Päivä Dubaissa

Joku voisi sanoa että haaskasin hyvän päivän. Minä väitän vastaan. Vietin hyvän päivän.

Dubaissa kaikki toimii ja kaikki on siistiä. Miksi ei olisi, kaikkihan on uutta. Koko Dubai on vasta rakennettu kalliilla rahalla. Mistään tai mitään ei ole säästelty. Hyvä ettei ole kadut kullalla päällystettyjä kuten muinoin huhu kertoi Ameriikan maassa olevan.

Sain siis sujuvasti tsekattua laukkuni aamulla Chennain iltalennolle ja erosimme Mikon kanssa. Mikko pääsi nauttimaan 15 tunnin lennosta São Pauloon ja sen jälkeen pariksi viikoksi Brasilian iloista ja minä jäin päiväksi Dubaihin. Aamupala lentokentän Costa Cafe'ssa oli riittävä ja löysin vaivatta metron eikä metrolipunkaan kanssa ollut ongelmia. Edestakainen lippu noin 15 minuutin päähän Dubai Mall'iin maksoi 7 dirhamia (1.5 euroa). Metro, samoin kuin asemat, ovat puhtauttaan kiiltäviä ja toimivia. Dubaissa on vain kaksi metrolinjaa joten suunnistus on helppoa. Dubai Mall oli oma asemansa eikä minun tarvinnut edes vaihtaa linjaa. Yllätyksenä tuli ettei asemalta voinutkaan kävellä ostariin vaan piti ottaa liittymäbussi johon piti ostaa oma 1.5 euron lippunsa edestakaista matkaa varten. Mutta koska Dubaissa tunnutaan olevan auttavaisia, sain selkeät neuvot ja lipun saman tien. Vaihtorahaakin oli lipunmyyjän kassassa maksaessani 7 dirhamin maksun 100 dirhamin setelillä. Ei, Dubai ei ole Intia!

Dubai Mall on suurin ja kaunein ja uusin. Se on suurempi kuin ihminen tarvitsee, sinne eksyy. Siellä on luistinrata, valtava akvaario keskellä ostaria, elokuvateatterit ja kauppojen lisäksi paljon ravintoloita ja kahviloita. Kun menee ulos, sieltä avautuu pieni järvi jossa on suihkulähteet. Puolen tunnen välein soi musiikki ja suihkulähteet tanssivat musiikin tahdissa. Kuuden jälkeen tämä spektaakkeli on valaistu. Kaikki on tip top, puts plank, siistiä ja laitettua. En tiedä minkälaisen sakon roskaamisesta voi saada, roskia ei näkynyt.

Dubaissa on laumoittain ulkomaalaisia tekemässä työtä, paikalliset eivät tee minkäänlaista ruumiillista tai keskiluokkaista työtä. Intialaisia on massoittain, srilankalaisia, indonesialaisia, filippiinoja, thaimaalaisia. Venäläisiä on laumoittain, etenkin kauneusbusiness tuntuu olevan heidän hallussaan. Niin hotellin kauneushoitolan managerit kuin kosmetiikkakaupoissa henkilökunta ovat venäläisnimisiä. Ostarissa vaelsi niin turisteja kuin paikallisia, jotenkin se erottaa. Turisteilla on hassuja hattuja päässä, löysiä t-paitoja, reput selässä ja jonkinlaisia mukavia seikkailukenkiä kun taas paikalliset voivat käyttää tavallisia kaupunkivaatteita. Ihan kuten mekin Chennaissa ja aiemmin Manauksessa. Emme koskaan kulje shortseissa kaupungilla vaikka olisi +40C lämmintä. En kulje edes selän paljastava toppi päällä Chennaissa, se vaan ei ole soveliasta tämän ikäiselle.

Mitä tein? Vaelsin. Istuin eri kahviloissa ja join monta lattea ja cappucchinoa. Luin kirjaa joka minulla oli mukana. Söin ulkona sushilounaan ja ihailin suihkulähteitä. Katsoin ihmisiä. Kiersin kauppoja ja katsoin mitä ihmiset ostavat ja mitä kaupoissa oli. Ostin sandaalit ja ballerina-kengät - Intiasta en löydä tarpeeksi isoja kokoja. Elämä oli mukavaa.

Lähdin kuuden maissa etsimään metroa. En enää muistanut mistä olin tullut ja mitä bussia olin käyttänyt mutta ystävälliset ihmiset neuvoivat minua aina eteenpäin. Olin hieman epävarma olenko todella oikeassa bussissa, pimeässä kaikki näytti toiselta ja bussimatkakin oli pidempi. Mutta bussi vei metrolle ja metro suoraan lentokentälle omalle terminaalille. Hyvin ylellistä ja hyvin kätevää. Tallustelin suoraan turvatarkastuksen läpi, ostin tax-freestä Beefeaters-ginin ja lopun aikaa tuoksuttelin hajuvesiä ostamatta yhtään tuoksua. Tämäkin yksi omista nautinnoistani.

Ginin nauttiminen on uusi juttu meillä. Mikon kanssa molemmat olimme juoneet maksimiannokset giniä jo alle kaksikymppisinä eikä se sen jälkeen ole maistunut. Mutta jotenkin tässä alkaa tuntea olevansa jonkinlaista koloniaaliherrasväkeä ja etenkin Somerset Maughamin novellien innoittamana gin-tonic maistuu ajoittain. Kulutus ei ole järin huikeata ollut - olemme miltei saaneet Arton jättämän pullonpohjan loppuun kahdessa vuodessa ja nyt ostin ihan oman gini-pullon. En usko että meistä alkoholisteja täällä kehittyy. Ostamme viinit ja oluet Madras Clubilta ja maksamme silmää räpäyttämättä 30 euroa Mouton Cadet-punaviinistä joka on Suomessa kympin luokkaa. Kolmenkympin viiniä jo säästelee eikä kittaa minä tahansa tavallisena tiistaina.

Dubai-Chennai-kone oli suuri ja aivan täynnä intialaisia. Luultavasti perheet käyvät visiteeraamassa siellä töissä olevaa sukulaistaan ja ostavat samalla televisiot, tuulettimet, sängynpäälliset ja jopa jalalla avattavat teräksiset roskikset - joitain näkemiäni matkatavaroita luetellakseni. Olin kello 3.30 aamulla kotona ja nukuin yhdeksään.

Vielä hetki Dubaissa

Istun Dubain lentokentalla juomassa aamukahvia. Kello on hieman vaille yhdeksan. Hotellimme oli 40 minuutin ajomatkan paassa kentalta joten lahdimme samalla taksilla ja saimme tsekattua molemmille lennoille tavaramme. Mikon kone Sao Pauloon lahtee kymmenelta, minun Chennaihin vasta iltayhdeksalta. Nyt on vapaus viettaa koko paiva Dubai Mallin atmosfaarista nauttimassa ilman Mikon piinaavaa lasnaoloa. Mikosta on Mall'eissa vain riesaa ja Mikon mukanaolo ostarissa tuo vain ahdistusta ja estaa shoppailun rentouttavan vaikutuksen

Toinen seikka joka voi estaa shoppailun riemut on se etta unohdin Nordean luottokortin Intiaan. Intialaisen pankkikortin kelpoisuudesta Dubaissa en ole varma mutta onnistuin ostamaan Costa Cafe'sta aamiaisen silla. Lisaksi minulla on 200 euron verran dinaareja kateisena ja amerikkalainen luottokortti, jota voi kayttaa saasteliaasti. No, en oikeastaan shoppaile vaan vaellan. Nailla varusteilla pitaisi parjata. Nyt aion tutustua Dubain maan paalla kulkevaan metroon, loytaa Dubai Mall'in ja viettaa mukava paiva Dubain ostosparatiisissa.

Lomahotelli oli ok, taynna venalaisia, saksalaisia ja britteja,ei luksusta mutta ihan kelvollinen. Ja kylla... Ukki on oikeassa. Ratsastuksesta on tullut meille tarkea osa elamaa. Parasta Jebel Ali Resortissa oli aavikkolaukka ja hevosten uittaminen hotellin hiekkarannalla. Kuvia tulee myohemmin koska minullla ei ole niita kannykassani jolla kirjoitan tata juttua. Ja sitapaitsi, minulla alkaa olla jo kiire siirtya toisiin maisemiin lentokentalta!!

Monsuuni

Edellisessä blogissa kerrottiin, että tänä vuonna on ollut kohtuullisen vähäsateinen monsuuni. Se on totta: loka-marraskuussa on satanut tähän mennessä 390 millimetriä kun normaali on 633 millimetriä. Mutta on meillä sateitakin riittänyt kuten tässä linkissä olevista kuvista ja tässä linkissä olevasta videonpätkästä näkyy.

Suomalaisten firmojen hallitukset ajoittavat jostain syystä vierailut lämpimiin maihin loka-marraskuuhun, niin tekee myös Salcompin hallitus. Tänä vuonna hallitus vieraili Chennaissa marraskuussa, urheasti välittämättä siitä, että monsuuni on silloin pahimmillaan. Vierailimme Hand in Handin kylissä sunnuntaina 7.11, jolloin Chennaissa satoi 70 millimetriä.

Dubaihin

Ilmoitusluonteinen blogikirjoitus

Lähdemme viikonlopuksi Dubaihin. Mikko jatkaa maanantaiaamuna Brasiliaan Manaukseen kahdeksi viikoksi, minä palaan Chennaihin. Dubai on kärsinyt taloudellisesta vaikeuksista ja elää aika kriisissä. Vielä kolme vuotta sitten se oli kukoistava miljonäärien huvittelupaikka, mutta nyt älyttömien investointien ja tolkuttoman rakennusbuumin seuraukset näkyvät. Tai mennään tutkimaan kuinka ne näkyvät.

Olimme 1.5 vuotta sitten edellisen kerran Dubaissa. Silloin vielä viimeisteltiin ostoskeskuksia ja hotelleja vaikka lama jo kuristi maata. Nyt menemme viiden tähden aavikko / rantalomakeskukseen kahdeksi päiväksi viettämään lökölomaa. Olen varannut meille ratsastustunnin yhdeksi päiväksi ja toiseksi päiväksi autiomaaratsastuksen joka päättyy Arabian meren ranta-aaltoihin ja uintireissuun, joko hevosten kanssa tai ilman. Näkee sitten. Muuta ohjelmaa ei ole varattu, sen kun ollaan vain.

Maanantaiaamuna, kun Mikko jatkaa Lontoon kautta Sao Pauloon ja sieltä Manaukseen, minä jään päiväksi shoppailemaan Dubai Mall'iin, jättimäiseen ostoskeskukseen, varmaan maailman suurin. Dubai on kallis paikka, joten en usko että hairahdun niinkään ostoksiin. etenkin kun tarjolla on eniten älyttömän hintaisia Fendi tai Prada-laukkuja tai Manolo Blahnik-kenkiä tai muuta sellaista jotka ei minulle avaudu muuten kuin käsittämättömänä hintalappuna. Mutta kuten olen aiemminkin kertonut, ostoskeskukset ovat minulle kiehtovia paikkoja joissa voin kulkea tuntikausia, hypistellä vaatteita, istua kahvilla ja katsoa ihmisiä.

Ilmeisesti kaikki ulkomaanlennot Chennaista on epäinhimilliseen aikaan - tämänkin olen todennut jo monta kertaa. Lähdemme kotoa joskus yhden maissa yöllä ehtiäksemme kello 3.30 aamuyöstä lähtevälle lennolle. Perilla olemme kolmen tunnin kuluttua joten yöunet jäävät niukoiksi. Voimme varmaan torkkua Jebel Ali-hotellin uima-altaalla.

On ihan hyvä lähteä Chennaista muutamaksi päiväksi. Täällä on monsuuniaika. Vaikka sateet eivät ole tänä vuonna kovin pahoja olleetkaan, ei koskaan tiedä tuleeko vettä vai ei. On toki jatkuvasti lämmintä mutta jos esimerkiksi lähtisi tunnin matkan päähän Ideal Beachille lekottelemaan, rankkasade haittaa. Kai sitä on niin tottunut siihen että sade on paha ja pouta on hyvä. Chennaissa paikalliset ovat haltioissaan monsuuniajasta. Se on kuin ensilumi suomalaisille, sitä odotetaan ja siitä nautitaan. Singing in the rain!

Vähäinen kulttuurinnälkä

Olemme tutustuneet niukanlaisesti Chennain kulttuuritarjontaan. Erilaista ohjelmaa on tarjolla paljon, mutta kuten olen aiemminkin todennut, The Hindu julkaisee ylistävät arvostelut kaksi päivää sen jälkeen kun tapahtuma on ollut. Sellainen harmittaa. Luen aktiivisesti lehteä ja yritän löytää sopivia tilaisuuksia, mutta jos löydän esityksen, se on vain yhden tai kahden päivän aikana, joka sekin asettaa rajoituksensa. Usein olemme juuri noina päivinä muualla tai muuten vain emme ehdi näytöksiin. Jos siis satun näkemään sen pienen ilmoituksen jonain tiettynä päivänä juuri ennen esitystä.

Pari viikkoa sitten ostin liput Cavern Beatles-esitykseen. Liverpoolilainen ryhmä joka pukeutuu ja esiintyy hyvin autenttisesti esikuviensa mukaan, vaikka ulkonäkö ja laulutaito ei tietenkään vedä vertoja aitoon poppooseen. Olimme häkeltyneitä saapuessamme konserttipaikalle joka oli aivan Mehtan sairaalan kupeessa ja jonka ohi olin monta kertaa sitä noteeraamatta kävellyt - Sir Mutha Venkatasubba Rao Concert Hall. Että jotain niin hienoa voi olla Chennaissa!! Oikeasti hienoa. Ja viimeisteltyä valoja, seinien maaleja ja akustiikkaa myöten. Pihalla oli jopa valaistu suihkulähde josta pulppusi vettä. Cavern Beatles lauleskeli Beatlesin alkuvuosien iloiset renkutukset ja melodiset laulelmat, mutta jätti ne myöhemmät psykedeelisemmät ja merkittävimmät kappaleet sikseen. Yleisöä oli koululaisista isovanhempiin ja kaikki lauloivat mukana, parven halpapaikoilla nuoriso jopa tanssi! Ihan kiva juttu, ei mieleenpainuva tapaus, mutta piristävä tapaus.

Lauantaina huomasin ilmoituksen Chennain November Festin viimeisestä esityksestä samassa hienossa salissa. Yritin sunnuntaiaamuna saada sinne lippuja, mutta puhelin tuuttasi tyhjää. Ei hätää – eihän Chennaissa mikään ole loppuunmyyty, ovelta voi ostaa liput.

Vai vielä!! Olimme paikalla 15 minuuttia etuajassa vain kuullaksemme että suuri sali on täysin loppuunmyyty! Uskomatonta. Miten “Kunnianosoitus R.D.Burmanille” jonka esittävät Karthik, Mohammed Aslam, Gopal Rao, Shweta Mohan ja Kalyani Nair yhdessä Bennetin bändin ja Chennain jousiorkesterin kanssa voi olla niin suosittu. En ole kuullut yhdestäkään näistä taiteilijoista! Mutta meitä onnisti. Törmäsimme poikaan jonka kolme kaveria ei ollut päässyt näytäntöön ja ostimme häneltä kaksi 8 euron lippua. Tähän konserttiin liput ovat tosi kalliita – tällä hinnalla pääsi permannon takariville. Seuraavaksi halvin lippu olisi jo vienyt parvelle nuorison sekaan!

On jännää olla esityksissä joista ei tiedä mitään. Burman eli RDB, kuten hänet tunnetaan, eli 1939-94 ja oli ilmeisesti valtavan tunnettu Bollywood-säveltäjä. Häneltä jäi lukuisia ikivihreitä sävelmiä ja lauluja jotka elävät edelleen vahvasti. Ei ihme että saliin talutetut harmaahapsiset isovanhemmat lauloivat mukana ulkomuistista ja löivät tahtia silmät loistaen. Tunnelma oli kuten Beatles-konsertissa, ihmisethän ovat ihan villejä täällä! Ihan kuten Manauksessa jossa koko yleisö aina lauloi ääneen tuttuja lauluja sing-a-long-tyyliin. Kyllä suomalaiset taitavat olla jopa intialaisia jäyhempiä mitä musiikkiin tulee!

Vaikkemme tunteneet yhtäkään kappaletta ja naisten esittämät, korkealla pienellä vikisevällä äänellä laulamat laulut eivät meihin uponneet, 2,5 tuntinen esitys (ilman väliaikaa!!) oli tosi hieno. Mikko nukkui vain hetken “miksi niiden pit rueta yhtäkkiä esittämään niitä tuutulauluja” – osuus, josta The Hindu kommentoi eilen: “And then, it was time for the surprise “Unplugged” section. The singers came up with a lovely medley of some of RDB’s most melodious compositions, banking on just the stregth of their voices. it was music, pure and simple, and audience (ei Mikko) kept asking for more”. Pääesiintyjällä Karthikilla oli loistava ääni niin pehmeisiin romanttisiin balladeihin kuin vetäviin rokahtaviin vauhtikappaleisiin. Karthik oli muutenkin tosi valovoimainen esiintyjä. Konsertti oli ehdottomasti 1000 rupian arvoinen!

Viimeinen kappale oli Zindagi Ke Safar Se Guzar Jaate Hain, jonka sanat kuuluivat … Phir Nahi Aate… Mutta kuten The Hindu raportoi, haltioitunut yleiso oli valmis sanomaan yksin tuumin “Phir Aate Hain”. Viimeistään tällaisissa tilanteissa sitä tuntee olevansa hieman ulkopuolinen.

Jätesota 3 / lisäkommentti

Edellisen blogin loppu voi antaa hieman väärän kuvan Intiasta. Kyllä kaikki tietävät että Intia on saastainen maa, että roskat heitetään kadulle eikä yleisiä roskiksia oikeastaan ole olemassakaan. Että joka ainoa ulkomaalainen ihmettelee tätä asiaa, että miksei roskien eteen tehdä mitään. Tämä pätee Chennaihin ja oikeastaan joka paikkaan missä olen ollut Intiassa. Kyllä täällä oikeasti on saastaista.

Tarkoitan sitä kun mainitsin edellisessä blogissa häpeästä jota tunnen kun naapurimme pitävät meitä sottaisina. Meidän lyhyt kadunpätkämme on nimittäin hyvin siisti. Vain meidän talomme ja vastapäisen talon edustat ovat paikkoja joihin kerääntyy jätevuoret. Vastapäätä asuu meitä hieman iäkkäämpi pariskunta - rouva on 86-vuotias, herra 96. Heillä on enemmänkin palveluskuntaa koska pariskunnan liikuntakyky on heikentynyt sen verran etteivät he liiku ulkona. Tapasin rouvan kerran kun hän räpläsi porttinsa kanssa, menin auttamaan ja samalla taloon sisään tapaamaan herraa. Rouva kulki sellaisen nosteltavan nelijalkaisen rollaattorin kanssa ja tuhahti kun kerroin pyörillä varustetun rollaattorin eduista. Sellainen kuulema liukuu alta pois ja sitten on rähmällään avuttomana maassa. No niin, tiedän siis missä kunnossa siinä talossa ollaan enkä usko heidän piittaavan tuon taivaallista missä kunnossa heidän talonsa edessä oleva katu on.

Jos asuisimme ihan tavallisella alueella, ei sottaisuus hävettäisi, mutta kun asumme harvinaisella alueella jossa on 100 metrin pätkä suhteellisen roskatonta maata, harmittaahan se kun ne roskat ovat juuri meidän kohdallamme.

Jätesota 3

Päivänä muutamana tilanne puutarhamme nurkalla oli jälleen sama. Puutarhajätettä, katkottuja oksia, joista osa oli meidän ja tietenkin mustia plastiikkipusseja täynnä kotitalousjätettä. Olin ottamassa jätevalokuvia kun Mikko tuli kotiin. Mikko käveli kadun reunaan katsomaan näkyä ja säntäsi suoraa tietä kohti poliisimestarin taloa. Mikolla on sellainen harvoin ilmentyvä tapa kehittää äkillinen vimma täräyttää suorat sanat ja opettaa miten hommat on hoidettava. Se ei aina ole kovin rakentavaa. Juoksin perään ja ehdin paikalle kun Mikko oli jo rynkyttänyt erityisen provosoivasti kännykällään naapurin etuoven lasista osaa. Ovikellotkin on olemassa. Shortsiasuinen, arviolta hieman alle nelikymppinen mies avasi oven. Esittäydyimme mutten muista kaverin nimeä. Liian nuori poliisipääliköksi, olisikohan poika tai vävy? Täällähän suvut asuvat yhdessä.

Puuskahdin puhumaan ennenkuin Mikko sai sylkäistyä kaiken vihansa valloilleen. Kerroin että olemme ulkomaalaisia emmekä tiedä kaikkia tapoja ja nyt meitä kauhistuttaa tämä roska-asia talomme kulmilla. Että olen aivan huolissani kun en halua naapureiden ajattelevan että minä roskaan katua! Ja nyt olen kuullut että naapurit nimenomaan ovat tätä mieltä!! Että olen lääkäri ja hyvin tarkka hygieniasta ja vihaan rottia. Ja että ymmärrän että tämä on meidän kaikkien kadunpätkällä asuvien ongelma. Pitäisikö tehdä valitus jonnekin?? Korporaatioon ehkä?

Tämä oli kieltämättä hyvä taktiikka, mutta ei täällä. Naapurimme oli aivan yhtä varmasti sitä mieltä että meidän vartijamme kantavat meidän roskat talomme kulmalle kuin me tiedämme aivan varmasti että jätteet ovat hänen talostaan. Naapurimme kertoi tehneensä valituksen korporaatiolle. Naapurimme käsityksen mukaan meidän vartijoihin ei ole luottamista, aivan kuten mekään emme luota hänen henkilökuntaansa. Mitään tällaista ei sanottu suoraan mutta silti selvästi. Mikko oli rauhoittunut ja keskusteli jo luontevasti vihjaillen. Olimme kaikki ylen kohteliaita, keskustelu oli ystävällistä mutta täysin hedelmätöntä.

Naapurimme totesi että tilanne nyt vaan on sellainen että jos jossain on mitä vaan roskaa, sinne on taipumus kerääntyä lisää roskaa. Ihmiset vaan ovat sellaisia. Silloin tein pahan virheen. Huokasin spontaanisti “Yes, this is India”. Tätä ei ulkomaalainen koskaan saa tehdä, arvostella toisen maata edes tällä tavalla. – “Ei, ei tämä ole Intian ongelma. Kyse on ihmisistä. Ihmiset käyttäytyvät tällä tavalla joka paikassa. Ei, kyse ei todellakaan ole Intiasta tai intialaisista"!” puuskahti naapurimme kireän oloisena.

Lopputulos oli plus miinus nolla. Olemme nyt näyttäytyneet, esittäytyneet ja esittäneet oman kantamme ja tiedämme ettemme saa konsensusta aikaiseksi. Asetimme vartijoillemme ja Moorthylle tiukan käskyn ettei yhtä ainotta katkottua oksaa tai puutarhasta kaavittua lehteä enää jätetä kadun puolelle odottamaan roskien keräystä ja innostamaan naapureita kartuttamaan roskakasaa omilla roskillaan. Kaikki meidän risut varastoidaan tästedes muurin sisäpuolelle ja kotitalousjätteet menevät edelleen vartijoiden nurkalla olevaan muoviseen roskatynnyriin.

Samat roskakasat meillä on edelleen, tulevat naapurista kuten aiemminkin, ja korporaation miehet käyvät ne keräämässä päivittäin. Maksamme 100-200 rupiaa pölymiehille viikottain kadunkulmamme tarkemmasta siivoamisesta. Roskat eivät ole meidän, maksut ja häpeä ovat.

Kun en sano tätä paikallisille, voin nyt rauhassa huokaista “This is India!”.

Jollei ole kuolemaksi, se karaisee

Lapsena rakastin Tarzania. Koska olen aina elänyt hieman ajastani jäljessä, rakastin Johnny Weissmulleria, jonka mustavalkoelokuvia katsoin mustavalkotelkkarista aikana jolloin sankari oli jo tainnut kuolla vanhuuteen. Opettelin isojen apinoiden kielenkin koska koskaan ei voi tietää minne joutuu.

45 vuotta myöhemmin jouduin viidakkoon. Apinoiden kielta en tarvinnut, mutta nyt tiedän kuinka Tarzan asui. Sanoisin etta 45 vuotta sitten olisin ollut valmiimpi elämään kuten Tarzan. Puussa.

45 vuotta sitten en tiennyt mitään malariasta, denguesta tai muista hyttystaudeista. Nyt tiedän. Enkä voi muuta kuin odottaa...

Tuli mieleen runo "Harakanpesä"

Rouva Weissmuller laskeutuu puusta

Sri Lankaan viikonlopuksi

Lento on Colomboon ja ajamme 4 tuntia keskelle saarta kohtaan jossa lukee "SRI LANKA". Siellä on vuoristot ja Ceylonin kuuluisat teeviljelmät.


Hesari otsikoi että "Kaatosade hukutti Sri Lankan parlamentin". Eilen siellä satoi liki puoli metriä ja parlamenttitalossa on metrin verran vettä. Ministerit liikkuvat veneillä.

On siis mitä otollisin hetki lähteä viikonlopuksi ratsastussafarille Sri Lankan maaseudulle. Voimme toimia kuten Nooak - työntää uljaat ratsumme veneeseen ja seilata kunnes kolahdamme kuivaan maahan. Keskellä Sri Lankaa on kukkuloita joilla viljellään teetä. Siellä asetumme taloksi, laitamme takan päälle ja juomme teetä hevosten hirnuessa vieressä. Olemme muutenkin varanneet majapaikkamme kukkuloille, joten suunta on selvä. Ratsastuskoulun johtaja tulee mukaamme eikä navigoinnissa siten pitäisi olla ongelmia.

Majoitus on economy-tasoa. Kun olemme ratsain liikkeellä, emme kaipaa luksusta vaan haemme jotain kivaa ja jännittävää. Viimeksi kaikki oli vaatimatonta mutta vaatimattomuudessaankin luksusta - erilaista luksusta! - joten kaikki oli täydellistä. Se oli sellaista mihin ei satunnainen turisti osaa edes eksyä. Saa nähdä miten nyt!

Soitin Suranjithille, matkamme järjestäjälle ja Premadasa Riding Schoolin omistajalle, joka takasi että kaikki on kunnossa, ettei Kandalaman seudulla sada - ainakaan kaatamalla - ja matkasta tulee oikein hyvä ja eco-lodge on mukava. Eli matkaan vain. Kone lähtee 18.30, joten taidanpa pakata. Onkohan ratsastushousut jo kuivat aamuratsastuksen jäljiltä...

Rottasota

Kun asuu maassa jossa ei ole ihan viimeisen päälle puhdasta ja hygieenistä, joutuu sietämään sellaista mitä ei omassa maassaan sietäisi. Kuten niitä kissan kokoisia rottia. Tai että lavuaareissa ja muiden viemäriritilöiden päällä on muutama koipallo estämässä torakoiden invaasiota. Tai kotona vaeltavat muurahaiset joille ei vaan voi mitään. Tai olmimaiset värittömät gekot jotka kiipeleivät seinillä ja syövät hyttysiä. Tai hyttyset joita alkaa taas kohta tulla eikä niiden sisäänpääsyä voi mitenkään estää. Tai käärmeet pihalla tai kulkukoirat kotikadulla tai klenkat ja laihat lehmät jotka tulevat hakemaan varjoa kuumimmalta paahteelta kadulle kurkottavien puiden alle ja jättävät muistoksi haisevat läjänsä.

Niistä rotista ei vain ole päästy eroon. Rotilla on mukava kotikolo puutarhamme nurkassa. Jantu on täyttänyt kolon pariin otteeseen vedellä ja kolmihenkinen rottaperhe on syöksynyt viivana kadun yli naapurin puolelle palatakseen kahden päivän kuluttua takaisin samoihin, mutta vesisuihkun jälkeen kuiviin puhtaisiin oloihin. Myrkyt eivät ole tehonneet vaikka ne on todistettavasti syöty. Ehdotin että rotat poltetaan koloonsa, tuikataan tuli, työnnetään soihtu sisään ja rotat kärventyvät hengiltä. Jantu ei ollut varma asiasta, neuvottelee Moorthyn kanssa.

Moorthyn myrkyt eivät ole rotille maistuneet. Tämä hirvittävän tappava sekoitus on sekoitettu riisiin ja asetettu ikään kuin lautaselle pienen lehden päälle. Se näyttää oikeastaan houkuttelevalta annokselta, mutta rotille se ei kelpaa. Rotat kyllä möyrivät myrkkyaterian vieressä joka yö eikä kukat edelleenkään kasva. Kukaan ei tiedä miksi rotat haluavat nimenomaan tuossa paikassa kuopia. Siellä on oltava jotain aivan kamalaa, ehkä jonkun raato tai jotain muuta kammottavaa.

Keltainen kissa on edelleen hengissä ja mungo näyttäytyy pihallamme. Kuten rotatkin.

Hyvin herkullisen näköinen riisi-rotanmyrkkyannos ei maistu rotalle vaan kukkakumpumme on edelleen joka aamu oikeanpuoleisen kuvan näköinen. Kolme metriä kotiovellemme päin on toinen kukkakumpu joka rehottaa aamuisin kirkkain värein. Allaolevan kuvan otin vasta aamukymmenen maissa jolloin kirjavin kukinta oli jo päättynyt. Nämä pikkukukat ovat sieviä mutta kukkivat valtoimenaan vain tunnin päivässä.

Pooja video

Pari viikkoa sitten kerroimme tehtaan poojasta. Tästä linkistä löytyy muutaman minuutin video tilaisuudesta.

Diwalin paukkeessa kirjoitettua

Päätin turruttaa itseni enkä kiinnitä mitään huomiota paukkeeseen. On viisipäiväinen Diwali, hinduvuoden suurin juhla. Diwali-legendoja on varmasti satoja, mutta yksinkertaistaen se on valon juhla. Juhlitaan sitä että valo voitti pimeyden, tieto tietämättömyyden, hyvä pahan.

Chennai on suunnilleen päiväntasaajalla joten valoa on aina yhtä paljon. Vaan eipä se valon merkitys niin kirjaimellinen ole, valohan symbolisoi Intiassa tietoa. Kaupoissa on myyty pieniä savisia kuppeja viikkotolkulla - niihin laitetaan öljyä ja lampun sydän ja laitetaan liekki palamaan. Sähköiset jouluvalo-tyyppiset ulkovalot ovat myös suosittuja, mutta ei missään nimessä samassa määrin kuin Suomessa, Brasiliasta tai Amerikasta puhumattakaan. Uutuudet vaeltavat verkkaisesti Chennaihin.

Mutta se pauke. Pauke ilman ilotulitusta tai valoa, pelkkiä loputtomia jättimäisiä papatteja koko päivän. Ja illan ja yön. Aamuyöllä on parin tunnin tauko ja viideltä se alkaa taas. Ei riemunkiljahduksia, ei ihmisten mölinää, ei naurua, ei remua, ei laulua, ei musiikkia. Pelkkää pauketta. Kuin ukkonen olisi asettunut jyrisemään suoraan kohdallemme, kuin takapihalle olisi leiriytynyt armeija ampumaan väijytyksestä sarjatulella.

Menimme ratsastamaan joten herätys oli viideltä. Olimme keittiössä kun naapurin, sen poliisimestarin, vartijat asettivat papatit aitamme taakse. Huusin Mikolle että "tähän olisi voinut ehkä herätä ilman herätyskelloakin". Mikko ei kuullut minua enkä minä Mikkoa. Poliisimestari on ilmeisesti pannut kaikki roskienkeruusta säästyneet rahansa papatteihin. Katsoimme ulos, vain vartijat paikalla. Kenen iloksi näitä laitetaan? Kuvittelisi olevan hauska kerääntyä perhekunnittain paukuttelemaan, mutta perhekunnat ovat kätkeytyneet koteihinsa. Tallille ajaessa oli autiompaa kuin koskaan. Jotkut kadulla asuvat polttivat nuotiota ja paukuttivat papatteja hampaita harjatessaan, ei kovin riemuisaa sekään. Onko oikeastaan mikään uskonnollinen juhla riemukas? "Enkeli taivaan lausui näin, miksi hämmästyitte säikähtäin, mä suuren ilon ilmoitan,...". Ei se virsikään niin hilpeä ole.

Diwalina annetaan lahjoja. Anita sai kuukausipalkan verran bonusta, Prabha aloitti vasta puoli vuotta sitten ja sai siksi vain puolen kuun bonuksen. Vartijat saivat tonnin kumpikin, loput tulee vartijointiliikkeestä. Postimiehet kävivät kinuamassa tonnin kymmenen hengen kesken jaettavaksi. Kaksi sataa olisi riittänyt, taas menin halpaan. Roskamiehet saivat satasen kukin - en tiedä mitä poliisipäällikkö naapurista antoi. Prabha valitti bonuksen pienuudesta. Anitha marisi kuinka korealaisten palveluksessa sai bonuksen lisäksi lahjan ja karamellia, meiltä tulee vain makeiset. Kaikki tallipojat menivät lakkoon heti Diwali-lahjojen jaon jälkeisenä päivänä, vaativat lisää liksaa ja kolmea lukuunottamatta saivatkin sitten lähteä saman tien. Kohta on hyvä aika hakea työntekijöitä koska bonus lämmittää kummasti köyhän kuvetta - hämmästyttävän moni ajattelee elämäänsä hyvin lyhytnäköisesti ja lopettaa työt äkillisessä mutta lyhyessä vauraudessaan.

Tai bonus menee hautajaisiin. Tämä uskonto vie köyhän ajan ja rahat. Prabha joka itki puolen kuun bonustaan, lähti eilen serkkunsa enon isoisotädin hautajaisiin ja maksaa kolminkertaisen hinnan neljän tunnin bussimatkan seisomapaikasta. Kuten joulupyhien aikaan, myös Diwalina matkustetaan kotiseuduille, bussit ja junat ovat täynnä ja hinnoittelu on huikea. Hautajaisista ei olla pois. Eikä pelkkä hautajaisiin osallistuminen riitä, vaan Prabhan perheen on jonkun vanhan sopimuksen vuoksi hankittava kasoittain kukkia, paukkeita, uhrihedelmiä ja ruokaa hautajaiskansaa varten. Sinne meni Diwali-bonus jolla piti ostaa vaimolle ja lapsille uudet vaatteet.

Diwali on hinduille kuin yhdistetty joulu, pääsiäinen ja juhannus suomalaiselle ja kyseessä on pitkä viikonloppu. Sattuikin että Salcompin hallitus päätti tulla tänne juuri nyt riemastuttamaan ihmisiä ihan kuten kuka hyvänsä intialainen työtuttu toivotettaisiin avosylin tervetulleeksi kokouksiin ja tehdastapaamisiin jouluaaton ja Tapaninpäivän välisenä aikana.

Pihan kukkakummut

Jätesodan yhteydessä on tullut puheeksi pihamme eläinkannan lisääntyminen. Eläinkanta vaikuttaa myös puutarhamme kukoistukseen negatiivisella tavalla.

Kaunosieluisen Moorthyn huolekkaista yrityksistä huolimatta pihamme ei loista kirjavana kukkamerenä. Ruusut nuupahtivat kasvatettuaan metrin vartta ja kolme pientä kukkaa. Moorthy totesi surullisena Chennain ilmaston olevan sittenkin liian kuuma Bangaloren ruusulle. Ilmeisesti pihamme toimii Moorthylle jonkinlaisena kokeilupuutarhana jossa voi toteuttaa itseään vapaasti. Olen ehkä ollut liian luottavainen Moorthyn puutarhurin kykyihin, mutta kuten aiemminkin olen todennut, sydämeni on kovin heikko Moorthya kohtaan.

No, pihalle laitettiin puolitoista vuotta sitten kaksi muurahaiskeon näköistä kumpua joihin istutettiin kukkia. Ensimmäiset kukat poistettiin kasvukauden jälkeen ja sen jälkeen oli se ruusukokeilu. Muistan kuinka haltioituneena Moorthy kuvaili silloin minulle tulevaa ruusujen tuoksua ja kuinka ruusut kasvavat kukkivina kumpuina keskellä pihaamme. Eihän sellaiseen raaski sanoa että ei siitä mitään tule, keksi jotain järkevämpää. Nyt on palattu takaisin alkuperäisiin leviäviin kukkasiin joiden ainoa vika on että ne ovat hyvin kauniita kello 8 aamulla. Loppuvuorokauden ne ovat lepotilassa, kukat nuppuina.

Pahin ongelma on kyllä rotta. Minulle on puhuttu vain yhdestä rotasta, mutta kuka sen tietää varmasti montako niitä on. Rotat mylläävät toisen kukkakummun aina kun kasvit alkavat hieman kasvaa. Kyseessä on kissankokoiset hybridirotat joihin ei mikään myrkky tehoa. Ihan totta, en liioittele. Kaikki sanovat että nämä ovat kissankokoisia rottia, eikä kyseessä tosiaan ole mungot. Mungoista pidetään eikä kukaan halua päästä niistä eroon.

Moorthy pomonsa kanssa on kokeillut pihallamme jo kolmea rotanmyrkkyä mutta rotat sen kuin penkovat kukkakekomme. Tänään pomo näytti minulle kalsean näköistä pussia jossa oli pääkallon kuvia ja varoituksia ja huutomerkkejä. Että se on heidän viimeinen aseensa hybridirottaa vastaan. Nyt kekoon on upotettu runsain määrin tappavaa myrkkyä toivoen että huomenna aamulla puutarha-apulainen noukkii rotanraadot pihaltamme. Yäk. Soman Vanillan sairastuttua meillä käy vanhempi paljasjalkainen nainen jonka nimeä en tiedä. Hän hymyili ja nyökytteli toiveikkaasti, suorastaan verenhimoisesti kysyessäni tätä. En mitään niin kammoa kuin eläinten raatoja.

Vartijoille annettiin kehoitus pitää pihallamme liikkuva kissa kiinni koko tämän yön. Jos kissa laittaa suuhunsa myrkystä kärvistelevän rotan, se on kissan menoa. Rotta voi säilyä hengissä, mutta kissa ei. Se on sellaista myrkkyä. Supervor oli hirmuisen huolissaan miten kissan voi pitää kiinni kun se on niin arka ja vielä enemmän huolissaan siitä että kissalle voisi tapahtua jotain. Oli kamalan liikuttavaa katsoa ja kuunnella Supervorin pohdintoja miten säilyttää ujon kissaparan henki. Yöt talomme kulmalla ovat pitkiä, vartiovuorot yksinäisiä ja kissasta on paljon iloa. Ainakin enemmän kuin kissankokoisista rotista.

Etualalla hybridirottien penkoma kukkakeko, takana keko sellaisena kuin sen pitäisi olla kaikkina muina vuorokauden aikoina paitsi kello 8 aamulla. Kello 8 se on kirkkaan pinkkien ja keltaisten kukkien peittämänä oikein kaunis.