Shoppailija

Nautin shoppailemisesta. Suorastaan nautiskelen, samalla tavalla kuin oopperasta tai klassisen musiikin konsertista. Saan istua mukavassa tuolissa ilman että minulta vaaditaan mitään, ajatella pieniä ajatuksiani, usein niin pieniä etten edes havaitse niitä.

Mikko nautiskelemassa shoppailemisesta

Nautin toisenlaisestakin shoppailusta. Voin viettää vaikka kuinka paljon aikaa hallissa tai torilla tai Stockan Herkussa ja ostan aina kaikenlaista tarpeetonta ja aivan liikaa. Vieraissa kaupungeissa käyn aina ruokakaupoissa, halleissa, toreilla. Vaikka en edes voi ostaa mitään, saan edes hypistellä.

Mutta vaatteitten ostaminen on aivan kamalaa. Nytkin olin käynyt parina viikonloppuna mallissa tarkoituksena ostaa housut. Viiden minuutin kuluttua olin jo autossa kertomassa Babulle, ettei tästä tule mitään.  Aloin jo olla paniikkitunnelmissa, tarvitsen tosiaan uudet housut, mieluummin useammat. Kolmantena viikonloppuna kokeilin yhdessä kaupassa housuja, jotka tuntuivat kohtuullisen sopivilta. Ostin kolmet eriväriset ja jätin ne lyhennettäviksi. Toisesta kaupasta löytyi myös hyvät housut, eivät tarvinneet edes lyhentämistä. Ostin ne ja toisen parin eri väriä. Olin tyytyväinen itseeni.

Kokeilin ostoksiani kotona. Ensimmäisen kaupan huosut oli lyhennetty, mutta säästeliääsi; olivat viisi senttiä turhan pitkikät. Mielessäni oli kyllä käynytkin, että mittojen ottaminen oli käynyt aika joutuisasti. Housut näyttivät lisäksi kovin intialaisilta ja puristivat vielä vyötäröltä. Niin ne olivat puristaneet kaupassakin, mutta en ollut uskonut tuntemuksiani kun ne olivat kokoa suuremmat kuin muuta käyttämäni housut. Toisen kaupan housut olivat vähän paremmat. Ne jo kaupassa kokeilemani olivat oikein sopivat, paitsi turhan lyhyet. Ne toiset olivat yhtä lyhyet, mutta myös viisi senttiä pienemmät vyötäröltä, vaikka olivatkin samaa mallia ja samaa kokoa.

Ostosreissusta on nyt kulunut toista kuukautta. Viikonloppuna kävin läpi vaatekaapin sisältöä ja heitin pois joitain vanhoja housuja. Samaan kasaan menivät ensimmäisen kaupan kolmet ja toisen kaupan yhdet housut. Ostoksista jäi yksi pari jäljelle. Jos ne saa pidennettyä, voin pitää ostosreissua kohtuullisen onnistuneena. Ottaen huomioon kykyni.

Ei voi olla totta

Miksi ihmeessä menin viikonloppuna Somerniemelle käymään. Tuli niin synkeitä asioita eteen.

Ensiksi, Tapaninpäivän myrskyn tuhoja, satoja kaatuneita puita, ei ole korjattu. Eikä kesäkuisen myrskyn kaatamia puita ole korjattu. Eikä niemeltämme järveen kaatuneita puita kukaan koskaan tulekaan korjaamaan koska niemi on yhteismaata eikä sen ylläpito kuulu kenellekään. Eikä ketään ihmeemmin kiinosta jos niemestä roikkuu parikymmentä suurta honkaa puoliksi vedessä. Olen hyvin huolissani että Oinasjärvi täyttyy puista ja järvestä tulee matala. Olen huolissani myös siitä että uidessani jalkani hipaisee syvyydessä olevaa puunoksaa ja se on vielä kamalampaa kuin mikään muu hirveä vedenalainen röpö.

Koska myrskyn tuhoja ei ole korjattu - tai niitä korjataan koko ajan mutta ei niin ihmeemmällä vauhdilla, ei meidän tontilta ole vielä kaadettu puun puuta. Soitin tuohtuneena naapurin Timpalle että mitäs peliä tällainen on. Minun puuni siellä seisovat ja kesän kaatuneet puut makaavat. Enkö saa aurinkoa ensi kesäksi?? Miksi?? Tee jotain mies!! Toimi!

Toiseksi, mitä ihmettä Heron mailla oikein tehdään? Miksi siellä on vedetty maat paljaiksi, puut kaadettu ja jotain kummallista rakennetaan. Somerniemellä ei ole tapana mennä suoraan kysymään asioita vaan kysellään tutuilta ja kylänmiehiltä juoruja. Joku tiesi kertoa että Heron kosken alla olevan hienon rantatilan on ostanut virolainen lahkolainen, että sinne tulee joku uskonnollinen yhteisö. Lestadiolaisia kenties.

Tämä menee liian paksuksi. Minulle ei liikene tontin tonttia Oinasjärven rannoilta jonka nyt ilmeisesti kansoittavat ulkomaiset uskovaiset. Mitäs menin vihreitä maailmanparantajia vaaleissa äänestämään. Sellaista maailmoja syleilevää rauhaa ja rakkautta yli kansojen ja maanosien. Kaikki on hyvin kunhan ihmiset pysyvät omilla kulmillaan ja rakastavat siellä toisiaan. Mutta ei tulla minun mailleni. Kyllä maailmanparantajallakin on rajansa ja se on Somerniemen kohdalla. Lahkolaisia Oinasjärven kauneimmalla paikalla. Huh!

Tosin tämä on aika kiemuraisen reitin tietoa eikä ihan fakta juttu. Timo oli kuullut sen Aaltoselta joka oli kuullut sen kenties Peltolalta joka oli kuullut sen metsurilta joka oli kaatanut puita Heron mailla mutta joka ei ollut varma oliko ymmärtänyt asian oikein kun ei ollut tullut kysyneeksi asiaa.

Käännekohta

Se oli käännekohta, ainakin henkisesti.

Terveyskeskustyö on ollut mielettömän hektistä koko syksyn ja vielä vuodenvaihteen yli. Kun potilaat varasivat ajan "kiireettömälle vastaanotolle" kuten vuosikontrolliin, ajokorttitodistusta varten, epäselvää ihottumaa, vatsaoireilua tai nivelkipuja varten, ensimmäinen vapaa aika löytyi 5-6 viikon päästä. Joka päivä meillä on toki päivystysaikoja joihin voi samana päivänä puhelimitse varata ajan.

Kun puhelinlinja avataan kello 8, päivän päivystysajat oli täynnä jo yhdeksältä. Lopuille sairaille annettiin ohje tulla sairaanhoitajan vastaanotolle. Sairaanhoitaja tutki ja seuloi ja hoidimme yhdessä hänen vastaanotolleen tulleita. Luotan nuoreen, tarkkaan sairaanhoitajaamme. Jos hän on epävarma korvalöydöksestä, jompikumpi meistä lääkäreistä käy tarkistamassa tilanteen. Useampi silmä näkee paremmin ja mitä enemmän näkee, sen paremmin silmä oppii erottamaan. Kun katsoin kandina ensimmäistä korvapotilasta, korva oli kirjaimellisesti musta aukko. En nähnyt siellä mitään.

Osa sairaanhoitajan potilaista päätyy lääkärin vastaanotolle ylimääräisinä potilaina, osalle lääkäri kirjoittaa sairaanhoitajan tautikuvauksen perusteella reseptin, osan sairaanhoitaja hoitaa itse. Sovimme yhdessä että konsultoida saa koska vaan. Vastaanottohuoneiseen saa poukahtaa pyytämään apua, puolin toisin. Tärkeintä on että jokainen meille tullut asiakas saa avun ongelmaansa. Usein apu on vaikka se että ohjaamme toiseen paikkaan tai sanomme että potilas voi rauhassa mennä kotiin tai töihin, huolta ei ole. Jälleen kerran - seulonta vaatii silmää, mitä enemmän näkee, sen paremmaksi silmä kehittyy. Jokainen vatsavaiva ei ole vuotava vatsahaava tai suolistosyöpä, mutta vääjäämättä joku on.

Mitä teimme? Yksinkertaisesti - työtä. Ihan kamalasti, uuvuksiin asti. Kävimme potilashistoriaa läpi ja kirjasimme kaiken. Ei potilaita voi hoitaa ellei tiedä kokonaisuutta. Kyllähän se herätti ihmetystäkin. Potilas on huolissaan sienikynsistään mutta me kysymme koko elämän tautihistorian, leikkaukset, sairaalahoidot, onko verenpainetautiin erityiskorvattavat lääkkeet vai olisiko se todistus Kelalle jäänyt jossain vaiheessa jäänyt kirjoittamatta. Kysymme millaista työtä hän tekee, vanhuksilta kysymme muistista, kotonapärjäämisestä ja kuka hoitaa kaupassakäynnit ja pyykinpesun. Hyvä liikkumisen mittari maalla on postinhaku. Postilaatikolle on 50-100 metriä matkaa - ottaako rintaan, hengästyttääkö, tarvitseeko rollaattoria, keppiä vai ei mitään postinhakumatkalla.

"Minä nyt tulin vain näitä varpaita näyttämään..." meille ihmetellään.

Sienikynnet on se pienin ongelma. Yleislääkärillä on oltava kokonaisuus hallussa. Kun taustan, tautihistorian ja ongelmat kartoittaa, seuraavat käyntikerrat ovat helpompia. Tehdään hoitosuunnitelma, siivotaan lääkelista, sovitaan tutkimukset, seuraavat käynnit, ohjataan fysioterapiaan, diabeteshoitajalle, muistihoitajalle. Ja kirjoitetaan kaikki puuttuvat todistukset. Sienilääkityskin aloitetaan jos sieniviljely on positiivinen.

Ei tämä toki yhdellä käynnillä hoidu. Tv-sarjan tohtori House'n motto "everybody lies" pitää paikkansa. Monta tärkeätä asiaa voi jättää kertomatta, kaunistella, vähätellä tai liioitella. Että mitä sitä kaikesta kertomaan, ei tämä tähän kuulu, ei sillä ole merkitystä, nämä on minun omia asioita, ei nämä muille kuulu. Jälleen terävöityy se kokemuksen silmä, aavistus. Suoria kysymyksiä tai hienovaraista johdattelua. Luottamus ei synny heti, joskus ei koskaan.

Emme siis hoitaneet vain niitä kynsiä. Olemme paneutuneet kokonaisuuteen, menneet syvemmälle. Ilman suuria puheita, toimintasuunnitelmia tai kokouksia tiimimme on hioutunut tiiviiksi. Miksi olemme töissä? Asiakkaita varten. Jos emme tunne asiakkaitamme, emme voi heitä palvella. Ihan kuten liike-elämässäkin.

Kiireettömän vastaanottoajan saa nyt viiden päivän sisään. Päivystysaikoja on vapaana vielä iltapäiväksi.

Yhtenä iltana pohdiskelin isälleni tätä. Arvelin että se mitä olemme tehneet koko syksyn on saattanut vaikuttaa positiivisesti, mutta voihan kyseessä olla muitakin syitä. Isä tokaisi "No onhan se teidän ansiota, mikset sano sitä ääneen". Mietin tuota koko illan ja huomasin että isä on oikeassa. Isällä on kaihi ja näkö huono, mutta kokemuksen silmät ovat tarkat. Hän näkee kokonaisuuden.

Vähiin menee ja lisää haluan

Kun Antti muuttaa omaan asuntoonsa kesäkuun alussa, minä taidan jäädä tyhjään kotiin. Olin hövelisti luvannut Antille olohuoneen pöydän josta kaikki lapset ovat aina pitäneet - ehkä sen vuoksi että sen alapuoli on piirrelty täyteen mystisiä hahmoja. Pöytä ja lapsen käsin taiteillut hahmot ovat olleet meillä siitä asti kun Pia syntyi. Olin myös luvannut Antille toisen olohuoneen soffan sekä Pian Amerikan-aikaisen muhkean nojatuolin jonka uumenista avautuu varasänky.

Minulle jää yksi soffa, suuri ruokapöytä ja kahdeksan ruokapöydän tuolia sekä Extra King size-sänky. Televisio ja surround sound-kaiuttimet ovat Antin ja Antti vie ne tietenkin mennessään. Meillä oli aiemmin varsin kiva taulu-tv, mutta silloin kun Antti asui yksin meidän Töölön kotiamme, se meidän hankkima tv oli Antin mielestä surkean pieni ja Antti osti siihen meidän telkkarin viereen itselleen sopivan jättimäisen ruudun jota hän käyttää myös tietokoneen näyttönä. Olohuoneemme ei ole suuri ja olisihan se toki kauniimpi ilman telkkaria, saati sitten kahta. Olin taas höveli ja luovutin Ilkalle sen meidän ostaman pienen taulu-tv:n.

Pienen makuuhuoneen sänky on Antin hankkima. Kun Pia tulee Suomeen, Pian on nukuttava jossain joten tarvitsen vierassängyn. Tarvitsen myös television koska en voi elää ellen voi katsoa maratonina elokuvia ja amerikkalaisia televisiosarjoja. Tarvitsen olohuoneen pöydän johon kannan iltapalani kun uppoudun elokuvaputkeen. Tarvitsen nojatuolin jossa istun jos koira valtaa soffan ja soffan jos koira valtaa nojatuolin. Antti vie myös ostamansa wokkipannun, lasit ja tarjottimet joilla kannan sen iltapalan olohuoneen pöydälle jonka Antti vie lähtiessään. Onko minun syötävä ruokapöydän ääressä?? Enkö voi enää katsoa länkkäreitä, Suomisen perhettä tai puoliromanttisia draamoja?

Intiassa minulla on kaksi kaunista olohuoneen pöytää, kolme sänkyä, soffa ja kaksi mukavaa nojatuolia sekä todella mukavat korituolit, monta lipastoa, lukematon määrä laseja ja kasoittain muuta kamaa. Ja televisio. Ne on vaan kovin kaukana Töölöstä.

Olin juuri Haagassa isäni luona ja silmäilin lapsuudenkotiani samoin kuin olin sitä silmäillyt viimeksi yli 30 vuotta sitten. Että olisiko jotain mukavaa mööpeliä mitä voisin viedä mukanani kotiani kaunistamaan. Vähän déjà vu siinä tuli. Mietin miten ihmeessä Antin muutto aiheuttaa kalustamisongelmia minulle, ei Antille.

On kovin hankalaa kun koteja on liikaa ja etäisyys niiden välillä on suuri. Silti jatkuvasti kyttään haukkana järvenrantatonttia tai taloa, sellaista kivaa kakkosasuntoa eli kolmatta kotia Somerniemeltä. Onkohan tässä mitään tolkkua.

Taantumista vai lääkärinetiikkaa?

Ehkä elämääni ei mahdu nyt muuta kuin työ. En kirjoita yhtään mitään ja se on harmittavaa. Monet lääkärit ovat hyviä kirjoittajia, varmasti sen vuoksi että kuulevat päivittäin niin paljon erilaisia tarinoita. Sopivia aiheita ja sattumuksia olisi romaanisarjaksi asti, mutta vaitiolovelvollisuus rajoittaa lavertelua.

Kansakoulun ensimmäisellä ja toisella luokalla opettajani oli Sisko Kivi. Kuten kaikki lapset rakastavat ensimmäistä opettajaansa, niin minäkin rakastin. Sisko Kivi opetti minut kirjoittamaan. Opettajan pöydällä oli pahvinen kenkälaatikko jossa oli lehdistä leikattuja kuvia. Laatikosta sai käydä hakemassa kuvan, se liimattiin ainekirjoitusvihkon oikeaan yläkulmaan ja kuvasta kirjoitettiin tarina. Olin helppo uhri tällaiselle provokaatiolle. Rakastin kuvien katselua ja niiden valitsemista niin paljon että hain joka päivä pari kuvaa vihkooni liimattavaksi. Leikkelin kotona lisää kuvia luokan laatikkoon jotta sieltä löytyisi vielä enemmän ihania kuvia ainekirjoitusvihkoon valikoitavaksi. En tiedä pidinkö enemmän kuvista vai siitä mitä ne kuvat kertoivat minulle. Mutta tällä tavalla aivan huomaamattani kirjoitin tarinoita.

En ole ollenkaan varma haksahtivatko luokkakaverini yhtä estottomasti tähän opettaja Sisko Kiven juoneen.

Jotain tuollaista pitäisi varmaan keksiä nykyiseen kirjoittajan jumiin. Tuntuu ettei tapahdu tai ole mitään mistä viitsisi kirjoittaa. Elämä on tylsää. Herään aamulla, vien koiran ulos, ajan Pornaisiin, olen töissä, ajan takaisin Helsinkiin, vien koiran ulos, syön kasan suklaata ja jäätelöä, katson pari leffaa tai monta jaksoa NCIS:ää, Mentalistia tai Numb3ersiä, puolet tuosta ajasta nukun, vien koiran ulos ja menen nukkumaan.

Pornaisissa toki tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista, kaikkea sellaista mistä en voi kertoa enkä puhua. Tapahtuu ihan päättömän hauskoja juttuja ja kamalia asioita, on pieniä iloja, suuria huolia ja valtavia murheita, on kertakaikkisen mystisiä tapauksia. Kirjoitan potilaani virtsatietulehdukseen antibioottireseptiä kun joku tuupertuu odotushuoneessa huohottamaan rytmihäiriöisenä ja siirrämme potilaan toimenpidehuoneeseen. Annamme ensiavun, laitamme tipan, keräämme taustatiedot, kirjoitan lähetteen Porvoon sairaalan päivystykseen, lääkitsen ambulanssimatkaa varten.

Ambulanssin lähdettyä pyydän vastaanotolleni korvatulehduksen jälkitarkastukseen tulevan lapsen. Tarkistan korvat, tsekkaan että lapsi on kunnossa ja annan lapsen valita itselleen tarrakuvan. Minulla on pöydällä laatikko josta lapset saavat lähtiessään valita vaikka Teräsmies- tai ponitarran mukaansa. Ehkä joku heistä kirjoittaa kuvasta tarinan.