Työnhaku ja yliopistot

Olen jo kirjoittanut kommentin edelliseen blogiini Amerikan ajoista jolloin hakemalla hain ja lopulta sainkin lääketeollisuutta ja lääkekehitystä liippaavaa työtä. Monta pettymystä, paljon itkua, turhaa masennusta. Harvoin olen tuntenut itseni niin lyttyynlyödyksi ja mitättömäksi!

Syitä miksi työnhaku oli vaiketa:

• olin ollut lääketeollisuudessa vain kolme vuotta...
• ... joten en ollut kerinnyt kerätä kunnollista alan verkostoa
• 1990-luvun lopulla tapahtui fuusioita ja USA:n itärannikolla pharmafirmojen henkilöstöä supistettiin, oli ylitarjontaa amerikkalaistakin hakijoista. Ulkomaalaisen, työluvattoman työmahdollisuudet olivat käytännössä olemattomat.

Mutta suurin yllätys minulle oli opiskelupaikan merkitys vielä nelikymppiselle! Siis yliopisto mistä olin tutkintoni saanut. Olin naiivisti arvellut Helsingin yliopiston lääkiksestä valmistuneen olevan jo sellaisenaan huipputuote, sinnehän on Suomen lääketieteellisistä tiedekunnista vaikein päästä. Samoin kuvittelin Helsingin Kauppakorkean MBA-tutkinnon olevan kova sana maailmalla ja kaiken huipuksi uskoin harvinaisen lääkäri-MBA-yhdistelmän takaavan sen että minut revitään töihin siltä seisomalta.

Karu totuus valkeni työtä hakiessa: kumpikaan korkeakoulu ei yltänyt Top 25 eikä edes Top 50-ranking-listoille joita yleensä vaadittin työnhakuilmoituksissa. Yliopiston perusteella on helppo tehdä esikarsinta, onhan hakijoita pilvin pimein. Top 50-yliopistoistakin valmistuneita on niin valtavasti ettei haittaa vaikka "huonommista yliopistoista" valmistuneet putoavat jo ennen alkua. Helsingin Yliopiston tiesi sentään joku, mutta kukaan ei ollut kuullut Kauppiksesta. MBA:ni oli nollan arvoinen vaikka se hienolta näyttikin suunnittelemassani käyntikortissa ja itse tiesin että olin saanut sieltä todella hyvän koulutuksen. Alkoi kieltämättä tulla tunne että tutkintojani pidetään googlaten tilattuina nettidiplomeina.

Sama juttu Brasiliassa ja Intiassa. Joka maa asettaa omat yliopistonsa ykköseksi ja sen lisäksi arvostavat tietenkin maailman huiput, ne Top 50-listalla olevat. Ihan kuten Suomessakin. Ei ole Helsingin yliopiston voittanutta ja Aalto-yliopistohan jyrää kaiken.

En varmasti osannut kohahtaa riittävästi kun tuttu brassi kertoi tyttärensä päässeen Universidade do Federal do Rio Grande do Soliin, vaikka se on Brasilian paras paikka opiskella viestintää ja sinne on todella, todella vaikea päästä. En tietenkään ollut kuullut moisesta oppilaitoksesta. Jollen olisi nähnyt brassi-isän kasvoista kuinka suurenmoinen saavutus tämä oli, olisin saattanut rueta jopa lohduttelemaan isäparkaa kun tytär ei ollut päässyt São Pauloon joka minun korvissani kuulosti ainoalta kohtuulliselta paikalta opiskella Brasiliassa.

Ei koulutukseni missään nimessä huono ole. Mutta ulkomailla työtä hakiessa olen kyllä ehdottomasti kärsinyt tuntemattomista kouluistani. Ulkomailla yliopistolla on merkitystä, siitä arvioidaan ihmisen osaaminen ja etenkin arvo. Suomalaisiin ja suomalaisittain huipputasoisiin opinahjoihini on joskus suhtauduttu hyvinkin epäluuloisesti. Intiassa äveriäiden ihmisten Madras Clubilla meiltä jopa kysyttiin onko Suomessa yliopistoja lainkaan! Intiassa rikkaat lähettävät lapsensa Oxfordiin, Cambridgeen tai Ivy League-yliopistoihin. Huonommin menestyneet vauraat intialaisjälkeläiset joutuvat tyytymään niihin loppuihin Top 50-yliopistoihin, hieman kärjistäen.

Intiassa asuessani kävin kerran tervehtimässä naapureitamme. 99-vuotias isäntä makasi lepotuolissaan ja näytti vainajalta. Rouva puolestaan oli puhelias. Kerroin olevani lääkäri, sillähän aina saa kunnollisen ihmisen maineen, olkoonkin että on ulkomaalainen. Välittömästi isäntä heräsi henkiin ja kirjoitti lyijykynällä paperilappuselle jotain jonka rouva välitti minulle luettavaksi: "Which university?" Sanomalla "University of Helsinki", sain herran sammahtamaan entiseen horrokseen. Luultavasti olisin voinut pikkuisen valehdella ja sanoa vaikka Johns Hopkins. Olisin elähdyttänyt herraa hieman enemmän. No, pari kuukautta myöhemmin hän kuoli. Tuskin yliopistoni takia kuitenkaan.

Tämä oli tavattoman pitkä selitys sille miksi urani lääketeollisuudessa tyssähti, miksi en kiitänyt tähdenlennon tavoin huipulle. Olin ehkä väärässä paikassa väärään aikaan, väärän yliopiston kasvatti, väärän ikäinen, väärässä maassa. Tai ehkä minusta vain ei ollut siihen mitä itsestäni toivoin.

Yhtä kaikki, yhdentekevää, tikulla silmään joka vanhoja muistelee, mitäs näistä ... kun jotain menettää, niin jotain saa. Viihdyin valtavan hyvin Amerikassa enkä olisi lähtenyt sieltä pois. Brasilia on upea maa eikä iloisempaa paikkaa maailmassa ole. Intiassa kerran asunut ymmärtää sellaista mitä muut eivät ymmärrä ikinä.

Tasaista elämää

Tämähän alkaa jo maistua puulta. Liian tasaista elämää. Aamulla töihin, päivä töissä ja iltapäivällä kotiin. Koiran ulkoilutus kolme kertaa päivässä. Nukkumaan kymmenen maissa että jaksaa herätä aamulla puoli kuusi niin ehdin lukea Hesarin ennen kuin lähden seitsemältä ajelemaan Pornaisiin.

Halusinko tätä?? Minulla on virka ja jostain kaukaa tulee muistoja kun ensimmäisen kerran olin virassa. Ei välttämättä onnellisia muistoja. Oli usein tunne että on vankilassa.

Täytyy tottua tähän. En osaa vielä sanoa potilaille että olen vakituinen lääkäri. Jotenkin kierrän kysymyksen, vastaan savolaisittain, kukin voi tulkita omalla tavallaan. Että periaatteessa vakituinen mutta miten sen määrittelee. Kuka sitä tietää mitä tuleman pitää.

Ajatus siitä että olen samassa työpaikassa vielä ensi vuonna tuntuu tukahduttavalta. Kamalaa! Olen pikkukylässä työssä, kaikki tuntevat kaikki ja lääkäreitäkin on vain kaksi. Väkisin tulen tutuksi.

Maailmalla kulkeminen on tehnyt tehtävänsä. On vaikea pysähtyä. Työ on kivaa, työpaikka on kiva, asiakkaat on kivoja. Missään ei ole mitään vikaa. Mutta on tunne että tukehdun. Joka päivä sama matka, sama paikka.

Iän tuomaa kriisiä? Töissä oli keski-ikäisiä ja vähän vanhempia kahvilla. Mietittiin mitä haluaisi tehdä isona, voisiko repäistä ja tehdä jotain ihan muuta? Hyvä niiden on miettiä jotka ovat olleet 25 vuotta samassa työpaikassa. Mutta minä!

Niin, minä olen sen tehnyt. Olen repäissyt monta kertaa ja tehnyt jotain muuta. Selasin työtodistuksiani jotka vihdoin sain kerättyä kasaan lukuisista eri paikoista. Paljon erilaista elettyä elämää.

Kaukana, kaukana on onni. Onni ei koskaan ole siinä missä itse on, koska onni on aina vielä kauempana. Ehkä, en tiedä. On vaikea pysähtyä kun on aina halunnut liikkua. Ja saada jotain uutta. Kokea jotain uutta. Ja hengittää vapaasti.

Kotikuvia

Otin Pirkon pyynnöstä kuvia kodiksi muuttuneesta kämpästä.

Ulko-ovelta olohuoneeseen päin

Kirjahyllyn päällä risteilyillä otettuja perhepotretteja, seinällä pari Tikkasta

Pienet laivat pääsivät vitriiniin pölyltä suojaan kun linnut lensivät Suomeen. Seinällä muutama Tikkanen lisää.

Olohuoneesta halliin(?). Lasten kuvia hyllyllä.

Ruokapöydän ympärillä alastomia naisia: läsiäislahja Brasiliasta ja kaksi Tikkasta.

... ja toisella puolella Liipolan muori

Lasikaapin päällä Iso-Papan postimerkkien paksuusmittari, taustalla Ukin äidin ompelukone.

Makuuhuone oven suunnasta

... ja päinvastaisesta suunnasta. Mummin vanhempien piironki.

Kotitemppeli(?)

Työhuone/vierashuone. Taustalla näkyy Pian ilmoitustaulu.

Sivupöydällä lasten kuva

... ja seinällä taulu, jossa lasten kolukuvat vuoteen 2003 saakka.

Ja sama vielä videonakin:

Arki taas

En tiedä olenko vielä tajunnut että elän arkea. Töistä tullessani poukkasin Museokadun kodinkoneliikkeeseen joka on erikoistunut erikoisuuksiin. Olen monta kertaa kulkenut kaupan ohi ja tuijottanut jännittävän näköisiä espressokeittimiä, leivänpaahtimia ja silitysrautoja. Ne ovat hieman kalliimpia kuin jossain Mustassa Pörssissä, mutta varmasti parempia.

Menin kauppaan ja tulin yli tunnin kuluttua takaisin kantaen hienoa espressokonetta ja nerokasta suutinta Miele-pölynimuriini. Suutin jolla kuulema saan koirankarvat hienosti imuroitua mistä vain. Myyjä oli saanut syntymälahjanaan erinomaiset puhelahjat ja sen lisäksi teki kauppaa kuin olisi nauttinut siitä, kuin kauppa olisi hänen oma leikkikenttänsä. Sain kuulla lyhennettyjä ja pidennettyjä versioita eri vempeleiden käytöstä, historiasta, ja siitä miten eri maissa keitetään kahvia, imuroidaan mattoja tai miksi sähkökäyttöinen silityslauta voi olla, jos ei nyt ihan tarpeellinen, niin ainakin hyödyllinen. Myyjä auliisti varoitti espressokeittimestänikin että niihin voi tulla riippuvuus. Että lopulta haluaa enemmän jänniä toimintoja ja kivoja temppuja. Että onhan tämä koko homma vähän hölmöä. Että hänen kotinsa on niin täynnä vempaimia että oli parempi perustaa kauppa.

Kerroin että ostan espressokeittimen sen kunniaksi että olen saanut kuukausipalkan. Että asuin melkein kolme vuotta Intiassa saaden sikäläistä palkkaa ja nyt uskon olevani niin rahoissani että voin laittaa ne menemään espressokeittimeen joka on vain itseäni varten koska kukaan muu perheessäni ei juo kahvia. Paitsi ehkä Pia joskus.

Juhlistin siis juuri alkanutta Pornaisten uraani. Katsotaan kuinka pitkään siellä viihdyn. Mäntsälähän tyssähti yhteen kuukauteen. Tosin olen osittain Mäntsälässä edelleen, mutta kaikki tyhmä, ikävä ja kurja leikattiin työstäni pois. Nyt on vain potilaat ja terveysaseman kehittäminen ja parantaminen, ei byrokratiaa, en ole enää terveyskeskuksen vänrikki Nappula.

Aloitin parannustyöni jo ensimmäisenä päivänä kertomalla että kummankin lääkärihuoneen pitää olla varustettu ja kalustettu täsmälleen samalla tavalla. On kamalaa pitää vastaanottoa terveyskeskuksessa eri lääkärinhuoneissa etsiä ruiskuja, korvalamppua ja erilaisia papereita ympäri huonetta, penkoa laatikoita josko sieltä löytyisi verenpainekortteja potilaalle. Kyllä huoneissa pitää olla järjestys. Ihan kuten minulle opetettiin Maunulan terveysasemalla kun aloitin terveyskeskusurani 17-vuotiaana lukiolaisena terveyskeskusavustajan roolissa. Maunulassa oli hyvin tiukka kuri. Joka aamu kävin lääkärinhuoneet läpi listan mukaan tarkistaen että joka ainoa listassa mainittu väline oli oikealla paikalla säntillisessä ojennuksessa.

Joskus kuvittelen olevani siisti ja ehdottoman tarkka vain lääkärin työssäni, mutta taidan olla sitä myös siviilissä. Ainakin ennen Intiasta lähtöäni pidin sellaisen saarnan Anithalle puhtauden ja hygienian tärkeydestä että itseänikin puistatti. Olen hyvä kertomaan esimerkkejä. Anithan tytär opiskelee sairaanhoitajaksi ja muistutin kuinka hänen tyttärensä on sairaalassa pidettävä kaikki instrumentit puhtaina, pestävä kätensä ja pidettävä paikat kunnossa. Että minut on kasvatettu aivan samoin. Että sairaanhoitajaäitini opetti minulle jo lapsena kuinka sänky pedataan niin että lakanat pysyy paikallaan, että jo lapsena pyyhin pölyt tältä tupakkapöydältä joka on nyt Intiassa. Näytin jopa rätin ja Pledin kanssa kuinka lapsena niitä pöydän jalkoja pyyhin. Että samoin kuin Anithan tytär oppii sairaalassa hygienian ja ehdottoman puhtauden merkityksen, minä opin ne kotona äidiltäni joka oli oppinut ne sairaalassa. Anitha tuijotti minua silmät rävähtämättä kuten intialaisilla on tapana ja nyökytteli kauhistuneena "yes madam, yes madam".

Tänään toisena työpäivänäni Pornaisissa totesin että tarvitsemme lääke-esittelijöitä kaksi kertaa viikossa kertomaan uusista lääkkeistä. Hoitajat ymmärsivät asian lääke-esittelijöiden tuomina sämpylöinä ja pullina, jotka ovat ihan kivoja, mutta oikeasti minä kaipaan tietoa uusista lääkkeistä. Että mitään trimopanien tai penisilliinien esittelijöitä ei oteta vastaan, vaan uusien lääkkeiden edustajia.

Pieni Pornainen on kiehtova paikka kahden päivän jälkeen. Täynnä mahdollisuuksia!

Chennain-kodin kuulumisia

Peilimies kävi tänään tuomassa peilit ja ripusti sovitun mukaan samalla käynnillä myös taulut. Meni ihan kohtuullisesti. Jotkut sattuivat menemään vähän turhan lähelle toisiaan, mutta ei se haittaa mitään.

Tälle taululle meinasi käydä huonosti. Arveluni mukaan ruuvi oli liian iso ja taulun ripustusrengas irtosi. Onneksi löytyi melkein tarpeeksi pieni naula, jolla sen sai korjattua.

Ellimaria II:n kuvalle ei oltu merkitty paikkaa ollenkaan. Jätin sen tuohon soffalle ja Antiha ymmärsi aivan oikein, että halusin sen soffan yläpuolelle. Tuli ainakin tarpeeksi korkealle, edes pitkäselkäinen ei kolhi päätään siihen.

Isoisän kuva antaa kodillemme aidon intialaisen säväyksen. Pitäisi vaan sytyttää nuo alttarikynttilät joka aamu.

Anitha kävi ostamassa Pirkon ohjeitten mukaan uudet kylpyhuoneitten lamput, jotka peilimies asensi samalla käynnillä. Taattua intialaista viimeistelyä, mutta eivät lamput olleet hinnallakaan pilattuja, kympin kappaleelta.

Kodista kotiin

Chennain kodista tuli kuin tulikin kotini. Lopulta viihdyin hyvin, se tuntui omalta. Muutenkin loma oli onnistunut. En olisi vielä lähtenyt pois. En ehtinyt tehdä kaikkea mitä olisin halunnut tehdä, loma oli aika täyteen pakattu. Mutta toisella kertaa sitten.

Itsenäiseen, yksinasuvan aikuisen elämään tottunutta häiritsi nyt eniten Intiassa sama mikä sinne alunperin muuttaessakin - kotona jatkuvasti oleva kodinhoitaja. Otin tarkoituksella etäisyyttä Anithaan, joka selvästi hakeutui lähelleni, haki uskottua ja ihmistä jolle vuodattaa koko elämänsä surkeuden. Nyt kun työkseni kuuntelen ihmisten suruja ja murheita, kohtaan työssäni ainoastaan ongelmia, sairauksia ja vaivoja, kaipaan lomalla taukoa tästä. Kukaanhan ei tule terveyskeskukseen kertomaan olevansa terve kuin pukki ja elämän kulkevan loistavasti. Autan mielelläni, mutten jatkuvasti.

Missä hyvänsä kotona istuin lukemassa tai kirjoittamassa, Anitha tuli viereen pyyhkimään pölyjä tai siirtelemään koriste-esineitä säntilliseen asetelmaan, juuri kun olin järjestänyt ne minua miellyttävään epäjärjestykseen. Intialaisten rakkaus symmetriaan ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Ja myönnän, Anita voitti. Pakkasin kaikki Iittalan lasilinnut ja kauniisti maalatut koristemunat kapsekkiini ja ne on nyt matkalla Suomeen jossa ne saavat olla taiteellisen vapaassa asetelmassa, hengittää rauhassa kuten minäkin.

Oli hauska matkustaa, nähdä ihmeellinen Malediivien saaristovaltio ja käydä taas Bangaloressa. Oli mukava kulkea sandaaleissa ja nauttia lämmöstä. Toisaalta näin Intian uudelleen satunnaisen kävijän silmin. Lika, kaikkialle levittyvä roska ja saasta, haisevat joet ja muoviroskan peittämät joentörmät, mopojen ja autorikshojen pakokaasu, liikenteen kaaos, ajotielle kasvavat ja tiet tukkivat myyntikojut, köyhyys, naapuriin rakennettavan talon katolla nukkuvat rakennustyöläiset - kaikki tuo häiritsi minua. Eniten varmaan se kaoottisuus, järjestyksen puute ja piittamattomuus joka aiheuttaa roskakasat joita ei pysty kuvittelemaan ennen kuin sen näkee.

Olen Lontoon Heathrow'lla. Erilaisia välähdyksiä lomasta tulee mieleen. Nauroin, olin onnellinen, raivostuin, olin kiukkuinen, ärtynyt, tyytyväinen, kiitollinen, vihainen. Intia muuttaa ihmisen. Sekä hyväksi että pahaksi. Sellaiseksi kuin Intia on.

Rahanjakoa ja -katoa

On taas Diwali, valon juhlan aika. Diwali on Intian tärkein uskonnollinen juhla. Tai yksi sellainen. Olen loppujen lopuksi päätynyt siihen että Tamil Nadussa vuoden kaikkein tärkein juhla on ainakin Ayddha Pooja eli Navratri, Pongal ja Deepawali eli Diwali. Olen myös päätynyt siihen että joka juhlaan on hankittava uudet vaatteet koko suvulle ja annettava lahjoja sekä jumalille että sukulaisille ja vähän muillekin vaikkei siihen olisi varaa. Työnantajat antavat vain kerran vuodessa, Diwalina, lahjaksi bonuksen joka voi olla esimerkiksi kuukauden palkka. Koska olemme lepsuja länsimaisia, olemme antaneet palveluskunnalle kuukauden ylimääräisen palkan Diwalina. Entisen asunnon vartijat olivat vartiointiliikkeen palveluksessa joka maksoi heidän palkkansa ja bonuksen, joten he saivat meiltä lahjaksi yleensä vain 500 rupiaa, 7,50 euroa.

Bishop Gardenin vuokrasopimus päättyi syyskuun lopussa. Kävin kuun vaihteessa hyvästelemässä vartijat ja antamassa Supervorille 15 euron kuukausimaksun moskiittomyrkytyksen hoitamisesta. Olimme tässäkin höveleitä - sopiva summa myrkytyksen hoitamisesta olisi ollut 4-5 euroa kuukaudessa, me maksoimme kolminkertaisesti!

Supervor oli liikuttavan iloinen nähdessään minut. Hän oli juuri lähdössä kuukauden palkattomalle vapaalle Orissan osavaltioon sisarensa häihin. Annoin Supervorille 15 euroa hyttysmyrkytyksen hoitamisesta ja sen lisäksi Diwali-bonuksena 60 euroa. Bonuksen jota minun ei tarvitsisi antaa koska en maksa kaverille palkkaa. Vartijan palkka on 83 euroa kuukaudessa ja sen maksaa vartiointiliike.

Supervor purskahti itkuun saadessaan rahat. Minullekin tuli liikutuksesta kyyneleet silmiin. Kylläpä minua rakastetaan. Että Supervor kyynelehtii palvotun Madamin laupeuden ja anteliaisuuden vuoksi! Pala kurkussa kehuin vuolaasti Supervoria hyväksi pojaksi josta hänen vanhempansa voivat olla ylpeitä, erinomaiseksi vartijaksi ja oppivaiseksi ja luotettavaksi työntekijäksi.

Kun Supervorin itku lopulta tyrehtyi, hän nikotteli "Sisareni menee naimisiin. Myötäjäisiin, vieraiden ruokiin, lahjoihin ja vaatteisiin menee paljon rahaa. Häät maksavat yhteensä 6 lakhia (9000 euroa). Vanhempani ovat köyhiä riisinviljelijöitä, ei meillä ole rahaa. Olen ottanut häitä varten 70,000 rupian lainan ystäväni kanssa (1000 euroa) enkä tiedä miten maksan sen takaisin. Äitini sanoi että varmasti Madam antaa rahat."

Kyllä jotenkin tilanne lässähti. En minä olekaan rakastettu. Rahojani rakastetaan. Minä olen rahasampo jolta irtoaa rupioita sinne ja tänne jos joku tarvitsee.

Minun arvojeni mukaan on todella eri asia lainata rahaa Babulle hänen poikansa koulumaksua varten tai Anithalle tyttären opiskelua varten kuin syytää rahaa vartijan tuntemattoman siskon myötäjäisiin! Myötäjäiset ovat lailla kiellettyjä Intiassa vaikka kukaan ei mene naimisiin ilman niitä. Mutta minun maailmaani myötäjäiset eivät kuulu.

Mehtan sairaalan alaiseni Elizabeth meni vuosi sitten naimisiin ja myötäjäislahjaksi Elizabethin vanhemmat antoivat muun muassa ison valkoisen Mersun sulhaselle ja Elizabethille valkoisen pikku-Audin. Tuontiautot ovat älyttömissä hinnoissa Intiassa. Supervorin riisinviljelijäperhe naittaa tyttärensä toiseen riisinviljelijäperheeseen. Riisinviljelijät asuvat maalattiaisissa yksihuoneisissa taloissa joissa sähköä on miten sattuu. Juoksevaa vettä ei ole, WC:stä puhumattakaan. Mutta viimeisen päälle suuri taulu-telkkari pitää antaa myötäjäisiksi vaikkei siihen ole rahaa ja vaikkei sähköt riittäisi sen katsomiseen.

En antanut lisärahaa. En vaikka pystyin helposti kuvittelemaan Supervorin perheen ajautuvan todelliseen ahdinkoon ja hätään. Supervor on 83 euron palkallaan perheen pääelättäjä. Tämä kulttuuri tai uskonto tai tavat tai mikä vain on väärä ja kieroutunut - tyttären naittaminen on jokaiselle perheelle kalliimpaa kuin olisi varaa. Olen ulkopuolinen, minun ei tarvitse mennä siihen mukaan. Ei vaikka luen joka päivä "onnettomuuksista" joissa nuori vaimo on kuollut (ja yleensä artikkelissa on sivulauseena maininta että sulhasen perhe oli ollut tyytymätön myötäjäisiin) tai perheenisien itsemurhista koska ei pystytty maksamaan myötäjäisvelkoja. Ja voin hyvin nähdä mielessäni Supervorin perheen ajautuvan samaan.

Intia on minusta julma maa. Vaikka auringolla on astrologiassa ja hinduismissa tärkeä merkitys, minulle Intia on kylmän kuun varjossa oleva kalsea maa. Kuun jumala Chandra edustaa aivoja ja mieltä, tunteita ja herkkyyttä, pehmeyttä ja mielikuvitusta, äitiä.

Huh... aurinko paistaa ulkona, on 35C lämmintä ja nyt minä värisen kylmästä!

Sisustamista ja muuta mukavaa

Olen hirveästi ihmetellyt miksi minun on pakko saada uusi Intian asuntomme kodikkaaksi, kauniiksi ja täydelliseksi. Enhän edes asu täällä. Tästä tulee hyvin omituinen ulkomaankomennuksella olevan yksinäisen miehen koti. Harva 56-vuotias yksinasuvamies pitää piirongin päällä, kirjahyllyssä, työpöydällä rivikaupalla valokuvia aikuista lapsistaan eri-ikäisinä.

Olen huomannut kuinka ulkomailla kotona olevista vaimoista tulee aivan hulluja sisustajia. Kämpät hankitaan täyteen erilaista koriste-esinettä ja pöytäliinaa ja pikkupöytää niin että suuretkin asunnot pursuavat kamaa. Ainakin ahtaisiin suomalaiskoteihin tottuneet suomalaiset asuvat ulkomailla leveästi eikä kotoa tuodut mööpelit riitä kuin yhden huoneen kalustamiseen. On hankittava uutta. Niin meillekin kävi Amerikassa kun muutimme 180m2 rivitaloasunnosta 500 neliön omakotitaloon. Talomme oli suuri, mutta ei poikkeava. Amerikan esikaupunkialueilla asutaan väljästi.

Amerikassa käyttäydyin standardiekspattivaimon tavoin. Kolusin kirppareita ja TJ Maxx'in kaltaisia varastomyymälöitä tekemässä löytöjä joilla täytin talon. Kun olimme palaamassa Suomeen, myin osan kamasta eBay'ssä. Sen lisäksi auton takakontti täyttyi useamman kerran kun vein kirppareilta ostamiani koriste-esineitä ja tauluja takaisin kirppareille kiertoon.

Vaikka luulin tyhjentäneeni talomme, sitä amerikkalaista kirpparikrääsää on ajautunut Suomen kautta, avaamattomissa pahvilaatikoissa, tänne Intiaan; maahan jossa krääsää tehdään ja viedään muun muassa Amerikkaan.

Amerikan aikojen maanisen sisustamisen jälkeen en ole sisustamisesta piitannut.

Kunnes nyt. Positiivisena erona on se etten yritä hankkia krääsää. Uudet hankinnat on verhot makuuhuoneeseen sekä kylpyhuoneisiin uudet peilit ja lasitasot shampoille rikkinäisten tilalle. Kylpyhuoneen mädäntyneet kaapit joista ovet ovat pudonneet pois odottavat vielä uusien kaappien tekijää. Samoin pulujen läpinäkymättömiksi kakkaamat kylppärien ikkunat odottavat verhoja. Sain tilaamani verhot jo kertaalleen, mutta vein ne takaisin kauppaan korjattaviksi. "Tämä on mielenkiintoisin verho-design mitä olen koskaan nähnyt eikä ollenkaan mitä tilasin. Ilmeisesti kuvaukseni siitä millaiset verhot haluan oli liian monimutkainen?"Verhokauppias myönsi ettei ollut ymmärtänyt yhtään mitä olin halunnut.

Krääsää ja kamaa on paljon mutta jotain myös tarvitaan. Kuten energia- ja hehkulamppuja. Eilen illalla liesituulettimessa paloi vain toinen valo. Vaihdoimme lampun uuteen. Se ei syttynyt. Vaihdoimme toiseen. Se ei syttynyt. Ahaa... ehkä sähkökytkennät ovat huonot, kokeillaan lamppuja muualle. Intiassa käytetään kahdenmallisia hehkulamppuja joista molemmista on sekä ohut- että paksukantainen malli. Meillä on kaikkia neljää mallia sikinsokin asunnossamme, intialaisen logiikkan mukaisesti. Siirtelemällä niitä keittiön laatikosta ottamiamme ohutkantaisia kierrettäviä hehkulamppuja eri lamppuihin päädyimme siihen että "uudet" hehkulamput ovatkin vanhoja. Oikeasti uusia hehkulamppuja meillä ei ole.

Tänään kysyin Anithalta miksi meillä on keittiön laatikossa edellisestä asunnosta muutettuja rikkinäisiä hehkulamppuja. "Saar halusi laittaa ne sinne. Saar laittoi ne ensin hedelmävatiin, ja sitten Saar käski siirtämään ne laatikkoon jotta saadaan hedelmät vatiin". Ja sitten Antiha ehdotti että pyydetään sähkömies tutkimaan tilanne.

En voi sille mitään, mutta yksikertaisesti räjähdin ja huusin Anithalle että rikkinäiset lamput heitetään roskikseen eikä niitä säästetä eikä sähkömiestä tarvita yksinkertaisen hehkulampun vaihtamiseen. Ja samalla kun huusin Anithalle ja pudotin hehkulamput suurieleisesti roskikseen, tiedän ettei mikään muutu. Meille kerääntyy johonkin kaappiin siistiin järjestykseen palaneita lamppuja, vanhoja pattereita, katkenneita johtoja, haurastuneita narunpätkiä, rikkinäisiä pyykkipoikia. Kun muutamme, ne kääritään suojapaperiin, pakataan pahvilaatikkoon ja rahdataan seuraavaan maahan.

Viikonloppu Bangaloressa

Malediivien jälkeen arki ehti painaa raskaasti puolentoista päivän verran. Perjantai-iltapäivänä lähdimme jo sitä karkuun, Chennaista reippaat 300 kilometria länteen kohti Bangalorea. Bangaloressa oli pienimuotoiset ratsastuskisat joihin ratsastuskoulumme osallistui. Me emme kilpaile: 1) minä en ole ratsastuskoulun jäsen vaan ulkopuolinen ratsastelija joka on saanut erikoisluvan ottaa irtotunteja aina Intiassa asuessani, ja 2) Mikkoa ei pidetä kyvykkäänä kouluratsastajana eikä Mikkoa päästetä hyppäämään esteitä, koska 3) koululla on vain yksi hevonen, Foxtrot, joka on riittävän suuri ja vahva kantamaan Mikkoa normaalitunnin verran, mutta ei esteiden yli, etenkin kun 4) Mikon hyppytaitoihin ei uskota.

Oli miten oli, Chennai Equitation Centre on ollut sosiaalisesti meille täysosuma, ihmiset ovat tosi kivoja. Vaikka eläkkeelle laitetut laukkahevoset ovat luuskan näköisiä, niistä löytyy potkua ja vauhtia kunhan jaksaa yrittää. Viime kerrallakin Mikolle neuvottiin konsti miten Mikolle osoitetun Foxtrot-hevosen pään saa nostettua uljaampaan asentoon: voimalla ja jatkuvalla käsien nytkyttämisellä. Sen tunnin jälkeen Mikon kädessä tuskin haarukka ja veitsi pysyivät. Foxtrotin pitkäkaulainen pää painaa varmasti 200 kiloa.

No, Malediiveilta tultiin keskiviikkoiltana. Kotona haisi ummehtunut viemäri. Torstai-aamuna tuli Anitha. Anitha joka asuu slummissa valitti ensitöikseen että talomme hississäkin haisi niin että hänen piti peittää kasvonsa sarin helmalla. Kehtaakin ruikuttaa! “Kyllä, täällähän haisee melkein yhtä pahalle kuin ulkona”, tokaisin joten tilataan putkimies paikalle putsaamaan viemärit, hajulukot ja lattiakaivot. Ilmastointimiehet tulivat jälleen korjaamaan parvekkeen vuotavaa laitetta. Siirsin entisen keittiön lasikaapin varastohuoneeseen, tyhjensin sinne muuttolaatikoiden sisältöä, kävin läpi omaa vaatevarastoani, sovittelin tauluja ja peilejä tuleville paikoilleen odottamaan porakonemiestä ja muuta sellaista kivaa pikkupuuhaa mitä kaikki kaipaavat lomatekemiseksi tropiikissa.

Joten matka Bangaloreen oli tarpeen. Bangaloreen vievä Intian hienoin tie oli viime vuodesta rapistunut. Sellainen roudansyömä, jos se on mahdollista alueella jossa lämpötila ei ikinä putoa alle 25C:een. Lähdimme tehtaalta klo 14.30 ja olimme Casa Piccolassa Bangaloressa 19.30. Pysähdyimme pikaisesti 40km ennen Bangalorea olevassa Hosurin kaupungin Cafe Coffee Day’ssa. Se on ollut ainoa paikka koko matkalla jossa on saattanut pysähtyä tauolle. Intiassa matkatessa ei ole varaa halveksia eikä jaksa unelmoida suomalaisten ABC-asemien kaltaisista ylenpalttisesta maailmasta, kunhan olisi matkan varrella edes paikka jossa on toimiva WC. Cafe Coffee Day on hyvä ja siisti. Nyt tosin sen ainoa WC oli rikki ja suljettu.

Olen ollut kolmasti aiemmin Bangaloressa Casa Piccola Bed & Breakfastissa. Kerran olin Pian kanssa, muut kerrat olen ollut yksin. Paikka on ranskalais-intialainen, kodikas, siisti ja sijainti on hyvä. Sieltä voi kävellä ravintoloihin ja ostoskeskuksiin, tai ottaa autorikshan ja ajaa edullisesti hieman pidemmälle. Bangaloren liikenne on kamala eikä ole mitään järkeä laittaa Babua suunnistamaan ruuhkaisille kaduille joita hän ei tunne. Bangaloressa huomaa selvästi kuinka maalaispoika Babu on. Aina kun mennään Bangaloreen, Babulla on hölmöt mustat teryleeniset liian lyhyet prässihousut jalassa, kuten köyhillä. Chennaissa Babu on ihan tyylikäs khakeissaan. Ilmeisesti suureen maailmaan mennessä pitää laittaa parempaa päälle. En tiedä. Ainakaan Babu ei hairahdu suuren maailman houkutuksiin. Illalla Mikko kävi autosta hakemassa sinne unohtuneita tavaroita ja bongasi Babun nukkumasta. Sitä ei kuljettaja saisi tehdä. Olin antanut 2100 rupiaa päivärahoja Babulle, mutta kun yöpyy autossa, säästää paljon. Sunnuntaina autossa oli uusi jumalkuva ja kasoittain tuoreita kukkasia kojelaudalla olevan Ganesha-jumalapatsaan ympärillä. Hyvä hindu, temppelissä oli käyty.

Perjantaina kävelimme Hard Rock Cafe’en syömään tukevaa, taatusti länsimaista illallista. Maasta riippumatta Hard Rock Cafe’esta saa perusamerikkalaista diner-ruokaa – pihviä, tacoja, hampurilaisia, ei mitään kulinaarista elämystä. Valtavia annoksia, tasaisen maukasta ja jäätelö on aina hyvää. Ilta oli lämmin, kuljimme t-paidoissa, mutta yöllä Bangaloressa viilenee niin ettei ilmastointia tarvitse. Juuri tämän vuoksi Bangaloren ilmasto on miellyttävämpi kuin Chennain.

Lauantaiaamuna ajoimme autorikshalla Bangalore Palace Grounds’in valtavaan puistoon jonka yhdessä kolkassa on ratsastuskoulu jonka kentillä kisat olivat. Kaikki tuttumme löytyivät ja vietimme mukavan päivän nuoria ratsastajia katsellen. Ratsastuspiireissä on myös muutamia ulkomaalaisia – saksalaisia naisia jotka ovat muuttaneet intialaisen miehensä vuoksi maahan, saksalainen ekspatti, opettajana on nuori itävaltalainen nainen, jonka sijaisopettajaksi tuli pari viikkoa sitten ukrainalainen tyttö.

Emme jääneet yhteiseen iltajuhlaan kentälle vaan Mikon syntymäpäivän kunniaksi halusimme mennä kahdestaan syömään oikein hyvin. Casa Piccolan isäntä suositteli uuden huippuhienon ostoskeskuksen, UB Cityn, välimerellistä ravintolaa jonka ranskalaisen omistajan hän tuntee. Ostoskeskus oli hämmentävän upea, suorastaan palatsimainen. Ravintolat olivat ylätasanteella terassilla, todella kivasti ja kodikkaasti. Toscano-ravintolan ruoka oli mahtavaa eikä ollut kallista. Kyllä kannatti ottaa autoriksha ja maksaa kiskurimainen euron hinta tuosta illasta!

Sunnuntaina istuimme vain puoli päivää kisoissa, lähdimme kesken pois koska halusimme ajoissa kotiin. Söimme siinä Hosurin kaupungin välietapissa, Cafe Coffee Dayn vieressä olevassa uudessa McDonald’sissa. Oli muuten ensimmäinen kerta kun syön intialaisessa Mäkkärissä! Kuten ei pizzerioissa, ei McDonald’sissakaan tarjota naudanlihaa. Big Mac’iä ei ole. Mutta mausteinen kanahampurilainen oli varsin hyvä ja Oreo McFlurry-jäätelöannos oli kuten Philadelphiassa.

Ai että länsimaistako? Ei, ei Intia ole muuttunut eikä muutu. Mutta osaamme jo etsiä paikkoja joista tiedämme saavamme hyvää ruokaa ja paikkoja joissa tiedämme voivamme nukkua puhtaissa lakanoissa. Olemme asuneet sen verran pitkään eksotiikan keskellä, että voimme jo hakea ja nauttia sellaisesta mitä turistina emme kaipaisi.

Pirkko Panama-hatussaan Bangalore Palace Groundsin kentän reunassa

Bangaloren ratsastajilla on aika tavalla uljaammat ratsut jotka osaavat hypätä paremmin kuin meidän tallin hevoset – mustapaitainen ratsastaja on Bangaloresta, vihreät ovat meikäläisiä.

Casa Piccolassa omalla parvekkeellamme. Mukava paikka!

Malediiveilla 2

Paikka oli Soneva Gili Resort, intialais-ruotsalaisen pariskunnan, Sonun ja Evan, alunperin Malediiveille perustama yksi lomakeskus josta on kasvanut miltei globaali yritys. Yleistäen voi varmaan hyvin sanoa että intialaisuutta pariskunnan yrityksessä oli rahat, ruotsalaisuutta kaikki muu.

Paikka oli skandinaaviseen, merelliseen elämään tottuneelle täydellisen luonteva. Eva, se ruotsalainen osapuoli, vastaa sisustuksesta, designista, siitä miltä kaikki näyttää, mitä ruokaa tarjotaan, perimmäisistä arvoista. Siksi puhtaus, orgaanisuus, luonnonsuojelu, ekologisuus. Siksi alueella ajetaan valkoisilla polkupyörillä paikasta toiseen. Siksi siellä on hiljaista kuin Suomen ja Ruotsin saaristossa. Luonnonäänten on kuuluttava. Alueelle ei ole tuotu minkäänlaisia viihdeorkestereita tai cabaret-tanssijoita. Ei edes "tyypillistä malediivilaista kansantanssia". Malediivit on muslimimaa eikä naisia näkynyt.

Paikan säänöt olivat kuin Merikarhuissa - hiljaisuus lipunlaskun aikaan. Sen jälkeen ei meluta eikä puhuta kovalla äänellä. Televisio oli joka huvilassa, mutta ääntä ei saanut säätää kovemmaksi kuin sellaiseksi että sen juuri ja juuri kuuli. Vesi kantaa muutenkin riittävästi ääniä.

Kukaan ei jäänyt notkumaan baaritiskille valomerkkiin asti koska baaria ei ollut. Uima-altaalla ja rannalle lojuville tuotiin toki drinkkejä ja olutta, mutta helteessä ei hirveästi jaksa dokata. Tulee pöhnäinen olo. Tervetuliasshampanjan lisäksi joimme yhden lasin viiniä tai yhden oluen päivässä. Muuten joimme pelkästään vettä.

Huvilat oli suunniteltu pienintä yksityiskohtaa myöten hienosti. On taito tehdä kaislamajoista ylellisiä viiden tähden villoja ja tässä oli onnistuttu täydellisesti. Aamu- ja iltauinnit omalta laiturilta olivat nautinto. Tosin oli laitettava uimapuku päälle koska naapurit olivat kuitenkin näköetäisyyden päässä, huolimatta varsin toimivasta yksityisyydestä. Mutta en nyt niin häiriintynyt uimapuvun käytöstäkään.

Buffet-aamiainen oli tasoltaan muun ruokailun alapuolella, muuten lounasbuffet ja illalliset olivat loistavia kulinaarisia elämyksiä. Söimme paljon kalaa ja äyriäisiä. Söimme paljon saarella kasvatettua salaattia ja erilaisia yrttejä ja mielettömästi hedelmiä. Ruoka oli taivaallista. Ja terveellistä - näin painotti lomakeskusketjun omistajan Evan sisko, jonka tapasin lounasbuffetin aikaan. Perhe onkin alkuaan kotoisin Suomesta. Sisko asuu Gävlessä vaasalaisen miehensä kanssa ja yrttiterapeutin koulutuksen saaneena hoitaa yhtiön hyvinvointikeskuksia - siis kasvohoitoja, hierontaa ja sen sellaista.

Uskon että ruoka oli terveellistä. Vaikkemme liikkuneet juuri yhtään mutta söimme kolme runsasta ateriaa päivässä, emme lihoneet matkan aikana yhtään. Päinvastoin, Mikko laihtui matkalla vaikka ei voinut vastustaa jokapäiväisiä lampaankyljyksiä lounaaksi.

Minä en ole käynyt punnitsemassa itseäni. Toisin kuin Mikko, minä söin myös jälkiruoat.

Malediiveilla

Oikeastaan olemme huomenna jo lähdössä takaisin Chennaihin. Olemme viettäneet kolme ja puoli ihanaa, laiskaa päivää paratiisissa. Tähän uneliaaseen, rauhalliseen elämään turtuu. Tai se on kuin huume, johon addiktoituu. Ajalla ei ole väliä ja silti aika loppuu. Samalla kun jätin kengät saarelle tullessamme annettuun pussukkaan, otin kellon pois ranteesta. Tämän saaren motto on "No shoes, no news". "SLOW LIFE" eli Sustainable, Local, Organic, Wholesome, Learning, Inspiring, Fun, Experience

Puolittain makaan omalla terassillamme ja katson laiskasti kuinka aurinko laskee rannattomaan mereen. Kaislakattoinen huvilamme on meren päällä, vesi velloo lattian alla ja nukahtaessa kuulen vain tuulen ja aaltojen äänen. Nukumme 10 tunnin yöunet ja päiväunia. Syömme kolme kertaa päivässä. Olen päässyt puoliväliin kirjaani jonka lukeminen on aktiivisinta mitä olen tehnyt. Pitäisi yrittää jaksaa vaihtaa kylpytakki pellavahousuihin ja paitaan ja polkea sadan metrin matka illalliselle. Jokaiselle vieraalle on annettu polkupyörä jolla voi liikkua.

Kaikki on hyvin ekologista, rauhallista, hiljaista. Paratiisi.