Pääkaupunkiseudun kehyskunnissa on krooninen lääkäripula. Olen ollut Vihdissä, Porvoossa ja Mäntsälässä itse lääkärinä tämän toteamassa. Mäntsälässä tilanne on pahin. Itseni kaltaisia keikkalääkäreitä on jatkuvalla syötöllä ja kroonisia tauteja sairastavat vanhukset sanovat etteivät jaksa toistaa joka kerran koko sairauskertomustaan, jota eivät itsekään ihan muista "eikö se löydy sieltä koneelta?". Lääkärinä olen aivan yhtä turhautunut. En näe sitä koneelta. Kukaan ei ole ehtinyt kirjoittaa yhteenvetoa tai tiivistelmää potilaasta. Edes lääkityksistä en voi olla varma. Koneella näkyy kaikki potilaalle määrätyt lääkkeet, mutta lääkkeen lopetuksen merkitseminen koneelle on niin monen näppäilyn ja vielä kirjallisen selityksen takana että se jää melkein aina tekemättä. Liikaa työtä, liikaa potilaita, liian vähän aikaa. Hoidanko tämän potilaan asiat kuntoon, puhun hänen kanssaan vai pureudunko puuttuvien tietojen päivitykseen 20 minuutin vastaanotolla?
Moni asia on muuttunut terveyskeskuksessa siitä kun ensimmäisen kerran menin sinne lääkärintyöhön vuonna 1984. Odotin esikoista, vatsa oli joka kuukausi suurempi kun matkasin junalla Seinäjoelle ja sieltä bussilla Ilmajoen terveyskeskukseen päivystämään perjantaista kello 17 maanantai-aamuun kello 8 asti. Ainoa lääkäri koko talossa, hoitaja lähti lauantaina iltapäivällä neljältä. Sen jälkeen olin yksin maanantaiaamuun asti. Iltakymmeneen mennessä potilasruuhka hiljenee ja sen jälkeen ovikello soi vain satunnaisesti. Soittoon herää päivystyjän huoneessa, kulkee aution odotustilan läpi ulko-ovelle kyselemään kolkuttelijan asiaa. Päästää apua tarvitsevan sisälle. Ja on yksin tuntemattoman kanssa.
Terveyskeskustyö ei ole lääkärien piirissä arvostettua. Yleislääketieteeseen erikoistutaan, mutta edelleen ajatellaan että "yleislääkäriksi jäädään". Erikoislääkäri on jotain muuta kuin yleislääkäri ja se on hienompaa. Tämä oli yksi monista syistä miksi itse erosin terveyskeskuslääkärin virasta oltuani yleislääkärinä 8 vuotta ja menin lääketeollisuuteen. No, se vain pahensi asemaani kollegoiden silmissä. Nyt olin myynyt sieluni mammonalle. Lääketeollisuus on paha, lääkärit ovat hyviä. Tai erikoislääkärit. Sairaalan lääkärit. Melkein joka päivä luen lehdestä kuinka julkinen perusterveydenhuolto, terveyskeskukset, näivettyy kun parhaat kyvyt menevät sairaaloihin tai privaattivastaanottoa pitämään. Tämä ei erityisesti kannusta nuorta lääkäriä päätymään terveyskeskuslääkäriksi. Siis luuseriksi, olla se joka ei pääse muualle.
Silti kaikki lääkärit ovat sitä mieltä että jokaisella vanhuksella ja pitkäaikaissairaalla pitää olla omalääkäri. Yleislääkäri, terveyskeskuslääkäri, luottolääkäri joka tuntee potilaan, tietää hänen kaikki taudit, kokoaa kaiken yhteen, neuvoo, auttaa, selittää ja kertoo asiat potilaalle siten että hän ymmärtää kokonaisuuden. Moni nuorempikin potilas on tullut vastaanotolle sairaalan epikriisin, yhteenvedon, kanssa, iskenyt sen eteeni ja pyytänyt minua kertomaan mikä on vikana ja mitä nyt pitää tehdä. Ilman yleislääkäriä ei kerta kaikkiaan selvitä.
Ilmajoella päästin monta apua tarvitsevaa yön pimeydessä sisään. Joskus mielikuvitus lensi ja mietin mitä murhamiehiä ovella kolkuttaa, Pohjanmaalla kun ollaan. Iso-Antti ja puukkojunkkarit! Olin opiskelija ja tein varmasti paljon virheitä. Ei lääkärikoulussa opeteta kaikkea. Yksin katetroin ensimmäistä kertaa elämässäni vanhan miehen joka oli kärsinyt viikon virtsaummesta ja huruttanut Tunturi-mopollaan 25 tuskaista kilometriä keskellä talvisia Pohjanmaan lakeuksia lääkäriin apua saamaan. Puhkoin paiseet ja ompelin haavat, yksin. Otin sydänfilmin, tutkin EKG-opaskirjan avulla sydänfilmin sykkyröitä kauhuissani miettien mitä sen pitäisi kertoa minulle, laitoin tipan ja annoin ensiavun potilaalle kun odotettiin ambulanssia infarktin jatkohoitoon Seinäjoelle sairaalaan. Ihan yksin, ensimmäistä lastaan odottava lääketieteen kandidaatti. Repaleiseksi selatut Therapia Fennica, Akuuttihoidon opas ja EKG-kirja olivat kunniassaan. Internettiä ei oltu keksitty ja tieto oli hakuteoksissa. Kyllä sitä oli todella yksin!
Siellä Ilmajoen yksinäisessä epävarmuudessa ja kauheassa tietoisuudessa että näillä potilailla ei tällä hetkellä ole ketään muuta kuin minä jotain minussa kehittyi ja kasvoi. Usko itseen, ymmärrys ettei kaikkea voi hallita tai osata, tieto että jo se että potilas voi jakaa pelkonsa ja huolensa lääkärin kanssa auttaa.
Moni asia on muuttunut terveyskeskuksessa. Mutta edelleen siinä on kaksi ihmistä jotka kohtaavat: olla ihminen ihmiselle, kuunnella ja auttaa. Oikeastaan... voiko olla hienompaa työtä maailmassa?
5 kommenttia:
Yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen kysymykseen: "ei voi olla hienompaa työtä maailmassa".
Suurin osa lääkikseen hakeutuvista - puhumattakaan sinne pääsevistä - ei yksinkertaisesti sovellu oikeaan potilastyöhön, kohtaamaan mitä erilaisempia ihmisiä heidän outojen ongelmiensa kanssa. Näille luokan priimuksille ja perfektionisteille sopii hyvin järjestetty, ennalta määriteltävissä oleva työ. Vaikkapa silmälääkärin ammatti, ei terveyskeskuksen ajoittain kaoottinen todellisuus.
Olen todella iloinen siitä, että olet nyt havahtumassa siihen, ettei lääkärintyösi ole "paluuta siihen mistä aloitit", vaan paluuta olennaiseen.
On kivaa olla ylpeä vaimostaan!
Kuulostaa mielekkäältä hommalta! Kuulostaa myös siltä, että lääkäreitä tosiaan on liian vähän. Lääkärin työ ei voi olla täysin liukuhihnahommaa, siinä täytyy olla aikaa perehtyä potilaan ongelmiin ja päivittää tiedot.
Minun on vaikea suhtautua ihmisiin liukuhihnatyyliin, vaikken potilaita muistakaan ennekuin olen lukenut omat tekstini sairaskertomuksesta. Tämä tekee työstä kieltämättä raskaan, mutta paljon mielekkäämmän minulle. Muutenhan tekisin työtä vain rahasta! Voisi ajatella että palkataan vaikka lääketieteen opiskelijoita tai sairaanhoitajia käymään läpi sähköiset sairaskertomukset ja siivoamaan ne ajan tasalle. Jokaisesta potilaasta tiivistelmä ja tärkeimmät tiedot. Sen lisäksi olisi tietenkin saatava yksinkertainen ja toimiva sähköinen potilaskertomus joka kattaisi koko maan, niin terveyskeskukset kuin sairaalatkin. Helpottaisi aika tavalla hoitoa esimerkiksi silloin kun helsinkiläinen viedään kuoleman kielissä vaikkapa auto-onnettomuuden uhrina Kainuun keskussairaalaan.
On hyvä että välillä jaksatte pohtia näitä työhön liittyviä syvempiä arvoja. Pelkkänä rahan ansaintana näkeminen tekee hommasta ajan oloon aika puisevan,
kuolettavan. Ainakin minun mielestäniguoust
Raha on tärkeä asia jonka huomasin itsekin kun tein palkatta sairaalan markkinointi/uusien projektien/terveysturismin johtajan töitä ja siinä sivussa sairaalalehden päätoimittaja. Kivaa työtä, mutta silti palkka on kiva.
Mutta kun palkkataso on jo sellainen että "kyllä sä sillä pärjäät" - kuten se Someron ylilääkäri lakonisesti totesi, työn sisältö ja sen kehittäminen on tärkeintä. Työssä on viihdyttävä koska se täyttää niin suuren osan elämästä. Ja se pitää ihmeen virkeänä kun voi miettiä miten asiat saisi toimimaan aina vaan paremmin. Kaikilla on ajattelemisen ja joskus toteuttamisen arvoisia ideoita, kunhan vaan saisi ne sanottua ääneen!
Lähetä kommentti