Puuhastelua

Ruotsalaiset on kadehdittavan touhukkaita. Täälläkin niitä on iso liuta ABB:n ja etenkin Sony Ericssonin lähettäminä. Ne pitää yhtä ja ovat kaikessa mukana. Ja jotkut tulevat tänne ilman firmaa, perustavat oman IT-yrityksen tai koulun ja asettuvat pysyvästi asumaan.

Tapasin Annan, ruotsalaisen toimittajan, joka on täällä miehensä työn vuoksi. Anna on valtavan tehokas. Yritti päästä televisiotoimittajaksi kuten oli ollut Ruotsissakin, mutta päätyi free-lancena kirjoittamaan juttuja ruotsalaisiin lehtiin ja lisäksi paikalliset ekspattilehdet täyttyvät Annan jutuista. Hyvin usein Anna kirjoittaa ruotsalaisista jotka tekevät jotain merkittävää.

Se Hand-in-Hand-järjestö jossa Salcomp on sponsorina on tietenkin ruotsalainen. Sen puitteissa tulee ruotsalaisia opiskelijoita 3-6 kuukaudeksi tekemään jotain hyödyllistä - nyt kaksi tyttöä yrittää saada Chennain jätehuoltoa kuntoon ja opettavat ettei kompostointi ole likaista hommaa vaan jätteiden kierrätys kuuluu kaikille. Täällä kun jätteidenkierrätys on sikäli ekologista että on lupa penkoa roskikset. Ensin kotiapulaiset ja vartijat penkovat ja valikoivat mitä tarvitsevat, sitten roskankuljettajat ja kaatopaikalta vielä pengotaan. Voi olla että ketju jatkuu vaikka kuinka pitkälle, en ole perehtynyt kierrätykseen. Minä olen siinä päässä joka laittaa roskat roskikseen.

Anna siis kirjoittaa. Lenaa, joka vasta onkin touhukas, en ole tavannut. Lena perusti 15 vuotta sitten Madrasiin koulun köyhille lapsille, johtaa, opettaa, vaatettaa lapset, kerää lahoitusrahaa ja maksaa muille opettajille palkan.

Maria on miehensä mukana täällä parin vuoden ajan ja hoitaa vapaaehtoislääkärinä Lenan koulun oppilaat, oppilaiden vanhemmat ja sen lisäksi vielä yhden orpokodin lapset. Mariaakaan en vielä ole tavannut.

Ja Lisa! Lisa on töissä kuten ruotsalainen miehensäkin, mutta molemmat käyvät lähes joka aamu klo 5.30-6.15 ratsastamassa. Sen lisäksi Lisa on aloittanut tallilla kouluratsastuksen opettamisen aamuisin ennen töihin menoa, aikaisemmin talli keskittyi estehyppyyn. Lisakaan en ole tavannut vielä, sateiden vuoksi ei nyt ratsasteta mutavellissä eikä tallitapaamista ole järjestynyt.

Tapasin siis yhden ruotsalaisen ja sain listan muista ruotsalaisista joita olisi hyvä tavata jotta voin tehdä sitä mitä haluan. Luulin että amerikkalaiset ovat touhukkaita, mutta taitaa ollakin ruotsalaiset.

Koillismonsuuni

Patioltamme katsoen näyttäisi että pihallemme on tullut koristeellinen lampi. Muutama päivä sitten siinä oli nurmikko.

Nyt on pahin koillismonsuuniaika. Lokakuu oli poikkeuksellisen kuiva eikä marraskuun puoliväliin astikaan juuri satanut. Alkoi olla jo huoli kaupungin vesivarastoiden tyhjentymisestä.

Alueemme kadut ovat vetisiä. Taksi sen kun porskuttaa.

Nyt on satanut kolmatta päivää lähes taukoamatta aiheuttaen pahoja tulvia useilla alueilla. Joulukuussa pitäisi olla kuivempaa ja tammi-helmikuu ilmastollisesti parasta aikaa - kuivaa eikä liian kuumaa.

Mumbain terrori-isku

Eilen illalla katsoimme kaikessa rauhassa television World Movies-kanavalta suomalaista elokuvaa "Mies vailla menneisyyttä", emmekä avanneet yhtään uutiskanavaa.

Tänä aamuna avasin BBC:n uutiset ja katsoin kuten muukin maailma Mumbain terrori-iskujen raportointia. Kaikki uutiskanavat täyttyivät samasta aiheesta. Yllätyshyökkäys suunnitelmallisuudessaan järkytti Intiaa vahvasti.

Tietenkin heti ajattelin omaa turvallisuutta. Iskut kohdistuivat turistialueisiin ja ilmeisesti eniten amerikkalaisen ja brittipassin kanssa liikkuiin. Onko ulkomaalainen turvassa? Pitääkö värjätä hiukset mustiksi etten erotu niin selvästi paikallisista? Onko Chennai turvallinen?

Sitten katsoin karttaa. Mumbai on länsirannalla 1400 kilometrin päässä Chennaista. Mumbai on Intian suurin kaupunki ja tärkein business- ja turistikaupunki. Intian pörssi on Mumbaissa. Poliittinen keskus on Delhi.

Seurataan uutisia. Emme ole yksin täällä, Intiassa on valtavasti ulkomaalaisia, niin turistina kuin pysyvästi tai väliaikaisesti asuvia. Mutta taidan pitää kopiota Suomen passistani jatkuvasti mukana.

Tapahtuu Tamil Nadun televisiossa

Katsomme parhaillaan televisiosta - ei siis videolta tai TV:stä vaan televisiosta - "Mies vailla menneisyyttä" -elokuvaa. Vähän epätodellinen olo.

Sosiaalista elämää

Monessa suhteessa Chennai on erilainen kuin Manaus, mutta iso juttu meille on, että Intiassa on työkomennuksella olevia ulkomaalaisia.

Sunnuntaina oli ekspatriaattiyhteisön valokuvakilpailu. Kuvittelimme tapaavan kodikaasti viitisenkymmentä ulkomaalaista joiden kanssa on helppo jutustella. Tilaisuus olikin suuressa hotellissa ja paikalla oli yli neljäsataa ihmistä! Minun kehoituksestani Mikko oli lähettänyt yhden kännykällä räpsäistyn kuvan kilpaan, joka ei kyllä ollut edes esillä - valokuvat olivat aivan ammattilaisluokkaa.

No, se ei haitannut. Oli tanssiesityksiä ja palkintoja jaettiin ja syötiin brunssi ja seurusteltiin. Tapasimme ikäisemme hollantilaispariskunnan ja olin toissapäivänä jo rouva Bernadetten kanssa katsomassa verho- ja lamppukauppoja ja lounaalla. Myös muita lyhyitä kontakteja tuli - parhaimman paikallisen sairaalan amerikkalainen johtaja, joka laittoi yhteystietoni sairaalan tutkimusosastolle eteenpäin - yritän järjestää itselleni sinne tapaamista.

Tänään oli Overseas Womens Club Newcomers Coffee. Pääasiassa amerikkalaisten naisten kerho, jossa on jäseniä 30 eri maasta. Kaikki eivät tosiaan olleet tuoreita Chennaissa, useimmat ensikertalaiset olivat jo asuneet 2-6 kuukautta täällä. Intialaisia paluumuuttajia - niitä jotka ovat ikänsä asuneet USAssa tai UK:ssa, kiertäviä ekspatteja jotka ovat olleet monissa maissa, niitä jotka ovat ensimmäisellä ulkomaankomennuksella. Amerikkalaisia, Hongkongista, Italiasta, Saksasta, Etelä-Amerikasta. Nyt alkuun pitää sopia menevänsä melkein minne vain. Ensi viikolla kirjakerho ja Madras Klubin lounas, jotain hyväntekeväisyysjoulutapahtumia. OWC ylläpitää orpokotia, vammaisten lasten kotia, vanhainkotia ja jotain muuta vastaavaa. Näissä paikoissa vietetään mukaeltua joulujuhlaa - kristillisessä mielessä ei tietenkään.

Yksi jäsenistä mainosti paikallista Brittiklubia. Luulin ettei sinne pääse jäseneksi, mutta pyysin yrittämään meitä klubin joulujuhlaan ja mahdollisesti jäseneksi. Olisi kiva kuulua johonkin klubiin, olla joku paikka minne mennä lounastamaan tuttujen kanssa tai vain vetelehtimään. Kuvittelen edelleen että nuo klubit ovat Wodehousen Jeeves-kirjojen tapaisia velttoilijoiden paikkoja.

Sovin lähteväni ikäiseni USAn intialaisen rouvan kanssa taidenäyttelyihin, joista ilmoitetaan sekä The Hindussa että Times of Indiassa. On se niin hyvä kun se lehti nyt tulee!

Huomenna menemme Mikon kanssa ulkomaalaisille järjestettyyn koulutustilaisuuteen oppimaan kulttuurista ja intialaisista tavoista. Sen järjestää oikein hyvä toimisto joka on perustettu nimenomaan ulkomaalaisten sopeutumista helpottamaan. Manauksessa ei moista ollut. Olisi ollut hienoa jos olisi ollut - tämä on paikka jonne voi soittaa hädissään ja kysyä mitä vaan, puhelinpäivystys on 24t. Ja jos on orpo ja yksinäinen, voi mennä sinne itkemään ja ruikuttamaan tai juomaan kahvia.

Niin. Tamil Nadu on vankkaa kahvialuetta. Voi Mikkoa! Saa täältä toki teetäkin, mutta useimmiten se on pussiteetä. Valikoima on kyllä hyvä ja kaupasta saa irtoteetäkin, eikä teenjuojaa pidetä kummallisena. Mutta kahvi on ykkösjuoma. Oikein hyvää kahvia onkin, tummaa Arabica-paahtoa.

Työkulttuuria

Tai oikeastaan tämä juttu on työlainsäädännön eroista.

USA:n seksuaalisen häirinnän lainsäädäntö on todella tiukkaa, mikä on suurimmaksi osin ihan tarpeen ja hyväksi. Sillä on saatu karsittua valtaosa ongelmista, jotka ovat olleet takavuosina tuttuja suomalaisilla työpaikoilla - härskit vitsit, työtovereiden ulkoisten ominaisuuksien arvostelu, pikkujouluissa kähmimiset. Ylilyöntejäkin on. Muistan esimerkiksi tapauksen jossa eräs insinöörimme oli saanut sähköpostilla kuvan bikinipukuisesta tytöstä. Ohikulkeva työtoveri näki sen ja meni suoraan henkilöstöjohtajan luokse vaatimaan insinöörin erottamista, perusteena seksuaalinen häirintä.

Selvisimme sillä kerralla antamalla "rikkomuksen" tehneelle insinöörille kirjallisen varoituksen ja lähettämällä kaikille työntekijöille viestin, jossa kiellettiin vastaanottamasta minkäänlaisia seksuaalisesti provosoivia viestejä. Tai ainakin hävittämään kyseiset viestit välittömästi sellaisen saatuaan.

Eri sukupuolta olevan työtoverin halaaminen, hänen ulkonäköään tai pukeutumistaan koskevat kohteliaisuudet oli ehdottomasti kielletty.

Brasiliassa kaikki oli toisin. Ainakin matkalta palattua, mieluummin joka aamu, kuului ehdottomasti asiaan halata ja antaa poskisuudelmat kaikille lähimmille vastakkaista sukupuolta oleville työtovereille. Ja ehdottomasti ainakin välittömille alaisille. Muutenkin kaikenlainen koskettelu on Brasiliassa yleistä, käsivarresta kiinnipitäminen tai olkapään hiveleminen jutellessa, halaaminen, olalle taputtelu. Juttujen mukaan myös varsinainen seksuaalinen kanssakäyminen työpaikoilla on yleistä. Eikä se taida olla pelkkää juttua, ainakin meillä oli useampiakin "työpaikkaraskauksia".

Intiassa näkee kyllä kaduilla miesten kulkevan käsikädessä . Samoin naisten keskenään. Perheeseen kuulumaton mies ei sen sijaan saa koskettaa naista. Perinteisesti tämä on koskenut jopa kättelemistä, mutta se on nykyään normaalia ainakin kaupungeissa. Minäkin olen kätellyt jo lukuisia operaattorityttöjä antaessani heille tunnustustuspalkintoja hyvistä saavutuksista. Raja on kuitenkin edelleen kädessä: käsivarren koskettaminen kyynärpään alapuolelta on jo kiellettyä, kyynärtaipeen yläpuolelta vielä pahempi.

Sain Arton läksiäisjuhlassa konkreettisen oppitunnin. Eräs insinöörimme (taas insinööri!) yritti ensin saada yhden harvoista juhliin osallistuneista tytöistä tanssilattialle vetämällä häntä kädestä. Muut työtoverit pelastivat tytön ja taisivat antaa insinöörille vähän opetustakin vessassa. Opetus ei mennyt oikein hyvin perille koska hän tarttui seuraavaksi samaa tyttöä vyötäisiltä.

Insinööri olisi varmasti pahoinpidelty perusteellisesti ellei henkilöstöjohtajamme olisi pelastanut hänet työntämällä taksiin. Maananataina insinööri irtisanottiin seksuaalisen häirinnän perusteella. Kirjallinen varoitus tai muu lievempi rangaistus ei ollut mahdollinen.

No comment

Julkkikset ja poliitikot toistelevat usein "ei kommentteja" tai "no comment". Me "Tapahtuu Tamil Nadussa"-toimittajat kaipaamme kommentteja. Vai kuvaako tämä t-paita blogimme tasoa?

Läksiäiset

Mikon edeltäjän Arton läksiäiset vietettiin hotellin juhlasalissa, jonne oli kutsuttu tehtaalta kaikki joilla on sähköpostiosoite. Siis toimistotyöntekijät. Minä sain osallistua vaikkei se ollutkaan avec-tilaisuus.

Mielikuvani intialaisista koostuu epämääräisistä stereotypioista: vegetaristeja, absolutisteja, vakavia, jäykkiä, sulkeutuneita. Sellaisiahan ne on... vai mitä?

Arto oli säilönyt entisessä kodissaan, siis meidän nykyisessä kodissa neljä laatikkoa viskiä, giniä ja muuta viinaa. Kaikki firman juhlia varten. Lähdimme omien viinojen kanssa juhliin, ihan kuten nuorena tehtiin. Bileisiin oli ilmoittautunut sata ihmistä.

Hyvin miesvaltainen tilaisuus, naisia oli vain kuusi. Miehet vetivät kiivaasti viinaa heti kun pääsivät juhlasaliin, naiset eivät. Se siitä absolutismista...

Virallinen osuus oli hyvin kodikas. Istuimme rivissä ja kaikki jotka halusivat sanoa Artolle jotain, pitivät pienen lämminhenkisen, hyvin henkilökohtaisenkin puheen. Eräskin kertoi tulleensa paremmaksi ihmiseksi saadessaan työskennellä Arton kanssa, että kotonakin on huomattu ettei hän ole niin ärtyisä ja kärsimätön kuin aikaisemmin. Se siitä sulkeutuneisuudesta...

Sitten syötiin. Viinaa ei juuri enää vedetty. Buffet-tarjoilussa oli puolet kasvisruokaa, puolet lihaa. Sitten alkoi musiikki. Ja tanssi. Se siitä vakavuudesta... Tämän jälkeen meno oli aivan villiä. Ainakin Chennaissa miehet tanssivat keskenään. Brasiliassa asuneena voin todeta ettei kukaan osannut tanssia. Se oli villiä, holtitonta hyppelyä, pomppimista ja huitomista. Siten yksi stereotypioistani - "intialaiset ovat jäykkiä" - piti kyllä paikkansa, vaikka ei siten kuin olin kuvitellut. Olin enempi ajatellut "muodollisia", mitä nämä eivät todellakaan olleet. Naisista vain kaksi tanssi, hekin hieman väkinäisesti. Miehet hyppelivät estottomasti, hiestä litimärkinä, käsi kädessä, piirissä tai hetkuttivat lanteitaan kaulakkain, naisiin ei koskettu. Arto ja Mikko pomppivat kuten muutkin. Maassa maan tavalla.

Läksiäisten piti kestää kello 19-21. Lähdimme pois 22.30, toivoen muidenkin alkavan poistua. Näiden kekkereiden jälkeen voisin kuvailla intialaisia riehakkaiksi, remuaviksi, viinaanmeneviksi, estottomiksi ja hilpeiksi. Mutta ainakin puolet todella on vegetaristeja.

Käärme paratiisissa 2

Ne kobrat puutarhassamme eivät kuuluneet puutarhaan ja niistä halutaan päästä eroon.

Mutta ei niitä voi tuhota tai tappaa. Ne ovat pyhiä käärmeitä, siksi vain niiden koti tuhottiin, mutta kobrat siirrettiin pois pihalta. Toistaiseksi pyhää käärmeperhettä ei entisissä koloissaan ole enää näkynyt.

Voi tätä maata... täällä ei mikään ole kuten muualla ja toisaalta, moni asia on kuten muualla. Täältä löytyy kaikki ja kaikelle löytyy vastakohta. Jos ymmärrän hitusen, olen onnellinen.

Keittiön kaappi

Ostin alkuviikosta keittiöön kaapin kahden päivän etsimisen jälkeen. Sen lisäksi että maksoin kaapin, maksoin 3 euroa tavaran kotiintoimittamisesta ja kokoamisesta. Ja epäselväksi jäi koska kaappi toimitetaan.

Kun toimitusta ei ensimmäisenä iltana kuulunut, soitin kauppaan, Twin Brothers Kanchi Plaza, ja kyselin kaappini perään. Ehdin kertoa vain että Karina tässä, ostin kaapin mutten ole saanut sitä kotiin. "Ok, se tuodaan illalla" ja puhelin läiskäistiin kiinni. Osoitetta tai puhelinnumeroa ei tarkistettu, saati jotain tavaratoimituksen numeroa. Hämmästyin suuresti kun kahdeksan maissa illalla kaksi kaveria kantoi eteiseemme kaksi litteätä pahvilaatikkoa. "Kolmas mies tulee pian tänne ja kokoaa kaapin".

Kolmatta miestä ei kuulunut. Soitin useampaan otteeseen Twin Brotherseille ja kysyin kaapin kokoajaa. Puhelinlinjoissa oli useimmiten häikkää, puheluni katkesi tai ei vaan mennyt läpi enkä saanut edes nimeäni sanottua, ainoastaan että ostin kaapin joka pitää koota. Ja sitten puhelu katkesi. Luulen että sellainen on ihan normaalia. Onhan täällä päivittäin myös sähkökatkoksia. Olin kerran Spencer Plazassa, sellainen basaarityyppinen, nelikerroksinen ostoskeskus jossa on hyvä kodintarvikekauppa. Sähkökatkos pimensi koko ostarin, mutta generaattoreilla käytävät valaistuivat ja osa kaupoista. Ei minun kauppani. Odotin tunnin, mutta pimeään kauppaan ei päästetty ostoksille. Joutessani ajauduin viehättävästi kynttilöin valaistuun koruliikkeeseen ja ostin sieltä korvakorut. Ja kun Westside-kauppa pysyi edelleen pimeänä, lähdin ilman suihkuverhoa jota olin tullut ostamaan. - Täytyy sanoa että meillä kotona ei kyllä sähkökatkoksia juuri ole. Alueellamme asuu liian vaikutusvaltaisia ihmisiä jotta heitä voisi jättää pimeyteen.

No, olin soittanut Twin Brothersille Mikon kännykällä ja Mikko alkoi saada mystisiä soittoja kaapin kokoamisesta. Mikko ei tiennyt kaapista mitään eikä ollut koskaan kuullut Twin Brotherseista.

Ja sitten eilen lauantaina kun tulimme lounaalta, portillamme oli mies työkalupakin kanssa odottamassa. Kokosi kaapin joka on nyt keittiössä odottamassa muuttokuormaamme.

Myönnän etten sataprosenttisen varmasti uskonut näkeväni kaappia keittiössäni koskaan. Twin Brothers ei ole Stockman tai edes Tokmanni jossa en ole koskaan käynyt.
En ole koskaan ollut Twin Brothers Kanchi Plazan tapaisessa kaupassa. Suomessa en ikinä astuisi sellaiseen sisään. Luulen että minusta taisi tulla Twin Brothersin kanta-asiakas. Sieltä saa ihan kaikkea.

Käsi kädessä

Salcompin pääosakkaan, Nordstjernanin, omistajat ovat tunnettuja ruotsalaisia filantrooppeja. Niinpä myös Salcomp osallistuu kokoonsa nähden mittaviin sosiaalisen vastuun ohjelmiin tehdaspaikkakunnillaan. Intiassa teemme yhteistyötä Hand-in-Hand -järjestön kanssa.

Kävimme torstaina tutustumassa sponsoroimaamme ammattikouluun sekä toiseen "adoptiokyläämme". Molemmat kohteet olivat todella käymisen arvoisia.

Ammattikoulussa oli meneillään neljän viikon kurssi, jolla opetettiin kännyköiden korjaamista. 25 oppilaasta yli puolet ilmoitti aikovansa perustaa oman liikkeen, joko kännykkäkorjaamon tai -kaupan. Kaikista paistoi oppimisenhalu ja optimismi. Oppi tuntui myös menneen perille: Arto pyysi oppilaita selittämään switch-mode laturin toimintaperiaatteen. Saamamme vastaus oli yksityiskohtainen (ja ymmärtääkseni myös oikein - minulla ei ole edellytyksiä sen arvioimiseen).

Ammattikoulun tähtioppilas selostamassa switch-mode laturin toimintaperiaatetta



Kyläläisille on opetettu paljon käytännön asioita. Koulun aidassa oli erilaisia ohjeita kuten että juomavesi kannattaa hakea kaivosta eikä lammikosta ja että kämälän käyttö vähentää tartuntatauteja


Käymässämme kylässä oli saatu pienellä rahalla paljon aikaan: kylä oli siivottu, roskien lajittelu aloitettu, rakennettu käymälöitä, puhdistettu lampi, istutettu puita, perustettu pienyritys tuottamaan kompostilannoitetta lehmänlannasta.

Hand-in-Hand järjestön mikrorahoituksella perustettu kompostilannoiteyritys

Tämän käynnin aikana avattiin juhlallisin seremoinioin biokaasulaitos, jolla tuotetaan lehmänlannasta riittävästi kaasua 30 lapsen ruuanvalmistukseen.

Biokaasu tehdään käsipelillä lehmänlannasta


Kylän lapsset ja naiset kuuntelevat Hand-in-Handin johtajan puhetta

Tässä lapset odottavat päästäkseen kanssamme yhteiskuvaan

Päivän lehti

Alamme asettua taloksi. Tavaramme eivät ole saapuneet, mutta tästä päivästä alkaen meille tulee päivän lehti. Etelä-Intian laajalevikkisin sanomalehti, The Hindu.

Vuonna 1878 kolme nuorta opiskelijaa perusti intialaisen viikottaisen sanomalehden, tiukasti brittien valvoman. 1889 lehti alkoi ilmestyä päivittäin ja nykyään sen levikki on 1.8 miljoonaa, lukijoita suunnilleen 4 miljoonaa. The Hindu on etelän paikallislehti jota luetaan myös pohjoisessa ja pääkaupungissa Delhissä. Lehden päätoimitus ja pääkonttori ovat Chennaissa ja sitä painetaan 12 eri kaupungissa. The Hindun linjaa on moitittu konservatiiviseksi ja puolueelliseksi. - No, sen näkee kun lukee.

Eilen Vijaya, kotiapulainen, sanoi että puutarhuri kerää maanantaina puutarhastamme mangot ennenkuin linnut ehtivät syödä ne. Mangot kääritään yksitellen sanomalehteen kypsymään. Pohdiskelin siinä että tosiaankin, pitäisi tilata sanomalehti, ei pelkästään mangoja varten. "Minkä lehden haluat, Madam?" The Hindu tuli ensimmäiseksi mieleen, vaikka Mikko onkin The Times of India-kannattaja. Vijaya kävi heti vartijan luona ja komensi huolehtimaan että saamme aamulla lehden.

Aamulla nukuimme pitkään. Mikko oli kuulevinaan ennen seitsemää ovikellon äänen. Kahdeksalta olin aamiaisella ja ovikello soi. Babu, kuljettaja, kysyi minkä sanomalehden haluamme. Portilla seisoi vanha mies työntäen sanomalehtiä täynnä olevaa kärryä - postinjakaja - ja noin 10-vuotias poika seisoi ovella esittämässä The Times of Indiaa ja The Hindua. Kumpi? Lasku tulee kuukausittain, jakelu päivittäin.

Aloitin heti Hindun lukemisen. Täällähän on NY Timesin kolumnistin Paul Krugmanin perjantainen kirjoitus - ei tarvitse käydä netistä sitä erikseen hakemassa!

Olipas ylellistä juoda aamukahvia lehteä lukien. Palvelu pelaa hyvin. En edes tiennyt että Babu tulee ennen seitsemää meille lauantaisinkin, istuskelemaan talon nurkalle vartijan kanssa. Ei se nyt kauheasti haittaa vaikka ovikelloa kilkutettaisiin ennen seitsemää lauantaiaamuna. Ei ole pakko avata ovea.

Käärme paratiisissa

Aamupäivällä minua huudeltiin ulko-ovelta. "Madam!!" Välittömästi myös Vijaya lyllersi sarissaan keittiöpuuhista. Vijayasta on mukava pomottaa vartijoita jotka eivät juuri osaa englantia. Minun kannalta on tietenkin mukavaa että taloani koskevat asiat kerrotaan minulle englanniksi eikä pelkästään tamiliksi. Jotain voisi mennä ohi. Niinkuin tämä puutarhajuttu.

- "Vartija näki aamulla käärmeen, luikersi etupihan poikki kivettyä polkua puutarhan nurkkaan."
- "Mikä käärme? Myrkyllinen? Kuinka iso?"

Sanjay levitti kätensä noin metriin "Kobra. Hyvin myrkyllinen."

Naisellisen hento puutarhurinuorukainen Moorthy oli hälyytetty paikalle. Moorthy vuorostaan oli hälyyttänyt yrmeäkasvoisen pörrötukkaisen pienen miehen, käärmeenmetsästäjän, joka hakkasi rautakangella reikiä puutarhamme nurkassa ja paljain käsin käänsi maata.

Minulta jäi tietysti paras osa näkemättä. Mikäli oikein käsitin, yrmeä kaveri oli kaivanut käärmeet esiin ja tuhosi nyt pesää, käärmeet oli kaiketi heitetty naapurin puolelle. Tämä nyt oli sellainen tilanne että olisin toivonut ymmärtäväni enemmän. Minulle jäi tosiaan epäselväksi missä käärmeet nyt ovat.

Moorthy vakuutti ettei käärmeistä ole enää harmia ja kuvaili haltioituneena kukkaistutusta jonka hän rakentaa nurmikolle "suoraan auringon alle". Nyt olisin ollut kiinnostuneempi käärmekannan todennäköisestä kehityksestä kuin kukkasista, joista vielä eilen olin ollut innostunut.

Annoin käärmeenmetsästäjälle pyydetyn palkkion, viisi euroa. Kyseessä oli sentään myrkyllinen kobraperhe, mutta ilmeisesti - toivottavasti - vain pieni perhe.

Arki kai alkoi

Ainakin Mikko aloitti työt. Ja minä jäin kotiin. On tässä kyllä totuttautumista. Nimittäin nämä pari viikkoa ennenkuin saamme tavaramme ja huonekalumme. Kun minulla nyt on kovasti aikaa, voisin ostaa kodin täyteen halpaa intialaista koristetta, kippoa ja kuppia. Mutta sitten tulee muuttokuormamme ja vanhat kippomme ja kattilamme, jotka varmasti ovat parempia kuin mihin tässä suinpäin sortuisin.

Amerikkaan muuttaessa menimme tyhjään kotiin odottelemaan muuttokuormaa. Silloin erehdyin ostamaan väliaikaisia lautasia ja pyyhkeitä ennenkuin tiesin mistä kaupoista kuuluu ostaa mitäkin. Ensiostokseni oli pakko korvata myöhemmin kunnollisilla.

Jotta en tulisi hökkihöperöksi, Babu on minulla kuljettajana ja Mikko menee kimpassa työkaverinsa kuskin kyydissä töihin. Siis automme seisoo pihalla ja Babu istuu vartijan kanssa talon kulmalla odottamassa rouvan liikkeellelähtöä. Rouva taas miettii kuumeisesti minne oikein menisi. Ja kun astun ulos, sekä vartija että kuljettaja pongahtavat pystyyn avaamaan auton ovea minulle. Vähemmästäkin tulee stressiä. Niinkuin pitäisi olla jotain hyvin tärkeätä toimitettavaa.

Onneksi keittiöön tarvittiin kaappi ja Vijaya toivoi pölynimuria. Edeltäjämme myi omansa kun Mikko sanoi ettemme tarvitse sitä. Manaukseen Mikko oli ostanut imurin, mutta ei Renata enempää kuin Maria halunneet sitä käyttää. Harjalla mattojen ripsiminen ja lattiat luutulla toi Brasiliaan puhtaan kodin.

Istuin autossa ja selasin "Times Shopping Guide Chennai"n Lifestyle-luvusta kauppoja joissa kävin etsimässä kaappeja ja imureita. Toisena päivänä Babu avasi suunsa ja sanoi että käyn vain kalliissa kaupoissa, hän voi sanoa mistä intialaiset ostavat tavarat. Keittiökaappia varten Babu tuli kauppaan asti sitä valikoimaan. Tai ehkä varmistamaan että saan vihdoinkin jotain hankittua. Käsitin että kaappi toimitetaan neljän päivän kuluttua, toisaalta Babu tulkkasi minulle että se tuodaan samana iltana - siis eilen. Toisaalta, kun en ihan ymmärtänyt, tarkensin "tänäänkö?". Intialaiset ovat haluttomia sanomaan "ei", ja lisäksi, voi olla että Babu vain myötäili minua, olenhan hänen työnantajansa ja siten oikeassa.

Tamiliinkin nämä tunkee niin paljon englanninkielisiä sanoja että luulen niiden puhuvan englantia enkä vaan ymmärrä. Mutta yhtäkkiä samat tyypit puhuvat kieltä jota ymmärrän. Ymmärrän hyvin Vijayaa mutten Babua, joka purskauttaa erikoisella intonaatiolla nopeasti vingahtaen sen vähän mitä puhuu. Toisella tai kolmannella kerralla ymmärrän, tai sitten luovutan ja ajattelen ettei se niin tärkeätä ole. Lisäksi on se jatkuva pään nytkyttäminen. Pää ikäänkuin keikkuu irrallisen oloisesti sivusuunnassa myöntymisen merkkinä. Joskus kaula krampittaakin negatiivisesti, ettei asia olekaan selvä, mutta en minä huomaa vielä mitään eroa.

Nyt on sitten pölynimuri käytössä ja kaappi, joka on maksettu mutta vielä odotellaan kotiin tuotavaksi. Tänään palautin liian lyhyet suihkuverhot ja kävin lounaalla, sain siihen kulumaan kolme tuntia. Lopun aikaa kuski ja auto oli tuossa taloni nurkalla.

Huomiseksi sain järjestettyä yhden tapaamisen. Ehkä kiertelen tärkeänä "Destination Chennai"-kirjassa mainittuja kauppoja opettelemassa mitä missäkin on. Että sitten kun todella tarvitsen jotain, osaan ostaa oikeasta paikasta.

Ja lopun aikaa kuljettaja istuu tuossa talon nurkalla. Jossei istuisi meidän talon nurkalla, ajaisi Mikon aamulla töihin ja istuisi tehtaan nurkalla kunnes ajaisi Mikon illalla kotiin. Luultavasti täytyy syntyä intialaiseksi että tämä tuntuisi aivan normaalilta. Tai totun tavoille ja parin kuukauden kuluttua en ymmärrä miksi olen kirjoittanut tällaista.

Uskaliaita tekoja

Terassin vilpoisuudessa on mukava nauttia aamupalaksi tuoreita hedelmiä - mangoa, papaijaa, mandariinia, banaaneja tällä kertaa. Ja nauttia samalla puutarhan vehreydestä ja lintujen äänistä.

Uuteen outoon paikkaan muuttaessa on vaikea tietää mitä kuuluu ja mitä ei kuulu tehdä. Onneksi ulkomailla, etenkin kun selkeästi näyttääkin erilaiselta kuin paikalliset, voi tehdä tyhmiäkin asioita ihan rauhassa. Jos tekee sellaista mitä ei kuulu, ei sillä ole väliä. Ulkomaalaisethan ovat aina hieman omituisia ja niillä on kummallisia tapoja.

Eilen kävelimme alueellamme tajutaksemme missä oikein asumme ja millainen on naapurustomme. Asumme Chennain toiseksi parhaalla alueella. Tässä on Korkeimman oikeuden lakimiestä ja erilaisia osavaltion virkamiehiä, lääkäreitä jne. asumassa ihan vieressä. Mistä sen tiedämme? No, talon portissa on kyltit kertomassa kuka talossa asuu. Meillä on tylsästi vain osoitteemme portin pielessä. Tuskin siihen muuta laitammekaan.

Alue on Mikon edeltäjän mukaan juuri naapureiden vuoksi hyvä. Sähkökatkoksia osuu tänne vähemmän. Muualla sähköt katkeavat vähän väliä, joko ilmoitetusti tai muuten vain. Samoin internet-yhteys on aivan toista luokkaa kuin Manauksessa.

Kävelimme Chennain parhaimmalle alueelle, viereiseen Boat Clubiin. Talot ovat siellä hieman suurempia, mutta ei alue muuten poikennut meidän konnuistamme. Boat Clubissa on kaupungin tavoitelluin klubi - Madras Club. Sinne on vaikea päästä jäseneksi, mutta pitää yrittää. Täytyy vain saada suosituksia seniorijäseniltä ja juniorijäseniltä. Mikko tapasi ruotsalaisen kaverin joka oli 9 kuukauden prosessin jälkeen päässyt jäseneksi, ennätysvauhtia. Klubissa olisi uima-altaat, tenniskentät, ravintolat ja vanha brittien raukea kolonialismin tunnelma. Kunhan saamme koottua verkostoa, ehkä voimme aloittaa jäsenyydenhakemisprojektin.

Suomalaisittain tai länsimaisittain katsoen alueet eivät näytä loisteliailta. Kaduilla on roskia, hajua, köyhiä asuu kadulla - ei aivan pienillä kuten meidän asuinkadullamme, mutta heti tuossa kulman takana. Katu on heille olohuone, makuuhuone, keittiö ja WC. Koiria on paljon, lehmiä vähemmän. Kukaan ei kerjännyt, mutta huutelivat ja vilkuttivat ystäväkkisesti. Voi olla että olin pukeutunut varsin provosoivasti polvet paljastavaan farkkuhameeseen, mutta oli ihanan lämmin aurinkoinen ilma eikä farkut houkutelleet.

Kotikatumme viereinen katu. Hieno omakotitalo siinä taustalla.

Kävelimme ekspattien suosikkikahvila-ravintolaan Anokhiin. Siihen viehättävään vanhaan villaan jossa voi istuskella katetussa puutarhassa sateellakin ja halutessaan shoppailla design-sareja, kurta-puseroita, koruja, sandaaleja ja koriste-esineitä. Ainakin puolet asiakkaista oli valkonaamoja, englantia, saksaa. Emme tietenkään tunne vielä ketään mutta varmasti verkostoa karttuu.

Illalla teimme jotain radikaalia. Otimme automme ja ajoimme ilman kuljettajaa 10 minuutin päähän thai-ravintolaan. Vasemmanpuoleinen liikenne, pimeä ilta, jalankulkijat ja pyöräilijät täysin arvaamattomia. Olisipa heijastimet ja pyörän valot täällä pakollisia! Mikko ajoi mummotyyliin nenä kiinni tuulilasissa ja kädet valkoisina rattiin puristuneena, mutta annettakoon se anteeksi. Moni auto ohitti meidät, mutta ohittakoon. Suuri tila-auto ei tuntunut mahtuvan tielle emmekä halunneet ensimatkallamme ajaa monen pyöräilijänkään yli.

Ja thai-ruoka oli taivaallista. Madras on täynnä ravintoloita. Viimeisten vuosien aikana ulkomaisten firmojen rynnistäessä tänne myös ravintolatarjonta on kasvanut eksponentiaalisesti. Joka illaksi riittää eri ravintola eikä hintataso huimaa päätä. Nyt olimme hyvätasoisessa ravintolassa ja hinta sen mukainen - yhteinen alkuruoka, pääruoat ja jaettu jälkiruoka maksoi 20 euroa! Mutta nyt piti panna elämä risaiseksi sen kunniaksi että osattiin ajaa autoa Chennain yössä!

Byrokraattisen jäykkää?

Monesti kuulee kerrottavan, että Intia olisi jäykän byrokraattinen. Allaoleva Hesarin juttu todistaa kyllä ihan muuta. Goassa, joka on siis tuossa ihan naapurissa, 923 kilometrin päässä, ollaan valmiit joustamaan tarpeen tullen. Tai ehkä kyseessä on vain portugalilainen leväperäisyys. Goahan oli Portugalin siirtomaa aina vuoteen 1961 saakka. Byrokratia, jonka ansiosta Englanti onnistui hallitsemaan puolta maailmaa ei siis päässyt pureutumaan sinne.

Turistikausi siirtää tupakointikieltoa Goassa

Julkaistu: 18:45

helsingin sanomat

MANPREET ROMANA / AFP

Goassa tupakointikielto on lykätty alkamaan vasta ensi vuoden alusta. New Delhin rautatieasemalla sitä vastoin muistutetaan jo näkyvästi tupakointikiellosta. Monet intialaiset ovat kuitenkin uusista rajoituksista tietämättömiä.

Sisätiloissa tupakointi on ollut kiellettyä Intiassa lokakuun alusta alkaen. Goan osavaltiossa tupakointikieltoa on kuitenkin päätetty siirtää ensi vuoden alkuun turistikauden alkamisen vuoksi.

"Emme halua aloittaa ihmisten sakottamista heti, vaan haluamme opastaa heitä aluksi", poliisipäällikkö Bosco George toteaa The Times of India-lehden mukaan.

Poliiseja aiotaan kannustaa tiedottamaan tupakointikiellosta erityisen kannustinjärjestelmän avulla.

Tupakointikielto koskee Intiassa periaatteessa kaikkia julkisia ja yksityisiä tiloja. Myöskään erityiset tupakointitilat eivät ole enää sallittuja, vaan tupakoitsijoiden on mentävä sauhuttelemaan ulkotiloihin. Kahvilat, pubit, diskot ja ravintolat kuuluvat myös tupakointikiellon piiriin. Yli 30 asiakaspaikan ravintolat voivat tosin rakentaa erityisiä tuuletuksella varustettuja looseja tupakoitsijoille.

Helmikuulle kestävä turistikausi alkoi Goassa lokakuussa ja on vilkkaimmillaan joulukuussa. Tuona aikana Goan 1,3-miljoonainen väkimäärä tuplaantuu.

Ensimmäinen lauantaimme

St. Mary kirkko Fort St. Georgessa

Ajattelin kirjoittaa täydellisen tietoiskun Intian eri osavaltioista syventyen Tamil Naduun ja siirtyä siitä Chennai/Madras-kaupunkimme historiaan. Tamil Nadun osavaltio on Intian vanhinta asuttua aluetta, varmuudella asutusta on ollut jo 3800 vuotta sitten. Ajatus neljän tuhannen vuoden historiikista tukahdutti nopeasti intoni. Joudutte nyt odottamaan tyhjentävää tiivistelmääni muinaisesta Intiasta!

Joten kirjoitan mitä teimme tänään.

Nukuimme tosi pitkään, söimme aamiaisen terassilla ja nautimme aurinkoisen aamun raikkaudesta ja puutarhan kauneudesta. Olimme pyytäneet Babua, kuljettajaa, tulemaan kello 11 aikoihin, mutta kotimme ihailun vuoksi pääsimme lähtemään vasta lähempänä yhtä. Ja sitten menimme Fort St. Georgen museoon.

Ei tästä taidakaan ihan helpolla päästä...

Fort Georgen tarina alkaa 1500-luvun lopun Englannista, Elisabeth I:n ajoilta, jolloin perustettiin Englannin Kunnianarvoisa Itä-Intian Kauppakomppania. Käytännössä Itä-Intia oli Intia ja Kiina, joista tuotiin puuvillaa, silkkiä, salpietaria, teetä ja ooppiumia. Siinä samalla englantilaiset ottivat Intian haltuunsa. Sitä ennen oli nujerrettava yritteliäät hollantilaiset ja rehvakkaat portugalilaiset. Kuten Brasiliaan, ei myöskään Intiaan jäänyt hollantilaisista muistoja. Portugalilaiset jättivät Goan pieneen länsirannikon osavaltioon katolisen uskonnon ja ripauksen ruokakulttuuria. En tiedä onko se ruoka kuivattu turska kuten Brasiliassa, toivottavasti ei. Ehkä on käytävä maistamassa?

Ennen Itä-Intian Kauppakompanjaa ei ollut Madrasia eikä Chennaita. 1639 englantilaiset perustivat kauppapaikan Chennaipattnamiin, joka oli tehnyt vaate- ja maustekauppaa jo 2000 vuoden ajan, ja yhdistivät viereisen Madraspattnamin kylän yhdeksi itärannikon kaupungiksi.

Näin tuli Madras, nimi joka miellytti brittejä. Mutta mitä onkaan Madras-nimen takana? Jälleen Portugali! Portugalilainen kapteeni Madeiros toi ensimmäiset siirtolaiset, portugalilaiset, nykyiseen Chennain kaupunkiin jo vuonna 1520. Nimi vaihdettiin Chennaiksi 1996, ja molemmat nimet elävät edelleen sulassa sovussa.

(Tässähän alkaa tuntua että seuraamme Portugalin maailmanvalloittajia, vaikka Intia olikin Englannin siirtomaa.)

Babulle ei voi ilmoittaa osoitetta kuin taksille. En ole ajanut taksilla Chennaissa, mutta luulen ettei taksikaan täällä löydä osoitteen perusteella mitään. Madrasissa on sekä uudet tamilin- että vanhat englanninkieliset osoitteet. Lopullisesti kartta sekosi kun vaihdettiin numeroinnit. Meidänkin katuosoitteessamme on sen vuoksi kaksi numeroa - vanha ja uusi. Molempia käytetään, ristiin rastiin.

Tämä ei ole taksi vaan armeijan poliisiauto. Eikä ole museotavara. Kaikki poliisiautot Chennaissa ovat näitä uljaita Ambassadoreja.

Babu soittaa aina kaverilleen joka osaa neuvoa tien. Tällä tavalla löysimme kaupungin ykkösnähtävyyden, Itä-Intian kauppakomppanian Fort St.Georgen ja kaupungin vanhimman anglikaanisen kirkon. Voi olla ettei näillä ole suurta merkitystä hindulaiselle tamilille, mutta en tiedä. Babu ei keskustele.

Museon jälkeen etsimme opaskirjassa kehuttua ravintolaa jonne ei Babun kaverikaan osannut neuvoa. Babu jätti meidät amerikkalaiseen dineriin. Tämä on aivan ihmeellistä: kolmas päivämme Madrasissa ja tässä on aitoamerikkalainen chef suosittelemassa meille cajun-kanaa! Manaukseen verrattuna olemme maailman metropolissa!

Nopeasti kaupassakäynti ja sitten kauneushoitolaan. No, Mikko meni parturiin miesten osastolle, minä kynsihoitoon naistenosastolle. Mikko oli miestenosastolla ainoa jonka hiukset leikattiin, muiden hiuksia värjättiin ja jalkoja hoidettiin. Brasiliassa yritin saada Mikkoa mukaan manikyyriin - aina sielläkin oli miehiä puleerattavina - mutta ei se ole ajatukselle lämmennyt. Miten metsäsuomalaisen saisi kansainvälistymään?

Seitsemältä illalla alkoi sade, trooppisen syklonin liepeiden luvattiin osuvan Chennaihin. En oikein tiedä mikä trooppinen sykloni on, Ilmatieteen laitos puhuu Intian valtamerellä muodostuvasta trooppisesta hirmumyrskystä, mutta se kuulostaa tällä hetkellä hirmuiselta liioittelulta.

Sitten katsoimme telkkarista Harrison Fordin elokuvan. Ja nyt kun kello on jo kaksi yöllä, lopetan tämän jutun jonka ei pitänyt olla lainkaan historiallinen.

Uudisasukkaat Chennaissa

Tai ihan vaan tylsästi "uudet asukkaat". Ei tämä varmasti niin eksoottista ole. Joka päivä joku muuttaa Chennaihin tai Chennaista pois. Mutta meille tämä on iso juttu.

Mutta ensimmäinen päivä eilen oli ennen muuta rasittava. Matka Manauksen kotiovelta uudelle kotiovelle Intiaan kesti 34 tuntia. Sao Paulossa neljän tunnin odotus. Lento Dubaihin liki 13 tuntia. Taas neljän tunnin odotus. Dubaista pyyhälsi Chennaihin kuten Lontoosta Helsinkiin, 3.5 tuntia. Erona että Lontoon viimeinen kone on Helsingissä puolilta öin, Dubai ei nuku koskaan, lentomme uuteen kotikaupunkiin lähti dubailaista aikaa kello 2.30 yöllä ja olimme siten aamukahdeksalta perillä. Sisäistä kelloani en edes viitsinyt ajatella. Nukuin kun nukahdin, kun olin hereillä katsoin elokuvia. Voi olla että useimmiten katsoin elokuvaa nukkuen. Sitä turtuu eikä välitä enää mistään mitään.

Dubain kenttä oli kyllä hieno. En ole niin valtaisaa business loungea nähnyt missään. Mutta ei kaikki kultaa mikä kiiltää, vaikka kultaa olikin Dubaissa paljon. Suihkutilat olivat kuten missä hyvänsä julkisessa uimahallissa ja suihkusta tuli vettä niin niukasti että vesi ei yltänyt jalkoihin asti. Pyysin hiustenkuivaajaa. "Hän tulee vasta kahden tunnin kuluttua." Tämä maailma on kovin toinen mihin olen tottunut... Lopulta minut päästettiin suljettuun kampaamoon föönaamaan ihan itse hiukseni. Olisi pitänyt olla ylpeä että tulee tasa-arvoisesta maasta jossa jokainen osaa itse kuivata hiuksensa, mutta silti tunsin itseni nuhruiseksi köyhäköksi. Taisin olla aika väsynyt.

Chennaissa oli autonkuljettajamme Babu odottamassa ja ajoi kotiimme. Koti näytti röttelöltä keskellä slummia. Nuhruinen, kulunut, keittiön seinä keltainen useista sadevesivuodoista, pienistä lampuista suurin osa oli rikki. Hyttysverkot ikkunoissa vastenmielisen näköisiä. Firman kolmesta tyhjennetystä asunnosta tuodut huonekalut ja muu roina säilötty yhteen huoneeseen.

Kun on väsynyt, ei oikein jaksa ajatella aurinkoisesti. Viajya, kodinhoitajamme, tuli ja halusi tietää mitä yleensä syömme, haluammeko että hän tekee ruoan, käy kaupassa, juommeko kahvia vai teetä ja mitä teetä? En minä tiedä! Mietitään myöhemmin! En jaksa! "Madam, nämä lakanat ovat puhtaita. Mitä tyynyjä laitetaan? Madam, tarvitsemme hyviä veitsiä, tänne jätetyt veitset ovat tylsiä." Voi luoja, koko muuttokuormamme on vasta tulossa. "On vaan pärjättävä näillä tylsillä veitsillä, improvisoitava". Viajya ei vieläkään ymmärrä että tavaroita on tulossa, emme aio elää muiden hylkäämien jämien varassa kahta vuotta.

Bula, tehtaan yleismiesjantunen on nyt kavereineen kokoamassa toisena päivänämme jo neljättä tuntia yhtä sänkyä. Yhden hehkulampun vaihtamisessa kattolamppuun tarvitaan kaksi miestä ja silti se näyttää vaaralliselta. Kovasti puuhataan ja touhutaan ja huudahdellaan tamiliksi. Minut on kymmenisen kertaa pyydetty tarkistamaan sängyn tulevaa paikkaa. Sen jälkeen kysyttiin mihin televisio tulee. Esitin summamutikassa nurkkaa. Se aiheutti tamilipulputuksen ja paljon puuhailua. TV-antenni taitaakin olla sen sängyn alla. Keskeytyin antenninjatkopuuhat, sänky siirrettiin sivuun ja telkkari paikalleen. Täällä Madam on pomo jonka käskyjä ei kyseenalaisteta. Sanani on laki, olkoon vaikka kuinka typerä pyyntö. En tiedä opinko koskaan tätä.