Taas Intiassa

Kyllä minulla on kaksi kotia. On Töölön koti ja on Intian koti. Hirmuisen haikealta ja vaikealta tuntui nyt lähteä Intiaan mutta matka Lontoon kautta on sen verran pitkä ettei niitä haikeuksia jaksanut ajatella. Ei jaksanut nukkuakaan. Yleensä nukun lentojen aikana mainiosti, mutta nyt katsoin täysin virkeänä kolme täyspitkää elokuvaa.

Hauskaa oli myös kun Lontoon koneessa oli yllättäen Nymanit jotka jatkoivat Amerikkaan joten tällä kertaa lentokentällä roikkuminen vaihtoa odotellen sujui todella rattoisasti.

Astuin Chennain lentokentältä ulos kello 4 aamulla ja ensimmäisenä näin Babun. Hyvin turvallista. Babuun voi luottaa. Babu oli liikkeellä Hyundai Accentilla koska halusi esitellä minulle miten mainio auto se on. Babu on tässä yrittänyt järjestellä minulle omaa autoa ja kuljettajaa varmaan puolen vuoden ajan. Joten siinä aamuyön pimeydessä kotiin ajellessa skarppasin kyselemään auton teknisiä tietoja joita tiesin Babun mielellään kertovan. Miksi minun pitää olla niin kiltti että silloinkin kun en millään jaksaisi yritän jaksaa.

Kotiin tultuani Mikko heräsi ja lähti töihin ja oli tehtaalla jo kuudelta, minä menin nukkumaan. En todellakaan lähde palkattomaan työhön näin räytyneenä. Heräsin yhdeksän maissa Anitan puuhailuun. Kummasti siihenkin on tottunut että koti on täynnä populaa. Jantu myrkytti moskiittoja pihalla, Vanilla lakaisi puutarhan pudonneita lehtiä, verhooja tuli tuomaan kattoterassin bambutuoleihin pehmusteita. Anitalla oli murheita kerrottavana, oli todettu sokeritauti ja dieettiohjeita annettu. Minusta intialaiset ohjeet on päin honkia, keskitytään sokerin täydelliseen poistamiseen dieetistä kun pitäisi miettiä hiilihydraatteja, mutta on parempi olla sekaantumatta toisten asioihin. Anitan tytär sai ylioppilaskokeensa tehtyä ja pohtii kovasti voisiko kouluttautua sairaanhoitajaksi vaikka veren näkeminen kammottaa - Anita toivoi kannanottoani. Ja käytiin läpi ettei tyttären nyt kannata mennä naimisiin vaan olisi se ammatti hyvä; että Anita itse ei päässyt ikinä opiskelemaan vaikka olisi halunnut kun vanhempien mielestä oli parempi mennä 17-vuotiaana naimisiin. Kyllä Intia muuttuu vaikka hitaasti se käy.

Kävelin 35C-asteisessa auringonpaisteessa 1.5 kilometrin päähän Anokhin EcoCafe'seen lounaalle ja naapuritaloon kynsihoitoon. Suomessa oli sellainen ilma, puhumattakaan lentokoneesta, että kädet ja jalat halkeili kuivuuttaan. Täällä jokainen kynnelle kykenevä (olipas kiva sanonta manikyyrin ja pedikyyrin yhteydessä!) käy käsi- ja jalkahoidossa ihan kuten Brasiliassakin.

Mikko haki minut Oryzasta, sieltä kynsipaikasta. Kotona talomme nurkalla oli odottamassa Ganesh, Babun serkku joka omistaa Ganesar Toours & Travelss-autonvuokrausfirman jonka listoilta Babun mainostama Hyundai Accent löytyy. Lisäksi oli Prabha, Babun kaveri niiltä ajoilta kun oli Hyundain testikuskina. Prabhasta tulisi minun kuskini. No, koeajetaan viikon verran ja päätän sitten mitä teen. Että kyllä sitä porukkaa Intiassa piisaa kotinurkille asti ja kuten on aiemminkin todettu, monelle meidän talomme nurkka tuntuu ainakin kotiolot voittavan.

Kobra vanha valkoinen…

Ilmojen lämmitessä yritteliäimmät käärmeet pyrkivät hakeutumaan ilmastoituihin tiloihin. Manauksessa löytyi kuumana vuodenaikana pari kertaa käärme, “cobra”, jopa tehtaan sisältä, minne se oli luikerrellut pitkän viikonlpun aikana jäähdyttelemään. Allaolevan kuvan otus pyydystettiin aikanaan tehtaan parkkipaikalta, jossa se oli ollut varjossa auton alla. Sen jälkeen en koskaan kurkkinut auton alle.

Kuten kuvasta näkyy, se ole mikään kobra vaan kohtuullisen harmiton boa. Ei tuollaisesta alle kolmimetrisestä kaverista ole kuristamaan aikusta ihmistä.

 

Chennaissa ollaan nyt siirtymässä lämpimään vuodenaikaan ja myös täkäläiset käärmeet ovat hakeutumassa pelloilta ihmisten ilmoille. Meillä on tapettu 3 tai 4 käärmettä viikon sisään tehtaan ympäristöstä. Aikaisemmat olivat harmittomia metrin-parin mittaisia vesikäärmeitä(?), mutta keskiviikkoiltana talon seinustalla oli kuvan kobra. Ihan oikea silmälasikäärme, mutta ilmeisesti ei kovin vanha kun se ei ole valkoinen. En tiedä oliko tämä pyhä käärme, eivätkä vartijatkaan välittäneet siitä vaan tappoivat käärmeen ilman sen kummempia seremonioita.

Diamonds are forever...

Otsikko houkuttaa kyllä vääriä lukijoita blogin äärelle koska kyseessä ei ole James Bondin seikkailu. Mutta minulle timanttisormuksen hankkiminen oli seikkailu jota ei mitenkään voi kutsua normaaliksi arkipäiväiseksi tapahtumaksi ja nyt se on saatu onnelliseen päätökseen.

Suomen Mumbain kunniakonsuli - se timanttitehtailija - saapui intialaisvaltuuskunnan kanssa Helsinkiin ja toi mukanaan kasan timanttikoruja Mumbaissa vierailleelle suomalaisdelegaatiolle. Oikeastaan onni että satuin olemaan Helsingissä ja että kunniakonsulin apurit olivat käsittäneet että koko suomalainen delegaatio asuu Helsingissä. Kävin pankin kautta nostamassa tarvittavat eurot ja jatkoin Kämpiin ja nyt kirjoitan blogia sormus säihkyen. Ratikassa siirtelin käsiäni koko ajan eri asentoihin kun piti katsoa miten se valo oikein osuu kaikkiin viiteentoista timanttiin. Olin aika pettynyt kun kukaan ratikan matkustajista ei vaipunut transsiin tai huokaillut sormukseni edessä. Enkä tosiaan tiedä loistavatko timantit sittenkään yhtä paljon kuin silmäni.

Kotona laitoin vielä ne edulliset timanttipölystä (minun mittapuuni mukaan ne on ihan oikeita hiottuja timantteja...) tehdyt korvikset korviini. Ainoa ongelma oli että kaikki muut koruni piti poistaa, koska ne näytti.... miten sen sanoisi... halvoilta.

Ja kun tutkin tarkkaan sormukseni, laskin timantteja olevankin 16. Se kuudestoista on ihan pieni ja vähän niinkuin piilotettu sormuksen kämmenpuolelle. Sellainen pieni hauska jekku...

Timantinkiiltävät terveiset Töölöstä!

http://tapahtuutamilnadussa.blogspot.com/2010/01/diamonds-are-girls-best-friends.html

Edes jotain

Päätoimittaja on Suomessa eikä voi kirjoittaa kovin montaa juttua blogiin, jonka otsikko on Tapahtuu Tamil Nadussa. Tooisaalta lukijakunta alkaa tulla epätoivoiseksi kun saa lukea aamusta toiseen samat uutiset Jeepin hangesta esiinkaivamisesta. Edes jotain…

Nyt on meneillään hääsesonki, jumalille(?) otollinen aika mennä naimisiin. Suurin osa intialaisista asuu edelleen maaseudulla ja lopuillakin on yleensä joku “native place”, kylä josta suku on kotoisin ja jonne palataan kaikkia tärkeitä tapahtumia varten. Niinpä useimmat häät, joihin olemme saaneet kutsun, on järjestetty jossain tuntien ajomatkan päässä. Kävimme ensimmäisissä häissämme silloin kun Antti oli täällä. Ne olivatkin poikkeukselliset häät, kyseessä oli rakkausavioliitto. Sulhasen vanhemmat hyväksyneet sitä eivätkä olleet edes paikalla.

Tänään oli toinen sopiva tilaisuus käydä häissä. Tällä kertaa häät olivat tavalliset kaupunkihäät; vastaanotto eilen illalla ja varsinainen vihkiminen tänä aamuna. Etelä-intialaiset häät ovat kaukana elokuvista tutuista pohjois-intian riehakkaista laulua ja tanssia täynnä olevista juhlista. Vastaanotto on todella nimensä mukainen: poseerataan (ehdottomasti hymyilemättä) hääparin kanssa, annetaan lahja, istutaan pitkien pöytien ääreen syömään ja lähdetään pois. Aamuinen vihkimistilaisuus vaikutti mielenkiintoisemmalta.

Ensin syötiin aamiainen. Tänään Suomeen lentävä Hannu ei kylläkään koskenut varmuuden vuoksi muuhun kuin uppopaistettuihin kakkusiin.

Katsoimme vain alun useamman tunnin kestävästä seremoniasta.

 

Intiassa valtaosa avioliitoista - kaikissa sosiaaliryhmissä – on järjestettyjä. Aluksi tämä tuntui kovin oudolta, mutta mikä minä olen sanomaan, että rakkausavioliitto olisi sen parempi. Intialaisen avioliiton perustana on komittoituminen puolisoon ja parisuhteeseen, tunteet tulevat vasta jälkeenpäin. Rakkausavioliiton perustana ovat tunteet, komittoituminen tulee vasta jälkeenpäin. Jos on tullakseen – avioerotilastoista päätellen ei läheskään aina.

Lunta lunta

Mökin katolla on lunta, mutta toistaiseksi se on kestänyt

Kyllä, asun eteläisessä Intiassa jossa vallitsee ikuinen kuumuus ja lumi on legenda. Mutta kun tulin Suomeen, lunta on riittämiin jopa Helsingin ydinkeskustassa. Lumenpaljous on meitä huolettanut. Jeeppi on Somerniemellä talvisäilössä, pressulla peitettynä ja huolellisesti parkkeerattuna kuusen alle. Kun on lehdestä lukenut kuinka talojen katot romahtavat, Aurajoen sillat taipuvat ja ladot litistyvät, sitä herkästi pohdiskelee miten Jeepin rättikatto kestää tämäntalviset lumimassat.

Ajoimme Mikon kanssa Somerniemelle. Turun moottoritien valmistuminen on hieno asia, mutta se tappoi Hiidenveden K-kaupan, jonka tilalle tullut alakuloinen elintarvikeliike myi suklaata ja mehua retkievääksi. Vähän Paksalosta pohjoiseen, Hyönölän kylän Brynof Poutasen kauppa olisi varmaan parempi paikka ostosten tekoon, mutta siellä en ole vielä ikinä käynyt. Brynolf Poutasen ohi ajetaan kovaa. Siitä on hieman yli 50 vuotta kun Brynolf kohteli loukkaavasti sukulaistani. Kadotetun asiakkaan takaisin saaminen on vaikeata. Mikkokin on oppinut että Brynolf Poutasen kaupassa on jotain hämärää vaikken minäkään muista mitä se on.

Jätimme auton Mäkipellon eteen maantielle ja otimme sukset esiin. Koira säntäili innoissaan hankikantoisella pellolla eikä voinut kuvitellakaan että sen voisi päästää irti. Beaglea ei sen koommin olisi enää nähty. Pellon yli hiihto oli hienoa vaikka sukset onkin uutta kapeata mallia. Niin kapeat, että hankikannon loppuessa upposimme metriseen lumeen. Koira juuttui nietoksiin kuten hukkuva avantoon, kaivoi ja kaivoi ja joutui yhä syvemmälle eikä päässyt pinnalle. Loppumatkan se piti kantaa.

Jeeppiä tuskin näkyy kuusten lomasta.

Kesällä kiroan kaiken pimentäviä puita mutta nyt takapihan mahtava kuusi oli täydellisesti suojannut Jeepin! Liukkaan pressun päältä vähäinenkin lumi oli liukunut pois. En silti usko että Jeeppiä tulee haettua heti ensimmäisenä kevätpäivänä avoautoajelua varten. Lunta on Somerniemellä taatusti vielä juhannuksena.

Koululääkärinä

Koululääkärin vastaanottohuone ja vapaaehtoistyöntekijöiden sosiaalitila ja varasto. Jopa siistit ruotsalaiset oppivat Intiassa sietämään sotkua ja epäjärjestystä ja sitä ettei kaikki ole pikkusievää ja piparkakkukoristeista.
Tietokone pöydällä on minun oma.

On aika kivaa verestää lääkärintaitoja. Käyn Little Lambs Schoolissa kolmen viikon välein katsomassa mitä koulun lapsille kuuluu. Tarkistan kouluun tulleet uudet lapset ja sen lisäksi Peter, sosiaalityöntekijä, on aina kerännyt joitain sairastapauksia. Lapset ovat onneksi hämmästyttävän terveitä. Tyypillisin murhe taitaa olla hidas kasvu, johon auttaa lisälounas - banaani ja lasillinen maitoa.

Koulu on ruotsalaisen Marian perustama ja johtama. Rahoitus tulee lahjoituksina ja koulussa on jatkuvasti nuoria opiskelijoita vapaaehtoistyöntekijöinä. Nuoret ovat enimmäkseen Ruotsista ja Kanadasta ja ovat 2-6 kuukautta kerrallaan. En ole varma kuinka paljon nuorista on hyötyä lasten koulutukselle, mutta ylimääräiset ihmiset ja sylit ovat aina tarpeen. Osa koulun oppilaista on kerätty kaduilta kerjäämästä, joku on ollut kalastajaisänsä työtoverina perkaamassa kaloja tai muissa töissä. Yksikään lapsista ei tule hyvistä oloista ja kaikki ovat köyhiä. Koulussa lapset saavat peruskoulutuksen, oppivat tamilin lisäksi myös englantia joka auttaa heitä saamaan aikuisena paremman työpaikan ja koulussa he saavat ruokaa. Kotona sitä ei useinkaan saa.

Lounastauolla

Tässä koulussa on ihan luonnollista kysyä lapselta peseekö hän hampaansa hammasharjalla vai sormella. Tärkeintä on että tulee pestyä.
Monella lapsella on vanhoja vammoja joita ei ole aikanaan korjattu. Tämän 13-vuotiaan pojan kädelle kaatui kiehuvaa öljyä kun hän oli 2-vuotias.

Intialaisesta koulusta Little Lambs poikkeaa tavattoman paljon. Lapset juoksevat pihalla, leikkivät ja tunnit ovat varsin vapaita.

Lepsua ruotsalaisuutta, täysin toisenlaista kuin intialaisessa koulussa jossa vallitsee tiukka kuri ja järjestys. Kilpailu on kova, on pakko menestyä ja odotukset ovat suuret, niin vanhemmilla kuin oppilailla. Jos ei pärjää, reputtaa tai vaikka vain epäilee reputtavansa, lapset saattavat päätyä rajuihin ratkaisuihin. Joka päivä luen The Hindusta koululaisten tekemistä itsemurhista. Hirttäydytään äidin sariin tai valellaan kerosiinia päälle ja tuikataan itsensä tuleen. Häpeän tuottaminen perheelle, suvulle, opettajille, koululle on liian suuri taakka kannettavaksi. Intiassa on paljon julmuutta.

Little Lambsin lapset vaikuttavat onnellisilta. Ainakin heillä on koulussa lapsuus johon kuuluu leikkiä ja iloa ja aikuisia jotka välittävät.

En oikeastaan ole varma kuinka kauan tulen käymään koululääkärinä. Kun aloitan Hand in Handissä, voi olla että Lääkärin sosiaalinen vastuu-kiintiöni tulee sillä täyteen. Hand in Hand on organisoitua ja laajempaa avustamista. Itse asiassa siinä harvoin annetaan muuta kuin mahdollisuus. Jos kylä tai yrityksen perustaja tai koululainen ei itse ole motivoitunut tekemään elämästään parempaa, järjestö ei uhraa tarmoaan näihin. Intia on muutenkin täynnä kurjuutta ja köyhyttä ja vähäosaisuutta. Pystyn hyvin kovettamaan itseni ja kestän surkeuden näkemisen. Hyväksyn helposti ettei kaikkia voi auttaa.

Silti tuolla koululla on mukava käydä. Aina tulee hyvä mieli, lasten riemu kai tarttuu.

Banaaniruoho

Biologi-tyttäremme voi perehdyttää meidät varmaan siihen mikä on puu ja mikä ruoho. Laitan tähän kuvan pihamme banaaniruohoista joiden latvat levittäytyy kaksikerroksisen talomme katon tasalle. Banaaniterttu on vielä vihreä joten se ei taida kuvasta näkyä.

Toisessa kuvassa on banaaniruohon korsi. Siinä vieressä on tavallisen puutarhaletkun paksuinen sinertävä putkenpätkä josta voi arvioida tämän banaaniruohonkorren varren paksuutta. Tyhmempi voisi hyvinkin pitää tätä ruohoa puuna kuten minä tein ja teen kyllä vieläkin.

 

Pihalla tapahtuu

Ihmeellisessä Intiassa jopa kotitapahtumat ovat jännittäviä. Tosin riippumatta siitä missä asuu, arki on aina mielenkiintoista ja jos erityistä jännitystä kaipaa - yleisesti tiedetään että kotona tapahtuu suurin osa ihmisille sattuvista onnettomuuksista. Riippumatta siitä missä asuu.

Olen nyt kahden työn välissä enkä mennyt kumpaankaan eilen. Olin aamun kotona. Ulkoa kuului äkillistä huudahtelua ja kiivasta pulputusta.

Anita, Jantu, Babu ja Vanilla käärmeen pihallamme.

Avasin oven. Anita, Babu, Jantu ja Vanilla olivat tiiviissä rykelmässä seisomassa, Babulla oli valtava keppi kädessä jolla sorkki pientä käärmettä. Vanilla, puutarha-apulainen joka päivittäin lakaisee kuivat lehdet, katkoo kuivat oksat, kastelee pihan jne oli juuri astunut vihreän käärmeen päälle. Sanomattakin on selvää että Vanilla kulkee paljain jaloin, mitä pidän todella typeränä. Mutta minkä minä näille mahdan.

Vihreä käärme ei pure. Se on hidas ja piileskii puissa. Sehän on aivan kiharaisen ruohonkorren näköinen, puiden lehdistöön se piiloutuu täydellisesti. Palveluskunnan mukaan vihreä käärme pistää pienellä terävällä ylähuulesta törröttävällä piikillään ihmistä silmään ja ihminen tulee sokeaksi.

Vanilla on kaukana pahasta vihreästä käärmeestä, Babu ei koske siihen sormellakaan eikä luovu aseestaan, Jantu taas ei luovu uudesta Mikon antamasta arvokkaasta Sudoku-kirjasta edes käärmeen vuoksi mutta on ainoa joka tietää mitä käärmeelle pitää tehdä.

Vanilla oli kauhuissaan enkä oikein tiedä mistä, siitäkö että oli astunut käärmeen päälle ja saanut sen kuolemankouristuksiin vai siitä että yleensä oli törmännyt käärmeeseen, jonka ei pitäisi olla erikoista ihmiselle joka tekee joka päivä puutarhatyötä. Babu ei ole maailman käytännöllisin mies mitä kuvaa se valtava keppi jolla Babu sohi käärmettä. Jantu taas on käytännön mies joka otti käärmeen käteen, tutki sen tarkkaan ja osoitti jotkut pisteet joiden kohdalta häntäosa pystyy kasvattamaan uuden pään. Vanillan rusentama kohta oli näiden pisteiden pääpuolella, joten tällä käärmeellä on toivoa toiseen elämään. Vanilla pelkäsi käärmeen seuraavan häntä puutarhaan ja hyökkäävän uudestaan, Anita esitti tietävää ja halusi selittää kaiken vihreistä käärmeistä, mutta tuntui että Jantu oli ainoa jolla oli todellista tietoa ja ymmärrystä ja rauhoitti pihallamme vallitsevan yleisen kaaoksen ja kauhun.

Vihreän käärmeen terävä piikki näkyy jotenkin. Käärme on pieni eikä ne kasva juuri suuremmiksi. Eikä jantu luovu Sudokustaan ja kynästään jolla tekee Sudoku-tehtäviä.

Käärmettä ei tapettu. Sen kiemurtelu vaikutti laantuvan kun Jantu paljain käsin pakkasi sen sanomalehteen ja pudotti pihan roskatynnyriin. Ehkä se kasvattaa siellä sen toisen pään terävine piikkeineen ja pompahtaa seuraavassa jätteidenlajittelupisteessä entistä ehompana esiin ja hakeutuu toiseen puuhun pelottamaan toisia ihmiä. Ja ehkä se löytää sopivat silmätkin jotka voi puhkaista jos se nyt on vihreän käärmeen tehtävä.

Hyvä uutinen oli että tarkkana poikana Jantu on nähnyt mangustin hiippailevan pihallamme - se Kiplingin kuvaama Rikki Tikki Tavi, käärmeitä syövä, kissan kokoinen otus. Mangustin avulla maassa pysyvät kobrat pysyvät loitolla, eikä minun ole mitään tarvetta kiivetä puihin vihreiden käärmeiden joukkoon. Moorthy ja Moorthyn apulaiset keräävät mangot ja banaanit ja kookospähkinät puutarhamme puista. Herrasväkenä olemisessa on etuja joita ei Suomesta lähtiessä tajunnutkaan.

Puuhailua

Mikko on paljon enemmän kiinnostunut keittiöstä ja ruoanlaitosta kuin minä. Minä en ollut huomannut kuinka ruosteiseksi kaasuhellamme ritilät olivat käyneet, joten se oli Mikko joka pyysi Jantua, vartijaa, joko hankkimaan uudet ritilät tai mieluummin maalaamaan vanhat. Jantu osti maalia ja suti ritilät mustiksi, hyvää jälkeä eikä ruostetta nyt näy. En ole varma pohjatyöstä, siihen ei Intiassa yleensä paneuduta, mutta ainakin nyt on kaikki hyvin.

Katselin pihalla rautaista porttiamme. Se on joskus ollut valkoinen, mutta nyt se on tummanharmaan homeen peitossa kuten melkein kaikki ulkona oleva valkoinen tai vaalea pinta - talot, seinät, ovet, portit, laatat. Lisäksi maali on lohkeillut ja ruostetta . Kysyin Jantulta olisiko hän kiinnostunut maalaamaan portinkin pientä korvausta vastaan. Jantu on reipas vuoristolainen, Assamista, joka puuhakkuudessaan on liian touhukas vartijaksi. Jantuhan se ehdotti että hän hoitaa puutarhan moskiittomyrkytyksen kahdesti viikossa. Jantu käy ostamassa tee- ja kahvimaidot joka aamu ja muutenkin hoitelee asioita. Huomasimme viikonloppuna että Jantu tekee myös The Hindun Sudoku-tehtävät ennenkuin työntää lehden oven alta meille. Jantu on niin hyvä Sudokussa että väitin Mikolle kysessä olevan edellisen päivän tehtäväratkaisun koska kaikki numerot oli täytetty ruudukkoon selkeästi ilman hapuilevia yritelmiä joita on Mikon jäljiltä. Sudokuista oli kyllä pakko huomauttaa tiukkaan sävyyn. Kyllä minulla on oikeus korkkamattomaan lehteen ja Mikolla Sudokuun jota tosin tekee hyvin harvoin. Koska vartijat tietävät aivan varmasti kaiken mitä teemme, he tietävät taatusti kuinka monta kertaa päivittäinen Sudoku on tehty, on kiusaus tietenkin suuri. Mikko antoi minun rähistä vartijoille ja sitten meni ostamaan Sudoku-lehden Jantulle. Mikko on aina niin lempeä.

Jantu sanoi maalaavansa portin mielellään. Lupasin palata asiaan.

Seuraavana päivänä Anita heti aamulla puhui maalin ja hiekkapaperin ostosta, että mitä väriä pitäisi olla ja että vaaleanpunainen olisi hyvin kaunis. En ollut varma mistä oli kyse, mutta se oli tietenkin se portti. Kaikkihan sen jo tiesivät että Jantu tienaa ekstrarahaa kun maalaa meidän portin. Ehkä joku päivä kuulen sen summankin jonka Jantu tulee meiltä saamaan.

On ihan hyvä joskus olla tarkkana. Jos olisin ynähtänyt jonkun hyväksynnän kuten usein teemme kun emme ymmärrä mitä puhutaan, meillä olisi nyt vaaleanpunainen rautaportti ja luultavasti Anithan tytär olisi koristanut sen kukkatarroilla.

Joskus tulee sellainen tunne

... että on mentävä Suomeen. Lähden viikonloppuna Suomeen kolmeksi viikoksi räntää ihmettelemään.

Tämä on oikeastaan erittäin hyvä ajoitus matkalle. Voin hyvällä omallatunnolla irtautua sairaalasta ja aloittaa jo Suomessa Hand in Hand-työn. On paljon uutta materiaalia mihin on hyvä tutustua ja sen jälkeen, Intiaan palattuani, kierrän ihan kunnolla koulut, kylät ja naisten perustamat yritykset joihin Hand in Hand on antanut mikrolainan.

Sairaalan nettisivut voi joku muu saattaa helposti loppuun, uusi lehti on melkein valmis, kouluohjelman varsinaisen aloituksen voi tehdä kuka vaan kun kaikki esityö on tehty, terveysturismi on lähtenyt hyvin käyntiin ja Persian lahden maista tulee potilaita. On ihan hyvä aika lähteä muualle.

Toisaalta on ikävä aika lähteä - hyttyset alkaa vähetä lisääntyäkseen taas kesä-elokuussa, huhti-toukokuu Chennaissa on tuskastuttavan kuuma. Nyt on vielä mukavaa, voi olla ulkona hikoilematta läpimäräksi.

Nähdään siis Suomessa!Näin ihan yllättäen.