Tylsää

Lehdessä kerrottiin, että monsuuni alkaa tiistaina. Tänään aamulla satoi lohduttomasti. Ei lohduttanut edes tieto siitä, että sade ei ollut monsuunisadetta. En siis mennyt Ideal Beachille.

 

Chennai on kyllä yksi maailman tylsimpiä kaupunkeja viettää viikonloppua. Shenzheniäkään ei pidetä minään turistikeitaana, mutta siellä voi sentään lähteä hotellilta reippaalle kävelylle tai ihan vaan kävellä johonkin ravintolaan tai kuppilaan tai lähistön malliin tai ajaa metrolla Shekouhun. Tai mennä lautalla Hongkongiin. Mitä Chennaissa voi tehdä? Sopia illalla, että kuljettaja tulee hakemaan yhdeksältä aamulla. Päättää aamulla, että ei halua lähteä sateessa uimarannalle. Todeta, että ei kannata lähteä mihinkään muuallekaan klo 9 kun kaupatkaan eivät ole auki. Lähettää kuskille tekstari ja pyytää tulemaan uudestaan klo 12. Miettiä klo 12 asti mitä ihmettä tekisi sitten kun kuski tulee. Lopulta päätyä menemään kauppakeskukseen kun ei keksi mitään muutakaan. Olla tyytyväinen, että on sentään useampi mall, jotta ei tarvitse mennä samaan kuin eilen. Vetkutella Gloria Days Cafessa teekupin ja muffinssin kanssa niin kauan, että tee on ihan kylmää. Kiertää koko mall niin hitaasti kävellen kuin vain mahdollista. Käydä syömässä grillattu broileri, vaikka ei ole vielä nälkä sen muffinssin jäljiltä. Lähteä takaisin hotelliin, jonne saapuu vähän ennen kolmea. Loppupäivä meneekin siinä, että miettii menisikö neljännen kerran samalla viikolla syömään samaa ruokaa samaan hotellin ravintolaan vai tyytyisikö pelkkiin pähkinöihin.

 

No joo, ei tämä oikeasti niin kauheaa ole. On ainakin rentouttavaa, kunhan ei ole kahta samanlaista viikonloppua peräkkäin. Ja eilen oli sentään ihan oikeaa tekemistä, erilaista pikku ostettavaa ja kävin oikein kiinnostuksesta katsomassa Chennain uusinta kauppakeskusta, Phoenix Market Cityä. Täytyy sanoa, että tässä suhteessa Chennai on kyllä muuttunut siitä kun tulimme tänne viisi vuotta sitten. Silloin täällä oli yksi ainoa pieni kauppakeskus, sen jälkeen on tullut kolme toinen toistaan isompaa. Niistä puuttuu edelleen kalleimmat kaupat, Luis Vittonit, Diorit ja vastaavat, mutta muuten löytyy kaikki kansainväliset brändit. Mutta on niissä muutakin. Eilen illallisella Vijayarangan kertoi, että he olivat Phoenixissa vieläpä samaan aikaan kuin minä. Olivat ostamassa Diwalia (tai Deepavalia) varten uudet vaatteet. Kuten tämän blogin vanhat lukijat muistavat, Diwalina pitää olla uudet vaatteet ja vanhat heitetään pois. Vijay oli oikein innoissaan kertoessaan, että Phoenexissa on niin hyvät kaupat, enää ei tarvitse mennä Nungambakkamin basaareihin tungeksimaan. Phoenexistä on melkein yhtä hyvä valikoima sareja. Ei ihme, ettei törmätty vaikka oltiin siellä samaan aikaan.

Unohtui eilen mainita, että minulla kävi illallisella huono onni. Vijay oli suunnitellut illallisen pääruokalajiksi vuohen aivoja, mutta niitä ei ollut saatavilla. Hän ihmetteli kun kerroin, että en ole koskaan syönyt aivoja. Arveltiin yhdessä, että ne muistuttavat luuydintä. Eli olisin varmaan tykännytkin.

Takaisin Intiassa

Ihan vaan työmatkalla. Vuodessa ei monikaan asia ole ehtinyt muuttua. Lentokenttäterminaali on edelleen ihan yhtä ankea. Tosin väittävät, että uusi kotimaan terminaali olisi auki. Ei ihan valmis ja sisäkatto ei kuulemma pysy paikallaan, mutta auki kuitenkin. Lentokentälle (joskus) tuleva metro ei näyttänyt juuri edistyneen. Selityskin kerrottiin tämän päiväisessä lehdessä. Urakoitsija oli pahasti jäljessä aikataulusta, jolloin metroyhtiö purki heidän sopimuksensa elokuussa. Uusi tarjouskilpailu on käynnissä ja töiden suunnitellaan jatkuvan heti ensi vuoden alussa.

Muutostakin on havaittavissa. Tehtaalle vievät tiet ovat paljon paremmassa kunnossa kuin ennen ja pitkään suunnitteilla olleet tien oikaisut on toteutettu. Samalla – tai sen seurauksena – liikenne on kuitenkin lisääntynyt niin paljon, että matka-aika on kasvanut. Tämä Helsinginkin liikennesuunnittelijoille vinkiksi. Katuverkostoa parantamalla matka-ajat vain kasvavat eli toisin päin, ruuhkia saa purettua parhaiten huonontamalla teitä ja katuja.

Vijayarangan kutsui minut heille illalliselle tänään. En muistanut millään mikä olisi kulttuurillisesti sopivaa viemistä, mutta onneksi Nuts-n’-Spicesistä löytyi geisha-suklaata. Luulin, että kyseessä olisi ollut isommatkin päivälliset kun Vijay käytti sanontaa ”I’ll hiost a dinner”. Oikeasti ruokailijoita oli vain me kaksi. Siinä me istuimme kahdestaan olohuoneen sohvalla ja söimme sitä mukaa kun Vijayn vaimo kantoi keittiöstä ruokia: kanaa, vuohta, taskurapua, biriyania, paria sorttia leipää, jälkiruokia. Vijayn appi istui koko ruokailun ajan meitä vastapäätä sen näköisenä, kuin olisi tarkkailemassa miten sivistymättömästi ulkomaalainen syö. Tarkkailu ei mennyt hukkaan, en minä osaa syödä taskurapua pelkällä oikealla kädellä, pakko ottaa ”saastainen” vasen käsi avuksi.

Huomenna Ideal Beachille jollei sada.

Taakse jäänyttä elämää

Sanoimme hyvästit Intialle joulukuun puolivälissä. Muutto Suomeen oli pakkaamisen suhteen helppo - paikallinen muuttofirma toi kahdeksan miestä paketoimaan huonekalumme, kirjamme, taulumme, vähäiset astiat jotka toimme Suomeen ja kaikki matot joihin loppumetreillä haksahdimme. The Museum Company ei varmasti tule aikoihin tekemään niin hyviä mattokauppoja kuin meidän kanssamme. Sen lisäksi että ostimme lopulta myös sen jättimäisen kashmirilaisen silkkimaton jolle Mikko ensinäkemältä menetti sydämensä, ostimme myös jokaiselle lapsellemme matot muistoksi Intiasta.

Minulle se että matot olivat nimenomaan Kashmirista oli tärkeintä. Intia on ruma maa. Pölyinen, likainen, hiekkainen maa. Kauneus on aina jossain kaukana. Jos silmät siristää ja katsoo kauas, Intia on kauneimmillaan. Mutta Kashmir jäi minulle Shangri-La'ksi, paikaksi jota saan edelleen pitää maailman kauneimpana paikkana Himalajan vuoriston suojaamana. Siksi matot on sieltä. Paratiisista, kuten kaikki tapaamani kashmirilaiset sanoivat. En koskaan käynyt Kashmirissa enkä varmaan koskaan sinne tule menemään ja niin on varmasti hyvä.

Muuttofirma oli tosiaan loistava. Ei yhtään riistettyä, paljasjalkaista, lannevaatteista, kadulta reväistyä köyhää vaan kaikki muuttomiehet olivat todellisia ammattimiehiä, siisteissä firman asuissa, puhtaita, eivät haisseet, ystävällisiä, tehokkaita ja lisäksi työnjohtaja puhui erinomaista englantia. Ja jos jotain Intiassa osataan, niin ainakin listaaminen! Kaikki tavarat oli säntillisesti listattu, jokaisen laatikon sisältö niin selkeästi merkattu että jos olisin yhtään positiivisempi luonteeltani, sanoisin että niiden purkaminen Helsingissä oli ilo.

Ja kierrätys samoin toimi intialaiseen tapaan loistavasti. Kärräsimme yhteen huoneeseen kaiken mitä emme ottaneet mukaan, astiat, vanhat pyyhkeet, vääränlaiset lakanat, turhat vaatteet ja huonekalut, kaikki dvd:mme, kenkiä, käsilaukkuja, urheiluvarusteita, henkareita, tyhjiä laatikoita, kirjoja ja mitä kaikkea, loputon lista. Kun talo oli muuten tyhjä, päästimme autonkuljettajat Babun ja Venkateshin, sekä tehtaalta palkatun siivoojamiehen apajille. Puolentoista tunnin kuluttua roinaa täynnä ollut huone oli tyhjä, kaikki kama pakattu ja toimitettu pois. Myytäväksi tai käyttöön, en tiedä. Hyvään tarkoitukseen varmasti. Ainoa mikä jäi, oli Mikon rikkinäiset ratsastushousut. Ne heitimme roskikseen. Helppo muutto.

Asuimme kodissamme muuton keskellä loppuun asti. Makuuhuoneeseen jäi sängyt ja keittiöön jääkaappi ja vedenkeitin. Ne meni lähdettyämme tehtaalle kiertoon. Ajoimme Venkateshin kyydissä keskellä yötä kentälle, aamukone lähtee kello 5 aamulla Lontooseen. Kiitos Venkatesh, hei ja hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi! Ja sitten hyvästi Chennai! Sillä hetkellä ei jäänyt ikävä, en tiedä onko vieläkään.

Intia mullisti elämäni ja ajatukseni. Opin riittävästi elämän raadollisuudesta, sen kuinka on lopultakin mahdollista elää mädässä ja korruptoituneessa maassa jossa oikeastaan mikään ei toimi. En oppinut ymmärtämään hindulaisuutta, mutta olen valtavan paljon suvaitsevampi kuin aikaisemmin. En tullut paremmaksi ihmiseksi mutten huonommaksikaan. Maailma ei vain ole täydellinen ja ymmärrän ja jopa hyväksyn sen. Olen nähnyt suurta kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta enkä menetä yöuniani kaiken näkemäni kärsimyksen vuoksi. Tajuan myös sen ettei kaikkien arvot ole samat kuin minun luterilaiset länsimaiset arvoni ja silti voimme elää yhdessä ja tehdä yhdessä työtä. Voimme myös ummistaa silmämme vääryyksiltä ja kurjuudelta eikä siinäkään ole mitään pahaa. Tavallaan minusta on tullut kovempi samalla kun tulin avoimemmaksi ja sallivammaksi.

Loppujen lopuksi Intian vuodet olivat meille hyviä vuosia. Olen kiitollinen ja onnellinen että sain kokea ja nähdä niin paljon. Vaikka meidän kaikki hopeiset lusikat, haarukat, veitset ja ottimet vietiin, vaikka Mikolta nuorena saamani rakas topaasiriipukseni kultaketjuineen varastettiin, vaikka puutarhaamme ei ikinä saatu kukkaloistoa, vaikka kotiapulaisemme eivät ikinä oppineet siivoamaan ja polttivat silitysraudoilla lukuisat vaatteemme piloille, vaikka ulkona haisi ja liikenne oli kamala ja vaikka mitä muuta - en antaisi niitä vuosia pois. Neljä ja puoli hyvää vuotta.

Uusi blogi?

Nyt on niin että emme enää asu Intiassa, joten on ymmärrettävää että Tapahtuu Tamil Nadussa-blogin ylläpitäminen on jäänyt sikseen. Muuttokuorma on Chennaista jo asettunut Helsingin kotiin joten kyllä se meidän asettuminen on nyt sen verran pysyvää että joku muu blogi olisi keksittävä.

Joten kannattaa joskus välillä kurkata näille sivuille vaikka nyt tuntuukin ettei mitään tapahdu. Kaikkea silti tapahtuu josta olisi kiva kirjoittaa, Suomessakin.