Yhteiskunnassa on jotain vialla?

Kaksi seksuaalirikosta on aiheuttanut – ainakin ainoassa lukemassani lehdessä - paljon kuohuntaa ja pohdiskelua. Ensin oli nuori nainen, joka yritettiin raiskata junassa, loikkasi junasta ja joutui ratapenkalla tajuttomana maatessaan raiskatuksi ja murhatuksi. Toisessa tapauksessa nuori nainen raiskattiin ja murhattiin junassa. Keskustelussa on pohdittu panostaako hallitus riittävästi junien ja muitten julkisten paikkojen turvallisuusjärjestelyihin, olisiko sittenkin parempi jos junissa olisi naisten osio jokaisessa osastossa sen sijaan, että nyt jokaisessa vaunussa on naisten osasto (ajatuksena, että erillinen naisten osasto voi olla varsinainen loukku hiljaisina aikoina). Toisaalta on kerrattu ohjeita yksin matkustaville naisille: hakeudu aina sellaisiin paikkoihin missä on muita, mieluiten perheitä, ole aina valppaana, älä missään tapauksessa nukahda junassa, käy itsepuolustuskurssilla, pidä aina mukana jotain aseeksi kelpaavaa kuten sateenvarjoa, pukeudu järkevästi (yllättäen junamatkustajille suositellaan farkkuja koska niissä on ketterämpi puolustautua ja niitä ei saa niin helposti riisuttua).

Kaikkiaan keskustelu on painottunut joko siihen tekeekö hallitus tarpeeksi turvatakseen naisia tai siihen antavatko vanhemmat riittävän hyviä neuvoja tyttärilleen ja muistavatko nämä noudattaa saamiaan neuvoja. Ja tietysti päivitellään sitä, että niin monet naiset joutuvat nykyään matkustamaan yksin, jopa illalla tai yöllä. Ei sitä vaan ennen tarvinnut.

En ole lukenut kenenkään pohtivan olisiko yhteiskunnassa jotain vialla jos seksuaalisen häirinnän uhriksi tulemisen uhka on niin suuri, että on itsestään selvää, että junissa täytyy olla erilliset naisten osastot, että busseissa naiset istuvat eri päässä bussia kuin miehet, että meidänkin vuosijuhlassamme pojat ohjattiin istumaan omalle alueelleen katsomossa.

En voi sille mitään, että minusta jotain on pahasti vialla. Ainakaan ongelmasta ei voi syyttää liian vapaata yhteiskuntaa. Intiaa jyrkemmin seksuaalikielteistä yhteiskuntaa on vaikea kuvitella. No, ehkä joku Saudi-Arabia? Intiassa tyttöjen ja naisten pukeutuminen on kaikkea muuta kuin provosoivaa, tyttö ja poika eivät edes kosketa toisiaan, juhlissa pojat tanssivat keskenään ja tytöt tanssivat keskenään. Vastakohtana tälle ovat toisaalta bollywood-leffat, jotka ovat pullollaan huonosti piilotettua erotiikkaa, puhumattakaan näitten leffojen tansseista, jotka ovat lähinnä paritutumisrituaaleja (on muuten aika kornin näköistä kun poikaparit matkivat näitä bollywood-tansseja). Ehkä tästä räikeästä kaksinaismoraalisuudesta syntyy poikkeuksellisia paineita?

Tai onko ongelman taustalla jotain syvällä intialaisessa kulttuurissa, jossa nainen ei oikeastaan ole seksuaalinen olento. Ensin hän on nuori viaton tyttö, sitten hänestä tulee yhdessä yössä pyhä äitihahmo. Aikoinaan seksuaalisia tarpeita varten oli temppeleitä, joissa miehet kävivät “uhraamassa”. Tällaista instituutiota ei enää ole. Ehkä jotain tällaista tarvittaisiin kulttuurissa, jossa tutut tytöt ja naiset ovat sellainen tabu, ettei heitä voi edes ajatella seksuaalisina olentoina? Ehkä se kääntyy joittenkin mielessä siihen, että tuntemattomat naiset ovat sitten niitä temppelinaisia? Klassinen käsitys siitä, että nainen on joko pyhimys tai portto? En minä tiedä.

Harrastuksia

... tai oikeastaan vain yksi harrastus. Ratsastus.

Kävin torstaina ratsastamassa pohjois-Sipoossa, lähellä Mäntsälää Rusthollin tallilla jossa ei vielä ole maneesia. Voisi sanoa että oli aika kylmä. Aurinko oli iltaseitsemältä jo laskenut ja Sipoon Haarajoella lämpötila oli pudonnut -24C asteeseen. Minulla oli toppahousut, toppatakki, kommadopipo kypärän alla, laskettelukäsineet, villasukat ja talvikengät, mutta silti tuli kylmä! Meitä oli neljä ratsastamassa mutta yksi oli niin jäässä jo 15 minuutin kuluttua että lopetti ja vei hevosen takaisin talliin. Me muut sinnittelimme koko tunnin pohkeenväistöä ja avotaivutuksia tehden. Välillä oli pakko työntää kylmästä kipeät kädet satulan alle sulamaan hevosen lämmöstä. Ja villasukista huolimatta varpaat oli vielä kotiin tullessa tunnottomat.

Tänään olin Kirkkonummella Wiknerin tallilla. Siellä on maneesi jossa lämpötila oli sama kuin ulkona, nollassa. Siellä tarkeni oikein hyvin etenkin kun ratsastaessa tulee hiki, mutta kun jäin koulukaverini Reetan kanssa katsomaan seuraavaa tuntia, tuli taas hyytävän kylmä olo.

Vähän mietin onko hommassa mitään järkeä, mutta jälkikäteen on kyllä aina tosi hyvä tunne. Ikäänkuin olisi tehnyt jonkinlaisen urotyön, selvinnyt kunnialla tukalasta tilanteesta.

Porvoon mitalla

Olen aina pitänyt yksin autolla ajamisesta, mutta kun olen parin vuoden aikana istunut enimmäkseen autonkuljettajan kyyditettävänä, yksin ajamisen hurmaa todella arvostaa! Porvooseen on kyllä liian lyhyt matka. Lähden vähän seitsemän jälkeen aamulla. Ehdin kuunnella englanninkieliset uutiset, hetkeksi käännän Radio Aallon taajuuksille ja kun käännyn ennen Porvoon siltaa Tolkkisin risteyksessä ABC:n ja McDonaldsin kohdalla terveysasemalle laitan vielä Tapsa Rautavaaran kajauttamaan hyvän työpäivän toivotukset.

Terveysaseman työpäivä on aika tarkalleen 8 tuntia. Työ on sillä tavalla mukavaa että joka aamu aloitetaan tyhjältä pöydältä. Urakkahommaa. Terkkarissa on kyllä hyvä laiskan olla koska ikäviä töitä ei voi siirtää. Jos tulee ikävä potilas tai ikävä vaiva, ne on vaan hoidettava.

Ja sitten pääsen ajamaan hyvää moottoritietä keskellä säteilevän kaunista talvimaisemaa kohti Helsinkiä. Päivät pitenevät niin että aamulla alkaa olla jo valoisaa ja kun lähden kello 16 Porvoosta, aurinko paistaa suoraan silmiin. Ja Tapsa Rautavaara laulaa minun kanssani
- "Toki tuoppini kuohussa välkkynyt on
Usein muisto niin lämmin ja hellä.
Tuopin sellaisen muisto on kuolematon,
Hyvä silloin on mulla, jos kellä.
Jälki tuoppini rattoisa silloin lie.
Se ei syytä, vaan herkäksi mielen vie.
Itse tuoppini jäljet mä tunnen."

Voi sitä itsenäisyyden tunnetta kun voi ajaa autoakin itse eikä tarvitse kertoa kuskille minne mennään! Se vetää mielen herkäksi.

Työn sankari?

Kaasu loppui kun olin tekemässä ruokaa tänään. Vaihtaessani täyttä kaasupulloa tyhjän tilalle huomasin ajattelevani, että olenpa minä viitseliäs ja nokkela kun vaihdan pullon itse enkä pyydä vartijaa tekemään sitä.

Mahtaako minulla olla mitään toivoa? Voinko enää koskaan asua maassa, jossa ihmisiltä odotetaan kykyä itsenäiseen toimintaan?

Irtisanomisia Intiassa

Ennen Suomeen lähtöäni hyvästelin autonkuljettajani Prabhan joka oli kuljettanut minua turvallisesti 10 kuukauden ajan. En millään olisi halunnut irtisanoa Prabhaa. Olen jossain blogissa maininnut Prabhan olevan kuin päähänpotkittu koira tai lapsena jatkuvasti kepitettynä ollut hylkiö. Prabhan isä joi itsensä ennenaikaiseen kuolemaan ja kahden veljeksen piti elättää perhe. Äiti piti kodin yhteydessä pientä kioskia jossa myi vettä ja teetä naapureille. Näin sen kojun - minun oli vaikea kuvitella mistä asiakkaat sinne olisi ilmaantunut. Ei se varmasti kultakaivos ollut. Prabha on ystävällinen ja luotettava kuski.

Nyt 30-vuotias Prabha kävi koulua vähimmäismäärän 10 luokkaa joka riittää siihen että saa äänestää ja vaikka ajokortin. Alkuun Prabha toimi kadunkulmassa silittäjänä kunnes sai ajokortin ja pääsi Huyndaille testikuljettajaksi. Siellä Babu, Mikon kuski, ja Prabha tapasivat ja ystävystyivät. Molemmat siirtyivät ulkomaalaisten yksityiskuskeiksi josta yleensä tienaa noin tuhat rupiaa (16 euroa) enemmän kuussa. Palkka on työehdoista riippuen yleensä 8000 - 12000 rupiaa kuussa. Minä maksoin Prabhalle 10,000 rupiaa eli 160 euroa kuussa - kuusipäiväinen viikko. Sopimuksen mukaan työpäivä on 12 tuntia, viikonloppuna joko lauantai tai sunnuntai on vapaa. Käytännössä työpäivät olivat suunnilleen klo 9 - 18 ja vapaita viikonloppuja ja pitkiä lomia aina kun minä olin lomalla. Sen lisäksi teetin Prabhalla pieniä korjaushommia kotonamme, Prabha oli käsistään kätevä ja teki Jantun kanssa mielellään tuollaisia juttuja.

Prabhalle lyhyet työpäivät olivat tärkeitä. Etenkin loppuaikoina kun kyselin miten Prabhan elämä tulee järjestymään, hänen suurin huolensa oli se miten saa sopivan lyhyet työpäivät että voi olla perheen kanssa. Vaimo pelkää olla iltaisin yksin lasten kanssa kotona. "Kun olin vielä poikamies, työajoilla ei ollut väliä. Korealaisen ekspatin kuljettajana saattoi nukkua päivällä kun kuljetettava oli töissä eikä perheen jatkuvat iltamenot siten häirinneet. Palkkaa tuli ylitöineen 14,000 rupiaa kuussa josta 9000 rupiaa meni äidille, loput säästöön naimisiinmenoa varten.

Koko palveluskuntamme oli murheellinen Prabhan lähdöstä. Heille oli nivoutunut hyvä yhteishenki, työilmapiiri oli hyvä. Kaikki auttoivat toinen toisiaan, kaikki tiesivät toistensa tukalat tilanteet, murheet ja ilot. Prabha etsi Anithan työtä vieroksuvalle pojalle aina uusia työpaikkoja, Jantun kaukana Assamissa asuvaa vaimoa lohduteltiin puhelimitse, Supervor hoidettiin sairaalaan malarian hoitoon.

Viimeisellä viikolla sovin että menen kyläilemään Prabhan kotiin jotta näen hänen vaimonsa ja lapsensa. Prabha asuu aivan Little Lambs Schoolin vieressä varsin lohduttomalla alueella. Mopolla työmatka kotoa meille vie 1 - 1.5 tuntia.

Ostin 2-vuotiaalle pojalle ja 4-vuotiaalle tytölle lelut lahjaksi - muovinen autorata ja sari-asuinen Barbie. Arvelin ettei niillä tulla leikkimään. Olen ennenkin ollut köyhissä kodeissa ja lapset ovat saaneet leluja jotka on kaupan pakkauksissa laitettu hyllylle kuten koriste-esineet. Lapset sitten selittävät että heillä on niin paljon leluja ettei vielä kannata avata näitä uusia leluja. Ei heillä oikeasti leluja ole, lelu on niin arvokas ettei sillä leikitä.
Prabha asuu pienessä omakotitalossa. Talossa on ehkä 30 neliötä, kaksi huonetta ja keittiö. Heillä on soffa ja sänky, mutta makuuhuoneen sängyssä ei voi nukkua kuin viileimpinä aikoina koska huone on liian kuuma. Ikkuna on vain pieni räppänä. Heillä on vessa mutten käynyt sitä kurkkimassa. Kylpyhuonetta tai suihkua ei ole. Talon nurkalla on perheen ylpeys, kaivo josta saa hyvää käyttövettä, vaimo hakee juomaveden parin sadan metrin päästä. Seinään oli laitettu hylly jossa oli pieni telkkari ja korealaiselta perheeltä saatu DVD-laite. Se oli tosin rikki. Soffasta huolimatta heillä istutaan intialaiseen tapaan lattialla, paitsi minut pakotettiin soffalle istumaan. On tosi hölmö tunne istua ainoana korkealla soffalla.

Piha kasvaa rikkaruohoa. En viitsinyt kysyä miksei siihen voi laittaa keittiöpuutarhaa tai istuttaa mangoa tai jotain muuta hedelmäpuuta. Tai edes pitää sellaisessa kunnossa että lapset voisivat siinä leikkiä. Lapset ovat aina sisällä. En ole varma oliko pihalla käärmeitä, mutta lasinsirpaleista Prabha ainakin puhui. Että joskus hänen täytyy piha laittaa kuntoon. En taaskaan kysynyt miksei se vaimo joka on päivät pitkät kotona voi tehdä tällaisia. Intia on kumma maa, useimpia asioita ei jostain syystä vain voi tehdä.

Prabha on hindu ja vaimo on kristitty. Katsoin heidän upean hääalbuminsa ja ihmettelin hienoja häitä. Taas näitä kummia juttuja - kontrasti kuvissa esiintyvän hääparin ja häätalon ja edessäni olevan pariskunnan ja heidän nuhjuisen kotinsa välillä oli häkellyttävä. Häihin ja hautajaisiin syydetään rahaa jonka länsimaalainen mieluummin käyttäisi vaikka kunnon talon hankkimiseen. Heilläkin oli 2006 vierasta. "Ihmiset loukkaantuvat jos ei kutsuta". Mietin mistä ihmeestä itse olisin keksinyt omiin häihini yli 2000 vierasta. Ei tullut mieleen.

Prabha nauroi kuinka kaikki luulevat että heillä on rakkausavioliitto koska ovat eri uskontoa. "Ei, ei, tämä on järjestetty avioliitto". Järjestetty avioliitto on heidän mielestään paljon parempi. Tässä tapauksessa homma on ilmeisesti toiminut - minusta näytti että pariskunta ja perhe oli onnellinen.

Join kahvin, leikin lasten kanssa, katsoin kaikki 500 häävalokuvaa ja lähdin pois. Seuraavana päivänä kuulin Prabhalta kuinka käyntini oli ollut heidän koko illan keskustelunaihe. Vaimo oli ihmetellyt ikääni "näyttää niin nuorelta, korkeintaan 35 vuotta" ja Prabhan oli monta kertaa pitänyt todistaa "ei, ei, Madam on 52 vuotta. Madam pitää huolta kunnostaan, liikkuu paljon."

En ole koskaan kertonut palveluskunnalleni ikääni. Yhdellä vuodella se heitti, olen 53v. Mutta kuten olen ennenkin todennut, mikään ei pysy salassa. Palveluskunta tietää meistä ihan kaiken. Mikä ei aina ole niin kiva ajatus.

Samana yönä Prabha ajoi minut kentälle. "Madam, tulen muistamaan tämän ajan koko elämäni. Olen saanut apua ja neuvoja kun lapset ovat olleet sairaita. Madam, koko perheeni on ollut onnellinen. Madam, olette hyvä ihminen, te ymmärrätte kuinka tärkeä perhe ja uskonto on."

En ymmärrä tippaakaan hindulaisuutta.

Töissä

En tiedä kuinka usein ihmiset tuntevat onnea saadessaan tehdä työtä. Useimmiten kuulen kavereiden vain valittavan kuinka kaikki mättää, työ on tyhmää, esimiehet typeriä eikä mitään tapahdu. On varmaan terveellistä itse kullekin olla joskus pois työelämästä ja todeta kuinka herkkua se todella on. Voi olla että puheet muuttuvat. Tai sitten ei.

Onhan edelleen - ainakin Suomessa - pyrkimys varhaisiin eläkkeisiin. Jotenkin kuvitellaan että eläkkeellä on sitten ihanaa. Voi harrastaa ja matkustella ympäri maailmaa ja tehdä mitä vain. Jopa töistä pois potkituille voidaan sanoa että "nythän sinulla on aikaa harrastaa kaikkea mukavaa". Toden totta!! Ken on ollut työttömänä, tietää ettei ahdistavampaa tilannetta ole. Lomaa ei pidetä työttömyydestä, ainoa ajatus on saada töitä mahdollisimman pian. Työttömyyden pidentyessä alkaa vähitellen karttaa ystäviään jotka voihkivat työmääriä ja niitä typeriä esimiehiä ja pitkiä päiviä. Oikein veistä vääntävät työttömän ystävän ammottavissa haavoissa.

Niin kauan kuin ihminen on työkykyinen ja jotenkin selväjärkinen, on tavatonta haaskausta päästää ihmiset eläkkeelle harrastamaan. Olen itse joutunut, olosuhteiden pakosta, harrastamaan työkseni ja se on tullut tuskalliseksi, ahdistavaksi ja kamalaksi pakkopullaksi. En ole itselleni mitenkään pystynyt vakuuttamaan että golfin peluu, ratsastaminen, rouvalounaat tai pitkät kävelyretket ovat mitä sopivin pitkien päivien viettotapa alle 55-vuotiaalle täysin terveelle korkeastikoulutetulle työhaluiselle ihmiselle. Sama minusta koskee terveitä, hyvinvoivia yli 60-vuotiaita. En tiedä mitä he tekevät päivät pitkät. Joko harrastavat hampaat irvessa ja uskottelevat itselleen että tämä on juuri sitä mitä haluavat ja elämä on vihdoin hienoa ja upeata. Tai istuvat kotona ja ihmettelevät että tässäkö tämä, eikö minua enää tarvita vaikka osaan vaikka mitä ja haluaisinkin tehdä jotain järkevää. Matkutaminenkin on kallista. Varsin pian huomaa ettei eläke riitäkään siihen että poukahtaa vähän väliä jonnekin kaukomaille.

En myöskään ymmärrä miten ulkomaille lähetettyjen perheiden kotiäidit säilyvät tervejärkisinä tai miten he sopeutuvat kun tulevat vuosien kuluttua takaisin Suomeen ja pitäisikin mennä töihin ilman työkokemusta. Suomessa on nykyisin hyvin vaikea olla kotirouva, etenkin sitten kun lapset kasvavat ja muuttavat pois kotoa. Tämä kiinnostaa minua niin että olen etsinyt tieteellisiä julkaisujakin asiasta. Olen miettinyt onko ulkomailla asuvilla ekspattikotirouvilla enemmän sairauksia ja mitä ne sairaudet voisivat olla. Kun lapset ovat koulussa, on aikaa tarkkailla itseään ja kenties löytää vikoja joista voi sopivasti huolestua ja käydä lääkärillä niitä ihmettelemässä. Vikoja joihin ei muuten kiinnittäisi huomiota. Ei nyt luulosairautta, mutta ehkä ylireagointia. Tai masennusta? Kuinkahan paljon ekspattipuolisoilla on mielenterveyden ongelmia? En ole löytänyt vastausta tähän. Mietin jo tutkimusta ja väitöskirjaa asiasta. Mietin aina kaikenlaista, mutta en sitten toteuta mitään.

Nyt tosin toteutin sen että olen Suomessa töissä maaliskuun loppuun asti ja sovin samaan syssyyn myös 2.5 kuukaudeksi kesätyöt itselleni. Jo nyt tunnen itseni onnellisemmaksi kuin aikoihin kun saan olla oma järkevä ja fiksu itseni enkä vain mieheni sievä jatke. Saan valita omat ratkaisuni, tehdä koulutustani vastaavaa työtä josta minulle maksetaan käypä palkka. Olen paljon, paljon levollisempi. Olen ehdottomasti iloisempi ja saan paljon enemmän aikaiseksi myös vapaa-aikana. Jollen ole töissä, voin käyttää koko päivän vaikka lehden lukemiseen ja kaupassa käyntiin. Eihän sellainen ole aikuisen terveen ihmisen elämää.

Ehkä en sitten ollutkaan ihan terve kotona ollessani... Sinne tänne säntäily ja kaikenlaisten hommien aloitus ja kaikkiin ehdotuksiin suostuminen ei ole ihan järjellistä käyttäytymistä, mutta kuinka pysyä järjissään kotona kun ainoa mitä todella haluaa, on olla palkkatyössä. Joten taisin tehdä oikean ratkaisun!

Kaikki muuttuu

Yritin uudistaa blogini ulkoasua enkä ole siihen kovinkaan tyytyväinen. Yritin saada takaisin entisen olomuodon mutta se oli jo kadonnut bittiavaruuteen. Touhuissani olin kai tallentanut kaikki muutokset. En ollut niin syventynyt blogini visuaaliseen ilmeeseen, ajatukset harhailivat ihan muualla.

Muutoksia on muutoinkin ilmassa.

Olen Suomessa ja Töölössä ja parin tunnin kuluttua saattelen esikoiseni lentokentälle josta alkaa hänen matkansa Australiaan. Lapset ovat minulta lentäneet pesästä jo monta kertaa - vuonna 2002 Antti lähti PennStateen neljäksi vuodeksi opiskelemaan ensimmäistä tutkintoa. Sitten lähti Ilkka ja me itsekin lähdimme Mikon kanssa ja lopulta lähti Pia. Jossain vaiheessa Antti tuli takaisin Helsinkiin mutta nyt on taas lähtö edessä.

Minusta itsestäni on aina hauska lähteä, mutta muiden lähdöt tekevät minut haikeaksi. Australia ja Sydney on Suomesta katsottuna todella kaukana, mutta Intiasta sinne on lyhyt matka. Menemme Mikon kanssa jo huhtikuun lopussa pääsiäisenä ihmettelemään minulla aivan uutta mannerta ja tapaamaan Anttia. Antti on ollut lomalla Australiassa ja piti maasta todella paljon. Melkein kaikkien ystäviemme lapset ovat olleet vaihto-opiskelijoina Australiassa ja osa on jäänytkin sinne. Australia ei ehkä nykyään kuitenkaan ole kaukana.

Silti. Minulle tämä on suuri muutos. Vaikka mielelläni tyrkkään lapset maailmalle kuin lintuemo poikasiaan pesästä kokeilemaan omia siipiään, ajatukseni ovat aina lapsissani. Miten he pärjäävät, kantavatko siivet kun olen kilometrien päässä enkä näe enkä voi hetkessä auttaa heitä.

Perustyö on tehty jo vuosia sitten silloin kun lapset oli vielä pieniä ja kotona. Kasvatustyö on ohi ja heidän on elettävä oma elämänsä ja minun on vain luotettava että tein riittävän hyvää työtä silloin kun oli sen aika.

Hyvää matkaa ja hyvää opiskeluvuotta Antti!! Nauti elämästä ja uusista kokemuksista.

Suomessa

Kuten arvasin, nukuin huonosti ja aamulla oli lihakset kipeänä ja päänsärkyä. Ei se mitään.

Tulin eilen kotiin puoli kymmenen maissa illalla. Koira laahusti vastaan ja oksensi ovelle. Ei se sitten sen enempää riemuinnut tuloani. Vein koiran ulos purevaan pakkaseen korkeiden lumikinosten keskelle. Sanoisin että lunta on TODELLA PALJON. En ole ikänäni nähnyt yhtä paljon lunta Helsingissä ja olen syntyperäinen helsinkiläinen enkä enää mikään tyttönen.

Aamulla aurinko paistoi ja pakkasta oli -12C kun olin koiran kanssa ulkona. Koiran tassut on ilmeisesti jo tottuneet pakkaseen koska ei ihmeemmin kipristellyt tai nostellut jalkojaan eikä edes värissyt vaan nuuhki keskittyneesti. Lapset luistelivat Väiskin kentällä josta kaikui iloisia huutoja ja naurua. Koiranulkoiluttajia, työhönmenijöitä, pieniä koululaisia menossa Taivallahden kouluun. Ihmiset ovat reippaita.

Ulkona oli tosi kaunista - puut olivat huurussa ja aurinko siivilöityi oksien välistä. Kylmää kevättalven tuoksua. Joku päivä otan sukset ja lähden hiihtämään. Mutta nyt on kiva jutella Antin kanssa joka lähtee lauantaina vuodeksi Australiaan opiskelemaan.

Matkalla

Voi että kuinka pitkät lentomatkat ovat hermolepoa! Ihan oikeasti, en nyt yritä mitään sarkastista vitsiä tai kehnonlaista ironiaa vaan olen tosissani. Lento Chennaista Lontooseen kestää 11 tuntia. 11 tuntia aikaa vain olla! Koneessa ei tarvitse tehdä mitään eikä etenkään tarvitse olla huonoa omaatuntoa siitä ettei tee mitään. Olen onnellinen pitkillä lennoilla enkä pane pahakseni lentokentällä odotuksiakaan. On upeata olla matkalla jonnekin. Perille päästyä iskee aikero-ongelmat, väsymys, lihaskivut ja päänsärky, mutta matkalla on kuten C.S.Lewisin luomaan Narniaan mennessa - Paikka Maiden Välissä - eikä voi olla ihan varma millaista on määränpäässä, vaikkapa siellä Narniassa.

Olen Lontoon Heathrow'ssa ja istun loungessa. Lounge toki auttaa hyvään, kaikesta irrallaan olevaan tunnelmaan mutta Heathrow on minusta aina ollut kodikas ja kiva paikka muutenkin. Pidän siitä että kuljetaan bussilla terminaalista toiseen. Se 10 minuutin bussimatkakin on rentouttava. Kävin jo suihkussa, söin aamiaisen ja nyt on keskipäivä ja voin olla täällä vielä yli kolme tuntia! Kelloni käy aina sen mukaan missä maassa olen vaikka lentokentät ovat jollain tavalla ajattomia. Juon kahvia, lasillisen shampanjaa ja luen lehtiä. Ihanaa!

En matkusta business-luokassa, Chennain kone oli ihan täysi eikä kone ollut ollenkaan viimeisen päälle uusi. Intialaiset saavat vessat aina seiniä myöten märiksi ja epämiellyttäviksi. Mutta viis siitä. Kone lähti Chennaista kello neljä aamulla joten koko matkustamo oli hiljainen kaikkien nukkuessa. Vähitellen ihmiset heräilivät ja alkoivat katsoa elokuvia, jotkut lukivat. Leffat ovat selvästi voittaneet lukemisen. Valot oli pois koko ajan, joten sen puoleen olisi voinut nukkua vaikka koko matkan. Katsoin kaksi leffaa, sekin on nautinto. Normaalipäivänä ei tule katsottua kahta täysipitkää elokuvaa.

Olen illalla Suomessa ja tiedän että nukun alkuun huonosti ja huomenna minua väsyttää. Mutta matkustamisen iloista olen valmis kärsimään jet-lagista ja päänsärystä. Nyt nautin matkustamiseuforiastani.

Intia ei ansaitse minua

Olen kamalan huonolla tuulella. Lähden tänään yöllä Suomeen ja olen tosi onnellinen kun pääsen pois. Intia on kamala paikka ja olen kurkkua myöten täynnä intialaisia.

Olen tyystin turhautunut toimettomuuteen ja erilaisiin vapaaehtoistouhuiluihin ja ihmisten auttamiseen. Olen tympiintynyt olemaan äitinä palveluskunnalleni ja sen päälle tulee vielä Little Lamb Schoolin sata tenavaa joista olen lääkärinä vastuussa. En ole koskaan pitänyt itseäni erityisenä äitihahmona enkä erityisemmin pidä lapsista. Pidän vain omista lapsista.

Typerintä harmistumista on harmistuminen Madras Riding Schoolin jäsenyyden lopettamisesta. Olin jotenkin ajatellut että lähtöni huomataan ja huomioidaan. Mieleeni tuli jopa että ehkä saan pienen muistolahjankin viimeisen ratsastuskertani päätteeksi.
Tänä aamuna olimme ratsastamassa mutta ei tullut lahjaa. Kukaan ei toivottanut tervetulleeksi käymään kun tulen takaisin. Itse asiassa Ravi ja Prem, koulun johtajat, olivat niin touhuissaan etteivät edes vastanneet kun toivottelin hyvät huomenet. Sanoin sitten joillekin tallipojalle jotka ei puhu englantia että "Bye" ja lähdin pois.

Samoin kuin lähden pois Intiasta. Intia ei ansaitse minua.