Puutarhan kukoistus

No, toki otsikko on väärä. Ei puutarhamme kukoista, mutta ei se nyt ihan lakastunutkaan ole. Kukintaa ei ole silmiä häikäisevästi, mutta on meillä jotain väriä. Enimmäkseen kadulle kaartuvia bougainvillea, siis suurempia puita, joitain pensaita ja muutama ruukkukukka. Muuten kukat ihmeesti katoavat. Joku ne tietenkin varastaa, ei siitä ole epäilystä.

Muurahaiskekokukkapenkin toisen yrityksen kukat ovat nyttemmin pikkuruukuissa vahvistumassa ja odottamassa sopivaa hetkeä jolloin ne siirretään muurin kadun puolelle kaunistamaan Bishop Gardenin naapurustoa. Kekoihin ollaan istuttamassa uusia kukkia – Moorthy kävi ostamassa 14 jokseenkin jäykänoloista kasvia joiden muka pitäisi levittäytyä ja täyttää koko keko. Saa nähdä. Yllätyksekseni sekä Jantu että Anitha käyvät kukkataistelua Moorthyn kanssa millaiset keot ja kukat talon rouva haluaa. Meillä on siirrelty kukkaruukkuja ja pensaita jotta rouva olisi iloissaan. Jantun idea oli siirtää puutarhan pimeästä nurkasta kukkivat ruukkukasvit suoraan ulko-oven eteen jotta sen näkee heti kun astuu ulos.

Anitha taistelee olohuoneen ikkunasta avautuvan maiseman puolesta, samoin haluten siirtää kaiken kukkivan keskeisille paikoille pois puutarhan nurkista. Moorthyllä on mieltymys symmetriaan joka ei ole intialaisille mitenkään harvinainen piirre. Sama mieltymys ilmenee kyllä myös Anithassa ja Jantussa, jonka huomaa selvästi kun katsoo muurahaiskekoa nykyisessä olomuodossaan.

Kukkakeot sekä Jantu että Anitha haluavat säntillisen raidallisina. Siksi Jantu, vartija, asetti keon surullisenkuuluisat kivet järjestykseen jotta kukatkin pysyvät ruodussa. Sanon kiviä surullisenkuuluisiksi viitaten muinaiseen blogiini siitä miten kivet ilmestyivät kukkakekoihin. Olinhan toivonut suuria kiviä reunustamaan kukkapenkkejä, ihan kuten olen rakentanut kukkapenkit Somerniemen mökillle, mutta mökkitavat eivät kuulu Chennain pihoille. Kukkakeot on tarkoitus täyttää kukilla siten että huipulla on siniset, keskellä punaiset ja alhaalla keltaiset kukat.

Pihan vesiruukku on nyttemmin täyttynyt metsätähden näköisillä pikkukukilla. Vesi käsitellään hyttysmyrkyllä joten siinä ei pitäisi olla suurempaa moskiittoviljelmää. Alemmassa kuvassa on yleiskuva etupihastamme. Suoraan sanottuna se ei ole tässä valokuvassa erityisen upean näköinen. Luulen että se on luonnossa paljon parempi.

Vartijamme Jantu on ottanut hyvin aktiivisen roolin pihallamme. En ole aina varma onko se hyvä vai paha. Palveluskunnan ei kuuluisi ottaa ohjia käsiinsä. Mutta Jantu on hyvin sympaattinen kaveri joka on oppinut hyvin englantia ja muutenkin sellainen jolla ajatus kulkee nopeasti ja toiminta on ripeätä. Sellainen käsistään kätevä toiminnan kaveri jolle vartijan tylsä, tapahtumaköyhä ja staattinen työ ei lainkaan sovi. Jantu olisi loistava talonmies. Hoitaisi sekä puutarhan että pikkukorjaukset ilman että jokaista ruuvia tai lampunvaihtoa varten tarvittaisiin eri heppu taloon. Siksi maksamme Jantulle kuukausittain pienen korvauksen erilaisista hommista joita hän meille tekee. Mikä tekee meistä aika riippuvaisia Jantusta.

Tehtaan sähkömies kävi tarkistamassa sähköliittymämme ja -johtomme ja jätti työkalusalkkunsa meille viikonlopuksi kun tulee uudestaan maanantaina. Sanoin sähkömiehelle että salkun voi jättää oven suuhun eteiseen. Mutta ei, Jantu käski viemään sen sähkötaulun alle varastohuoneeseen, pois silmistä ja näkyvistä, sinne missä sen paikka on. Kuka lopulta tuntee talomme ja sen tavat parhaiten?? Kuka tekee taloomme tavat? En ainakaan minä ja vielä vähemmän Mikko.

Ostoksilla

Luin The Hindusta kuinka Chennaihin rantautuu länsimaalaisia tuulahduksia uusien ostoskeskusten myötä. Palvelu katoaa ja ihmiset joutuvat shoppailemaan ilman avustusta. Jutun yhteydessä haastateltiin satunnaisia shoppailijoita joista kaikki naiset sanoivat etteivät voi kuvitellakaan ostoksilla oloa ilman että joku tuo vaatteita ja tavaroita esille, "ei sovi intialaiseen mentaliteettiin", kun taas miehet sanoivat olevansa helpottuneita jos saisivat itse hakea mitä haluavat ilman että joku asiantuntematon tyyppi seuraa perässä ja tyrkyttää jotain mitä ei missään nimessä halua.

Amerikassa opin suhtautumaan myyjiin hyvin. Oli mukava jos olin sovituskopissa ja yritin tunkea liian pientä vaatetta päälle ja saatoin pyytää myyjää etsimään pari numeroa suurempaa vaatetta. Mutta muuten amerikkalaiset myyjät olivat hyvin tyytyväisiä kuullessaan "just browsing"- vastauksen asiakkaalta ja antoivat olla rauhassa.

Intiassa "just browsing" ei toimi. Joko sanontaa ei tunneta, tai ei halua ymmärtää tai ajatus siitä että nainen haluaa vain katsella itsekseen on käsittämätön tai myyjille on sanottu että ostajaa ei saa päästää puolen metrin etäisyydelle myyjästä ja ostajalle on esiteltävä kaikki kaupan tuotteet. Luullakseni kaikki selitykset ovat päteviä. Kun käyn kaupassa, minuun liimautuu heti myyjä. Jos olen ystävällinen, saatan sanoa että etsin vaikkapa valkoisia farkkuja. Valkoisia farkkuja ei ole Chennaissa joten luulisi asiakkaan saavan olla rauhassa. Mutta ei. Minulle tuodaan yksitellen koko farkkuvalikoima sinisen eri kirjoina. Sanon että en halua sinisiä vaan valkoiset.
- "Mam, meillä ei ole valkoisia... but Mam, nämä ovat uusinta mallia!"
- "Nehän on siniset farkut"
- "Mutta nämä ovat paremmat, aivan uusi malli!"
- "Ne on siniset ja aivan liian lyhyet minulle"
- "Mam, ne venyvät"
- "Farkut kutistuvat eivätkä veny pesussa ja nuo ovat siniset ja minä haluan valkoiset"
- "Mam, nämä ei kutistu, näissä on erikoiskäsittely"
- "No miksi ne sitten venyvät"
- "Mam, nämä ovat hyvät"
-"Eivät ole koska haluan valkoiset farkut. Teillä on vain sinisiä ja liian lyhyitä farkkuja joita en halua"
- "Mam, valkoiset eivät ole muodikkaat! .... Tässä on kaunis pusero, uusi malli."

Kävimme GKB Opticalissa ostamassa Mikolle uudet silmälasit. Meille esiteltiin kaikki kansainväliset merkkikehykset jotka Mikko tyrmäsi järjestään naputellen sangassa olevaa jättimäistä Dior, Louis Vuitton, Chanel tai jotain muuta merkkiä.
- "En halua tällaista tekstiä"
- "Mutta se on merkki, oikein hyvä brändi"
- "Onko teillä samat sangat ilman tätä mainosta?"
- "Mutta Sir, se on brändi!!"
Mikko oli kovin hankala asiakas. Katsoimme intialaisia kehyksiä. Ikävä kyllä Intiassa on kotimaassa myytävä laatu ja sitten vientilaatu. Kotimaan laatu on halpaa mutta kelvotonta. Salcomp hankki kerran koko konsernille edulliset intialaiset t-paidat joihin ensimmäisen pesun jälkeen saattoi pukeutua koko perhe. Ei ollut erikoiskäsittelyä niissä t-paidoissa. Seuraavat Salcomp-t-paidat hankittiin Suomesta - Intiassa tehdyt, vientilaatua.

Mikko osti lopulta hyvät kehykset, tuontitavaraa, samaan hintaan kuin Suomesta. Sangoissa oli suhteellisen pienellä logo "Police", joka on sen verran uusi brändi ettei Mikko tiedä sen olevan merkki. Onkin ihan typerä nimi brändille - vain pikkupojat voivat haluta jotain poliisilaseja!

Minä ostin samalla aurinkolasit. Minulle tarjottiin 200 euron tuontilaseja, hyviä RayBanejä ja Vuittoneja. Ei kiitos, haen halpoja laseja. Siitä huolimatta lukollisia kaappeja avattiin ja eteeni kannettiin lisää 200 euron aurinkolaseja.
- "Nämä ovat todella hyvälaatuiset. Näitä voi käyttää yöllä"
- "Miksi ihmeessä käyttäisin aurinkolaseja yöllä jolloin ei ole aurinkoa?"
Myyjä tuijotti hölmistyneenä minua. Vaivalloisia nämä ulkomaalaiset. Otollisia asiakkaita koska ovat todennäköisesti rikkaita, mutta toivottoman epämuodikkaita, eivät tunne brändejä, eivätkä ymmärrä edes aurinkolasien syvintä olemusta. Aurinkolasit ovat mitä tyylikkäin asuste, ei suojavaruste! Eihän kukaan halua olla auringossa koska aurinko ruskettaa eikä kukaan halua olla ruskeaihoinen. Aurinkolaseja käytetään sisällä, varjossa, iltahämärissä, baareissa, ravintoloissa ja etenkin yökerhoissa. Aurinkolasin parhaimpiin ominaisuuksiin kuuluu ehdottomasti se että niillä näkee hämärässä ja pimeässä.

Kolme päivää Bangalorea

Bangalore on kiva paikka. Vähän kuin ulkomailla. Bangaloreen ajaa periaatteessa kuudessa tunnissa mutta käytännössä jumittuu Bangaloren liikenneruuhkiin niin ettei siitä matkasta oikein voi sanoa mitään. Mutta sinne voi ajaa autolla ja tie on suurimmaksi osaksi hämmästyttävän uusi ja hieno. Se onkin Intian ylpeys, se tie.

Bangalore on meistä kosmopoliittinen, vireä, ulospäinsuuntautunut ja länsimainen kaupunki. Jos sinne äkkiseltään joutuisi Intian ulkopuolelta, tuskin määrittelisi kaupunkia samoin sanoin vaan ennemmin järkyttyisi likaisuutta, ahtautta, rumuutta ja ilmansaastetta. Mutta me tulemme Chennaista ja näemme asiat toisin. Bangalore on toisessa osavaltiossakin kuin Chennai - me olemme Tamil Nadussa emmekä Karnatakassa. Mutta ei sekään ole syynä eroon. Ehkä Bangalore aloitti avautumisen länteen aikaisemmin kuin Chennai, kaupunkihan tunnettiin Intian Piilaaksona jonne kaikki IT-firmat ulkoistivat kaiken mahdollisen. IT on edelleen kova sana siellä vaikka monet tehtaat ja firmat ovat hintojen nousun myötä siirtyneet halvemmille seuduille, esimerkiksi juuri Chennaihin.

Kun Chennain katukuvassa näkee länsimaisesti pukeutuneen naisen todella harvoin, Bangaloressa se on aivan tavallinen näky. Tämä oli ensimmäinen ero joka hätkäytti Piaa viime kesänä kun ajoimme sinne. Toisaalta Bangaloressa on äärihinduja ja hinduterroristeja jotka metsästävät vapaasti liikkuvia ja käyttäytyviä naisia - kuten naisia jotka käyvät baareissa, juovat olutta tai juttelevat tuttavallisesti miesten kanssa. Tällä tarkoitan normaalia länsimaista sosiaalista käytöstä, en prostituutiota. Naisia on hakattu ja pakotettu naimisiin jonkun satunnaisen baarituttavuuden kanssa vain koska on jutellut tai ehkä jopa pitänyt kädestä kiinni. Kerran kaikessa kiireessä erehdyttiin naittamaan sisarukset keskenään, mutta tämä avioliitto saatiin purettua.

Mikolla oli Bangaloressa Global Sourcing-kongressi ja minä menin vain mukaan. Kävimme mennen tullen ratsastamassa Embassy International Riding Schoolissa joka on Bangaloren lentokentän tienoilla ja käsittääkseni Intian paras ja suurin ratsastuskoulu. Otimme kaksi oppituntia jotta pääsisimme eroon pahoista tavoista joita olemme itseksemme ratsastaen oppineet. Kiva paikka ja kivat tunnit! Tehokas brittiopettaja ja sydämellinen, iloinen tunnelma.

Muuten taisimme taas syödä hyvin ja paljon. Chennaissakin on hyviä ravintoloita, mutta jotenkin "ulkomailla ollessa" on aina syötävä vähän paremmin. Minä kävelin paljon, eksyin ja otin aina lopulta autorikshan joka sitten toi minut muutaman sadan metrin päähän paikkaa mitä olin hakenut. En ole kovinkaan hyvä suunnistamaan. Olisi pitänyt käyttää puhelimeeni asetettua Google-karttaa niin olisin löytänyt suoraan perille. Kävin leffassa - tästähän tuli ihan tapa joka Pian kanssa kesällä aloitettiin. Katsoin hauskan hindielokuvan josta tunnistin tuttuja näyttelijöitä vaikken ymmärtänyt yhtään hindinkielistä puhetta. Koska juoni oli varsin yksinkertainen ja leffa kesti kolme tuntia, ei haitannut vaikka hieman nukuinkin välillä. Loppu oli asiaankuluuvasti onnellinen, sankaripari löysi toisensa ja menivät naimisiin ja molempien suvut olivat tyytyväisiä, kaikista kommelluksista huolimatta. Oli ylinäyttelemistä ja juoneen huonosti sopivaa laulua ja käsittämättömän seksikkäitä joukkotanssikohtauksia. Siis ihan tyypillinen hindielokuva.

Oli hyvin virkistävää käydä naapuriosavaltiossa. Menen koska vain uudestaan Bangaloreen joka on Delhin jälkeen paras kaupunki Intiassa. Tosin Mumbai on jäänyt vähälle huomiolle ja voi olla että se voittaisi Bangaloren jos ruetaan ihan kisaamaan.

Leppoisa Kuala Lumpur

Ihan lyhyesti: Haluan vain kertoa että nautimme mitä rentouttavimmasta viikonlopusta Kuala Lumpurissa.

Ensiksi: Kuala Lumpur, Malesian pääkaupunki 5 tunnin ajomatkan päässä kaupunkivaltio Singaporesta sijaitsee päiväntasaajalla joten ilmasto on kostean trooppinen. Kuten Manauksessa. Ei koskaan todella kuumaa, ei koskaan todella kylmää. Jatkuvasti päivät 30-35C ja yöt 22C tienoilla. Nyt oli sadekausi, joten päivittäiset sateet tekivät ilman kosteammaksi mikä ei meitä haitannut. Emmehän lopulta olleet paljon ulkona.

Kun asuu lämpimillä seuduilla, ei ole pakonomaista tarvetta olla ulkona nauttimassa lämmöstä. Ei myöskään ole pakko pukeutua epämääräisiin hellevaatteisiin suurkaupungeissa. Joskus hätkäyttää kuinka ihmeellisissä vetimissä turistit voivatkaan kulkea kaupungissa. Olen varma ettei kukaan kulkisi omassa kaupungissaan vastaavissa kulahtaineissa ranta- tai urheilushortseissa ja aluspaita-tyyppisissä hihattomissa paidoissa tai merkillisissä etnisissä liian isoissa ja roikkuvissa tamineissa joita on yhdistelty täysin väärällä tavalla. Naiset käyttävät surutta miesten vaatteita joka ei mitenkään ole soveliasta tai jotain vastaavaa. Mutta turistille sallitaan paljon sellaista mitä paikalliselle ei. Kyllä kai meillekin sallittaisiin mitä vaan, mutta Manauksessa oppi pukeutumaan aika tavalla paikallisten tavoin. Käytämme ihmeen paljon pitkiä housuja – kaupungilla kun ei tallustella shortseissa – ja ohutolkaimiset topit olen suosiolla jättänyt nuoremmille. Ne ei Aasiassa ole tämänikäisten vaatetusta eikä itse asiassa Suomessakaan. Paitsi jos on tosi trimmissä kunnossa oleva viisikymppinen ja iho on vielä kauniin kimmoisa eikä menopaussin ja takavuosien holtittomien auringonottojen rypistämä ja kuivettama.

Lentomme oli miellyttävä. Vastoin edelllisen blogin ilmoitusta, lentoaika Chennai-Kuala Lumpur on vain vajaa 4 tuntia. Olimme saaneet turistiluokassa ne viimeisen penkkirivin paikat, ne joiden selkänojaa ei saa laskettua alas. Olikin siis ilahduttavaa että koneeseen mennessä meidät ohjattiin mitään kysymättä business-luokkaan jossa oli mukavat penkit ja todella paljon jalkatilaa. Nukkuminen maittoi ja lyhytkin lento antoi virkistävät unet.

Toiseksi: Kuala Lumpurissa kaikki tuntui kiiltävän puhtauttaan ja uututtaan. Tai ainakin puhtauttaan. Roskia tai epämiellyttäviä hajuja ei ollut. Otimme KLIA Ekspress-junan kentältä KL Sentraliin (Kuala Lumpur on tuttavallisesti KL). Juna oli nopea ja miellyttävä ja matka kesti 28 minuuttia. Sentralista otimme taksin Traders Hotelliimme. Traders on kongressikeskuksen yhteydessä oleva hyvätasoinen Shangri-La-ryhmään kuuluva 4 tähden hotelli. Olimme seitsemän aikaan aamulla hotellissa ja check-in on tietenkin vasta kello 14. Olimme varanneet hieman kalliimman Club-huoneen, jossa on oikeus käyttää Club-loungea jossa söimme aamiaisen ja kävimme suihkussa. Tänä aikana meille olikin järjestynyt jo oma huone.

Lähdimme taas nauttimaan toimivasta ja siististä joukkoliikenteestä ja otimme junan KL:n ulkopuolelle Batu-luolille. Siellä on hindutemppeli. Emme oikeastaan kaivanneet hindulaisuutta, mutta koska luolatemppeli on yksi päänähtävyyksistä ja muutenkin se tuntui aika jännittävältä, menimme sinne. Ei se huono ollutkaan! Varsin vaikuttava merkillinen luola jossa oli kamalasti apinoita ja tietenkin erilaisia hindualttareita. Takaisin otimme taksin koska juna oli jotenkin hankalan matkan päässä. Taksinkuljettaja oli erinomaista englantia puhuva tamili jonka isoisoisoisä oli muuttanut Malesiaan eikä perhe ollut hetkeäkään katunut ratkaisua. Tämä on minusta tyypillistä intialaisille. He ovat vilpittömästi sitä mieltä että Intia on maailman paras maa – niin kauan kuin he asuvat siellä. Yleisesti kaikilla koulutetuilla ja kouluttamattomilla yhtä lailla on hinku pois Intiasta päästäkseen suuriin rahoihin käsiksi. Kaikki eivät tienaa omaisuuksia, mutta yhtä kaikki, sen jälkeen kun on nähty millaista on muualla, Intiaan voi tulla oikeastaan vain spendailemaan köyhille sukulaisille ja niille raukoille jotka eivät sieltä pääse pois. Siinä missä muistan amerikansuomalaisten toivoneen Suomen pysyvän savupirttimaana, sellaisena minkälaisena heidän esi-isänsä sen 1900-luvun alussa jättivät, ulkointialaiset yksinkertaisesti halveksivat nyky-Intian köyhyyttä, likaisuutta ja staattisuutta ja ihmettelevät miksei mitään tehdä. Noin kärjistäen sanottuna.

Batu-luolatemppeli oli nähty kello 11.30 ja sen jälkeen päivän ohjelmamme oli ohi. Emme todellakaan kasanneet nähtävyyksiä toisensa jälkeen itsellemme. Taksi vei meidät ostoskeskusalueelle ja menimme yhteen monista loisteliaista ostoskeskuksista joissa oli vieri vieressa mitä mainioimpia ravintoloita. Lounaan jälkeen kiertelimme ostaria ja etsimme Häagen Datz-jäätelöä jota ei löytynyt joten joimme kahvit Starbucksissa (meidän luksusta Amerikan ajoista alkaen - aahh Starbucks!!) ja siiderit Malones-pubissa. Ja kävelimme hotelliin päiväkahville ja –teelle ja odotimme että pääsemme illalliselle.

Lauantain ohjelma oli vielä nopeammin ohi. Kävelimme Petronasin Twin Towersiin jonne piti päästä katsomaan torneja yhdistävää käytävää. Se oli kuitenkin suljettu juuri tämän viikon joten ohjelmamme oli siinä. Shoppailimme Petronas-Twin Towers ostoskeskuksessa, söimme hyvän lounaan ja joimme kahvit ja teet nautiskellen Starbucks-kahvilassa ja löysimme Häagen Datz-jäätelöbaarin. Elämä oli hienoa! Kävelimme hotelliimme päiväkahville ja –teelle ja odotimme illallista.

Sunnuntai oli lähtöpäivä ja totesimme että huolimatta siitä että olemme kävelleet paljon, olemme syöneet vielä enemmän joten on ihan pakko käydä kuntosalilla. Kuntosalin jälkeen tsekkasimme ulos ja jätimme tavarat hotelliin. Kävimme viereisen kongressikeskuksen akvaarion yhteydessä olevassa Fish Therapy-hoidossa – kerron siitä joskus toiste. Ideana oli kuitenkin että jalkoja liotetaan altaassa jossa on neulamuikun kokoisia kaloja jotka näykkivät kaiken kuolleen kerroksen jaloista. Siis kovettumat ja muut irtoavat haituvat. Se oli aika kamalaa.

Sitten otimme Monorailin Chinatowniin josta ostin kaksi hienoa taatusti epäaitoa kelloa itselleni ja sieltä junalla lounaalle samaan eiliseen ostariin josta sai Häagen Datz-jäätelöä. Ja kävelimme hotelliin päiväteelle ja –kahville ja lähdimme taksilla KL Sentraliin josta otimme jälleen junan lentokentälle. Leppoisa lentomatka tamilien kanssa Chennaihin - naisilla sarit ja miehillä viikset ja ollaan koko suvun kanssa liikkeellä. Huokaus... hetken olimme sivistyksessä... Kotona olimme hieman jälkeen iltakymmenen.

Kuala Lumpur oli siisti, moderni ja eloisa kaupunki. Jotenkin tarmokas ja yritteliäs. Se teki hyvän vaikutuksen. Itse asiassa mikä vaan paikka mikä ei haise, on siisti ja ihmiset pukeutuvat enemmän länsimaisesti eikä ikäänkuin alkuasukasvaatteisiin, tuntuu kotoisalta. Olemme sen verran länsimaalaisia että täytyy myöntää, ilman mitään rasismia, että länsimaalaisuus sopii minulle paremmin. Yksinkertaisesti, ymmärrän sitä. Ehkä nuori oppii muitakin kulttuureja mutta minulle kaiken erikoisuuden ymmärtäminen on vaikeata, etenkin kun kukaan ei pysty selittämään miksi huonoja ja toimimattomia tapoja vaalitaan. Että miksi pitää ylpeillä asioilla joissa ei ole tolkkua – kuten liikenteen kaaos, huonot tiet tai kaupungin kaavoittamisen mahdottomuus tai vaikka vain täydellisen katastrofaalinen katunumerointi. Että on mahdotonta laittaa tienviittoja tai katujen nimiä esille jotta ulkopaikkakuntalainen taatusti ei löydä mitään. Ja siihen vain todetaan ylpeänä että “This is India”. Ja paljon muuta yhtä sekoa. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Kuala Lumpurin kuvat löytyvät täältä.

Kuala Lumpuriin!

Edessä on pitkä viikonloppu kun eteläisessä Intiassa vietetään Pongal-juhlaa, joka on vuoden tärkein juhla. Näitä vuoden tärkeimpiä juhlia on käsittääkseni ainakin kaksi – Diwali joulukuussa ja tammikuussa Pongal. Diwali on valon ja hyvän tiedon ja kaiken onnellisuuden juhla, Pongal on sadonkorjuujuhla jota on traditionaalisesti juhlittu kun yksi vuoden sadoista on saatu korjattua. Olen ennenkin todennut että tämä uskonto vie köyhältä ajan ja rahat. Diwalina annetaan lahjoja ja ostetaan uudet vaatteet koko porukalle, mutta Pongalina uudet vaatteet koko porukalle ovat aivan välttämättömät. Siis koko porukalle – isä, äiti, isovanhemmat, siskot, veljet, lapset, serkut, tädit, sedät. Onneksi tämä on vastavuoroista ja vaatteita myös saadaan. Täytyy vain toivoa että perheessä laajennettunakin käsitteenä on enemmän kuin yksi palkansaaja. Vain puhtaana ja jynssättynä ja täysin uusissa vaatteissa voi aloittaa uuden vuoden. Tämä ei tosin ole Uusi Vuosi joka on Tamil Nadussa huhtikuussa, mutta sen verran tässä on kaiken alkua että nykyinen Tamil Nadun Chief Minister ehdotti että Pongalin voisi nimetä myös Uudeksi Vuodeksi.

Lähdemme Pongalia pakoon Malesiaan. Ei sinänsä ole mitään syytä lähteä pakoon, mutta pitkä viikonloppu kannattaa käyttää hyväksi. Malesian pääkaupunkiin Kuala Lumpuriin lentää vajaa 6 tunnissa suoralla lennolla. Suunnilleen sama aika kuluu jos lentää Delhiin tai Mumbaihin, joten yhtä hyvin sitä lentää sivistykseen. Tai saa nähdä mitä sieltä löytyy. Kuala Lumpur ja Malesia on minulle täysin tuntematonta aluetta. Ensi yön nukumme lentokoneessa ja aamulla heräämme Malesiassa. Sunnuntaina palaamme kotiin ja silloin tiedän jo paljon enemmän.

Jätesota 4

Rauha maassa ja jätteet pois. Ainakin pois silmistä. Ja kun on pois silmistä, on pois mielistä ja asian voi unohtaa. En halua tietää minne naapurimme kärrää nykyisin roskansa, mutta ei ainakaan meidän talomme eteen.

Viittaan tietenkin marraskuiseen Jätesota 1-3-sarjaan. Naapurimme, Chennain ylin poliisiviranomainen, oli valittanut kaupungin korporaatiolle meidän ylenpalttisesta ja jatkuvasta sottaisuudestamme joka on kyllä todellinen loukkaus. Ajatelkaa nyt hyvät ihmiset - me yltiöhygieeniset skandinaavit asumme Intiassa jonka kaikki tuntevat maailman saastaisimpana maana, maana jossa jätehuoltoa tai viemäröintiä ei käytännössä ole ja kaikki roskat ja jätökset lojuvat kaduilla ja metsissä ja pelloilla ja tyhjillä tonteilla, jokien pinnalla ja pinnan alla, meren lahdissa ja järvien poukamissa, takapihoilla, etupihoilla, tai ihan joka paikassa. Ja meitä syytetään oman katumme sottaamisesta!

Kai idea lähti alunperin Jantulta. Jantu on nokkela käytännön asioissa ja hoksaa monia asioita joita muut eivät huomaa. Että jospa istutetaan kukkia? Ehkä kukat ja meidän hoidetun näköinen talon edusta tekee muille vaikeammaksi dumpata kotitalousjätteensä siihen päälle.. Se oli ehdottomasti parempi ehdotus kuin Anithan ja Babun kannattama korkea kanaverkkoaita ympäröimään kapeata vihreätä plänttiämme tien ja muurin välissä. Että muka jos on korkea kanaverkko, naapurit eivät yletä heittämään roskia siitä yli. Miinuspuolena minusta oli ensiksi se että kanaverkko on kamalan näköinen etenkin kun täältä löytyy vaan ruostuvaa laatua, toiseksi, emme saisi itsekään verkon sisäpuolta pidettynä siistinä, kolmanneksi, siinä luultavasti lopulta roikkuisi kuolleita lintuja ja muita kanaverkon reikiin takertuneita elukanraatoja.

Moorthy sitten käskystä istutti jotain vihreätä ja mukamas kukkasia pläntille. Halusin sellaisia joita lehmät ei syö, vaikka näkemäni mukaan lehmät täällä syövät kaiken paitsi ehkä peltipurkit. Moorthy vakuutti kasvien olevan lehmille kelpaamattomia. Eikä niitä lehmiä nyt ole viime aikoina ollutkaan kotikulmillamme.

En ole varma onko talomme edusta esteettistä silmääni miellyttävä ja juuri sellainen kuin sen mielessäni kuvittelin. Kun oikein tarkkaan katsoin, näin yhden keltaisen kukkivan kukan. Ainakaan vielä emme nauti kukkamerestä, mutta olen muutenkin luopunut toivosta että täällä tulvehtisi huumaavasti tuoksuvat jasmiinit tai kirjavat kukkakedot täyttäisivät maan. Mutta naapurimme ei tuo enää roskia ja voimme olla ystävällisissä väleissä heidän kanssaan jos vaikka joskus heitä näkisimme. Täällä on tapana sulkeutua oman muurin sisäpuolelle, ihan kuten Suomessakin.

Ei enää tätä näkyä kotimme kulmilla!
Sama kohta vihertää nykyään kauniina kukkapenkkinä jonka äärellä myös puolittaiset kulkukoirat viihtyvät.
Uusi kukkapenkkimme koko komeudessaan. Kuvasta ei näe sitä yhtä ainutta keltaista kukkaa, se on tuon takimmaisen silmäpuolen koiran vieressä. Se koira on kyllä elossa vaikka kuvassa ei siltä näytä. Klenkkahan se on, lonksuttaa kolmella jalalla ja näkee yhdellä silmällä, mutta ei ole vesikauhuinen.

Liikennevalojen salat

Täällä on monenlaisia punaisia liikennevaloja. Sellaisia, joita ei ole tarkoitus noteerata lainkaan ja sitten on sellaisia länsimaalaistyyppisiä, joihin pysähdytään. Sitten on vielä erilaisia välimuotoja, punaisia valoja, joita lähestyessä hiljennetään vauhtia ja sellaisia, joissa pysähdytään ja jatketaan välittömästi.

Kaikki nämä valot näyttävät ihan samanlaisilta, jotenkin pitää vaan tietää mikä merkitys milläkin on. Lisäksi joittenkin valojen toiminta vaihtelee vuorokaudenajan mukaan. Aikaisin aamulla ja myöhään illalla suurin osa valoista on muuttunut kategoriaan “ei mitään väliä” tai “hidasta vähän” tai korkeintaan “stop-and-go”. Olen myös huomannut, että poliisin läsnäololla on suuri merkitys. Aika monet punaiset valot muuttuvat “länsimaisiksi” ja lopuissakin vähintään hidastetaan kun poliisi on katsomassa.

Miten ihmeessä vieraspaikkakuntalainen voi tietää miten missäkin valoissa kuuluu toimia. Ongelmaa ei tietysti ole jos voi seurata muita, mutta joskus käy niin onnettomasti, että lähestyy valoja ensimmäisenä eikä ole ketään jonka esimerkkiä voisi noudattaa. Syntyy helposti vaaratilanteita kun joku ulkomaalainen tollo pysähtyy valoissa, joissa ei ole tarkoitus edes hiljentää.

Joku tekninen ratkaisu pitäisi löytää, mieluiten helposti ja halvalla toteutettavissa oleva. Vilkkuva punainen voisi tietysti auttaa jotain, mutta en tiedä riittäisikö se kun näitä vaihtoehtoja on niin monia. Voisiko ratkaisuna olla vaikka se, että valot vilkkuisivat jotain morsekoodia? Tai sitten vilkkuvia yhdistelmävaloja. Vaikka niin, että kiinteään punaiseen saisi suhtautua nykykäytännön mukaisesti miten haluaa, vilkkuva punainen tarkoittaisi samaa kuin punainen länsimaissa, vilkkuva punainen ja keltainen samaa kuin stop-merkki ja vilkkuva punainen ja vihreä hidastamista?

Ehdotuksia?

Kaikki korjataan

Luulen että se oli joskus elokuussa kun makuuhuoneen toinen ilmastointilaite ei enää toiminut. Aluksi luulimme että laite pitää vain puhdistaa ja pyysimme ilmastointilaitehuoltosopimuksen mukaisesti LG:n huoltajat paikalle.

Puhdistus ei auttanut. Ilmastointilaite ei toiminut. Hätä ei ole suuri koska meillä on kaksi ilmastointilaitetta makuuhuoneessa. Se toimiva kone vaan on siitä huono että se puhaltaa viileän ilman suoraan nukkujan päälle. Siksi olemme aina käyttäneet sitä toista, kauempana olevaa joka siis lakkasi toimimasta elokuussa.

Se ei toimi vieläkään ja nyt on tammikuu.

Onhan tässä pientä askaretta ja ajankulua minullekin kun voin seurata miten tällaiset asiat Intiassa etenevät. Hitaasti etenevät, jos tiivistäen sen sanon. LG:n huoltomiehiä käy meillä räpläämässä samaa ilmastointilaitetta joskus viikottain, joskus päivittäin, riippuen kuinka muilta töiltään ehtivät. Käsittääkseni jokainen osa on jo vaihdettu kerran tai pari. Jollen ole ollut paikalla, Anitha on jättänyt varmasti 30 kertaa lapun olohuoneen pöydälle kertoen että "A/C is repaired". Menen yläkertaan makuuhuoneeseen jossa on hyytävän kylmä ja ikkunat märät hurjasta lämpötilaerosta sisä- ja ulkoilman välillä ilmastointilaitteen puhaltaessa täysillä 18C-asteista ilmaa. Otan kaukosäätimen ja sammutan laitteen. Illalla napsautan sen yöksi päälle eikä se toimi. Puhaltaa vain lämpimänkosteata ulkoilmaa eikä viilennä yhtään. Ja aamulla sanon Anithalle että soittaisi A/C-miehille että tulevat korjaamaan laitteen. Ja Anitha soittaa. Ja pari miestä tulee. Aina eri miehiä, mikä ei helpota asiaa. Ne kiipeävät katolle ja irrottavat ulkona pidettävän moottorin ja vievät sen mukanaan. Se on ollut LG:llä puolen vuoden aikana jo kolme kertaa. En tiedä mitä sille on tehty. Aina sanotaan että nyt se on korjattu. Aina ilmastointilaitekorjaajan jäljiltä makuuhuone on kuin jääkaappi - kylmä huuru tunkee ulos kun avaan makuuhuoneen oven - joten aina sammutan laitteen ja aina laitan sen illalla uudestaan päälle jolloin se on aina rikki.

Maksamme huollosta vuosimaksun joten käteistä tässä ei liiku lainkaan. Jotain mitättömiä pikkusummia joistain uusista pikkuosista olemme maksaneet, mutta käytännössä tämä on jonkinlainen LG-miesten harrastus. Luulen että he itse pitävät tätä työnä, mutta heidän ikuinen optimisminsa siitä että laite saadaan korjattua, on minusta käsittämätön.

Perjantaina A/C miehet kävivät irroittamassa taas yhden paneelin laitteen sisältä ja vaihtoivat sen tilalle saman paneelin vierashuoneen toimivasta ilmastointilaitteesta. Kävin itse näpsyttämässä laitteen päälle, totesin niin viilennyksen kuin termostaatin toimivan ja olin haltioissani. Vihdoinkin kaikki kunnossa! Illalla Mikon kanssa kuuntelimme että pitäähän se hieman meteliä, mutta annoimme koneen yrittää. Yöllä heräsin kamalaan surinaan - tämä ei enää ole tervettä!!! - ja napsautin ilmastoinnin pois ja sängyn päällä olevan toisen laitteen puhaltamaan suoraan meidän päälle. Mutta tähän olemme jo tottuneet.

Korjausmiehet eivät puhu englantia joten minun on turha hoitaa näitä juttuja. Maanantaina Anitha ei tule töihin koska viettää veljensä kuoleman vuosipäivää kahdessa eri messussa ja hautausmaalla, mutta tiistaina hän voi taas aloittaa päivän soittamalla LG:n huoltoon.

Kuinka kauan tätä voi jatkua? En tiedä. Mikko sanoi että Intiassa eläkeikä on 58 vuotta joten nuorilla huoltomiehillä on aikaa monta vuotta. Aika kun on suhteellinen käsite Intiassa ja toisaalta, Intiassa ymmärretään ettei mitään heitetä pois vaan kaiken voi korjata. Korjattu ei aina ole hyvä tai edes toimiva, mutta se ei ilmeisesti ole oleellista tässä maassa.

Viime viikolla kysyin Jantulta miksi samat bambupuiset tikkaat ovat päivästä toiseen nojaamassa talomme seinään. Jantu otti asennon ja heilautti kätensä lippaan sanoen että ne on ilmastointimiehiä varten kun he menevät tarkastamaan ulkona olevia laitteita. Huomautin että tikkaat ovat hyvin häiritsevät koska ne tulevat suoraan minun makuuhuoneeseeni. Jantu tuijotti hetken minua hiljaa, vielä asennossa seisoen, ja sitten purskahti kippurassa nauramaan. Kerroin tämän Mikolle joka totesi kuivasti että ilmeisesti Jantu on sen verran tervesieluinen nuori mies ettei hänelle ollut tullut mieleenkään sama kuin minulle. Että kukaan voisi olla kiinnostunut tiirailemaan vanhemman naishenkilön makuuhuonepuuhia.

Huomenna kirjoitan

Hups. Huomasin ettei ole tullut kirjoituksia blogiin. Kirjoitan huomenna. Keksin jotain siihen mennessä koska oikeasti ei ole tapahtunut mitään erityistä.

Kotiasioista voi mainita lyhyesti... vartijamme Supervor on malariataudin takia Orissan osavaltiossa kotikylässään ja Jantu, toinen vartijamme, sai jotenkin hommattua joululomamme aikana 21-vuotiaan sukulaispoikansa Supervorin sijaiseksi. Anitha tuhahti että poika on bengalilainen eikä assamilainen kuten Jantu. Joskus pitää selvittää mitä pahaa bengalilaisissa on. Bengal on kaiketi jakautunut länsi- ja itä-Bengaliin joista itäinen puoli on Bangladeshin puolella ja Kolkata on Länsi-Bengalissa.

Tämä bengalilaispoika ei puhu kuin hindiä ja varmaan assamia ja bengalia, mutta ei siis englantia tai tamilia. Anita tuli eilen töihin jonkun korin kanssa jonka sijoitti vartijoiden pöydän alle ulos talomme nurkalle. Peitteli korin valkoisella liinalla ja pulputti englanniksi vartijapojalle ettei koriin saa koskea. Eihän poikarukka mitään ymmärtänyt. Sitten tuli korporaation roskankerääjät jotka tyhjensivät roskiksen ja ottivat samalla Anithan korin jota Bengalin poika tarjosi - sitä se Anitha varmasti oli yrittänyt selvittää, että roskiin vain? Anitha oli itkusilmin keittiössä ja tuhersi että tänään on siskon syntymäpäivä ja korissa oli 150 rupian uusi hiuskampa siskolle lahjaksi ja siskon lapsille uudet vaatteet. Anitha oli jo soittanut roskamiehille ja kysynyt koria jonka roskamiehet muistivat hyvin. Sanoivat että se oli epätavallisen siisti ja hieno roskaksi. Mutta että se on nyt ikävä kyllä jo jossain Perungudissa ja täysin kadonnut. Roskamiehet olivat korin ja sen sisällön jo varmasti myyneet.

Joten voi olla että tämä on syy miksi Anitha suhtautuu nyreästi Jantun sukulaispoikaan ja odottaa Supervoria palaavaksi.

Prabha, autonkuljettajani, palasi eilen pyhiinvaellusmatkalta. Retki oli ollut onnistunut vaikka temppeliin pääsyä viimeisillä metreillä oli odotettu 21 tuntia. Logistiikka oli pettänyt, polku oli ollut kapea ja tungos temppeliin oli ollut kova. Eikä järjestelyt olleet ihan viimeisen päälle. Prabha oli nähnyt neljä kuollutta jotka vaan olivat jääneet massojen jalkoihin. Käyneet väärään paikkaan maate ja uupuneet pyhiinvaeltajaveljet talloivat hengiltä. Eivät nämä ainoiksi uhreiksi jääneet, mutta mitään lukumääriä ei kyllä virallisesti ilmoiteta, hyvää onneahan kaikki olivat matkalta hakemassa. Onni on suhteellinen käsite. Jos Keralan kukkuloilla juuri ennen temppeliä hindu kuoli sen viimeisen kerran ja saavutti mokshan vapautuen jälleensyntymisen kierteestä, onni oli suuri. Mutta jos se kuolema olikin vain syntyminen toiseen elämään, matkassa ei kovin paljon ollut onnea mukana. Muuten oli ollut sateista ja kovin kylmää, ääni meni ja tuli flunssa. Nyt Prabha voi pukeutua tavallisiin vaatteisiin ja käyttää sandaaleja. Parta on pois ja hiukset lyhyet, siisti mies. Ja ensi vuonna taas uudestaan Keralan kukkuloille temppeliin.

Keksin jotain kirjoitettavaa huomiseksi.

TGIS

TGIF on amerikkalainen ravintolaketju jonka nimi on lyhenne sanoista Thank God It's Friday. Me ei istuta ravintolassa vaan kotona Chennaissa ja sanon sydämestäni että Thank God It's Sunday.

Ei niin että olisi mitään ihmeellistä tapahtunut mutta ehkä meistä tuli vanhoja ja väsyneitä vuoden 2011 toisena päivänä.

Uudenvuoden aaton vietimme rattoisasti Gillbergeillä. Lähdimme ajoissa pois niin että vuosi vaihtui Kampin bussiaseman uumenista noustessa ja kävelimme kotiin. Kadut täynnä lunta ja lumen seassa hirmuisesti nuoria paukuttamassa raketteja ja skoolaamassa kuohuviinillä. Kaikkihan tulevat aina ulos juhlistamaan vuoden vaihdetta.

Taksi oli tilattu 4.50:ksi viemään meidät lentokentälle, mutta eihän sitä heti joutanut nukkumaan. Muutaman tunnin saimme kuitenkin unta, toisin kuin Pia joka tuli kotiin neljän maissa. Ja sitten taksiin. Oli hölmöä katsoa kaduilla vaeltavia ja Töölöntorilla taksitolpalla jonottavia juhlijoita. Että mitä ne oikein mesoaa.

Pia lähti Lufthansan koneella Frankfurtiin jossa oli vaihto Lontoon koneeseen. Lontoossa Pia viettää muutaman päivän ystäväperheen luona. Meidän suora lento Lontooseen lähti vähän myöhemmin. Olimme siis Heathrow'n kentällä Pian kanssa samaan aikaan mutta emme nähneet toisiamme. Lento Lontooseen sujui syvässä unessa. Heathrow'ssa olimme sitten pirteitä kolmen tunnin odotuksen ajan. Söimme aamiaista, kävimme suihkussa ja luimme. Intian lento lähti Suomen aikaan puolilta päivin eikä silloin nukuta. Katsoimme yksitoista tuntia leffoja.

Sitten tärähti. Sopivien lentoaikataulujen mukaan lentomme oli Bangaloreen eikä Chennaihin. Olimme neljältä aamuyöstä Intian aikaan - puoli yhdeltä aamulla Suomen aikaa - Bangaloressa ja Chennain lentoon oli viisi tuntia. Bangaloressa emme pääse loungeen eikä Bangaloressa ole muita viihdykkeitä kuin Barista Lavazza-kahvila ja Shopper's Stop myymälä. Viisi tuntia. Istuimme kuppilassa ja ainakin minä nuokahdin vähän väliä. Tajusin kyllä että aika oli jotenkin kulunut mutten tiennyt miten kauan ja olinko oikeasti nukkunut vai ollut vain zombi, oliko Mikko puhunut minulle jotain vai nuokkunut samalla tavalla. Chennaihin lennettiin pienellä potkurikoneella tunnin verran ja sen tiedän varmasti etten tajunnut matkasta mitään. Chennaissa odotimme matkalaukkuja ja oloni oli epävakaa, huojuin enkä saanut katsettani kohdistettua mihinkään. Hirveä olo.

Babu oli vastassa mutta heräsin vasta kotiovella. Mikko alkoi touhuta että Jantulle pitää maksaa kuukausittaisesta moskiittomyrkytyksestä jotain ja kuitti pitää kirjoittaa ja onko jotain muita töitä tehty joista pitää maksaa. Jantu on asiallinen kaveri joka ei aivan kauheasti pulputa, mutta nyt oli jotain malariasta. Ehkä Supervorilla on malaria? Ainakin jollain on malaria ja joku on jossain muualla ja tulee vasta tammikuun lopussa. Tai jotain sinne päin. Sitten Mikon puhti loppui.

Join kahvin ja menin yläkertaan lukemaan. Mikkoa ei näkynyt kattoterassille minne oli sanonut menevänsä. Nukahdin itse terassin lepotuoliin. Puoli neljältä iltapäivällä löysin Mikon pukeutumishuoneensa varasängystä nukkumasta. "Mitä? Onks nyt aamu vai ilta? Pitääks mennä töihin?" Mikko oli ihan sekaisin.

Hei... ei lähdetä uimaan tai kävelemään. Jos vaan ihan ollaan.