Jälleen Ayudha Pooja

Tehtaan operaattoritytöt tehdassalin poojaa seuraamassa. Lattialla on tyypillinen juhlakoolam; upea, tähän tilaisuuteen kukista ja värijauhosta tehty koriste öljylamppuineen.

Kun Mikko tuli ensimmäistä kertaa Intiaan tutustumaan tehtaaseen, oli Ayudha Poojan aika. Hindujen tärkeä vuosittainen päivä jolloin kunnioitetaan kaikkia työkaluja - mitä hyvänsä, kenen hyvänsä - on erikoinen ja minulle täysin käsittämätön.

Mikon tehtaalla kierrettiin eilen kunnioittamassa työkaluja parin tunnin aikana ... tehdassali, raaka-ainevarasto, valmistuotevarasto, tehdashuolto, volume production quality control-laboratorio, kaapelituotanto,...

Pooja tehdassalissa. Alttarille ja sen viereen on tuotu kaikenlaista laturivalmistukseen liittyvää työkalua, tarviketta, lomaketta ja tietysti valmiita latureita.

Alttarilla on kolmen jumalan kuvat ja jumalille uhrattavia hedelmiä, riisiä ja kukkia. Joka paikka tehtaalla on hienosti koristeltu.

Laturivalmistukseen kuuluu kaikenlaista sälää - johtoja, tietokoneita, muuntajia, lakikirja, kassalipas, kaapeleita

Otetaan nyt esimerkiksi tuo kaapelituotanto. Jokainen työpiste oli koristeltu kukin ja jumalkuvin, kuten kaapelinkatkaisuasema, kaapelinkuorinta-asema, ruiskupuristuskoneet, kaapelinjuotosasemat, kaapelintarkastusasema, ja kaikki muut kaapelituotantoon liittyvät osa-alueet.

Kaapelilinjan tyttöjen tekemä norsupäinen Ganesha-jumala. Vasemmalla on söpösti keltaisten kukkasten ympäröimiä kaapeleita.

Kuten papit yleensäkin, hindupappikin on vain vektori, välittäjä, jonka kautta jumaluus kulkeutuu maallikoille. Pooja - palvonta, pyhä toimitus - tehtiin vain pääasemilla, mutta pappi kiersi kaikki työpisteet välittäen jumaluuden siten jokaiseen työkaluun.

Valkoisen tarjottimen päällä on valmiita latureita ja kolmiomaisesti asetetetuissa muoviputkissa on muuntajia ja niiden keskellä on laturin kaapeleita.

Banaanipuun lehdillä, kukkakranssein ja kiiltopaperein koristeltu ovi vie tehdashuoltoon...

... jossa on huoltomiesten tekemä pooja-alttari ja lattian koolam-koriste...

... sekä aivan uusi, kukkaköynnöksin ja rusetein koristeltu sorvi

Varaston pooja-alttari on hieman kuin jouluvaloin valaistu

Papeilla on oikeastaan aika tavalla työtä. Poojaaminen näyttää helpommalta kuin se on. Pooja ei rajoitu pelkästään tähän yhteen päivään vaan kaikki uusi yleensä poojataan ja lisäksi tietenkin poojataan kun on muuten vain tarvetta ylimääräiseen turvaan tai toivotaan jotain parempaa

Koristeltu varastotrukki ja varastomiehiä

Miksi kaikki tämä omituinen vaiva? Hinduismin mukaan jokaisen työn, ammatin ja työkalun takana on jumalainen voima joka saa tuloksen paremmaksi unohtamatta taloudellista hyötyäkään. Siis niin muuntajassa, laturin kaapelissa kuin lakikirjassakin on sisällä jumala. Siksi rakennetaan alttarit joissa on jumalan inkarnaatio, hahmo jossa jumala esiintyy, joka hinduajattelun mukaan voi olla mikä vain, vaikka se laturin kaapeli. Ei se oikeastaan ole kummoisempaa kuin luterilaisen kirkon alttarilla oleva ristiinnaulittu Jeesus. Erona vain että täällä alttarit eivät aina pysy temppeleissä vaan tuodaan työpaikoille ja kaduille ja kauppoihin.

Muuntaja on kukkasten keskellä omalla alttarillaan

Ayudha Poojan jälkeen Salcompinkin tehdas on siis tuottavampi, kuten kaikki Intiassa. Tai jos vuotuista poojaa ei tehtäisi, maa olisi entistä toivottomampi kehitysmaa. Kuka uskaltaa ottaa riskin olla tekemättä poojaa!

Poojan alkuhässäkkää kotipihalla - minun kanssani ruskeapaitainen Prabha, keskellä Babu, univormuasuinen Jantu ja yövartiovuoroon tullut, vielä siviileissä oleva punapaitainen Supervor

Autot ovat autonkuljettajan työkaluja. Babu on hyvin uskonnollinen joten hänelle oli tärkeä tehdä pooja molemmille autoillemme. Eilen illalla autot pestiin sisältä ja ulkoa. Renkaat, rekisterikilvet ja lamput sotkettiin täplikkäiksi keltaisella kurkuma- ja santelipuujauheella. Kukkaseppeleet ripustettiin auton keulaan. Jokaisen renkaan eteen laitettiin pieni lime-hedelmä jonka kuljettaja poojan lopuksi ajoi littanaksi. Autojen eteen Babu ja Prabha oli rakentanut pienen alttarin riisistä, kukista, hedelmistä, kookospähkinöistä ja karamelleista.

Autojen edessä oleva alttari ja autonkuljettajat Prabha ja Babu sytyttämässä valoja poojan alkuvaiheissa

Babu ja palava melooni

Babu pyörittää liekehtivää meloonia autossa olevan jumalan kunniaksi. Jantu on kumartunut parantamaan maassa huonosti palavaa öljymöykkyä

Autojen sisävalot sytytettiin ja autojen eteen laitettiin palamaan pienet tulet. Meloniin iskettiin öljyinen sokeripalan kokoinen kuutio joka sytytettiin palamaan ja Babu pyöritti pienellä liekillä palavaa melonia neljä kertaa (tai viisi tai kolme, menin sekaisin laskuissa) auton keulan, perän ja jokaisen renkaan edessä. Molemmille autoille tehtiin sama toimitus kolmen eri hedelmän kanssa. Sen jälkeen hedelmät paiskattiin porttimme eteen kadulle ja katu oli siivottoman näköinen. Mutta ilmeisen pyhää siivottomuutta.

Sitten otimme jokainen karamellin ja söimme sen ja pooja oli ohi. Autojen pooja kesti ehkä 1o minuuttia. Meitä oli kaksi kristittyä - Mikko ja minä, yksi buddhalainen - Jantu ja kolme hindua - vartija Supervor ja kuljettajat Prabha ja Babu.

Lime-hedelmä odottaa murskautumista ja pyhällä tahnalla pyhitetty rengas

Tänä aamuna autot ovat edelleen keltaisen tahnan töhrimiä, mutta kun tietää että se on autossa olevan jumaluuden kunniaksi ja siksi että auto toimisi paremmin, se ei tunnu pelkältä lialta. Tai voin melkein uskotella itselleni näin. Koska oikeasti, en usko että minua saisi helpolla hinduksi käännytetyksi.

Kaupankäyntiä

Useimpia lukijoitani jäi varmasti askarruttamaan käytöstä poistetun tavaran myyntihinta johon viittasin edellisessä blogissani.

1. Myymällä kuukauden The Hindut sain 50 sentin tulonlisän.
   
2. Jätepaperinkerääjä osti himoitsemansa antiikkisen, massiivisen ja taatusti toimimattoman kaivon pumppumoottorin 8 eurolla. Minä olin arvioinut hinnaksi 1 euroa. Hyvä että pyysin Jantua pyytämään ostotarjousta.
   
3. Kahtia haljenneen kirjoituspöydän metallijalat osoittautuivat halutuiksi. Paperinkerääjä, vartija Jantu ja autonkuljettaja Prabha olivat kaikki valmiita ostamaan jalat käypään hintaan joka paperinkerääjän asiantuntemuksella asetettiin 20 rupiaan per jalka (30 senttiä). Olimme pitäneet K-Raudasta ostettuja pöydän jalkoja tavallisina pöytälevyyn ruuvattavina alumiinijalkoina, mutta paperinkerääjän magneettitutkimuksen perusteella todettiin että jossain on oltava rautaa joka teki jaloista arvokkaammat. Mikon vanhan kirjoituspöydän jalkojen uusi onnellinen omistaja on nyt Prabha joka osti kaikki neljä jalkaa yhteishintaan 1,20 euroa. Ja minä kun olisin antanut 25 sentillä koko setin!
   

En ihan pääse lääkärin palkoille myymällä rikki mennyttä tai tarpeetonta tavaraa Intiassa, mutta onhan tämä tyhjää parempi. Mikko antanee talouspäällikkönsä pohtia miten vuokratalomme irtaimistoon alunperin kuuluneen rikkoutuneen moottorin myyntihinta tilitetään. Salcomp osti aikoinaan uuden pumpun joka tulee jäämään taloon joten vuokranantaja vain hyötyy meistä.

Kunhan poistumme Intiasta ja tehtaalle tulee paikallinen johtaja, luulen että siellä moni huokaisee helpotuksesta.

Luulin..

Luulin että Intian kotiasiat ovat kunnossa. Että tulen kotiin eikä ole mitään murheita ja kaikki ovat iloisia.

Koneeni laskeutui Chennaihin tänä aamuna kello 3.30 ja olin kotona kello 5. Mikko mumisi jotain sellaista kuin "tervetul..." joten saattoi olla että mies oli hetken hereillä. Mutta koska Mikon normaaliaamu alkaa kello 6, en järjestänyt ihmeempiä kotiintuloseremonioita vaan menin itsekin sänkyyn. Lontoosta on 10 tunnin lento jonka aikana keskityin enemmän elokuvien katseluun kuin nukkumiseen.

Heräsin jotenkin haamumaisena kello 8.

On hetkiä jolloin palveluskunnan olemassaoloa ei kaipaa… Anitha puuhaili alakerrassa enkä voi mennä hänen eteensä pyjamassa ja hampaat harjaamatta. Lisäksi, koska palveluskunta on meillä töissä, raahautuminen alakertaan oli merkki minun työpäiväni alkamisesta. Ei minulla ole lomaltapaluuluppopäivää vaikka olen omassa kodissani. Ensimmäiseksi Anitha kysyi kuinka vanhempani jaksavat. Saman oli kysynyt minut kentältä hakenut Prabha "Your Mother fine, mam? Your Father fine, mam?" Intialaiset arvostavat vanhuutta ja vanhempia. Mutta ennenkuin sain jääkaapin oven auki ottaakseni aamiaista tai tehtyä kahvia itselleni, Anitha purki huolensa.

Ne Prabhan ja Babun ja Jantun erimielisyydet joista Mikko mainitsi Pelkkää toistoa blogissaan. Se lappu johon Prabha oli kerännyt hintatarjoukset eri tavaroista, materiaaleista ja töistä. Ja sitten kaikki ne työt jotka oli tehty ja mitä niistä maksetaan palkkaa? Mr Ravi Salcompilta oli antanut 5000 rupiaa (80 euroa) materiaaleja varten ja siitä yli jäänyt 120 rupiaa (2 euroa) oli Babu toimittanut takaisin Mr Raville joten Salcompin tilit ovat sen puoleen kunnossa. Lisäksi Saar (Mikko) ei tiennyt että Prabha ja Jantu olivat minun pyynnöstäni pesseet kaikki ikkunat sisältä ja ulkoa ja puhdistaneet katon ja keittiön edessä olevat vesitankit ja että huonosti maalatun portin ruosteiset kohdatkin oli maalattu uudestaan. Ja mitä tehdä vanhalle digiboxille jota ei vielä ole haettu pois koska Saar ei ollut sanonut pidetäänkö meidän kahta muuta televisiota edelleen kaapeliyhteydessä. Haluaako Saar pitää kahta televisiota joista ei näe mitään? Maksu on 100 rupiaa (1.6 euroa) kuukaudessa per televisio. Jos tulee vieras vierashuoneeseen ja katsoisi televisiota eikä näekään mitään? Entä sähkömittari??? Mittarinlukija ei ole tässä kuussa käynyt ja kaikkien naapureiden autonkuljettajat ovat käyneet sähkölaitoksen toimistossa ilmoittamassa mittarinlukemat ettei heidän sähköä katkaista. Pitäisikö Prabhan nyt mennä sähkölaitokselle? Saar halusi heittää pois kahdeksi kappaleeksi lahonneen pöydän, mutta eikö se pitäisi myydä? Saako sen myydä paperinkerääjälle? Ja se kaivon moottori joka edelleen seisoo vartijoiden pöydän takana – paperinkerääjä oli ollut kiinnostunut siitäkin ja halusi ostaa sen, mihin hintaan se myydään ja voiko sen myydä jos ei kukaan tiedä kenelle se oikein kuuluu?

Silmäni eivät oikein pysyneet auki kun rupesin listaamaan kaikkia ongelmia. Sanoin että tässä on niin vaikeita asioita että minun on saatava kahvini ensin.

Päivän mittaan asiat selkiytyivät. Sain kuulla sekä Prabhan, Anithan että henkilöstöjohtaja Victorin tulkinnan kuohuttavasta hintatarjouksesta / laskusta. Prabha oli tehnyt Canossan matkan tehtaalle Victorin juttusille ja ominaiseen ruoskitun koiran tapaansa peloissaan sanonut kaikkeen “Yes, Sir”. Siis myös siihen että palkka työstä on saatu vaikkei ollutkaan. Eli ei kyse ole pelkästään kielitaidosta, sekä Prabha että Victor puhuvat äidinkielenään tamilia. Ongelmat ovat jossain paljon syvemmällä ja kauempana. Eikä Babun ja Prabhan välirikon syy selvinnyt vieläkään.

Lähetin Prabhan sähkölaitokselle sinä aikana kun olin säärikarvojen poistossa. Samaan aikaan sähkölaitoksen mittarinlukija olikin tullut meille kotiin, sähköt eivät ainakaan tähän hätään katkea ja voin taas käyttää hametta kun säärikarvojakaan ei enää ole.

Prabha tutki Jantun kanssa hajonneen pöydän ja sen alumiinijalat ja oli kiinnostunut ostamaan tuhoutuneen kokonaisuuden. Sanoin että maksaa siitä minulle saman hinnan kuin paperinkerääjäkin maksaisi. En ole niin hyvin perillä romun arvosta että olisin suoralta kädeltä heittänyt että maksa 15 rupiaa (25 senttiä). Liian lepsu kun ei saa olla. Ja kaivon antiikkisesta ja toimimattomasta moottorista paperinkerääjä saa tehdä tarjouksen ja rahat tilitetään tehtaalle (noin euron verran).

Anitha saa Babun kanssa sopia miten ja milloin kaksi televisiota kuljetetaan tehtaalle. Ja jätetään se vierashuoneen televisio kaapeleineen jos vaikka joku vieras meille vielä tulisi.

Iltapäivällä ennen Prabhan lähtöä otin vielä puheeksi Babun ja hänen väliset riidat. Anitha oli kuvaillut minulle niitä värikkäästi, kuinka kovaäänistä huutoa oli pihalta kuulunut ja kuljettajien kahdeksanvuotinen ystävyys oli vaakalaudalla.

No niin. Prabha lyyhistyi hetkessä puoli metriä lyhyemmäksi, käänsi murheellisen koiran katseensa muualle ja näytti asettautuvan kepillä lyötäväksi. Eikä sanonut mitään. Puhuin tiukasti että jos on ongelmaa, siitä on puhuttava minun kanssani. Jos joku on epäselvää, siitä on ilmoitettava minulle niin asia selvitetään. Ystävyyssuhteita ei rikota eikä ketään rueta irtisanomaan ilman syytä.

- Onko selvä? “Yes, mam”. - Onko vielä ongelmia? “No, mam” - Oletteko selvittäneet välit Babun kanssa? “Yes, mam”. Prabha ei katsonut minuun mutta näin että koiransilmissä oli kyyneleitä. Hymyilin ja sanoin että sittenhän kaikki on hyvin. Surkea hiljaisuus ja sitten vaimea “Good night, mam. Tomorrow at 9 am”.

Ota näistä nyt selvää.

Aika lähteä

Eräänä iltana kävelin sukulaistytön kanssa samaa matkaa kotiinpäin. Kati ehdotti että mennään Heavy Cornerin kautta. Heavy Corner kuulosti pelottavalta mutta koska Kati oli mukana, kai siellä uskaltaa kulkea. Kävi ilmi että kyseessä oli ihan vaaraton Laulumiesten talo Hietaniemenkadun alussa.

Hietaniemenkatu on minulle hyvin tuttu. Olin Hietaniemenkadun terveyskeskuksessa töissä kahdeksan vuotta, opiskelin kaksi vuotta Casa Academicassa MBA:ta ja nuorempana istuin vastapäisellä Dommalla kuuden lääkisvuoden aikana lukemassa tentteihin lukemattomia tunteja kaikkina vuorokauden aikoina. Dommalla oli monta lukusalia joista yksi oli auki 24 tuntia vuorokaudessa, se jossa ilma oli huono ja happi loppui ja jonne nukahti helpoiten.

Niin... tunsin itseni aika vanhaksi kun sama kulma on jollekin Heavy Corner ja minulle Laulumiehet. Laulumiehet eivät ole sama kuin Aikamiehet joiden Iltatuulen viesti saa minullekin kauhun väristyksiä, mutta se on kaikki sitä samaa mennyttä aikaa. Tarjan isä on vanha ja Laulumiehiä; Tarja on minun ikäinen.

Sitä huomaa pelästyttävänsä ihmisiä käyttämällä näitä omasta mielestään vakiintuneita termejä. Kun puhun Töölössä sijaitsevasta Messuhallista saan empiviä katseita ja huomaan että moni tuntuu miettivän että mitä tuollekin nyt vastaisi. Että MessuKESKUS on Pasilassa. Olariin ei vie Kokoojatie eikä Jorvaksentiekään, joten on hyvä ettemme siellä enää asu. Tarvontie on käsittääkseni edelleen oikea nimi ykköstielle mutten voi olla varma.
Menen edelleen Mankkaalle Vexin K-kauppaan vaikka Vexi on muuttanut vuosia sitten muualle. En tiedä mikä sen Mankkaan uuden Vexin nimi on. Haagamarketia ei tuoreet haagalaiset tunne vaan puhuvat Haagan K-Marketista. Älytön nimi. Tennispalatsissa ei pelata tennistä vaan katsotaan elokuvia mutta onneksi nimi on säilynyt.

Jaa, mutta nyt kirjoittaessani huomasin etten sittenkään ole reliikki koska olen itsekin haksahtanut samaan nimenmuutosvimmaan. Olen vaihtunut Pirkosta Kaarinaksi. Mutta ikäväkseni olen havainnut että muillekin uusien nimien omaksuminen on vaikeata. Koulukavereilleni en ole edes Pirkko, vaan hyvin muinainen Paavo, joka onkin mielenkiintoinen nimi Tyttönorssin ja tyttöluokan kasvatille.

Huomenna lähden Chennaihin jonka entinen nimi on Madras. Lentoni lähtee Seutulasta jota en todellakaan aio ikinä kutsua Helsinki-Vantaan kentäksi.

Elämän tarkoitus ja maailmanrauhaa ja universaalista rakkautta

Otsikko on kieltämättä yliampuvan makea ja sopisi missikisoihin joihin en kuitenkaan osallistu. Olen edelleen Suomessa ja voisin keksiä kymmeniä tekosyitä miksi olen vielä Suomessa, mutta olen liian rehellinen. Otsikon mukaisesti mietin elämäni tarkoitusta ja sitä mitä oikeastaan haluan tehdä. Ne rauhaa ja rakkautta on hämäystä ja niiden miettimisen jätän tähän hätään muille.

Ei kai tarvitse olla sairas tai päästään vialla jos tulee tunne että nyt on pysähdyttävä ja mietittävä että tässäkö tämä sitten on ja mitä oikein haluan elämältä. Nyt se vaan on se tunne. En tee täällä Suomessa mitään jännittävää enkä touhua kiihkeästi yhtään mitään. Nytkin olen yksin kotona, kello on kahdeksan illalla, koira kuorsaa vieressä ja kirjoitan blogia. Nautin olla yksin omissa ajatuksissani. Tai jos suoraan sanon, on vielä upeampaa olla ilman yhtään ajatuksia, vain olla.

Viimeiset neljä vuotta olen yrittänyt sopeutua kahteen hankalaan maahan joista molemmista olen tarmolla yrittänyt löytää itselleni työtä ja mielekästä tekemistä. Silloin kun lähdimme Brasiliaan, sovimme Mikon kanssa että minun mukaan tuloni edellytys on että olen töissä. Tiesimme molemmat että olen sietämätön itselleni ja muille jollei minulla ole järkevää tekemistä. Ja näin tässä on sitten käynyt... olen säntäillyt sinne tänne täysin impulsiivisesti mutta en ole löytänyt kelvollista palkkatyötä. Luultavasti tarvitsisin kylmäveristä suunnitelmallisuutta ja kunnollista paneutumista mutta ei minusta ole sellaiseen. En ole pitkän tähtäyksen ajattelija eikä minulla ikinä ole varasuunnitelmaa takataskussa. Hyväksyn tilanteiden yhtäkkiset muutokset ja että sen mukaan eletään. Suunnitelmissa pysyminen ei onnistu jatkuvasti muuttuvissa olosuhteissa. Improvisoin.

Mutta nyt olen ihan oikeasti suunnitellut. Voisin asua puolet vuodesta Suomessa ja puolet siellä missä Mikko on. Voisin tehdä lääkärin työtä missä tahansa Suomessa. Siinäkin olisi seikkailua kerrakseen. Seikkailu on kivaa. Palkkatyössä eläke karttuisi ja tulisi pikkuisen palkallista lomaakin ja olisin oikeasti itsenäinen. Olen terve, olen aina tehnyt työtä, eläkeikään on vielä aikaa. Suomessa lääkärit eivät jää työttömiksi ja lääkäreitä tarvitaan. On järjetöntä ruikuttaa työttömyyttä ja sitä että olen miehen elättinä kun minulle olisi koko ajan töitä tarjolla. Se että töitä on eri maassa kuin missä mies asuu, on kurja juttu, mutta minkäs sille voi. Jostain on joustettava. Kun tilanteet muuttuvat, sen mukaan eletään. Nyt voisi kokeilla tätä.

Mutta ei vielä. On ihan naurettava syy joka kuulostaa tekosyyltä mutta ei se sitä ole. Hammashoito... Minulla on purentavirheiden korjaus Intiassa kesken, tolkuttoman pitkä hoito jonka olen etukäteen jo maksanut.

Jotain hauskaa siinäkin... Intialainen hammaslääkärini on kauttani oppinut tuntemaan Suomen uskomattoman eksoottisena ja kadehdittavana pohjoisena maana. Viimeksi tavatessamme hän kertoi lähtevänsä Suomeen.
- "Milloin?", kysyin.
- "Marraskuussa. Pidennetty viikonloppu. Onhan marraskuu hyvä aika matkustaa Suomeen?"
Nauroin hammaslääkärin tuolissa suu täynnä tuppoja ja vaijereita ja yritin ynistä "Siitä vain. Auringon näet joka päivä Intiassa, mutta loputonta pimeyttä ja pimeyden masentamia synkkiä suomalaisia ei koe kuin marraskuisessa Suomessa. Se on eksoottista!".

Ja samalla toivon maailmanrauhaa ja universaalista rakkautta.
Peace!

Elokuvaa Suomessa

Sattuikin että Mikko oli paneutunut Chennain elokuvatarjontaan. Intia on niin suuri maa että siellä on useampi elokuvateollisuuskeskittymä. Bollywood Mumbaissa on tunnetuin, mutta Kollywood Chennaissa tuottaa melkein yhtä paljon ja melkein samalla budjetilla. Kollywood-nimi tulee tietenkin hauskana väännöksenä Hollywoodista koska Chennain filmiteollisuuden keskus on Kodambakkamin alueella, Bollywood on taas ihan tylsästi Mumbain vanhan nimen Bombayn mukaan väännetty, alkujaan luultavasti läntisen maailman keksimä pilkkanimi.

Mutta kirjoitan Suomessa ja suomalaisesta elokuvasta. Olin eilen katsomassa Prinsessa-elokuvaa jonka on kolmen viikon aikana nähnyt yli 110 000 katsojaa ja eilenkin näytäntö oli loppuunmyyty. Saimme Marjukan kanssa paikat kolmannen rivin reunapaikoille kun ostin liput 8 tuntia ennen esityksen alkua! Elokuvan budjetti oli pieni joten saavutus on todella mittava.

Aivan eri asia on miksi elokuva on niin suosittu. Olimme Marjukan kanssa arvelleet ettei perjantai-iltana kovin moni viitsi tulla katsomaan 50 vuotta Kellokosken sairaalassa olleen skitsofreenikon tarinaa; potilaasta joka piti itseään Englannin prinsessa Elisabethina tai joka tapauksessa kuninkaallisena. Potilas ei koskaan parantunut. Lopulta Kellokosken sairaalakin meni mukaan prinsessaelämään ja ilmeisesti koko Kellokosken kylä tunsi hyväntahtoisen Prinsessa-potilaan.

Elokuvan sankaritar ei olekaan tuo sievä ja herttainen sairaanhoitajatar

Olen oppinut pitämään Bollywood-elokuvista koska ne ovat suhteellisen harmitonta, erittäin köykäistä arjesta-pakoon-leffoja. Tosin hämmästyttävän avoin seksuaalisuus muuten erittäin puritaanisessa yhteiskunnassa ällistyttää. Käsittääkseni sitten Kamasutra-aikojen vain jumalille on sallittu sukupuolinen iloittelu, mutta koska näyttelijät – siis ne sankarit ja sankarittaret –ovat suosiossaan hyvin likellä jumalia, avoimen vihjailevat tanssit, katseet ja hivelyt sallitaan elokuvissa.

Prinsessa-elokuvassa oli toki loistoa, näkeehän sen tuosta yllä olevasta kuvasta. Sairas nainen pukeutuu helyihin ja kruunuun koska luulee olevansa kuninkaallinen. Muuten oli varsin ankeata. Mielisairaalat eivät sodanjälkeisessä maailmassa olleet kaikkein romanttisimpia paikkoja.

Olen suuri suomalaisten elokuvien ystävä, mutta suosikkini ovat kaikki suunnilleen sota-ajalta. Siltä ajalta kun arkielämä taisi olla sen verran vaikeata että viihde oli tarpeen. Onni pyörii, Kulkurin valssi, Rosvo-Roope, Vaimoke. En tiedä miksi hyvän elokuvan pitäisi olla synkkä tai aiheen vaikea. Katsoin joku ilta sitten paljon kehutun Äideistä parhain, joka kuvasi Ruotsiin lähetetyn sotalapsen koko eliniän kestäneitä traumoja. Leffa oli ihan hyvä, mutta olihan se hyytävän murheellinen enkä nähnyt erityisen levollisia unia kun menin heti sen jälkeen nukkumaan.

Jostain syystä suomalaisten elokuvien näyttelijöistäkin tehdään rumia ja raadollisen oloisia niin ettei heitä normaalin hyvännäköisinä tunnista naistenlehtien jutuista.

Ehkä Suomessa menee nykyään niin hyvin että suru, ahdistus, vaikea elämä ja toisten pohjaton kurjuus myy paremmin kuin hilpeä viihde. Tai jokaisen on esitettävä sen verran intellektuellia ettei voi sanoa pitävänsä vaikkapa amerikkalaisista High School-elokuvista joita katsomme Mikon kanssa suorastaan liukuhihnalta.

Huomattavaa henkistä taantumaa tai sitten avarakatseisuuden kasvua minussa on tapahtunut vuosien mittaan. Opiskelijana olin ahkera Elokuva-arkiston jäsen ja tuijotin viikottain hyvin monimutkaisia ranskalaisia tai puolalaisia mustavalkoelokuvia joista yksikään ei ole jäänyt mieleeni, ja ehdottomana elokuvataiteen huippuna pidin – koska asiantuntijat tuntuivat olevan samaa mieltä – neuvostoliittolaista mykkäelokuvaa Panssarilaiva Potemkin vuodelta 1925.

Chennai maailman valokeilassa

Kuten kaikki tietävät, eilen oli SE SUURI PÄIVÄ. Enthiranin hartaasti odotettu maailman ensi-ilta. Meiltäkin kymmenkunta henkeä piti vapaapäivää päästäkseen varmasti ensi-iltaan. Vielä innokkaammat menivät ensiaamuun, ensimmäiset näytökset olivat viideltä aamulla.

Leikki leikkinä, mutta tämä elokuva on konkreettinen esimerkki siitä, miten erilaisessa maassa asumme, miten vähän siitä lännessä tiedetään. Enthiran on aivan oikeasti monestakin syystä iso juttu. Sen budjetti, 45 miljoonaa dollaria, oli Aasian suurin, se levitetään 2,250 kopiona joka on enemmän kuin mikään muu filmi maailmassa lukuunottamatta Spidermania. Ja ennen kaikkea, Enthiran on Rajinikanthin ensimmäinen filmi kolmeen vuoteen.

Rajinikanth on Kollywoodin suurin sankari, joka tunnetaan yleisesti yksinkertaisesti nimellä “Superstar”. Rajinin suosio vähintänkin lähentelee palvontaa, kuten ensi-illasta kertovassa uutisessa kerrottiin: “After conducting pooja of the print box, aarthi and paal abhishekam of the huge cut-out outside the theatre, the shows started.”


Rajinikanthin kuvalle ollaan tekemässä paal abhishekamia (pyhitetään maidolla valelemalla)

Kuten olemme tainneet joskus aikaisemminkin todeta, Intiassa kunnioitetaan perinteitä. Niinpä supersankareitakaan ei tarvitse vaihtaa ihan joka päivä. Rajinikanth on ollut tamili-filmin kiintotähtenä jo vuodesta 1975. Niinpä IMDB erehtyy kertomaan “The Tamil megastar of the 80s and 90s he was one of the highest earning actors at his peak.” Todellisuudessa huippu on nyt ja tulevaisuudessa, ei jollain menneillä vuosikymmenillä.


Rajini nuorena sankarina 1970- luvulla ja Rajini viime vuonna

Enthiranin toinen maailmankuulu tähti on muuten Aishwarya Rai (Ash), joka on filmiä varten “lainassa” Bollywoodista. Ash on vuoden 1994 Miss Maailma, joka on esiintynyt myös länsimaisissa filmeissä.


Tamili-filmeissä sankarittaret istuvat länsimaiseen kauneusihanteeseen sankareita paremmin