kiirehdimme Kancheepuramiin Hand-in-Hand-toimistoon. Organisaatio pyrkii vähentämään lasten työntekoa opettamalla vanhemmille että lasten on parempi käydä koulua. Kävimme tällaisessa koulussa jossa pojat näyttivät mitä olivat oppineet joka-aamuisella jooga-tunnillaan, miten kirjoittaminen ja matematiikka sujuu.

Leipomossa pikkuleivät pakataan lattialla istuen pieniin pusseihin. Intiassa joka paikassa näkee ihmisiä istumassa lattialla ja maassa. Ruokakaupassakin on aina työntekijöitä istumassa lattialla lajittelemassa hyllytavaraa ja asiakkaat hyppelevät työntekijöiden ja tavaroiden yli ja vierestä.

Näimme terveysaseman ja apteekin, Hand-in-Handin lainalla perustetun leipomon ja ompelimon ja vierailimme yhdessä organisaation tukemista kylistä.

Lehmänlannasta tehdään vermikompostoimalla hyvää, puhtaan maan hajuista multaa omaan käyttöön ja etenkin myyntiin. Tämä on yksi monista uusista mikrolainoilla aloitetuista yksityisyrityksistä joihin maalaiskylien köyhiä naisia kannustetaan ryhtymään. Ympäristöaineiden opiskelija ei pelkää käsien likaantumista.

Kylän lapsia leikkikoulunsa edustalla. Lapset ovat alkuun tosi tiukkailmeisiä. Intialaisilla tuntuu muutenkin olevan tapana asettautua valokuvatessa jäykkiin riveihin katsomaan vakavasti suoraan kameraan.

Alkujäykkyyttä jaksetaan vain hetki. Kohta lapset riehuvat, nauravat ja leikkivät kuten kaikki lapset tekevät.

Ruotsalaisalkuinen Hand-in-Hand on kasvanut 2,300 työntekijän organisaatioksi. Lisäksi on osa-aikaisia opettajia ja tuhansia intialaisia vapaaehtoisia. Salcomp tukee järjestöä kokoonsa nähden mittavasti. Parasta kehitysaputyötä on kuitenkin työn antaminen. Salcomp työllistää 1,500 operaattoria, kaikki nuoria naisia joiden asema on työn myötä radikaalisti muuttunut. Vähäpätöisestä tytöstä on tullut köyhän perheen pääelättäjä! Ilman tätä tyttöä perhe ei pärjäisikään! Maassa jossa tyttövauvoja edelleen abortoidaan, hyljeksitään, hylätään, jopa tapetaan.

Haimme vielä ompelijalta Pialle tehdyt hameet ja kävimme illallisella. Kuten Pian tulopäivänä, myös lähtöpäivänä olimme Raintreessä, nyt hotellin kattoravintolassa. Ilma oli vielä kahdeksalta illalla kuuma ja kostea, niin kostea että melkein kastui, melkein kuin Amazonin sademetsän syvyydessä. Chennai on siirtynyt kesään kuukauden etuajassa. Päivälämpötilat kipuavat nyt 35 asteeseen nousten vähitellen toukokuisiin 45 asteen huippulukemiin.

Babu ajoi meidät kaikki lentokentälle. Chennain kenttä ei koskaan hiljene. Useimmat ulkomaan lennot lähtevät yöllä. Pia lähti Dubain kautta New Yorkiin ja Montrealiin kello 3.30 lauantaiaamuna. Voi kuinka koti oli tyhjä ja autio kun palasimme yölliseltä lentokentältä. Ja tänään olemme vain ihmetelleet mitä sitä oikein tekisi.

Pondicherryssä

Olemme nyt tavattoman kiireisiä kun Pia on käymässä. Ei siten että tekisimme koko ajan jotain, mutta on vain niin hienoa kun meidän oma tytär on täällä. Kaksistaan Mikon kanssa olemme aika vähäinen perhe. Nyt kaikki uskovat meitä tosiaan on muitakin!

Pialle oli laitettu huone hienoksi, oma Bernie-pehmoeläinkoira oli odottamassa, Pian huoneen tavaroita Niittykummusta siirretty Intiaan, hyttysverkko asennettu sänkyyn. Mutta ei Pia voi siellä huoneessaan nukkua. Ilmastointilaite ei viilennä, vain puhallus toimii. Korjaaja oli eilen mutta tulee uudestaan taas huomenna. Varmaan koska korjaukset pitää maksaa käteisellä, eikä Vijayalla ollut rahaa. Tai piti ostaa varaosia. Kotonaoleminen on oikeasti työtä josta ei voisi ilmeisesti pitää kahta päivää lomaa matkustaakseen Pondicherryn kaupunkiin.

Talo täynnä työntekijöitä

Keittiömme korjausten JÄLKEEN

Keittössämme on parin viimeisen monsuunin jäljiltä reippaat vesivahingot. Marraskuussa kun satoi päivätolkulla, myös keittiömme velloi vedessä. Vettä kaivettiin kauhalla ja kattilalla tiskipöydän alta ja lattian vesi luutulla ja lastalla keittiön ovesta ulos. Ikkunaseinällä valui vesi koko ajan. Kun sateet loppuivat joulukuun puolivälissä, seinä, joka ilmeisesti joskus on ollut valkoinen, jäi kammottavan ruskeankirjavaksi, maali kuprulla ja ikkunan rautaristikot ruosteisina. Sateiden loputtua katon korjaus saatiin tehtyä. Nyt vaan pitää odottaa uutta monsuunikautta jotta vedenpitävyys saadaan testattua. Tai muuten alkaa kaikki taas alusta.

Joulukuussa olin varmasti puhunut seinän kunnostamisesta, mutta se oli matkan varrella kaiketi muuttunut maalaamiseksi. Eräänä päivänä Mikko heitti minulle maalikartan "Valitse siitä väri kun sinulle ei kuulemma valkoinen kelpaa". Vaaleanvihreä sävy kiehtoi eikä kulunut viikkoakaan kun tehtaan kunnostamisasioista vastaava Balu tuli kahden hanslankarin kanssa laittamaan keittiötä kuntoon. Vijaya tyhjensi keittiön tasot ja peitti kaappeja sanomalehdillä. Minä tein sen virheen että poistuin paikalta. Kotiin tullessani Balu kertoi työn olevan miltei valmis. Olipas nopeita poikia, ehdin miettiä.

- Yhtenä viikonloppuna viihdytimme itseäme katsomalla naapuritalon maalausta. Nelja kaveria keikkui heiluvalla bambuista tehdyllä rakennustelineellä ja suti seiniä maali roiskuen. Lopputulos on kaukaa katsoen ihan hyvä.

Olen päätynyt siihen että maalari ei ole Intiassa ammattimies. Puuseppä ja sähkömies ja putkimies ovat, puutarhureista ei voi tietää. -

Niin. Hanslankarit olivatkin maalareita. Keittiön seinät olivat kauniin vaaleanvihreät. Kaverit vielä sutivat apukeittiön kaapinovea - Chennaissa nurmikot leikataan saksilla ja seinät maalataan pensselillä. Työvoima on halvempaa kuin ruohonleikkurit tai maalaustelat ja maalarinteipit. Keittiön kaikki pistorasiat ja lamput olivat vaaleanvihreissä maaliroiskeissa. Lampun johto oli osin vaaleanvihreä, ikkuna vaaleanvihreäpilkkuinen. Ja ikkunaseinän vesivahinkojäljet paistoivat entisenlaisina ruskeina läikkinä ja kupruina vaaleanvihreän kerroksen läpi ja ikkunan yläkarmiin oli valunut entistä paksummat möykyt valuvaa maalia.

Menin mykäksi ja sitten tuohduin. Sanoin Balulle että tämä on ihan kelvotonta. Homma on tehtävä uudestaan, on skrapattava, kitattava ja pohjustettava. Balu näytti huolestuneelta ja sanoi olevansa vain koordinaattori, minun pitäisi puhua HR-johtajalle joka delegoi asian Balulle. Huokasin. Kyllähän minä tiedän. Joten puhun Victorin kanssa joka lupaa delegoida asian Balulle. Nämä kiemurat on vain tehtävä.

Ensin oli siis maalattu. Sitten tuli liesituulettimen asentaja. Edellisenä päivänä liesituulettimen asentaja oli Balun kanssa käynyt mittaamassa ja antamassa hinta-arvion. Kiireinen yksityisyrittäjä viipyi mittauskeikallaan pari tuntia. Kuuntelin tamilinkielistä pulputusta ja keitin itselleni kahvit. Vijaya toi asentajalle ja Balulle teetä. Lopulta pääsin osallistumaan keskusteluun - haluanko neljän vai kuuden tuuman putken liesituulettimeen. Tämä olikin vaikeata. Kaksi vakavaa ruskeata silmäparia tuijotti minua odottaen päätöstäni. Päädyin neljään tuumaan. Samaan aikaan puuseppä mittasi vesivaurioituneita sokkeleita ja tutki hiontaa tarvitsevat ovet jotka eivät turpeuttaan aukea. Esittelin keittiön repaleisen hyttysoven "Tähän uusi ovi". No ei... uuden hankkiminen ei vain istu Intiaan. Kaiken voi korjata. Lisäksi koko päivänä ei tullut vettä, äkillinen kuivuus oli iskenyt naapurustoon. Illalla vettä ruettiin pumppaamaan katolla olevaan vesisäiliöön pihalla olevasta kaivosta josta otetaan puutarhan kasteluvesi. Nukkumaan mennessä kraanasta tuli ruskeata vettä ja Mikkokin päätyi harjaamaan hampaansa pullovedellä. Aamulla tuli hiuksetkin pestyä puutarhan kasteluvedellä. Harvinaisen raikas olo.

Seuraavana päivänä kotiini vyöryi puuseppä apumiehensä kanssa, liesituulettimen asentaja, puutarhaletkun korjaaja ja Balu. Lisäksi oli Vijaya ja Sanjay, vartija. Ja sijaisautonkuljettaja Shiva. Vijaya tyhjensi keittiön tasot ja peitteli ne sanomalehdillä. Tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi. Lähdin manikyyriin.

Puusepän työkalut mahtuivat muoviseen 10 kilon riisisäkkiin. Höylä oli samanlainen minkä olin lapsena saanut Väinö-Ukiltani eikä pora kuulu varusteisiin. Mutta työn jälki oli hyvää. Olisin edelleenkin mieluummin ottanut uuden hyttysoven, mutta korjattu versio toimii. Puuseppä tarvitsi hyväksynnän jokaikiselle korjatulle lukolle ja hiotulle pinnalle. Kiersin kotini kaksi kerrosta ja nyökyttelin ja kommentoin asiantuntevasti.

Puutarhaletkun korjaaja näytti alkuasukkaalta likaisessa aluspaidassaan ja lannevaatteessa, dhotissa. Mutta antoi takuun että 70% todennäköisyydellä letku toimii ja jollei toimi, laittaa korvauksetta kuntoon. Minut oli pakotettu takapihalle hyväksymään työn jälki. Kysyin tärkeänä oliko moottorissa ollut vikaa vai onko vesi vain mutaista. Kysymykseni tulkattiin tamiliksi, asiasta virisi pitkä tamilinkielinen keskustelu joka käännettiin ytimekkäästi "letku on OK".

Liesituulettimen asentaja esitteli asentamansa liesituulettimen kuin olisi itse suunnitellut koko vekottimen. Nyökyttelin ja kommentoin asiantuntevasti, hyvää työtä, neljän tuuman putki on oikea koko. Vaaleanvihreä seinä oli asentamisen jälkeen likainen ja naarmuinen.

Balu esitteli vielä keittiönikkunaan niitatut uudet hyttysverkot. Voi ei... seinähän piti ensin korjata! Hyttysverkothan pitää repiä pois, etkö näe kuinka verkon alta kuultaa ruoste! "Ei tarvitse ottaa pois, maalin voi hioa vain verkon vierestä pois" sanoi Balu.

Olen todella länsimaalaisen pikkusieluinen. Kaiken pitäisi olla niin somaa ja siistiä, vaikka melkein kaikki voi yhtä hyvin olla vähän sinnepäin. Mitä siitä jos maalit roiskuu ja ruoste raiskaa. Maailman ikuisessa kiertokulussa sillä ei ole mitään merkitystä. Annoin asian olla.

Modernia tanssia

Chennai on konservatiivinen kaupunki. Klassinen, yli kaksituhatvuotinen tamilien alunperin temppelitanssi, Bharatanatyan, on suuressa arvossa. Sitä harjoitellaan Intiassa, USAssa, Euroopassa, Australiassa - kaikkialla missä asuu intialaisia ja etenkin etelän tamileja.

Vaikka Bharatanatyan jatkuvasti uudistuu, sitä ei asiaan vihkiytymätön huomaa eikä tanssia todellakaan voi sanoa moderniksi. Joten kun kuulin amerikan-intialaiselta tuttavaltani Amitalta että hollannin-intialais- ja ranskan-burkina fasolainen modernin tanssin ryhmä tulee Chennaihin, lähdin innolla esitystä katsomaan. Ja kun näytöksen nimikin on "I lost my English" ja kuvaa vaikeutta elää vieraassa kulttuurissa, vieraassa kieliympäristössä ja vielä erilaisten kulttuuritaustaisten maahanmuuttajien kanssa, ei osuvampaa esitystä taida olla. Paitsi jos mukaan olisi jotenkin saatu ympättyä suomalaisuutta, mutta ehkä se ainoa suomalainen - ja sanotaanko täsmennettynä että ainoa tyystin kelmeäihoinen - riitti edustamaan pohjoista kulttuuria.

Tanssiesitykset näköjään purevat minuun, olin hyvin vaikuttunut esityksestä. Ällistyttävää miten tanssien voi tuoda esiin sen tuskan ja ahdistuksen ja turhautumisen kun ei saa itseään ymmärretyksi eikä myöskään ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu tai puhutaan. Hollannin intialaisella tytöllä oli selvästi Bharatanatyan pohja. Burkina Fasolaisesta kulttuurista minulla, kuten ei muullakaan yleisöllä, ollut mitään aavistusta, mutta kokonaisuus oli todella kiva.

Esityksen lopussa kolme esiintyjää istuivat lavalle vastaamaan yleisön kysymyksiin. Ensimmäinen kysymys oli suorasukaisen intialainen. "En tajunnut esitystä lainkaan. Voitteko ystävällisesti selittää mitä siinä tapahtui."

Designeri

Sidney SS:llä ei ole mitään tekemistä SS-miesten kanssa. Sidney ei edes näytä mieheltä vaan opiskelijalta tai kenties ennemmin koululaiselta. Sidney on pieni ja hintelä kaveri ja hintelyys vain korostuu kun hän suurten muotisuunnittelijoiden tapaan pukeutuu mustiin. Sidneyllä on myös suurten muotisuunnittelijoiden elkeet: raukea katse, elegantin hajamielinen, venyttelevä tapa puhua, sirot käsien liikkeet. Sidney on opiskellut Englannissa ja esitellyt mallistojaan Delhissä ja Mumbaissa joten hän on kuuluisa. Teatraalisuuteen taipuvaiselle Sidneylle sopii että hän on suunnitellut naistähtien puvut useihin Kollywood-elokuviin. Kollywood on se Chennain oma massiivinen filmiteollisuus joka työntää rakkautta, tanssia ja väriloistoa Tamil Nadun tamilinkieliselle väestölle.

Vein Chennain silkkikauppojen Mekasta, Nalli-liikkeestä, ostamani kankaan ja vanhan mekkoni malliksi Sidneylle. Ennenkuin ryhdyn teettämään yli sadan euron iltapukua, haluan nähdä millainen on työn laatu. Ensitapaamisella kerroin Sidneylle ystävieni suositelleeni häntä ja ovat olleet erinomaisen tyytyväisiä tulokseen. Vaatimattomuutta tavoitellen Sidney sulki silmänsä, nyökäytti raukeasti päätään ja kiitti.

Lauantaina kävin Mikon kanssa hakemassa kolttuni. En ollut malliin tyytyväinen ja ehdotin muutoksia, jotka eivät käyneet yksiin Sidneyn käsityksen kanssa. Mikkoon oli tehnyt vaikutus Sidneys toimisto, jossa koko seinä oli päällystetty lehtileikkeillä Sidney SS:n menestyksestä.
- "Ei sinulla voi olla mitään sanomista näissä asioissa. Usko maestroa!"

Korjauksia odotellassa katselimme Sidneyn näytöksistä jääneitä esillä olevia luomuksia. Strasseja, timantteja, kultaa ja kimalluksia täynnä olevat etniset mekot ovat vaikuttavia. Intialaisiin häihin voisi vieras kuulemma mennä sellaisessa. Puhuimme englantia kun Sidney oli paikalla ja Mikko ehdotti jos vaikka kokeilisin jotain kolttua samaniltaista tilaisuutta varten. "Tarkoitatko British Councilin Valentine Ball'a?" kysyi Sidney. Naiset ovat teettäneet hänellä mekkoja sitä varten. Huh... ja minä kun ajattelin mennä vanhassa mekossani!

Hypistelin niitä painavia, timanttisia pukuja, mutta Sidney piti länsimaalaista mustavalkoista liehuvahelmaista sifonkiunelmaa juuri sopivana. Puku korjattiin minulle sopivaksi ja illalla sitten liehuttelin pitkiä helmojani oikein tyylikkäästi. Tapasin pari muuta Sidneyn luomukseen sonnustautunutta, kaikki olimme hyvin tyytyväisiä asiakkaita.

Ja itse juhla oli hauska. British Council on suuri ja vanha rakennus jossa on upea puutarha. Pöydät oli puutarhassa, hyttyset myrkytetty, ilta oli pehmeän lämmin, tuhannet pienet valot tuikkivat pensaissa ja puissa, musiikki soi. Länsimainen pakopaikka kaiken intialaisuuden keskellä.

Ompelijaa etsimässä

Chennaissa ei tule yllätyksiä ilman suhteen. Sade tulee loka-joulukuussa kun on sateen aika. Kun ei ole sateen aika, ei sada. Jotenkin tämä sopii hyvin intialaiseen maailmaan... Mutta kaikella tällä tarkoitan että ulkoilmatapahtumia voi huoleti järjestää.

Naisten Garden Tea Partyssa viikko sitten saavutettiin entisajan siirtomaatunnelma. Rouvilla oli hienoja tai hassuja hattuja, liehuvia helmoja, hellemekkoja. Vihreä nurmikenttä, puutarha ja pöytiä aurinkovarjoineen. Sieltä sain Chennain ompelijoiden yhteystietoja.

Vaikka Hongkongissa ja Singaporessa parhaat räätälit ja ompelijat ovat intialaisia, Chennaista ei helpolla löydy ompelijaa. Kaduilla poljetaan Singeriä ja tehdään pieniä korjaustöitä, mutta silkkileninkiä ei synny. Chennai on vanhoillista aluetta. Naiset kulkevat tunikoissa ja väljissä housuissa, joiden malli on tavattoman yksinkertainen, tai sarissa joka on kuusi metriä suoraa kangasta. Suoran kankaan kietominen vaatteeksi on taitolaji. Ja siitä miten sari on kiedottu, intialaiset voivat päätellä mistä osavaltiosta tai kaupungista nainen on kotoisin. Leninkiompelijoita ei tarvita.

No, paikkojen ja liikkeiden etsiminen käy työstä. Minulla voi olla osoite ja Babu ajaa sinne päin. Sitten pysähdytään ja Babu käy kysymässä kadunvarressa olevilta riksha-kuljettajilta tai teepuodissa kysymässä missä moinen liike on. Sitten ajetaan taas vähän aikaa ja sama toistuu, monta kertaa. Neuvot voivat olla oikeita tai vääriä, ei koskaan voi tietää. Osoitteesta on vain suuntaa-antava hyöty eikä siten kartalla tekisikään mitään. Kyselysysteemillä paikat lopulta löytyvät.

"Madam, tämä on slummi. Hyvin vaarallista." sanoi Babu yhdenkin ompelijan lähinurkilla. Olin saanut osoitteen joka oli väärä, mutta puhelinnumero oli oikea. Tosin puhuttiin vain tamilia. Puhelin Babulle. "Ompelija on muuttanut, vanhassa paikassa oli liian korkea vuokra" tulkkasi Babu. Pienen pienessä slummiompelimossa tehtiin kauniita tunikoita ja väljiä housuja, mutta ei liehuvia silkkimekkoja. Minusta kuitenkin tuntui että bisnes on jostain syystä kärsinyt, joten etsin seuraavaa paikkaa.

Tällä tavalla löytyi myös Sidney S S.

Runoja

Valentinen päivä on suuri tapahtuma Chennaissa. Ei ihan kuten Amerikassa jossa kaupat ja ostoskeskukset pursuavat vaaleanpunaista hörsöä ja punaisia sydämiä. Monasti tuntuu että Chennai elää mennyttä aikaa, ja vielä samaan aikaan monella vuosikymmenellä. Valentinen päivä voisi olla Amerikka 50-luvulla.

Lehtijutuissa neidot toivovat saavansa Valentine-kortin lisäksi suklaata tai pikku lahjoja ihastukseltaan, opiskelijanuorukaiset antavat kortteja, säästävät rahaa koruun tai hankkivat pehmonallen"jotta tyttöystäväni voisi halata sitä ja ajatella minua".

IWAn naisia kuuntelemassa rakkausrunoja

IWAn, International Women's Associationin jäsenet Chennaissa ovat intialaisia naisia jotka ovat asuneet ulkomailla, tai ovat "non-resident Indian", NRI, eli intialaisia jotka ovat syntyneet Intian ulkopuolella tai heillä toisen maan kansalaisuus. Pukeutuminen on kuitenkin erittäin intialaista - jokaisella rouvalla on silkkinen sari yllään. Jäseneksi pääsee myös ei-intialaiset. En ole jäsen, koska uusia jäseniä otetaan vasta huhtikuussa joten pääsen nyt vain jonkun jäsenen vieraana kokouksiin. Joku ekspattitutuistani voi huhtikuussa olla suosittelijani. Mihinkään kerhoihin tai klubeihin ei Chennaissa noin vain ängetä. Joku taso pitää säilyttää!

IWAn tiistain teema oli rakkausrunot. Kokoonnuimme siirtomaa-aikaiseen Madras Boat Clubiin. Alussa oli seurustelua, kahvia ja makeita leivonnaisia. Sitten kaikki istumaan ja rouvia kävi lausumassa runoja tai lukemassa pieniä viehättäviä tarinoita. Nämä rouvat eivät todellakaan ole niitä alistettuja naisia vaan hyvin koulutettuja intellektuelleja. Huumoria oli paljon, vaikken kaikkea ymmärtänyt. Alkajaisiksi puheenjohtaja totesi että teema "Rakkaus" on valittu Valentinen päivän kunniaksi "intialaisille rakkaus on hyvin tuttu asia". Tämä nauratti kovasti, en vain tiedä miksi.

Kirjakerhossa

Amerikassa viehätyin kirjakerhoihin. Kokoonnuimme naapurinrouvien luona kerran kuukaudessa ja ihan oikeasti keskustelimme kirjoista. Siinä sivussa tuli tietysti puhuttua kaikesta muustakin.

Chennain Overseas Womens Clubilla on myös kirjakerho. Edellisiin kokoontumisiin en ole päässyt mutta tänään menin vaikken ollut lukenutkaan kirjaa. Kirjakerhot tietäen arvelin ettei se haittaa. Ostin sentään kirjan eilen, Noah Charney'n The Art Chief. No, eilen illalla kävimme Mikon kanssa ulkona syömässä enkä sen jälkeen jaksanut avata kirjaa... oivoi, niveliäkin särki ja kirja painoi vaikka oli pieni nidottu painos. Tänä aamuna kahlasin viisi lukua läpi, pikaselasin loput 250 sivua ja lähdin läheiseen ulkomaalaisten suosimaan Anokhi-kahvilan puutarhaan.

Tunsin ennestään vain yhden paikalle tulleesta kahdeksasta naisesta. Kirjakerhot ovat tosi amerikkalainen juttu, mukana oli minun lisäkseni yksi skotti, yksi kanadalainen, loput amerikkalaisia. Yksi oli lukenut kirjan, yksi selannut sen, muut eivät olleet hankkineet kirjaa. Yhteisenä mielipiteenä oli että kirjaa ei kannattanutkaan hankkia, senkin joka ainoana oli kahlannut kirjan läpi. Hän referoi tyhjentävästi kirjan paljastamatta silti juonta, koska jotkut kuitenkin aikoivat lukea sen. Seuraavaksi kirjaksi valittiin intialainen "Q & A" jonka pohjalta suuren suosion saanut brittiläis-intialainen elokuva "Slummien miljönääri" on tehty. Kaikki lupasivat hankkia ja lukea kirjan.

Sen jälkeen rupateltiin mukavia. Sain paljon uusia vinkkejä paikoista minne kannattaa mennä Chennaissa ja lyhyille lomille Chennaista. Sovin meneväni huomenna intialaisten paluumuuttajanaisten runotapahtumaan ja ensi viikolla teatteriin. Ja kuulin mistä saan vientiin tarkoitettuja nahkakäsilaukkuja suoraan valmistajalta erittäin edulliseen hintaan.

Tällaista on ekspattipuolison elämä usein. Ajantappamista ja päivän täyttämistä. Ei se ole kadehdittavaa elämää. Ei se työtä vastaa, mutta uusia ihmisiä on aina hauska tavata ja on mukavaa kun verkosto laajenee. Ja oli myös hyvin hauskaa.

Ystävänpäivä ja naisten ahdistelu 2

Huomasin Hesarissa jutun Intiassa nousseesta keskustelusta josta taannoin kirjoitin, kuinka Bangaloressa kevytkenkäisiä pubissa istuvia naisia oli ahdisteltu. Hesarissakin oli noussut kiihkeä keskustelu netissä intialaisten naisten asemasta. Suomesta varmasti löytyy asiantuntemusta tähänkin kysymykseen.

No, Intiassa kansan syvät kerrokset eivät osallistu keskusteluihin ainakaan kirjallisesti, saati sitten internetissä. Luku- ja kirjoitustaidottomuus on yleistä. Syvimpien kerrosten ihmisiä ei oikeastaan virallisesti ole edes olemassa. Intian väestörekisteröinti ei ihan yllä samaan tasoon kuin Suomessa.The Hindun lukijana olen seurannut vilkasta keskuselua ahdistelusta. Yleisönosastonkirjoitukset ovat hyvin muotoiltuja, korrektia ja kaunista englantia. Alatyyliset kirjoitukset ovat tuntematon käsite lehdessä. Se on sitä brittien vaikutusta. Koukeroinen kohtelias siirtomaaherrasväen tuoma englanti kuultaa edelleen läpi. Täytyy muistaa että keskustelijat ovat niitä kouluja käyneitä, akateemisia intialaisia. Kaikki The Hindun kirjoittajat tuomitsevat tapahtuman ja monet ovat myös pahoillaan että media nostaa esille tällaisen pienen ryhmän, jonka johtajana on koulunsa keskeyttänyt surkimus. Ja ihmetellään miksi laittomuudella uhkailevan ryhmän, "Intian talibaanit", annetaan uhkailla ja odotetaan että tekevät laittomuudet eikä laiteta suoraan kuriin ja järjestykseen. Mutta eihän Intia ole poliisivaltio.

Se vähä aika minkä olen viettänyt Intiassa on saanut minut vain ymmälleni. Intiassa on kaikkea. Pieni ryhmä ei edusta intialaista perinteistä kulttuuria, vaikka varmasti edustaa jotain osaa intialaisista tavoista. Intiaan mahtuu niin huippukoulutetut naiset korkeissa viroissa, akateemisesti koulutetut naiset erilaisissa ammateissaan, intellektuellinaiset, kirjailijanaiset, seksikkäät Bollywood-näyttelijättäret, huippukauniit missit (joilla useimmiten on Master-tutkinto hyvästä yliopistosta. Missit ovat yleensä varakkaiden perheiden tyttöjä). Mahtuu kotiapulaiset, kaupanmyyjät, elektroniikkateollisuuden operaattorit. Kadunvarsikauppiaat, puutarhanlakaisijat. Rakennuksilla on naisia töissä, naiset tekevät maatyötä. Kerjäläiset ja ne jotka ovat pudonneet kaiken ulkopuolelle. Ja paljon muuta.

Tärkein viesti The Hindun kolumneista ja yleisönosastokirjoituksista minulle oli että Intiassa on valtava intellektuelliväestö jolle ajatus naisen alistetusta asemasta on täysin käsittämätön. Se ei tietenkään poissulje sitä että naisia alistetaan, murhataan, leskiä poltetaan, tyttölapsia hylätään monessa paikassa Intiassa, mutta kukaan ei voi väittää että se kuuluisi nykyintialaiseen kulttuuriin tai edes hindulaisuuteen. Intia on demokratia jossa on useita uskontoja. Valtauskontona hindulaisuuskin on koostunut useasta uskonnosta, sitä voi pitää "uskontojen kollektiivina". Yksinkertaistaen, Intiassa kaikki on hyvin monimutkaista.

Sairaalassa

Olin lääkärin vastaanotolla, ihan potilaana. Joskus tällaiseen on pakko alistua, niin kamalaa kuin se onkin. Kaikkea en voi tehdä itse.

Minulla on ollut epämääräistä inhottavaa nivelkipua siellä täällä ja tunsin itseni invalidiksi. Mietin värikkäitä diagnooseja borrelioosista lepraan, myöhäisvaiheen kuppakin vilahti mielessä, mutta lopulta päädyin polymyalgia rheumaticaan, "lihasreumaan". Tauti on iäkkäillä esiintyvä reumaattinen sairaus. Yleisin alkamisikä on 70 vuotta. Sairaus on melko harvinainen ja kaksi kolmasosaa sairastuneista on naisia. Siis kuulun selvästi riskiryhmään.

Diagnoosiin riittää esitiedot mutta varmistukseen tarvitaan labrakoe. Senkka on aina voimakkaasti koholla. Kaiken muun pystyn tekemään itse, mutta senkkaa en. Piti mennä lääkäriin. Vaikka olen hyvin liberaali lääkkeiden suhteen, en sentään suinpäin ala itsekään syödä grammatolkulla kortisonia ellei tautia ole varmistettu.

Intiassa on sairaaloita ja lääkäreitä laidasta laitaan. Lääkärin ammatti on hyvin arvostettu. Useimpien varakkaiden perheiden lapsista ainakin joku koulutetaan lääkäriksi joko USAssa tai UK:ssa, niin hyvässä yliopistossa kuin mahdollista. Intialaiset myös pääsevät huippuyliopistoihin, koska koulunkäyntiin panostetaan ja lapsia hiostetaan akateemisesti. Varakkaille perheille kelpaa vain paras. Jatkuvasti näkee koulujen mainoksia "Haluatko lapsesi Cambridgen, Oxfordin, Harvardin vai Princetonin yliopistoihin? Meidän koulumme akateeminen ohjelma tähtää suoraan huipulle. "

Intialaiset lääkärit erikoistuvat aina, yleislääkäreitä ei ole. Joten minä hakeuduin amerikkalaisen sisätautilääkärikoulutuksen saaneen naislääkärin puoleen Apollo-klinikassa. Apollo perustettiin Chennaissa 1983 ja on nyt Aasian suurin terveydenhuoltopalvelujen tarjoaja ja sitä pidetään lajissaan yhtenä maailman parhaimmista.

Kaikki oli hyvin tehokasta. Sain ajan heti samalle päivälle. Maksoin ennen vastaanottoa 1.5 euron klinikkamaksun ja 4.5 euron lääkärinpalkkion. Punnituksessa ilahduttavasti minulle saatiin paino johon olen parin vuoden ajan pyrkinyt ja olin lyhentynyt 4 senttiä. Vanhuus... Ja sitten heti lääkärille. Lääkäri oli hyvä vaikkei suostunut nielemään minun ehdottamaa diagnoosia. Mutta sovimme labroista, olkapään röntgenistä ja tehdäänpä samalla mammografia ultraäänineen. Kaikki siis saman tien. Tutkimukset maksoivat enemmän - koko arsenaali 83 euroa. Mutta jatkokäynneistä lääkärin luona ei tarvinnut enää maksaa.

Kaikki tutkimustulokset olivat normaaleja, niin labrat kuin statuskin. Nivelissä ei näy mitään. Aamuisin nilkat ei taivu ja olen tullut portaat sivuttain trampaten alas. Illalla juoksen samat rappuset yläkertaan. Se ei ollut ihan normaalia lääkärinkään mielestä. Mutta kortisoniin ei nyt menty vaan ihan tylsästi buranaan. Ainakin se helpottaa oireita. En olisi itsekään kyllä muuta tehnyt potilaalleni terveyskeskuksessa kuin jäänyt seuraamaan. Ei sitten ollut vanhojen naisten polymyalgiaa.

Terveysturismi Intiaan ei vielä ole suurta. Sitä toki on, mutta itselle kyllä tuli mieleen olisko tässä bisnesmahdollisuutta. Hoito ja tutkimukset ainakin oman kokemuksen mukaan ovat erinomaista tasoa. Samaa sanovat muut ulkomaalaiset. Monet täällä asuvat ekspatit hoitavat tautinsa ja synnyttävät lapsensa mieluummin Chennaissa kuin omissa maissaan koska luottavat Apollon tasoon enemmän kuin vaikka Ranskan tai Englannin terveydenhuoltoon.

Hintavertailua en tehnyt. Mutta itse maksoin useista verikokeista, olkaröntgenistä ja mammografiasta ultraäänineen 83 euroa. Yksityisellä lääkäriasemalla Suomessa pelkän mammografia+ultraäänitutkimuksen hinta on 120 euroa.

Vierailu

Manauksessa kävi joskus suomalaisia delegaatioita, mutta kukaan ei ehtinyt kauas kaupungin toiseen laitaan Salcompille kun porhalsivat lentokentän lähellä olevaan Nokiaan. Chennaissa Salcomp on samalla Nokia Industry Park-alueella kuin Nokia ja kaikki muutkin elektroniikkafirmat.

Presidentti Tarja Halosen johtamaan epäviralliseen vierailuun osallistuva ryhmä ohitti nytkin Salcompin tutustuen Nokian ja Koneen tehtaisiin, mutta salcompilaiset oli kutsuttu mukaan. Minäkin pääsin Nokian tehdaskierrokselle. Kännykkätehdas oli hyvin samannäköinen kuin laturitehdas. Ei ne tehtaat voineet kenellekään matkan kohokohta olla.

Halonen oli pitänyt Delhissä Kestävän kehityksen huippukokouksessa avauspuheenvuoron ja osallistui paneelikeskusteluihin. Vaikka mikään ei voitakaan meidän seuraamme, saattaa olla että Halonen ja mukana seuraavat yritysjohtajat arvostivat myös YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin seuraa Delhissä.

Mutta eilen oli tosiaan mukava päivä. Parinkymmenen hengen suomalaisdelegaatio ja paikalliset lisäksi, minullekin oli pyydetty erillinen lupa osallistua tilaisuuksiin jotka eivät minulle lainkaan kuulu. Nokia piti hyvää huolta vieraistaan ja ohjelmaan mahtui Mikon viiden minuutin esitys Chennain Salcompista. Mikon puhe oli oikein hyvä, kuvasi firmaa yhtä sympaattiseksi kuin Mikko itsekin on, firma jossa työntekijät viihtyvät. Vaikka irtisanomisiin onkin jouduttu, mikä ei millekään firmalle ole vieras, mutta kaikille kipeä asia.

Ihmettelen kyllä tällaisiin matkoihin osallistuvien kuntoa. Meiltä jäi Kone-osuus välistä joten pääsimme välillä kotiin lepäilemään. Emmekä me olleet lentäneet valtameren takaa, me olemme kyhjänneet Chennaissa. Delegaation ohjelma jatkui tauotta. Iltapäivällä oli Intian ja Suomen koulutusta käsittelevä Round Table-keskustelu. Olin varsin etuoikeutettu kun sain osallistua tähänkin enkä ainoastaan keskustelun jälkeiseen Chennain suomalaisten cocktail-tilaisuuteen kuten alunperin oli tarkoitus.

Olemme kaikille täällä kertoneet kuinka Manaus oli viehättävä ja erikoinen kokemus, mutta on hienoa päästä Chennain kaltaiseen maailman metropoliin. Meille nauretaan. Intiassa on Mumbai ja Delhi, Brasiliassa Rio ja Sao Paulo, Amerikassa New York ja Los Angeles. Chennai ei mahdu kuvaan. Silti Chennai tuntui eilen meistä kaiken keskipisteeltä.

Ystävänpäivä

Valentine's Day on vanha traditio. Nimikin tulee kristinuskon alkuaikojen Valentine-nimisestä marttyyristä. Jonkinlaista rakkauden, ystävyyden tai tunteellisuuden päivää vietetään ympäri maailmaa, useimmiten juuri helmikuussa. Lahjoja on annettu satoja vuosia, kortit ovat uudempi keksintö.

Intia... Intiassahan ei edes naimisissa olevien pariskuntien näe kulkevan käsi kädessä, seurustelevista pareista tai flirttailevasta nuorisosta puhumattakaan. Tai jos näkee, ne ovat nuoria miehiä. Sillä ei ole mitään, ei mitään, tekemistä homouden kanssa. Homoseksuaalisuus on Intiassa laitonta. Mutta koska seurustelevat tyttö ja poika eivät voi koskettaa julkisesti toisiaan, jonkinlainen kosketus on inhimillinen välttämättömyys ja siten sallittua. Ja tämä on sentään maa joka on julkaissut Kama Sutran, maailman ensimmäisen kunnollisen seksin opaskirjan.

Chennaissa on pari ulkomaalaisten suosimaa kuppilaa vanhoissa koloniaalihuviloissa. Niiden vehreiden puutarhojen suojissa näkee harvinaisen näyn - nuoria intialaisia pariskuntia, tyttö ja poika kaksistaan, kädet koskettavat, joskus pieni julkinen suukkokin.

Joten Valentinen päivä on uhka. Joitain viikkoja sitten Bangaloren lähellä olevassa yliopistopubissa oli nuoria naisia ahdisteltu liian vapaan käytöksen vuoksi. Ahdistelijana oli ryhmä jonka johtajana on käsittääkseni pappi, joka pidätettiin samassa yhteydessä. Ryhmän tehtävä on pitää huoli ettei julkista seurustelua esiinny.

The Hindu kertoo tänään kuinka ryhmän aktivistit aikovat asettautua Valentinen päivänä yliopistojen, hostelien ja hotellien lähelle nappaamaan ilmiselvästi naimattomia pariskuntia jotka käyttäytyvät ikäänkuin olisivat rakastuneita ja vie pariskunnan lähimpään temppeliin ja ehdottavat naimisiinmenoa. Väkivaltaa ryhmä ei aio käyttää, vaikka rakastunut pariskunta ei haluisikaan suinpäin naimisiin tai edes temppeliin. Hmm... No ryhmän toimet ovat toki laittomia ja Bangaloren poliisi onkin valmistautunut pidättämään aktivisteja. Osavaltion sisäasioiden ministeri muotoili asian hienosti: "The law will take its course against those indulging any untoward activity, including violence. We will not bar exchange of pleasantries on Valentine's Day, but people cannot use the occasion to indulge in unlawful activities." Eli ei Valentinen päivä silti ole mikään syy sopimattomaan käytökseen.

En usko että julkinen halaaminen tai käsi kädessä kulkeminen olisi laitonta. Se vaan ei ole tapana eikä hyväksyttävää. Brasiliassa asuessa tottui jatkuviin poskisuudelmiin ja tuttavalliseen kosketteluun, täällä se karsiutui nopeasti. Maailma on niin mielenkiintoinen. Millaista joustavuutta sitä tarvitseekaan yrittäessään elää milloin missäkin maassa!

Lakko

Tamileita on maailmassa 78 miljoonaa varsin löyhissä yhteisöissä. Silti tamilikulttuuri on yksi vanhimmista säilyneistä sivilisaatioista, verrattavissa Mesopotamian kulttuuriperintöön. Tamilin kieli on yksi maailman vanhimmista kielistä jota pyritään ilmeisen aggressivisestikin säilyttämään ja tamilinkielinen kirjallisuus on kukoistavaa jo tuhansien vuosien takaa. Etelä-Intiassa Tamil Nadussa ja Sri Lankassa on tärkeimmät tamiliyhteisöt joita yhdistää historialliset siteet kielen lisäksi. Sri Lankan pohjoisosassa asuvat Sri Lankan tamilit ja intialaista alkuperää olevat Ylämaan tamilit etelässä. Ylämaan tamilit ovat muuttaneet vasta 1800-luvulla teeplantaaseille työntekijöiksi. Alunperin yhteisöillä ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa eikä Ylämaan tamileilla ollut edes Sri Lankan kansalaisuutta ennenkuin se mahdollistettiin 1960-luvulla.

Vaikka Sri Lankassa tilanne on kiristynyt lähes sodaksi, Chennaissa sitä ei ole havainnut. Eilen Tamili-Tiikereitä puolustavien poliittisten puolueiden katto-organisaatio järjesti sinänsä laittoman lakon vaatien Sri Lankan hallitusta aselepoon. Mitään erityisiä neuvoja ei asukkaille annettu, epämääräisesti sain kuulla lähinnä sekä Mikon että omalta autonkuljettajalta että kauppoja on kiinni eikä joka paikkaan ole hyvä mennä. Ulkomaalaisnaisten puutarhatapahtuma oli peruutettu varmuuden vuoksi.

Ei minulla ollut syytä liikkua ihmeemmin. Aamulla kävin lähellä olevassa sairaalassa, muuten olin kotona. Kaikki kaupat meidän lähellämme olivat auki enkä huomannut mitään erityistä. Tänään luin The Hindusta että lakko ei ollut vaikuttanut Chennain elämään. Liikenne kulkenut normaalisti, pankit ja koulut olivat auki. Busseissa oli ollut turvamiehiä ja kaupungilla liikkui samoin poliisipartioita. Joillain alueilla kaupat olivat laittaneet luukut ikkunoiden suojaksi. 170 ihmistä oli pidätetty Chennaissa kun olivat mellakoineet ja yrittäneet tukkia teitä. Yksittäisissä tapauksissa kiviä oli heitelty autoihin.

Idässä, tunnin matkan päässä meistä, lakko oli laajempi. Kanchipuramin silkki- ja temppelikaupungissa hotellit ja kaupat olivat kiinni ja busseja kivitetty. Etelässä Pondicherryssa 120 kilometrin päässä yksityiskoulut ja hotellit olivat kiinni. Koko osavaltiossa oli 500 henkeä pidätetty. Täytyy muistaa että yksistään Chennaissa asuu 7 miljoonaa ihmistä ja Tamil Nadun osavaltiossa 66 miljoonaa asukasta.

Kuten yleensä, paikan päällä ei huomaa juuri mitään. Parempi lukea ja katsoa uutisia. Helsingin Sanomista saa paremman käsityksen tilanteesta kuin minulta. Minä olen se joka ei näe eikä kuule mitään.

Kotirintamalla tapahtuu

Unine vartijamme on tänään viimeistä päivää. Vartiointiliikkeen esimies tuli iltapäivällä kertomaan minulle että Baskarista on valitettu ja hänet vaihdetaan toiseen. Sellaista se on. Koska sama vartiointiliike hoitaa tehtaan vartioinnin, tehtaan henkilöstöosasto oli ollut yhteydessä vartiointiin. Minun ei tarvinnut tehdä mitään. Uninen vartijamme seisoi portilla, autonkuljettaja auton vieressä ja kaikki kuulimme samaan aikaan että Baskarista on valitettu. Sellaista se on.

Eilen vaihdoin puutarhuria. Otin alkuperäisen Moorthyn takaisin alennetulla palkalla jos takaa että työ on hyvää ja irtisanoin uuden puutarhurin. Olin ollut jatkuvasti yhteydessä puutarhurin esimieheen joka on hyvin mukava, mutta ei saa kuriin puutarhuria joka ei tunnu tekevän mitään. Puutarhurimanageri tuli heti vartijamanagerin jälkeen ovelle keräämään tammikuun palkan. Palkat ja kaikki kodin juoksevat menot kuten sanomalehdet, vedet, kaasut, putkimiesten tarvikkeet maksetaan käteisellä ja minulla on jatkuvasti hirveä huoli että on käteistä riittävästi. Rupia kun niitä valuuttoja joissa kaikki on satoja ja tuhansia tai lakh'eja tai crore'ja. Lakh on yleisesti käytetty termi ja on sata tuhatta ja crore on kymmenen miljoonaa. Nämä pitää osata jos asuu Intiassa. Onneksi kotona ei makseta sentään lakheissa, vaan pysytään tuhansissa ja alle.

No, pehmeä kun olen, selitin puutarhamanagerille että hänen puutarhurinsa oli minusta aika laiska eikä saanut aikaan mitään, siksi vaihdan entiseen. Manageri ei ollut lainkaan kiinnostunut, sanoi vain kuivasti "tämä on Intia, tämä on ihan normaalia". Lopetin höpötyksen ja maksoin 2000 rupiaa ja siinä se.

Nyt on siis entinen puutarhuri ja uusi vartija. Vartijoita pitää olla kaksi koska toinen on päivän, toinen yön. Ei vapaapäiviä. Jos ottaa vapaapäivän, pitää maksaa sijaiselle ja esitellä ja hyväksyttää sijainen. Tämäkin on Intia.