Joulurauha

Ei koiraa olisi tarvinnut viedä ulos kahdeksalta. Se oli ulkoillut myöhään yöllä ja olisi nukkunut tyytyväisenä Pian kainalossa vielä monta tuntia. Mutta satuin heräämään hiljaiseen kerrostaloon. Tuntuu ettei kukaan liiku, on aivan hiljaista. Laitoin talvitakin pyjaman päälle, talvisaappaat jalkaan ja menin koiran kanssa Väinämöisen puistoon. Oli pieni pakkanen. Jalkakäytävät olivat kirkkaan ohuen jääkerroksen kuorruttamat, liukasta! Vihreä nurmikko oli saanut kuurapeitteen ja rapisi kivasti jalkojen alla. Muutama taksi ajoi Mechelininkatua, muuten oli autiota. Ilma oli raikas ja puhdas. Ihana tunne olla koiran kanssa yksin kaupungissa.

Joulun mieltä kaikille!

Huhhuh

Jos en tietäisi että olen väsynyt työnteosta, arvelisin olevani kuolemansairas. En muista toista näin jatkuvaa totaalisen lohduttoman synkeätä syksyä ikinä.

Keväällä olin töissä Porvoossa kahdella eri terveysasemalla ja sen jälkeen hoidin siellä kotisairaanhoitoa ja kolmea osastoa. Sitten siirryin kuukaudeksi Mäntsälän terveyskeskukseen. Sitten menin Intiaan jä hoidin Little Lamb Schoolin lapset jonkinlaiseen kuntoon pitkää poissaoloani ajatellen. Sitten tuli kesäksi Suomeen ja menin Someron terveyskeskukseen töihin. Siellä lopetin elokuisena perjantaina ja maanantaina menin Mäntsälän terveyskeskukseen jossa perehdyttämisen sijaan odotti puolen metrin korkuinen paperikasa potilasvalituksia, loma-anomuksia, tärkeitä tiedotuksia ja pyyntöjä tehdä kunnolliset hoito-ohjeet koko porukalle "voisitko tehdä nämä viikon sisällä?" plus kaikki monisairaat potilaat jonossa.

Lopetin Mäntsälässä. Liika on liikaa. Mutta... koska olen heikko luonne, sanoin seuraavana päivänä että jatkan saman perusturva-alueen piirissä mutta pienellä Pornaisten terveysasemalla. Sitten lähdin Intiaan ja hoidin Mikon muuton loppuun, sain vessankannet paikalleen, taulut seinään, loput muuttolaatikot tyhiksi ja verhot pestyina ripustetuksi.

Sitten pieni idyllinen Pornainen. Siellä ei ollut paperipinoja. Kävi ilmi ettei siellä ollut paljon muuta kuin potilaita mutta heitä on paljon. Teimme listaa puuttuvista tutkimusvälineistä, anoimme täysiä oikeuksia potilastietojärjestelmän käyttöön, digitaalista sanelua, röntgenkuvienkatseluoikeuksia, sydänfilmien katseluoikeuksia jotka kaikki ovat eri järjestelmissä joihin pitää jokaiseen kirjautua erikseen erillisen salasanan kanssa. Kun ohjelmaan on lopulta kirjautunut, potilaan röntgenkuvan tai sydänfilmin etsimiseen menee aikaa viitisen minuuttia ja sen jälkeen voin syventyä tutkimaan onko niissä jotain epänormaalia vai ei. Tietoturvasyistä nämä ohjelmat sulkeutuvat automaattisesti tietyn ajan kuluttua joten joudun kirjautumaan niihin useamman kerran päivässä. Voi kiitos Tieto ja sen nokkelat ohjelmoijat ja systeemisuunnittelijat! Voinko pyytää Bill Gates'in hyväntekeväisyyssäätiötä auttamaan ahdingossa olevaa Suomea käyttäjäystävällisen sähköisen potilasjärjestelmän luomisessa?

Lähden Pornaisiin kello 7 ja tulen takaisin kotiin kello 19. On pakko tulla niin aikaisin koska koira on pakko ulkoiluttaa. 13 tuntia on sille maksimi minkä se jaksaa pidättää, ja 12 tuntiin sen on nyt totuttava. Nyt on melkein joulu ja minulla on rästissä hommia marraskuun alkupäiviltä. Ja syön lounaan hätäisesti iltapäivällä klo 14-15 välillä, ensimmäinen ateria sitten kello 6 aamupalan. Kahville en ehdi koskaan.

Osittain tämä kaikki on omaa syytä. Olen tavannut aivan liian monta uutta potilasta, aivan liian monta uutta työtoveria, aivan liian monta erilaista sähköistä tietojärjestelmää ja aivan liian monta erilaista työpaikkaa ja työkulttuuria yhden vuoden aikana.

Kun olin terveyskeskuksessa 80-luvulla, hoidin enemmän potilaita päivässä kuin nyt, tulin työpaikalle kello 8 ja lähdin etuajassa kello 15. Joka aamu aloitin puhtaalta pöydältä. Rästitöitä ei yksinkertaisesti jäänyt. Kaiken ehti tehdä päivän aikana. Ehdin käydä syömässä ja aamupäivä- ja iltapäiväkahvilla.

Miksi näin? Tätä mietitään jatkuvasti terveyskeskuksissa, lääkäreiden koulutuksissa ja tapaamisissa. Ei kelvottomat sähköiset sairaskertomukset ainoa syy ole. Jotain on tapahtunut. Jotain huonoa ja pahaa.

Terveydenhuollon ongelmien lopullista valaistumista odotellessa ajan joka aamu pimeässä maaseudulle töihin. Harmaa päivä kuluu sairaiden ja apua tarvitsevien parissa. Illalla ajan pimeässä takaisin kaupunkiin. Koko ajan sataa. Apua, tarvitsen edes pilkahduksen valoa!

Ostin kirkasvalolampun. Se on voittamaton. Istun aamulla sen edessä, luen Hesaria ja kiitän valon voimaa. Kohta tulee kevät, kirkkaus ja oikea aurinko. Kohta tulee aika jolloin potilaani tulevat tutuiksi eikä jokainen ole minulle uusi potilas. Kohta olen muuttanut heidän lääkityksensä ajanmukaiseksi ja kaikille on kirjoitettu heidän tautihistoriastansa tiivistelmä.

Kuvat

En tiedä haluaako Pia kuvat blogiin. Laitan nyt kuitenkin, voihan ne ottaa poiskin. Kivoja kuvia kivalta matkalta vaikka jätinkin kameran oikeastaan koko matkan ajaksi kapsekkiin.

Siksi nämä kuvat ovatkin ne ainoat kuvat mitä otin. Mike tuli reppunsa kanssa Pian kämpille 45 minuuttia ennen kuin lähdimme lentokentälle. Mike oli valmistanut pasta-aterian kotonaan ja toi repussaan wokkipannun ja joitain tykötarpeita ja viimeisteli aterian meille Pian pikku keittiössä. Pasta oli kaupasta mutta herkkusienikastike oli täysin itse tehty. Herkkusienet oli pilkottu ja marinoitu, kastike oli keitetty kasaan aiemmin itsetehdystä kanaliemestä ja kermasta. Kasaankeitto vei enemmän aikaa kuin oli suunniteltu, siksi ateria oli hyvin pikainen, mutta herkullinen. Pialla on vain yksi lautanen kämpässään, joten Mike toi myös lautaset mukanaan.

Huomautan tässä että Pia ei kenties ole loistavin ruoanlaittaja mutta tekee herkullisia lihapullia ja leipoo mitä maukkaimpia karjalanpiirakoita, korvapuusteja ja marjapiirakoita.

		Pian luona Montrealissa VIEW SLIDE SHOW DOWNLOAD ALL

Lentokentällä Lontoossa

Suihkun jälkeen aamiaisella. Nukuin koko matkan Montrealista Lontooseen. Kävi taas tuuri että sain kolmen penkkirivin keskipaikat kokonaan itselleni. Ergonomisesti penkkirivistöä ei ole suunniteltu oikoisenaan nukkumiseen, mutta luultavasti kuitenkin paremmin kuin turistiluokan ahtaassa penkissä istualtaan.

Tärkein asia on selvä. Pia on onnellinen. Ja koska Pia on onnellinen, minäkin olen. Elämä ja opiskelu on mallillaan. Valmistuminen on toukokuun lopussa ja sen jälkeen lähitulevaisuus näyttää pysyvän Kanadassa, hyvän ihmisen lähellä. Vaikka Pian oma perhe on ties missä, Kanadassa on lämmin perhe joka välittää Piasta. Pia ei ole yksin.

Olen levollisin mielin. Nuorimmaisenikin on selvästi aikuinen; harkitseva, järkevä, eteenpäin katsova, pärjäävä ja erittäin suomalainen tyttö. Ja hyvässä seurassa.

Tänään pois

Kanada on maa josta minun on aina vaikea lähteä pois. Se on omituista koska en edes tee mitään Montrealissa ollessani. Nautin niin pienistä asioista että voisin oikeastaan yhtä hyvin olla kotona.

Yksi tärkeistä Montrealin nautinnoistani oli kadonnut. Pian asunnon vieressä oleva viihtyisä kahvila on sulkenut ovensa. Näiden 4.5 Montreal-vuoden aikana omistaja on vaihtunut kai neljä kertaa, mutta aina kuppila on tarjonnut tuoreat croissantit ja maukkaan kahvin. Nyt hain kahvin vastapäisestä pikkukaupasta, joka sekin on minusta kivaa.

Oikeasti tulin kyllä tapaamaan Piaa ja tutustumaan Mikeen, en juomaan kahvia erilaisissa mukavissa paikoissa. Join kyllä kahvia Pian kanssa useammassa paikassa, myös Miken opiskelijakämpässä. Pääasiassa kuitenkin söin Miken luona koska Mike on kokki. Jollei vielä ammatiltaan niin ainakin sydämeltään, mieleltään, luonteeltaan, taidoiltaan ja ajatuksiltaan. Ruoka jota minulle tarjottiin, oli sellaista mitä ei odota saavansa suhteellisen räjähtäneen oloisessa opiskelija-asunnossa. Talo oli jotakuinkin sellainen kuin missä Antti asui PennStatessa, hieman pienempi, hieman paremmassa kunnossa, hieman siistimpi, mutta silti rähjäinen vanha talo jollaisessa suomalaiset opiskelijat eivät asuisi. Talon jakaa Miken lisäksi quebeciläinen poika ja philadelphialainen tyttö, kolmas kämppis muutti takaisin Torontoon.

Siellä on keittiö, kunnon jääkaappi ja pakastin, hella ja uuni.

Söin itseni täyteen jo alkupaloilla. Itsetehdyt humus, leipä ja dumplingit kahden eri dippikastikkeen kanssa olivat täysi ateria. Istuimme Pian kanssa mukavissa ja täysin kulahtaneissa nojatuoleissa kun Mike tuntui olevan yhtäaikaa seurustelemassa kanssamme dumplingeja napostellen, pilkkomassa lihaa keittiössä, täyttämässä lasejamme, siivoamassa muruja pois pöydältä, hämmentämässä paria eri kastiketta, laittamassa perunalohkoja rapeutumaan grilliin ja höyryttämässä vihanneksia.

Kun Mikon kanssa käymme Chennaissa Azuliassa, meidän mielestä kaupungin parhaassa ravintolassa, olemme ottaneet tavaksi pyytää itse Chef paikalle ehdottamaan mitä söisimme. Nyt oli aivan sama tunne, paitsi ettei Chefiä tarvinnut hakea paikalle vaan Chef oli koko ajan läsnä ja kertoi mitä meille tarjotaan ja millä tavoin kukin ruokalaji on valmistettu.

Se oli mykistävää.

No, kuten voi arvata, kun tällainen, kaiken lisäksi ylen kohtelias poika yrittää parastaan tehdäkseen hyvän vaikutuksen tyttöystävänsä äitiin, vihamielisinkin äiti sulaisi, saati sitten tällainen heikkoluontoinen ihminen kuin minä.

En ole suuri oluen tuntija enkä suurkuluttaja, mutta Philadelphiassa asuessamme opin että kotikulmien oluet Yuengling ja Rolling Rock ovat ykkösiä. Näistä Rolling Rock on vaaleampi ja ehdottomasti minun makuuni. Amerikan vuodet olivat perheellemme valtavan merkitykselliset, niin hyvässä kuin pahassa. Rolling Rock on minulle yksi lukuisista onnellisista muistoista.

Mike tarjosi ruokajuomaksi Rolling Rockia. Ja jälkiruoan kanssa kahvia.

Montrealissa

Vaikka Pia opiskelee McGillissä, Pian kampus on kaupungin ulkopuolella jossa on peltoa mitä viljellä ja tilaa lehmien käyskennellä. St Annen pieni idyllinen kylä on järven rannalla. Aikaerosta johtuen nousen ajoissa ja kävin pienellä sunnuntaikävelyllä kylän pääkadun päähän ja takaisin rantaa reunustavaa kävelypolkua, ihaillen kirkkaalla taivaalla nousevaa aurinkoa joka häikäisi kirpeässä alkutalven säässä. Järvi oli tyyni ja kaunis, muutama aamureippailija tuli vastaan hyvät huomenet toivottaen mutta muuten katu oli tyhjä.

Kävin Pian lähikaupasta ostamassa kahvin itselleni ja tulin takaisin nukkuvan Pian kämpille.

Eilinen päivä oli hyvä. Lähdimme Pian autolla Montrealin keskustaan, jätimme auton vanhan kaupungin parkkialueelle koko päiväksi ja samoilimme seutuja jotka alkavat olla minullekin jo tuttuja. Montreal on kaunis kaupunki ja vanha kaupunki kuljeskelijan paratiisi. Se on täynnä ravintoloita, kahviloita, bistroja, pieniä erikoiskauppoja joihin sukelsimme tutkimaan mitä ne tarjoavat. Voi, olisin ostanut vaikka mitä ihanaa turhaa tavaraa, mutta onneksi järki voitti. Ostin silti turkiskorvalaput jotka olikin täysosuma viileässä Montrealin alkutalvessa. Lounaspaikkaa etsiessämme pysähdyimme eri ravintoloiden oven vieressä olevia ruokalistoja lukemaan ja menimme paikkaan jota kadunlakaisijamies meille vakuuttavasti kehui. Ihan hyvä täytetty crepes minulle, Pialle bagel lisukkeineen.

Kävelimme joulukoristeltuja katuja ylös yliopistolle jossa Pia tänä vuonna on käynyt viikottain luennoilla. Lauantaina kampus oli tyhjä. McGillin pääkampushan on aivan kaupungin keskustassa, Mount Royal-vuoren juuressa. Istuimme kahvilla pari tuntia jutellen niitä näitä. Ihanan leppoisaa!! Äiti ja tytär ihan rauhassa kaksistaan.

Auringon laskiessa neljän jälkeen Mike liittyi seuraan, oli tullut bussilla ja metrolla Ste Annesta. En tiedä kuka meistä oli jännittänyt eniten. Minä olin jännittänyt jollen kaikkien Brasilian ja Intian vuosien jälkeen ymmärrä syntyperäisen kanadalaisen nuoren puhetta, Mike oli pelännyt mitä hän voi puhua Pian suomalaiselle äidille joka voi olla vaikka millainen tiukkapipo ja Pia oli jännittänyt yleisesti mitä tästä kaikesta tulee.

Tuli hyvin hauska ilta. Kävelimme ja juttelimme. Kävimme rannalla katsomassa luistinrataa jossa taustamusiikin soidessa ihmiset luistelivat kuten Helsingissä Brahen kentällä tai New Yorkissa Rockefeller Centerissä. Pysähdyimme kuuntelemaan vanhan kaupungin keskustorilla kuinka kuoro lauloi ranskaksi ja englanniksi "White Christmas" ja muita joululauluja. Montrealin vanhassa kaupungissa riittää ravintoloita joka makuun. Menimme kodikkaasti kutsuvaan Modavie-ravintolaan jonka ruokalistalta löytyi helposti kaikille sopivat annokset. Mike haaveilee ravintolan perustamisesta ja on koko opiskeluajan ollut töissä yhdessä Ste Annen ravintoista, nyt kokkina. Kun mukana on joku tällainen ruokafriikki, ei syöminen ole pelkästää sosiaalinen tapahtuma. Siinä tulee samalla tarkkaan rekisteröityä ravintolan miljöö, kalustus, ruoan nyanssit ja esillepano.

Söimme hyvin ja viihdyimme mainiosti. Kävelimme hytisten parkkipaikalle ja ajoimme takaisin Ste Anneen. Minulle on luvassa vielä Miken tekemä illallinen hänen kämpässään. Odotan innolla iltaa nuorten seurassa ja tietenkin sitä mitä saan syödäkseni kun Mike lupasi kokata parasta mitä osaa valmistaa!

Kanadassa

Täällä sitä ollaan Pian pienessä kodissa Ste Annen kylässä. Lento sujui hyvin puolityhjässä koneessa. Intiassa ja Suomessa asumisen jälkeen ihmisten kohteliaisuuteen kiinnitti huomiota. Jos tönäistään toista vahingossa, pyydetään anteeksi. Kun kassia kolutaan koneen ylähyllyiltä, pahoitellaan allaistuvalle aiheutuvaa häiriötä. Ovia pidetään auki seuraavalla kulkijalle. Sellaista pientä jonka kuitenkin huomaa ja joka tuntuu mukavalta. Koneessa toisilleen vieraat ihmiset kommentoivat jotain ja nauretaan yhdessä, vaikka sitä että ennen lähtöä ilmastointi inisi kuten hyttynen joka yrittää päästä irti hyttysverkosta, melkein pääsee, mutta sitten takertuu uudestaan. Se oli ärsyttävä ääni ja pelotti jos sen kuulee koko 8 tunnin matkan ajan. Ei se sitten kuulunut.

Pia oli vastassa, ajoimme kaupan kautta Pian kotiin, joimme iltateetä ja juttelimme. Pia ei ole muuttunut, rauhallinen ja iloinen oma itsensä.

Huomenna lähdemme Montrealin keskustaan katsomaan jouluvaloja ja -koristuksia, joulutoreja ja vanhan kaupungin ravintoloita. Mike tulee mukaan. Jos uskaltaa. Onhan Pian äiti tullut Suomesta asti varta vasten kyyläämään oikein kameran kanssa millainen kaveri tämä Mike on. Voiko pelottavampaa tilannetta olla?