Kotona

Hmm... mietin tässä näitä koteja. Kaikkea on liikaa - niin koteja, tavaroita kuin vaatteitakin. Tulin eilen illalla Intiasta ja toin kaksi painavaa kapsekillista vaatteita, pöytäliinoja ja tavaroita tullessani, vähän niinkuin etukäteismuuttokuormaa. Olenhan nyt käytännössä muuttanut takaisin Suomeen, paitsi että kakkoskotini (tai onko se ykköskoti?) on Intiassa. Viikon kuluttua levittäydyn mökille josta tulee kai myös kotini - kolmoskoti?

Kun jossain vaiheessa ryhdyn asumaan vain yhdessä kodissa, sen täytyy olla jättimäisen suuri. Viimeiset neljä vuotta on ollut todella ylellistä kun sekä ulkomailla että Suomessa on aina kaikki valmiina - matkaaminen mantereiden välillä onnistuu ilman tavaroiden raahaamista kun joka paikassa on tarpeelliset kamat odottamassa. Vaatteet ja kengät lenkkareita myöten, ratsastuskamat kypärineen ja saappaineen, deodorantit ja kasvovoiteet, astmasuihkeet ja antibiootit, kuivamuonat, astiat, huonekalut, kirjat, taulut, koriste-esineet, ... Kaikkea on kahdella mantereella.

Kun kaiken kasaa lopulta yhden katon alle, kahdet tavarat kerrottuna kahdella (meitähän on kaksi henkilöä) on kertakaikkiaan liikaa. Kamaa on ehdottomasti liikaa.

Huh huh

On tosi vaikeata olla kotona ja yrittää olla ratkomatta ongelmia. Tai pikemminkin sanoutua ulkopuoliseksi kaikesta. Esimerkiksi se vartijoiden vedenpuhdistusvekotin on jokapäiväinen puheenaihe. Heti aamukahdeksalta kun Anitha tulee hän ilmoittaa ettei vartijoiden vesilaitteen huoltaja ole käynyt ja vartijat olivat itse puhdistaneet vedenpuhdistuslaitteen suodattimen mutta se ei silti toimi kunnolla. Sanon lakonisesti että soittaisi Mr Raville tehtaalle ja jatkan lehden lukemista.

Lähdin aerobiciin kymmeneltä. Jos olisin käynyt koko vuoden aerobicissa, olisin luultavasti voinut hypätä ovelta kahden metrin päässä olevaan Toyota Innovaan ja säästynyt Supervorin vedenpuhdistuslaitetta koskevilta loputtomilta selityksiltä. Mutta koska olen aerobic-noviisi ja laahustin tavalliseen tapaani autolle, jämähdin kuuntelemaan samat tarinat kuin eilenkin. (Tuosta laahustamisestani - en tiedä mikä kävelyssäni on vikana. Kun olin teini, veljeni väitti että kävelen kuin Holle Holopainen. En ole ihan varma kuka on Holle. 70-luvun muusikko kai. Joku päivä googletan nimen.)

Supervor halusi kertoa, kuten oli kertonut jo eilen, että oli puhdistanut vedenpuhdistuslaitteen suodattimen mutta vettä ei silti tule hyvin. Katsoin että vartijoiden pöydän vieressä on edelleen antamani suuri Kinley-vesitonkka, samaa vettä jota itse juomme. Ei siis huolta vartijoiden nuupahtamisesta vedenpuutteen vuoksi. Ehkä tuosta Kinley-vedestä ei riitä myyntiin tai kotiin vietäväksi, mutta ainakin työpäivän sen kanssa pärjää.

Aerobic-tuntini jälkeen olin raukeantyytyväinen urheilusuoritukseeni. Olin saanut pomppia kunnon sykkeet hengästymiseen asti ja vähän sen päälle ja tehnyt satoja vatsalihasliikkeitä. Join vettä ja istuin tyytyväisenä Venkateshin autoon päästäkseni kotiin suihkuun. "Madam, minä puhdistin eilen sen teidän vedenpuhdistuslaitteen filtterin mutta siihen pitäisi hankkia uusi filtteri...". Huokaus... se siitä jumpan tuottamasta endorfiinieuforiasta. Että nyt se olikin muka Venkatesh joka ruuvasi auki vartijoiden vedenpuhdistusvekottimen. Ilmeisesti tästäkin tulee kisa, samoin kuin tuli moskiittomyrkytyksistä. Kaikki haluaa esiintyä toista parempana ja tienata muutaman ekstrarupian.

Vesisäiliöön kuuluu säännöllinen huolto jota vaan emme koskaan saa tulemaan meille asti. Koska huoltoyksikön asiakaspalvelussa puhutaan vain tamilia, minun on aivan hyödytöntä soitella sinne tai minne vaan vastaaviin puljuihin ja puhua tamilia. Siksi on sovittu että Mr Ravi hoitaa nämä kontaktit.

Mutta unohdetaan se vedenpuhdistus, nyt tuli taas keskeytys. Kaksi ilmastointilaitteenkorjaajaa saapui meille toteamaan että Mikon pukeutumishuoneen ilmastointilaitteen kompressori pitää vaihtaa taas kerran. Korjaajat ja huoltomiehet tulevat aina pareittain ja viipyvät meillä pari-kolme tuntia. Ikäänkuin mestari ja apupoika. Mikon huoneessa on kai 50C lämmintä ja tympeän kosteata. Kaikki Mikon vaatteet on siellä homehtumassa. Uusi kompressori saadaan asennettua ehkä maanantaina. Sen lisäksi puolet ilmastointilaitteistamme ei toimi liian tehottomien muuntajien vuoksi. Emmehän me niitä kaikkia rupea vaihtamaan, me olemme vain vuokralla täällä. Kyllä kuuma ilma kehitysmaassa on tuskaisaa! Ei niinkään se kuumuus vaan kaikki siihen liittyvä touhuilu ja häslinki.

Luulen että on paras poistua viileämpiin maisemiin ja jättää Mikko hoitamaan kotiasiat. Silloin kaikki sujuu hienosti koska kukaan palvelija ei puhu Mikolle. Babukin istuu Mikon kanssa autossa kolme tuntia päivässä mykkänä kuin kala mutta minut nähdessään kuulen että puutarhan hyttysmyrkky on melkein lopussa ja hän voisi ostaa lisää, tai että hänen lastensa synttärit on lauantaina ja hän pitäisi sen vuoksi lauantain vapaata mutta Prabha tulee silloin ja kyllä, kotiin viety ilmastointilaite toimii niin että isä saa nykyään nukuttua, kiitos vain, ja tässä on spray-maali jonka ostin alennuksella auton naarmuja peittämään.

Puolitehoista

Näin kesäkuumalla Chennai tuntuu puolitehoiselta. Käsittääkseni Chennai ei ole lainkaan Intian kuumimpia paikkoja, mutta on asiaankuuluvaa aina voivotella tukalaa oloa. Toki tukaluus on aina subjektiivinen olotila, en minäkään tässä ole miettinyt kuinka onnekas olen kun asun lähellä vilvoittavaa merituulta enkä esimerkiksi jossain 40 kilometria sisämaassa Velloren kuivilla hiekkaisilla aukeilla jossa on aina kuumempaa kuin meillä.

Nyt päivälämmöt nousee 40C-asteeseen ja mikäli ei tuule, se on todella kuumaa. Parin viikon aikana sähköä on säännöstelty niin että meilläkään ei ole sähköä lainkaan 10.30 - 13 välillä. Pesukone ei toimi, ilmastointi ei toimi, kattopropelit ei toimi. Meillähän on joka huoneessa katossa propeleita joiden pyörimisvauhtia voi säätää ja ne saavat kuumankin ilman liikkeelle niin että tuntuu hieman viileämmältä. Mutta nekään ei siis toimi päivällä.

Vaikka on sovittu että Anitha soittaa kaikista talon ongelmista Mr Raville tehtaalle, kaikki ongelmat raportoidaan minulle kun nyt olen paikalla. Vartijoille on asennettu hieno vedenpuhdistuslaite jonka perimme Matilta joka siirtyi Manaukseen. Laite vaatii huoltoa kuten kaikki laitteet, ainakin suodattimet pitää vaihtaa. Muutenhan laitteesta ei tule vettä. Edellisen kerran muistan jostain tammikuulta ennen Suomeen lähtöäni kuinka taisteltiin huoltomiesten saamiseta paikalle. Huoltosopimuksesta on maksettu yli 3000 rupiaa ja se sisältää säännölliset käynnit jotka vaan ei ilmeisesti onnistu. Koska nyt ollaan taas samassa jamassa. Vartijoiden vesilaite on tukossa, ei yhtään vettä. Tästä huollosta on puhuttu jo viidettä päivää ja todella luulin että asia on hoidettu. Nyt kuulin Venkateshilta ettei vartijoilla ole vedenpisaraakaan! Se on hieman kohtuutonta ottaen huomioon että vartijat ovat ulkona koko ajan 40C lämmössä. Anitha sanoi ettei hän ole saanut yhteyttä huoltoliikkeeseen, että Murugan joka oli edellinen korjaaja silloin tammikuussa otti rahat ja lopetti Eureka Forbesilla työskentelyn eikä nyt ole ketään kontaktihenkilöä. En ymmärrä miksei Anitha voinut soittaa Raville heti. Saimme puhelimitse kiinni jonkun asiakasvastaavan joka ei puhunut englantia mutta jonka asiaankuuluvasti haukuin littanaksi vain osoittaakseni että talossa asuu herrasväkeä.

Olemme selkeästi sopineet että talon asiat kuuluvat Mr Raville ja kodinhoito on Anithan juttuja mutta se vain ei mene läpi. Asiat kaatuvat minulle, ja jollen ole paikalla, ne ilmeisesti odottavat minun tuloani. Ei ihme että kotimme on jatkuvasti varsin likainen ja pölyinen kun Anitha on puolet päivästä puhelimessa ja toisen puolen keittämässä teetä erilaisille korjausmiehille.

No, onhan Anitha ihan hyvä työntekijä. Mutta en voi myöskään kieltää kuinka onnellinen olin kun Anitha oli kolme päivää sairaana ja sain pitää kodin itselläni. Juhlistin oloani pesemällä kylppärit joista tuli ensimmäistä kertaa puhtaat. Onhan tuo jotenkin pateettista. En olisi uskonut itsestäni tuollaista venytystä. Mutta minun on myönnettävä etten ole missään paikassa Intiassa nähnyt puhtaita kylpyhuoneita tai WC:eitä. Ne vaan on sellaisia tabuja ja saastaisia paikkoja ettei niitä pese kuin kastittomat eikä heiltä voi odottaa sen siistimpää tulosta kuin muiltakaan kun kerran kulttuurin mukaisesti nuo paikat ovat saastaisia ja kaiken lisäksi - eihän palveluskunnalla mitään suihkuja tai kylpyhuoneita omissa kodeissaan ole missä olisivat oppineet yksinkertaisen WC:n siivouksen alkeet.

Ajatukset Suomessa

Onhan tämä vähän tylsää elämää. Onneksi olen lihonut sen verran että piti aloittaa aerobic-harrastus jotta mahtuisin mustaan mekkoon Ilkan ja Riikan promootiojuhlaa varten. Tosin lopulta päädyin teettämään uuden, mutta koska ei ole takeita että siitä tulee ihan täydellinen, on varmempi jatkaa jumppaa.

Käyn ruotsalaisen Annetten suosiman liikuntapaikan aerobicissa 5 kertaa viikossa. En ole erityisesti aerobicin ystävä, mutta jumppatarjonta ei ole kovin laaja Chennaissa joten käyn mieluummin pomppimassa hien pintaan nostavassa nopeatempoisessa aerobicissa kuin yogassa joka tosin sekin on tehokasta lihaskuntoa kehittävää liikuntaa. Aerobicissa sotkeudun askeliin ja kuvioihin jotka minusta ovat ihan turhia lisukkeita liikunnassa. Pelkkä hyppely ja jumppa riittäisi minulle.

Herään aamulla kuudelta kuten Mikkokin, luen lehteä ja kun Anita tulee, käydään läpi kaikki ongelmat joita talossa on. Ongelmia on aina. Joku ilmastointilaite ei taas toimi, joku on alkanut vuotaa, vartijoiden juomavedenpuhdistuslaite on hajalla, silityslauta kaipaa uuden päällisen, katon vesitankki ei täyty, sähköä tulee puoliteholla. Yleensä kaikki korjautuu sillä että joku heppu tulee ja vaihtaa suodattimen tai puhdistaa laitteen. Erilaisia miehiä lappaa meille jatkuvaan tahtiin, mutta olen varsin tuskastunut tuloksiin. Puuhataan paljon, korjataan joku kohta, puhdistetaan toinen ja tilanne korjautuu pariksi päiväksi mutta kohta ollaan taas toimimattoman vekottimen kanssa. Kaivon moottori on jatkuva riesa vaikka se vaihdettiin joku aika sitten. En usko että sille onkaan muuta tehtävissä kuin aina tarvittaessa pyytää joku puhdistamaan jotain suodattimia tai putkia, vesihän on roskaista. Minusta koko tämä yhteiskunta on rakennettu siten ettei mikään kestä kauan ja täten työllistetään valtava määrä porukkaa. Erilaisia korjaajia saa helposti jo samana päivänä jotka fiksaavat hätäapukorjauksia kunnes taas joku prakaa.

Kymmeneksi menen aerobiciin jonne ajaa vajaa kymmenessä minuutissa. Meitä on siellä 5-8 naista, oikein mukavaa. Opettaja on sama heppu joka oli Madras klubilla vetämässä aerobicia jossa kävin vuosi sitten. Madras klubin jumppasali on nyt remontin vuoksi suljettu, siksi oli haettava toinen paikka. Tunnin loputtua tulen kotiin suihkuun ja lähden lounasaikaan jonnekin. Kauppaan useimmiten. Tai vain istuskelemaan johonkin kuppilaan. Täällähän on muutamia miellyttäviä kuppiloita joissa on viihtyisää istua. Eilen olin Annetten kanssa lounaalla. Sitten tulen kotiin ja istun tietsikan ääressä selaamassa sitä sun tätä. Lääketiedettä, uusia tutkimustuloksia, eri kielisiä sanomalehtiä.

Viikko sitten kävin Ideal Beachilla koska ajattelin velvollisuudentuntoisesti että onhan tämä hiekkarantamahdollisuus käytettävä hyväksi niin kauan kuin täällä on. Mutta loppujen lopuksi olisin aivan yhtä hyvin voinut lukea kirjaani kotona. Uimarannalla on minusta varsin tylsää, vaikka Ideal Beach on ihan hyvä paikka.

Tiistaisin ja torstaisin lähden puoli viisi ratsastamaan jossa tapaan töistä tulleen Mikon. Ratsastamme, istumme Kishoren ja muiden kanssa hetken vilvoittelemassa ja juttelemassa ja tulemme kotiin suihkuun, teemme jotain iltapalaa ja katsomme tallennettuja amerikkalaisia sarjoja tai jonkun elokuvan.

Jos joku osaa kuvitella näitä päiviäni täällä, on varmaan helppo ymmärtää että ajatukseni ovat jo Suomessa ja työelämässä. Tällainen joutilas elämä on suunnattoman tylsää kun päivän kohokohdat ovat tunnin jumppa ja ratsastus. Siihen väliin mahtuisi varsin hyvin palkkatyö, jolloin näistä harrastuksistakin voisi nauttia työn vastapainona enemmän.

Tavallinen tarina

Usein on tapana vaahdota sananvapauden nimissä objektiivisen historiankirjoituksen tarpeellisuutta. Joskus jos satun oleman reippaalla tuulella, mietin mitä se tarkoittaa. Joku poppoo nämä asiat kuitenkin päättää - siis mitä koululaisten historiankirjoihin painetaan - eikä kukaan henkilö tai mikään ryhmä voi olla yksiselitteisen objektiivinen. Johonkin päin ollaan aina kallellaan. Puolueettoman oppikirjan kirjoittaminen on vaikeata. Miten siitä saa mielenkiintoisen ottamatta mihinkään kantaa? Joko sisällön muoto on värikästä tai siitä on karsittu pois kaikki vähänkin kantaa ottava niin että vain tylsät raamit on jäljellä. Pelkkien tosiasioiden, niiden raamien, esilletuominen yksinään on väärin koska silloin koululais- ja opiskelijaparoille jätetään ihan mahdoton tehtävä yrittää muodostaa itse oma mielipide pelkistä ikävistä rakennuspalikoista.

Intia on demokratia jossa vallitsee sananvapaus jota saa käyttää. Mutta ajattelua voi muokata lahjuksin, etuuksia myöntämällä, teoilla, kirjoituksilla tai puheilla. Tai oppikirjoja uudelleen kirjoittamalla.

Tänään The Hindu ja kaikki muut lehdet kirjoittivat että ensi lukukauden tamilinkielen oppikirjat eivät tule sisältämään juuri vallasta luopuneen Isä Aurinkoisen, entisen pääministerin Karunanidhin, tekstejä. Isä Aurinkoinen oli ennen politiikkaan ryhtymistä jonkinasteinen näyttelijä mutta eniten tamilinkielisten elokuvien käsikirjoittaja. Jostain syystä hänen vanhoja, suuresti ylistettyjä elokuvakäsikirjoituksiaan uudelleenfilmattiin ahkerasti viimeisten 5 vuoden aikana jolloin hänen puolueensa oli vallassa. En pysty mitenkään arvoimaan oliko kehut ja ylistykset aiheellisia. Politiikka on hankala asia. Joka tapauksessa, Isä Aurinkoinen taisteli kiivaasti klassisen tamilin kielen ja kulttuurin säilyttämisen puolesta.

Tamil Nadussa koulut alkavat kesäkuun alussa ja oppikirjat on jo painettu tai painon viimeisissä vaiheissa. Arveluttavaa Karunanidhi-materiaalia sisältäviä tamilin oppikirjoja on valmisteilla 90 miljoonaa kappaletta. Näistä aletaan nyt poistaa Isä Aurinkoisen kirjoittama nationalistinen runo "Semmozhi Vaazhthu" joka esitettiin ensi kertaa viimevuotisessa "World Classical Tamil"-konferenssissa (jossa muuten yksi pääpuhujista ja maailman etevimmistä muinaistamilin asiantuntijoista oli Helsingin Yliopiston indologian professori Asko Parpola). Sen lisäksi kaikki muu Karunanidhin kirjoittama ja häneen liittyvä materiaali poistetaan joko repimällä tai kirjoja uudelleen painamalla.

Tästä lähtien kaikki Tamil Nadun lapset saavat objektiivista tietoa ja oppia koulunsa tamilintunneilla.

Näinkö nopeasti Isä Aurinkoinen unohtuu? En ole varma. 87-vuotias Karunanidhi tuskin on viiden vuoden kuluttua enää riittävässä terässä seuraavaan viisivuotiskauteen, mutta poikansa, entinen varapääministeri, 56-vuotias Stalin valittiin oman äänestysalueensa ääniharavana kansanedustajaksi ja mikäli historia toistaa itseään, hänestä tulee DMK-puolueen puheenjohtaja isänsä siirtyessä pois päivänpolitiikasta ja luultavasti aikanaan Tamil Nadun pääministeri.

Järkevä ratkaisu

Yksi fiksuimpia ratkaisuja mitä olemme vapaa-ajan suhteen Intiassa tehneet oli vaihtaa ratsastuskoulua. Vaikka Madras Riding School on vain 10 minuutin ajomatkan päässä kotoa ja hevoset siellä ovat todella hyviä, Chennai Equitation Centre , CEC, on osoittautunut kaikilla muilla mittareilla ehdottomasti paremmaksi.

Oikeastaan vaihtomme syynä oli se että minä saisin ratsastaa kun käyn Chennaissa. Kesäkuusta lähtienhän tulen vain lomailemaan Intiassa, en asumaan. Madras Riding School ilmoitti pahoitellen mutta hyvin tiukasti ettei heidän sääntönsä salli satunnaisia kävijöitä vaan pitäisi maksaa joka kuukausi täysi maksu vaikkei ratsastaisi lainkaan. Joten kävin CEC:in talleihin tutustumassa. CEC:in omistaja Mr.Kishore on vanhempi herrasmies joka on pelannut Madrasin poolo-edustusjoukkueessa silloin kun sitä vielä harrastettiin. Nyttemmin pooloa harrastetaan vain pohjoisessa eikä sielläkään niin aktiivisesti, mutta toivon mukaan into lisääntyy ja sopivia hevosia saadaan koulutettua tuohon jännittävään ja vaikeaan lajiin. Mikon haave Intiaan muuttaessa oli rueta pelaamaan pooloa ("jos prinssi Charles pystyy siihen, kyllä minäkin") ja into on vielä tallella vaikka Mikon on ollut pakko myöntää että hevosenkäsittelytaidot on ensin oltava huippuluokkaa jos alkaa mailan kanssa huiskia kentällä joka on täynnä muita hevosia ja ratsastajia. Maila on pitkävartinen, peli nopeata, hevoset intoutuvat vauhtiin ja vaaroja on paljon - hevonen voi kaatua, mailalla voi huitaista toisen sairaalaan tai hautaan, voi pudota ja jäädä hevosten jalkoihin.

Kishore ymmärtää bisneksen ja oli valmis tekemään diilin kanssamme. Minä maksan 600 rupiaa (9 euroa) per kerta ja Mikko on normaali jäsen joka maksaa kiinteän 5,500 rupian (85 euroa) kuukausimaksun. Hintaan kuuluu itävaltalaisen Isabellen antama pätevä opetus. Mikkohan ei koskaan ole saanut kuin minun antamaa opetusta ja minä olen opetusta vailla kehittänyt pahoja virheitä itselleni joista on päästävä eroon. (Hintavertailuna esimerkiksi Someron Ratsastajien irtotunti on 32 euroa ja kausihinta 28 e/tunti, Kirkkonummella Wiknerin tallilla irtotunti on 45 e ja kausihinta 30 e/tunti)

CEC on hyvin sosiaalinen paikka. Kaikki puhuvat englantia, kieli jota tallilla käyvät intialaisetkin käyttävät keskenään. Vain tallipojat ovat tamilinkielisiä mutta hekin osaavat auttavasti englantia. Kishore itse on joka päivä tallilla vaikka ratsastaa vain aamuvarhaisella kun ei ole muita häiritsemässä. Iltaisin hän kulkee valtavan susikoiransa kanssa tarkkaillen silmä kovana ratsastajia ja tiluksia ja hevosia ja kommentoi kaikkea ystävällisen suorasukaisesti. Ratsastamme Mikon kanssa 17-18 välillä ja aina sen jälkeen jäämme muiden kanssa puutarhaan teelle rupattelemaan mistä milloinkin. Se on tosi kivaa ja leppoisaa. Nauramme paljon. Ihmiset ovat hauskoja, mukavia ja fiksuja ja mikä ihaninta, kaikki puhuvat todella hyvää ja ymmärrettävää englantia.

Vaikka kotimatka CEC:istä vie ruuhkahuipun vuoksi useimmiten melkein tunnin, olen tosi tyytyväinen voidessani jättää Mikon ratsastamaan ilman minua mukavaan paikkaan jossa miestä ei jätetä yksin. Luulen jopa että Mikko vielä joku päivä pelaa pooloa vaikken oikeasti usko hänen ikinä pärjäävän prinssi Charlesille.

5S

Salcomp lanseeraa 5S-metodologian mukaisen organisoimissysteemin tehtaalle. Tai miten sen nyt hankalammin sanoisi. Metodologia on kuitenkin selkeä ja järkeenkäypä - selvitetään mikä on tarpeellista ja vain tarpeellinen pidetään. Kaikesta tarpeettomasta, niin tavarasta kuin tavoista kuin toiminnoista ja luultavasti myös työntekijöistäkin pyritään pääsemään eroon. Kun raivaus on tehty, jäljelle jäänyt järjestetään loogisesti, siivotaan ja pidetään järjestykssä ja järjestys ylläpidetään. Jotenkin näin pitäisi jokaisen kodinkin toimia. Viisi ässää tulevat japaninkielisistä sanoista seiri, seiton, seiso, seiketsu ja shitsuke, joiden englanninkieliset vastineet ovat vastaavasti Sorting, Straightening / Setting in order, Sweeping / Cleaning, Standadizing, Sustaining.

Olin kuuntelemassa konsultin pitämää ensimmäistä yleisluentoa aiheesta tehtaalla. Asia oikeasti kiinnosti minua koska sama organisointi on oleellista myös terveyskeskuksissa ja sitä voisi soveltaa siten Mäntsäläänkin. Toiseksi, minulla ei olisi muuten ollut mahdollisuutta päästä ratsastamaan koska olimme lauantaina yhden auton varassa eikä tehtaalta pitkän matkan vuoksi ollut mahdollista käydä minua hakemassakaan iltapäivällä kotoa.

Luento oli uskomattoman pitkästyttävä ja todella hidastempoinen. Intialainen konsultti toisti jokaisen lauseen kolmeen kertaan, luultavasti siksi että Mikon työntekijät ehtivät kirjoittaa joka sanan muistiin. Huomasimme Mikon kanssa jälleen kerran kuinka kussakin kulttuurissa on oltava paikallinen asiantuntija. Länsimainen 5S-konsultti ei ikinä olisi aloittanut luentoaan näillä esimerkeillä lämmittääkseen yleisönsä:

"Kaikkihan rukoilevat kotona päivittäin, teillä kaikilla on jumalankuva, valokuva tai taulu jonka edessä sytytätte lampun ja rukoilette. Kotialttari on aina puhdas, mutta onko se oikeasti puhdas? Kuinka monen perheen rutiiniin kuuluu puhdistaa jumalkuvan tausta pölystä ja hämähäkinverkoista? Teettekö sen edes viikottain?"

Kaikilla oli mielipide ja halusivat kertoa miten toimivat. Joku väitti putsaavansa alttaritaulunsa joka päivä!

"Missä pidätte otsatäpliä kotona? Aamulla on kiire, onko niillä tietty paikka josta ne aina löytää? (Siis niitä koristeellisia tarroja joita laitetaan otsaan jollei täplää maalata sormella)

Kävi ilmi että otsatäplien kanssa kotona ollaan huolettomia eikä niiden suhteen ole mitään järjestelmällisyyttä. Otsatäpliä on kaikkialla. Tarra-arkkeja on kylpyhuoneessa, eteisessä, autossa, makuuhuoneessa, keittiössä, olohuoneessa. Ihan joka paikassa.

Jo tässä vaiheessa minulle tuli ulkopuolinen olo ja minua alkoi nukuttaa. Mikon työntekijät sen sijaan olivat valpastuneet ja täydellä innolla mukana. Meillä ei ole alttaria kotona enkä käytä otsatäpliä. Deodoranteista ja aamujugurteista olisin osannut jotain kertoa mutta ne ei kiinnostaneet ketään.

Aurinko laskee Tamil Nadussa

eli ennakkotietoja osavaltiovaaleista

Tänä keväänä käytiin osavaltiovaalit neljässä osavaltiossa Tamil Nadussa, Länsi-Bengalissa, Keralassa ja Assamissa sekä lisäksi Pondicherryn (eli Puducherryn) liittoterritoriossa. Ääntenlaskenta on vasta käynnissä, tässä vasta joitain hajahuomioita ja ennakkotietoja.

Isä aurinkoisen ja poikansa Stalinin valtakausi Tamil Nadussa on vääjäämättömästi päättymässä. Ääntenlaksennan tässä vaiheessa oppositiopuolue ADMK liittolaisineen on saamassa 198 paikkaa osavaltioparlamentin 234 paikasta. Hallitsevan DMK-puolueen liittoutuma näyttäisi saavan vain 36 paikkaa, missä on pudotusta 116 paikkaa.

Näistä puolueista ja niitten ideologisista eroista saatte (ehkä) lukea joskus toiste. Sen verran kuitenkin, että nimilyhenteitten samankaltaisuus ei ole ihan sattumaa, vaan kummankin “DMK” tarkoittaa samaa Dravida Munnethra Kazhagam’ia. ADMK:n nimessä on etuliitteenä lisäksi “All India Anna”. Ulkomaalisten hämäämiseksi ADMK:n rinnalla käytetään lyhennettä AIADMK.

Yllä ADMK:n symboli. Luuliin aluksi, että ADMK ajaa hashiksen laillistamista, mutta kaksoislehdet symbolisoivat ilmeisesti jotain muuta.

DMK:n tappiolle on selvä syy: äänestäjät saivat lopulta tarpeekseen DMK:n ja erityisesti “hallitsijaperheen” korruptoituneisuudesta. AIADMK:n johtaja Jayalalithaa onkin käyttänyt kampanjoinnissaan hyväkseen sitä, että hänellä ei ole perhettä, eikä hänen perheensä voi siten olla yhtä laajalti korruptoitunut. Sanoma meni ilmeiseti hyvin läpi, huolimatta siitä että Jayalalithaa tuomittiin itse vuonna 2001 viiden vuoden vankeusrangaistukseen korruptiosta (korkein oikeus vapautti hänet sittemmin riittämättömien todisteiden perusteella).

Nämä korruptiojutut eivät varmaan yllätä ketään, sopivat hyvin stereotyyppiseen kuvaan Intiasta. Sen sijaan Jayalithaan menneisyydessä on piirteitä, jotka istuvat huonosti stereotypioihin. Nyt 63-vuotias Jayalithaa ei ole ollut koskaan naimisissa. Sen sijaan on yleisesti tunnettua, että näyttelijänä uransa alkanut Jaylalithaa oli vuosia tamili-elokuvien suuren tähden (sittemmin myös Tamil Nadun pääministerinä toimineen) MG Ramachandran’in partneri. MGR oli samanaikaisesti kolmannessa avioliitossa erään toisen näyttelijättären kanssa. Jotenkin tämä poikkeaa yleisestä kuvastani Intiasta. Toisaalta Isä aurinkoisellakin on ainakin pari vaimoa. Olisiko niin, että poliitikoilta ei odotetakaan mitään moraalia?

Jayalalithaa ja MGR elokuvien sankariparina

Tämä kuva oli uutisessa, jossa kerrottiin Karunanidhin jättäneen eroilmoituksensa. Antamamme lempinimi Isä aurinkoinen ei enää sovi hänelle.

Länsi-Bangalissa on tapahtumassa varsinainen vallanvaihdos. Kommunistit ovat hallinneet osavaltiota 34 vuotta, mutta Intiaa hallitsevaa kongressipuoluetta lähellä oleva TMC (All India Trinamool Congress – hauskoja muuten nämä “All Indiat”, kun ne näyttävät esiintyvän vain paikallisten puolueitten nimissä) on nyt saamassa murskavoiton vasemmistosta. Voiton takana on täälläkin nainen, TMC:n johtaja Mamata. Mamata on käynyt väsymätöntä taistelua kommunisteja vastaan kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänen kannatuksensa kääntyi jyrkkään kasvuun kuuluisan Singurin kiistan ansiosta. Kun Tata Group päätti rakentaa maailman halvimman auton, Tata Nanon, Länsi-Bengalin yritysmyönteinen (kommunistinen) hallitus tarjosi sijoituspaikaksi Singurin, jossa hallitus pakkolunasti tarvittavat maa-alueet Tataa varten. Mamata oli näitä pakkolunastuksia vastustavan kansanliikkeen näkyvin hahmo. Kansanliike onnistuikin yrityksissään ja sai Tatan luopumaan tehdashankkeesta Länsi-Bengalissa; tehdas rakennettiin lopulta Gujaratiin ja autot saatiin markkinoille pari vuotta myöhässä. Jotenkin intialainen politiikka ei oikein noudata normaalia vasemmisto-oikeisto logiikkaa.

Myös Keralassa kommunistit hävisivät vaalit oltuaan vallassa itsenäistymisestä lähtien. Osavaltion jyrkän anti-kapitalistiseen lainsäädäntöön (Stalin olisi sopinut paremmin Keralan varapääministeriksi, ainakin nimensä puolesta) on odotettavissa muutoksia. Assamin vaaleissa ei tapahtunut muuta yllättävää kuin se, että Kongressi-puolue vahvisti enemmistöään huolimatta kaikista viimeaikaisista skandaaleista. Pondicherry taas on niin pieni, että se ei voi kiinnostaa ketään.

Vaalit

Tamileihin vetoava vaalimainos - äänestäisitkö sinä Jayalalithaa'a?

Tänä iltana saadaan vaalitulokset. Äänestys oli samaan aikaan kuin Suomessakin, jo kuukausi sitten täällä eteläisissä Tamil Nadun, Keralan ja Pondicherryn osavaltioissa sekä pohjoisessa West Bengalissa ja Assamissa. Ääntenlaskenta alkoi tänään ja vaalitulos alkaa häämöttää. Ääntenlasku ei voinut alkaa ennen koulujen lomia yksinkertaisesti koska opettajat toimivat puolueettomina ääntenlaskijoina ja opet olivat kiireisiä korjatessaan ylioppilaskokeita joiden tulokset saatiin maanantaina. Ihan simppeli juttu, kuten yleensä kaikki Intiassa.

On ilmeisen selvää että Länsi-Bengalin 34 vuotta kestänyt yhtäjaksoinen kommunistien valtakausi päättyy koska äänestäjät ovat kyllästyneet osavaltionsa syöksykierteiseen talouteen ja sietokyvyn ylittäneeseen ahdinkoon. Meillä Tamil Nadussa – kuten Mikko kirjoitti blogissaan – sen sijaan eletään tulosten suhteen jännityksessä. Molemmat valtapuolueet on arvioitu varsin tasaväkisiksi. Nykyinen 87-vuotias Chief Minister Karunanidhi poikansa, varapääministeri Dr. Stalinin, kanssa tekivät näyttävän ja kalliin vaalikampanjan DMK (Dravida Munnetra Kazhagam)-puolueen hyväksi. Puoluehan on Intian valtapuolueen Kongressipuolueen vahva liittolainen ja ryvettynyt moneen otteeseen. Eipä silti, kaikista poliitikoista täällä tiedetään että kukaan ei pelaa puhdasta peliä ja jollain tavalla se ilmeisesti hyväksytään maan tapana.

Se että äänestysprosentti oli joka paikassa yli 70% ei ehkä sittenkään kuvasta tämän maailman väkirikkaimman demokratian yhteiskunnallista valveutuneisuutta vaan ennemmin jotain raadollisempaa. Juttelin kotiapulaisen, Anithan, kanssa joka haikeana totesi että tänä vuonna vaaliensuojelukunta oli niin tarkkana ettei heidän perheeseen herunut yhtään rahaa äänestyspaikalla. Kukaan ei myöskään yön pimeydessä ennen vaaleja tullut tarjoamaan lahjuksia kuten edellisissä vaaleissa kävi. Köyhälle lahjus oli 200 rupiaa per luvattu ääni. Kun kuukausipalkka on 3000 – 6000 rupiaa tämä on suuri summa vaikka itseltäni tuo sama 200 rupiaa kuluu hyvässä kahvilassa cappuccinoon ja banaanikakkuun. Anitha toivoo AIADMK:n (All India Anna Dravida Munnetra Kazhagam) voittoa koska sen puheenjohtaja Jayalalithaa – se joka perheettömänä naisena vannoo ettei hänen hallituksessa sukulaisia suosita virkoja jaettaessa – lupasi kaikille äänestäjille kannettavan tietokoneen mikäli voittaa vaalit. Karunanidhi lupasi sähköisen ruokamyllyn joka Anithalla jo on. Viime vaaleissa tuli televisio.

Demokratia on hieno ja kunnioitettava asia. Minusta on äärettömän upeata että jokainen täysi-ikäinen saa vaikuttaa maansa kehitykseen ja tulevaisuuteen, pohtia puolueiden ulkopoliittisia linjauksia, avaruusohjelman merkityksellisyyttä ja yliopistojen kehitystä. Vaikka siten että valitsee puolueen sen perusteella hankkiiko joku poliitikko verovaroin joltain kaveriltaan kymmenen miljoonaa ruokamyllyä vaiko saman verran kannettavia tietokoneita. On ihan varmaa että sekä sille poliitikolle että sen poliitikon kaverille jää muutama ylimääräinen rupia kirstun pohjalle tällaisesta diilistä, mutta jokainenhan hyötyy.

Onkohan tämä sittenkään demokratian syvin olemus ja se minkä vuoksi esimerkiksi täytyy sotia ympäri maailmaa demokratiaa levittämässä.

Demokratia toimii varmasti erinomaisesti jos kansakunta on hyvin koulutettua. Kuten vaikka Suomessa. Muistan senkin kerran kun olin äänestyskopissa enkä löytänyt Soininvaaran nimeä listasta joten ajattelin häkeltyneenä ettei tämä ehkä olekaan Töölössä ehdokkaana ja piti tyytyä aakkosissa edelliseen, Sinnemäkeen. Kopista tullessani totesin Mikolle ettei sitä Soininvaaraa sitten voinutkaan äänestää. Mutta… ehdokkaiden nimet olikin listattu vasemmalta oikealle kun taas minä olin selannut listaa ylhäältä alas. Kyllä Soininvaara oli siinä Sinnemäen oikealla puolella. Oli se vähän noloa. Äänestyspaikkojen ovella pitäisi olla joku testi jonka läpäisseet katsottaisiin riittävän fiksuiksi äänestämään. Olisin valmis äänestämään sen puolesta.

No, koska Chennaissa saadaan tänään tietää mikä puolue hallitsee seuraavat 4 vuotta, iltapäiväksi ja yöksi on luvassa kahinoita, tappeluita ja vihanpitoa. Ainakin molemmat autonkuljettajat Babu ja Venkatesh varoittivat minua liikkumasta pikkukaduilla. Ajattelin kyllä käydä autolla lähikaupassa ja siinä vieressä lounaalla, mutta jos minusta ei ala kuulua mitään lähiaikoina, varoitan etukäteen että olen saattanut joutua demokratian nimissä henkirikoksen uhriksi.

Kotioloa

Pitkästä aikaa taas Chennain kodissa. Täällä eteläisessä Intiassa sanotaan olevan neljä vuodenaikaa jotka ovat "kuuma", "kuuma", "kuuma" ja "kuumin" aika. Ilmeisesti kaikissa maissa ihmisillä on tapana voivotella ilmoja tai harmitella säätä. Suurimman osan vuotta Chennaissa ei ole erityisen tukalaa. Voisin tietenkin olla toista mieltä jos meillä ei olisi ilmastointia tai joutuisin tekemään ulkotöitä, mutta en toisaalta usko useimpien intialaisten juuri piittaavan ulkotöitä tekevien kanssakansalaisten hyvinvoinnista. Jotkut on syntyneet ulkotöihin, jotkut sisätöihin, jotkut kerjäämään, jotkut syömään kultalusikalla. No, Chennaissa on minusta kuiva kausi ja sadekausi, sen lisäksi toukokuussa on kuuma kausi. Ja ympäri vuoden on lämmintä.

Mutta ei niin lämmintä etten suurimman osan vuotta kaipaisi kuumaa suihkuvettä! Tämä on hauska mittari jolla itse huomaan hyvin kuuman kauden alkaneen. Talvella yölämpötila putoaa alle 20C-asteen mutta nyt se keikkuu 30C asteen korvilla, kivuten päivisin yli 40C-asteeseen. Katollamme olevan vesisäiliön vesi lämpiää auringossa eikä yökään sitä viilennä joten nyt lämpimän suihkun saa suoraan kylmävesihanasta. Sama juttu oli Manauksessa jossa meillä ei keittiön hanasta tullut lainkaan kuumaa vettä vaan ikuisesti samanlaista haaleaa. Manauksessa tosin hanavesi oli juomakelpoista, Intiassa juodaan aina ainoastaan pullotettua vettä.

Suomessa talvella lämmitys nostaa sähkönkulutusta. Täällä kesällä ilmastoinnin käyttö lisääntyy niin että sähkönjakelua joudutaan rajoittamaan. Meillä toimii päivisin kahdeksasta ilmastointilaitteesta kolme. Se on itse asiassa ihan riittävää koska talomme on paksuseinäinen ja pitää viileyttä varsin hyvin. Kivilattiat myös viilentävät eikä meillä ole paljon mattoja. Ilmastointi on päivisin meillä olohuoneessa ja makuuhuoneissa enemmän estämässä huonekalujen ja vaatteiden homehtumista. Silti öisin haluan että ilmastointi toimii. Makuuhuoneen toinen ilmastointilaite on useimmiten rikki. Makuuhuoneessa näitä on kaksi koska usein on sähkökatkoksia jolloin joku meille tulevista kolmesta vaiheesta on katki. Ilmastointilaitteet ja muut sähkövempaimet on kytketty ripotellen eri vaiheisiin jotta ainakin joku pelaisi. (Nyt kyllä liikun tosi harmailla vesillä - en koskaan oppinut sähköasioita fysiikantunnilla ja nämä vaiheet ja jakelut ovat minulle aika ufo-juttua).

En oikeastaan tiedä mitä alunperin rupesin kirjoittamaan ja miksi päädyin tylsiin sähköasioihin. Ne on niin ikäviä että taidan lähteä kahville ja kauppaan. Venkatesh-kuski on jo tullut ja auto on odottamassa.

PubCrawl Glen Innesiin

Lähdimme seitsemän maissa aamulla ajamaan kahdeksan tunnin matkaa kohti pohjoista, Glen Innesin kelttikaupunkiin. Todellakin, skotit tulivat joukolla 1830-luvulta alkaen näille Australian itärannikon viileille vuoristoalueille kilometrin korkeuteen lammas- ja nautafarmareiksi. Ja skotit pysyvät skotteina, alue tunnetaan nytkin nimellä Celtic Country. Vaikka ajomatkamme tuntui pitkältä ja maisemat ja ilmasto muuttuivat täysin siitä mitä oli Sydneyssä, oikeasti vain raapaisimme hieman valtavan mantereen itärannikon pientä kaistaletta, pysyen koko ajan New South Walesin osavaltiossa.

New England Highway kulki itärannikkoa myötäilevän vuoristosuikaleen harjalla. Eteläisellä pallonpuoliskolla eletään nyt loppusyksyä, ja oli omituista katsoa toukokuussa australialaista värikylläistä ruskaa. Olen aina mieltänyt Australian maaksi jossa voi olla rannalla ympäri vuoden, aurinko paistaa koko ajan ja maa on litteätä asumatonta hiekkaerämaata. Se kuiva autiomaa jäi tällä matkalla totaalisesti näkemättä! Enemmän oli sadetta ja jännitystä siitä sataako vai eikö sada.

New England Highway kulki pienten vuoristokaupunkien läpi. Lounasaikaan ajattelimme pysähtyä johonkin idylliseen ravintolaan. Totuus oli toinen. Pikkukaupungit olivat sulkeneet ovensa ja palvelunsa pääsiäisen viettoaan varten ja lopulta päädyimme Armidalen yliopistokaupungissa valitsemaan joko Kentucky Fried Chicken-ravintolan tai McDonaldsin. Kuuden Amerikan-vuoden aikana olimme olleet useita kertoja Mäkkärissä mutta vain kerran KFC:ssä, joten Pääsiäissunnuntain lammasateriamme korvasi rasvassa kuorrutettu pikaruoka, kananuggetit. Mutta Armidale oli tosi kaunis kaupunki.

Glen Innes on pieni paikka, reilu 7000 asukasta. On yksi pääkatu, muutama sivukatu ja kaupungin ympärillä pientaloja joiden takapihalla oli hevosia ja heti näiden takana alkoi laidunmaat. Lampaita ja nautoja. Ja paljon hevosia. Majapaikkamme ja ratsastusretken järjestäjä Bullock Mountain Homestead oli parikymmentä kilometriä Glen Innesin keskustan vilinästä, pienen hiekkatien päässä. Kuusissakymmenissä oleva aviopari Steve ja Alison toteuttivat parikymmentä vuotta sitten unelmansa ja muuttivat tänne kelttimaahan majoittamaan turisteja ja vetämään ratsastusretkiä. Apuna heillä on Jo, samanikäinen nainen joka on ikänsä ratsastanut. Eikä ketään muuta. Suurin osa muista paikalla olevista vieraista asuivat teltoissa tai neljässä asuntovaunussa ja valmistivat itse ruokansa. Erillisessä talossa oli neljä huonetta joista meille oli varattu kaksi – meidän pakettiin kuului isäntäväen kokkaamat aamiaset, lounaat ja illalliset jotka myös nautimme heidän seurassaan. Suomalaisena paikkaa katsoessa sanoisi että täytyy olla hullu jos tuollaiseen ryhtyy eikä tilaa voinut mitenkään pitää sellaisena jota itse ajattelisi myytävän turisteille. Silti, Steve, Alison ja Jo vaikuttivat kaikki täyspäisiltä mukavilta ihmisiltä. Arvelimme suopeasti että teltoissa asuvat perheet ovat tosi köyhiä ja että onhan hienoa että köyhätkin voivat lähteä lomamatkalle vaikka onkin kylmää ja sateista. Kerran kaikille tarjottiin sconeseja. Mikko ja Antti kaapivat valtavat kasat hilloa ja kermavaahtoa sconeseilleen. Asuntovaunussa lomailevan nelilapsisen perheen nuorin laittoi varovasti pienen hillonokareen omalle sconesilleen. Me todettiin keskenään että taitaa olla niin köyhä lapsi ettei ole ennen saanut hilloakaan. Ja sitten perheen äiti kertoi olevansa juristi, olivat asuneet Lontoossa monta vuotta. Joku köyhistä oli investointipankkiiri ja joku lääkäri. Eli ei varmaan niin kovin köyhiä kuitenkaan... Ehkä jotain samaa kuin suomalaisessa mökkikulttuurissa – hakeudutaan alkeellisiin oloihin joista oikeasti nautitaan.

Aamulla sitten ratsastamaan. Antin hevonen oli Bell´s, Mikolla Bailey´s, minulla Budweiser. Helpot nimet muistaa! Anttikin laitettiin hevosta harjaamaan, satuloimaan, suitset päälle ja matkaan! Aurinko paistoi, hevoset oli virkeitä, satulakaan ei ihmeemmin hiertänyt. Viiden tunnin ratsastus kulki laidunmaiden läpi Glen Innesiin. Laitumet on erotettu toisistaan aidoilla joten porttien avaamista ja sulkemista riitti. Black Angus ja Heresford-karjaa oli laitumet pullollaan muttei hevoset niin naudoista piitanneet. Toisin kuin kenguruista! Yksi laukkapätkä meni totaalisen sekavaksi kun lauma kenguruita oli päiväunilla pusikossa vain muutaman metrin päässä meistä. Hevosten säikäyttämät kengurut säntäävät karkuun, samoin kuin kenguruiden säikäyttämät hevoset! Antin hevonen pomppasi pitkän heinikon suojiin eikä uskaltanut tulla pois sieltä. Ratsastaessa tapahtuu koko ajan eikä ratsastaja voi herpaantua torkkumaan.

Antti ratsasti ihan hyvin. Tosin laukkapätkien jälkeen kysyttäessä miten meni, Antti vastasi lakonisesti “painful”. Mutta päivän päätteeksi, Glen Innesin Central Hotellin pubissa ansaittua olutta nauttiessa Antti oli aivan normaalin oloinen, käveli normaalisti eikä vaikuttanut kärsivältä. Eli kaikki hyvin.

Ratsastusretket ovat kivoja koska siten tapaa paikallisia asukkaita ja tutustuu paikkoihin aivan toisella tavalla ja näkee sellaista mitä muuten ei kokisi. Glen Innesissa Jo oli kanssamme, söimme yhdessä illallisen täpötäydessä pubin ravintolassa jossa olisimme taatusti tunteneet olomme orvoksi ilman paikallisen mukanaoloa. Pieni tuppukylä muuttui kodikkaaksi ja ystävälliseksi. Mukanamme ratsasti paikallinen pariskunta,Glen Innesin ruokakaupan kassa; takaisin ratsastaessa seurana oli tämän Julien isä.

		Glen Innes VIEW SLIDE SHOW DOWNLOAD ALL

Matka loppuu kun on sen aika

Istun Chennain kodin työhuoneessa tietokoneen ääressä ja juon Brasiliasta ostamaani kahvia mietiskellen Australian lomaa. Maailma on mennyt omalta kohdaltani kovin pieneksi.

Australia oli tavattoman positiivinen kokemus ja onnistunut reissu. Antin opiskelut ovat väljiä koska pakollisia luentoja on vain kerran viikossa ja koska oli pääsiäisloma, niin pystyimme olemaan koko 10 vuorokautta yhdessä. Paitsi Sydneyssä Antti tietenkin asui omassa luukussaan ja me Mikon kanssa hotellissa. Hotellimme oli kuitenkin kävelymatkan päässä Antin kämpästä Coogeessa joten joinakin aamuina Antti tuli aamiaisellekin hotelliimme. Jollei muuta niin ainakin ruokimme poikamme hyvin koko matkan ajan!

Antin valitsema asuinalue on kallista mutta varmasti sen arvoista. Oli hienoa meidänkin herätä aamulla ja mennä parvekkeelle ihailemaan merta, hiekkarantaa, rannalla jumppaavia ihmisiä, koiranulkoiluttajia, uimareita, kävelijöitä ja juoksijoita. Jollen ole kyllästymiseen asti tästä jo vouhkannut, totean että australialaiset tuntuvat olevan ulkoilmaihmisiä. Viimeisenä iltana kävelimme ihanan iltalenkin Antin kämpiltä hotelliimme, rantaa pitkin, tyrskyjä ihaillen, ihmeen kuivaa ja raikasta meri-ilmaa hengittäen. Kävelyn jälkeen istuimme hotellin terassilla viiniä ja olutta nautiskellen ihanan leppeässä pimeässä illassa jutellen.

Se sunnuntai oli leppoisuudessaan mukava ja juuri sopiva päätös aika hektisellekin lomalle. Yhteisen hotelliaamiaisen jälkeen ajoimme Antin yliopistoa katsomaan. Sunnuntaina siellä oli, kuten Antti ja kaikki muut länsimaalaiset ovat todenneet, vain aasialaisia. Aasialaiset tulevat meidän kokemuksen mukaan ulkomaisiin yliopistoihin suorittamaan kiireesti tutkinnon ja säntäävät takaisin omaan maahan. Kansainvälistyminen on surullisen vähäistä kun kiinalaiset ovat omissa suurissa porukoissa, intialaiset omissa ja korealaiset omissaan. Länsimaalaisilla on vaikeuksia ymmärtää aasialaisten englantia emmekä mekään ohikulkevista opiskelijoista tienneet mitä kieltä he puhuivat. Antti väitti että se oli englantia. Antin mukaan joskus proffat suosittavat kiinankielisiä kirjoja opiskelijoille luettavaksi jotta he saisivat kurssit suoritettua huonolla englannillaan!

Yliopisto oli varsin betoninen eikä mikään arkkitehtooninen helmi mutta sympaattinen. Kallis tonttimaa oli huolella täytetty ja kampus oli tiivis ja sokkeloinen, kompakti. Law Building oli uusin, 2006 valmistunut ja oikein hieno. Näimme sen Antin mainitseman Computer Labin jossa Antti lukee kaiket päivät. Computer Labin porukasta on muodostunut kaveripiiri jonka kanssa mennään yliopistolta suoraan illalla syömään ja iltaa istumaan. Omassa huoneessaan Antti onkin vain nukkumassa.

Yliopistolta suunnistimme Hertzin autovuokraamoon ja palautimme Toyota Camry Hybridin johon olimme olleet hyvin tyytyväisiä. Jollei elämämme muuten ole kovin ekologista kun lennämme ympäri maailmaa jatkuvasti, ainakin auto oli bensaa säästävä. Kävelimme Sydneyn keskustaan upeaan Queen Victoria Buildingiin, 1898 valmistuneeseen ostoskeskukseen jossa on kauppoja joihin meillä ei ole varaa mennä sisään. Mutta mukavaan kevyeen välipalaan ja ihmisten katsomiseen paikka oli erinomainen.

Jatkoimme vaeltamista lämpimässä auringonpaisteessa The Rocks-alueelle Sydneyn satama-alueen tienoille. Siellä on kapeita kujia, kauppoja, ravintoloita ja markkinakojuja ja ainakin nyt kauniina sunnuntaipäivänä valtavasti ihmisiä. Pysähdyimme saksalaisen Bierstuben ulkopöytään valkoviinille ja ihmettelimme kuinka vieressä istuvat kaksi railakkaan länsimaalaisesti pukeutunutta kiinalaistyttöä vetäisi kikatellen litran oluttuoppinsa tyhjiksi ja tulivat vain suloisen riehakkaiksi. Kaikki kiinalaisetkaan eivät siis istu kirjastossa nenä kiinni oppikirjoissa sunnuntaina.

Vaeltelu jatkui Oopperatalon puoleiselle satama-alueelle jossa pysähdyimme varhaiselle illalliselle. Aurinko alkoi laskea puoli kuuden aikaan ja kaupungin valot heijastuivat upeasti meren pintaan. Sydneyn satama ja keskusta on vireä paikka, ihmisten kokoontumispaikka, täynnä ravintoloita, kahviloita ja kävelyreittejä.

Otimme bussin Coogeehen, Sydneyn lähiöön, jos niin voi sanoa. Puolessa tunnissa olimme Antin kämpillä josta aloitimme sen ihanan leppeän iltakävelyn josta juttuni aloitin.

Seuraavana aamuna emme enää tavanneet Anttia joka lähti omia teitään yliopistolle ja me otimme taksin lentokentälle ja jätimme haikeina Australian.