Unelma räätälintyönä

Ensimmäisellä kerralla valittiin kangas ja otettiin mitat. Toisella kerralla kokeiltiin puolivalmis asu ja katsottiin mitkä muutokset pitää tehdä. Kolmannella kerralla puku oli valmis. Eikä pelkästään valmis, se oli täydellinen.

En ole koskaan aiemmin teettänyt jakkupukua. Olen teini-ikäisestä asti tuskaillut kun mistään en löydä tarpeeksi pitkiä ja istuvia housuja. Kaupan bleiserit yrittävät kuristaa minulle vyötärön jota minulla ei ole ja senkin jonnekin kainaloiden alle. Olen ommellut hilpeitä jatkokaistaleita lahkeisiin tai avannut housujen uppslaagit jotta housut olisivat tarpeeksi pitkät ja olen kärsinyt kiristävästä vyötäröstä. Ajattelin että vika on minussa, olen epänormaalin pitkä, hujoppi, ja epäonnistunut malliltani ja koska olen vääränmallinen, ei auta muu kuin kärsiä.

Kun Mikko meni teettämään pukua - myös elämänsä ensimmäistä kertaa - hypistelin autuaana siellä miesten räätäliliikkeessä ylellisiä ohuita villakankaita. Räätäli kertoi että toki naisten bisnespukuja heillä ommellaan, ihan kuten miehillekin. Että erityisesti Chennain Saksan konsulaatin naiset ovat hyvin ahkeria asiakkaita.

Siemen oli kylvetty. Kun Mikko meni sovittamaan pukuaan, minulla oli vanha bleiserini malliksi mukanani. "Jotenkin tällainen takki... mutta väljempi tästä, pidemmät hihat, tiukempi tuosta, pituutta lisää, mutta muuten samanlainen". Ja kankaan valinta! Kun olen ostanut kaupasta jakkupuvun, olen ostanut sen yhden ainoan yksilön joka jotenkin sopii minulle, väristä viis. Voiko maailmassa olla niin monta eri harmaan väriä? Pakka toisensa jälkeen harmaan sävyjä levitettiin pöydälle ja peilailin mikä harmaa saisi silmäni loistamaan ja ihoni hehkumaan, mikä kangas tuntuisi silkinpehmeältä ja samalla hohtaisi ylellisen himmeää kashmirin kiiltoa. Se oli kuin satua.

Eilen haimme molemmat pukumme. Mikon puku. Minulle jakku, housut ja hame. Voi, kuinka ylhäinen olo olikaan seistä peilin edessä valmis vaate päällä! Ryhti parani, rypyt silisi (siis kasvojen, puvussahan ei ollut rypyn ryppyä), hengitys oli helppoa, mikään ei kiristänyt ja olin siinä silmänräpäyksessä hoikka kuin heinänkorsi. Räätälit ovat taikureita!

Luulen etten enää osta kaupasta yksiäkään housuja jos teettäminen on näin helppoa ja tulos on näin ihmeellinen. Ja nyt on ihan pakko mainostaa... räätäli oli Syed Bawkher & Co, Tailors With a Touch of Class, 100 Years of Tradition.

Symboliikkaa

Symboleilla on eri merkitys eri kulttuureissa. Hakaristi ehti olla natsien symboli Saksassa alle 20 vuotta. Tämän lyhyen vaiheen perusteella se yhdistetään länsimaissa lähinnä natseihin, vaikka hakaristillä on vuosituhantiset perinteet myös Euroopassa. Suhtautumisen erilaisuutta kuvastaa se, että Saksa yritti saada hakaristin kielletyksi EU:n alueella samoihin aikoihin kun Intiassa ehdotettiin Punaista hakaristiä Punaisen ristin ja Punaisen puolikuun rinnalle.

Hakaristiä on käytetty Intiassa ainakin jo pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Se on edelleen yleinen ja sitä käytetään sekä uskonnollisena symbolina että koristeena.

Suomessa hakaristiä on käytetty ainakin rauta-ajalta lähtien. Virallisempaan käyttöön hakaristi tuli Suomessa kun ruotsalainen kreivi Eric von Rosen lahjoitti Suomelle ilmavoimien ensimmäisen koneen, jonka siipiin oli maalattu von Rosenin onnenmerkki, sininen hakaristi. Hakarististä tuli myös Suomen armeijan panssaroitujen ajoneuvojen tunnus ennen jatkosodan alkua.Hakaristiä käytetään edelleen ilmavoimien lipuissa ja joissakin joukko-osastojen tunnuksissa sekä monissa kunniamerkeissä. Lentosotakouloun lipussa on jopa kolminkertainen hakaristin esiintymä: lipun keskellä musta hakaristi, myös vasemmassa yläkulmassa joukko-osastotunnuksen keskellä hakaristi ja lisäksi tangon päässä Vapaudenristi, jonka ristin haaroissa on hakaristi.

Yhden TV-kanavan vaalivalvojaisissa oli hauskasti sirppi ja vasara ja hakaristi allekkain. Ilmeisesti tämä kanava käyttää hakaristiä yleisenä symbolinaan kun myös vasemmassa alanurkassa pyöri hakaristi.

Erityisesti uskontoon jollain lailla liittyvissä esineissä on usein koristeena hakaristejä. Saimme jossain tilaisuudessa nämä pikkukipot, joissa on tarkoitus polttaa öljyä kodin jumalankuvan edessa.

Myös graffiteissa näkyy hakareistejä iman mitään poliittista merkitystä

Käyttämämme valokuvaliikkeen kuoria

Komeitten ovien joka nurkassa on hakaristi. Tästä näkyy, että myös vastapäivään olevia hakaristejä käytetään

Teosofit kunnioittavat kaikkia uskontoja, niinpä Teosofisen yhdistyksen seinällä on juutalaisten Davidin tähden vieressä hindujen hakaristi (ja niitten alla vastaavasti kuvat Jeesuksesta ja Buddhasta)

Tämä pikkupyhättö taisi olla jonkun hotellin pihalla

Sateet tulivat

The Hindu on vieläkin sitä mieltä että monsuunikausi on vasta tuloillaan. Sateet ovat myöhässä, niiden piti alkaa viimeistään 20.10., usein jo lokakuun alussa. Minusta sateet tulivat toissayönä. Kattoterassille jätetyt pyykit olivat aamulla sateen kastelemia ja sade jatkui aamupäivään alkaakseen uudestaan kuuden aikaan illalla. Kyllä se oli ihan oikea sade. Joulukuun jälkeen meillä ei ole satanut lainkaan.

Tänään satoi heti aamusta. Kadut alkoivat täyttyä kertyneestä vedestä. Vaikka katuviemäreitä puhdistettiin viimeisen kuukauden aikana, eivät ne pysty hetkessä kaikkea taivaalta ryöppyävää vettä imemään. Viemäreiden puhdistaminen on, kuten kaikki Intiassa, toisenlaista kuin vaikkapa Suomessa. Ne puhdistettiin käsin. Sikäli se oli erikoista että se joka ryömi viemärin sisälle, oli mies ja nainen oli katutasolla ottamassa, samalla tavoin käsin, vastaan liejua ja kaikkea sitä mitä nyt intialaisen kadun viemäreistä voi löytyä. Yleensä naiset tekevät ne mälsimmät hommat miesten toimiessa päällysmiehinä. Intiahan on monella tapaa tasa-arvoinen yhteiskunta, kuten huomaatte. Ja paljain käsin siis, jollei se ollut ilmiselvää. Meille se alkaa olla niitä asioita jotka tuntuvat luonnollisilta. Miksi käyttää kalliita käsineitä kun on ihmisiä jotka voivat tehdä homman ilman niitä?

Meidän katollekin kertyi vettä, onhan se tasakatto. Siellä on yksi pieni viemäri jonne veden on tarkoitus ohjautua. Katto korjattiin joulun aikaan, vuosien monsuunisateet olivat rapistaneet katon saumaa ja vesi valui koko viime vuoden monsuunikauden ajan keittiöömme. Joka aamu luuttusimme ja lastasimme 5 cm vesikerroksen lattialta pihalle. Nyt keittiö on pysynyt ainakin kaksi päivää kuivana.

Viime vuonna Vijaya oli kodinhoitajana. Pidin kovasti Vijayasta ja oli ikävä luopua hänestä. Mutta yleisen kotirauhan vuoksi oli uhrattava Vijaya. Vijaya oli käytännön ihminen ja tiesi miten toimia. Vijaya puhdisti joka arkipäivä viemäriristikon ja lakaisi katolla seisovat vedet pois. Me tehtiin se viikonloppuisin. Nyt Anitta tänä aamuna valitti kuinka vesi seisoo katolla, pitää pyytää sähkömies apuun (Vijaya pyysi aina sen oman yleismiesjantusen paikalle, Anitalla on sähkömies - tietenkin Anitan mies, veli tai serkku, ihan kuten Vijayan yleismiesjantunen oli Vijayan avomies). Anita on heittäytynyt meillä viime aikoina kovin herraskaiseksi ja olen nyt joutunut ryhtymään intialaisen tylyksi Madamiksi. Menimme katolle ja näytin kädestä pitäen että nyt Anita otat luudan ja luuttuamalla vesi menee viemäriin, eikä ne viemäriä tukkivat lehdet itsestään poistu vaan ne on joka päivä putsattava. Että se on kyllä Anita sinun homma, ei siihen sähkömiestä tarvita.

Voi voi mikä pettymys... onhan ollut niin hienoa toimia talon rouvana minun poissaollessani.  Ja nyt pitääkin sitten tehdä töitä.

Mieleni minun tekevi… hiihtämään

Himalaya… vuoret… lunta…hiihtämään! Näin kulki ajatuksemme. Yritimme ottaa etukäteen selvää hiihtomahdollisuuksista. Kerroimme olevamme kokeneita hiihtäjiä ja kysyimme onko tähän vuodenaikaan mahdollista hiihtää Manalin lähistöllä. Vastaus oli tyhjentävä: “Aloittelijatkin voivat hiihtää jos vaan on lunta”. Jäimme mielenkiinnolla odottamaan millainen todellisuus olisi.

Hotellista löytyi lopulta asiantunteva kaveri, joka järjesti erilaisia aktiviteetteja. Mutta hiihtoa hän ei suositellut tähän aikaan vuodesta kellekään, joka on edes nähnyt sukset aikaisemmin. Talvella olisi kuulemma toisin: kelpo rinteet, joissa kuntokin kohoaisi, sillä hiihtohissiä siellä ei ole. Pari vuotta sitten kokeilimme kiipeämistä sukset olalla Breckenridgessä samassa 4000 metrin korkeudessa missä Rohtang Pass sijaitsee. Hissitön hiihtokeskus tuossa korkeudessa saa jäädä suosiolla nuoremmille.

Ilkka oli ainoa, jota ohut ilma 4000 metrissä ei tuntunut haittaavan

Hiihtämään pitää kuitenkin päästä, viime vuosi jäi kokonaan väliin. Netissä kerrotaan useistakin paikoista Himalajalla, joissa on mahtavat heliski mahdollisuudet talvella. Olisihan se hienoa, lennättää itsensä 5500 metrin korkeuteen ja lasketella sieltä 3500 metrin korkeuseron verran 2000 metrisä olevaan kylään.

Mutta ei sekään taida olla meille.

Niinpä tutkailemme mahdollisuuksia Itävällan suunnalla joulun jälkeen.

Shimlan vuoristokaupunki

Intiassa on ollut käsittämättömän paljon brittejä ottaen huomioon ettei brittejä loppujen lopuksi ollut siellä kovin paljon. Brittien levittäytyvä tapa elää ja etsiä englantilaiselle miellyttävää ilmastoa loi kahdessa paikassa asumisen kulttuurin. Kesäkuumaa britit pakenivat vuoristoon jota Intiassa on hämmästyttävän paljon. Jopa meillä etelässä vaatimattomilla vuorillamme on useita brittien perustamia "Hill Station"-kyliä ja kaupunkeja, puhumattakaan koko valtavasta Himalajan vuoristosta jonne englantilaiset hakeutuivat etsimään kodikasta koleutta, kylmyyttä ja sadetta.

Shimla on 2500 metrin korkeudessa joten kuumimpaankin aikaan touko-kesäkuussa maksimilämpötila on vain noin 25 astetta. Nyt lokakuussa päivälämpötila nousi 20C tienoille, mutta aurinko oli polttavan lähellä ja ilma tuntui paljon kuumemmalta. Jopa niin lämpimältä että oli vaikea tajuta öiden olevan viileitä. Asuimme kodikkaassa Clarke's hotellissa, entinen englantilaisperheen kesäkoti vuodelta 1898, hienosti ajan hengen mukaisesti kalustettu. Ja ilmeisen brittitavan mukaisesti hotellissa ja huoneissa pidettiin ikkunat ja ovet avoimena. Ensimmäisen Shimla-yön jälkeen totesimme kaikki spontaanisti että olipas ollut kylmä!! Jokainen meistä oli yöllä turhaan etsinyt termostaattia, lisäpeittoja, pattereita ja villapaitoja ja värissyt vilusta ohuen filtin alla. Seuraavaksi yöksi haimme kasoittain lisäpeittoja ja siten tarkeni. Silti, hotelli oli todella kaunis ja viehättävä että englantilaisen hölmön viileän ilman ihannoinnin antoi anteeksi.

Vuorenhuipun Shiva-temppeli. Viimeiset sata metriä oli käveltävä ylämäkeä ja 2700 metrin korkeudessa ohut ilma hengästytti kun on tottunut asumaan Chennaissa aivan merenpinnan tasolla.

Kuten aiemmin kerroin, menimme ratsastaen Shiva-jumalan temppeliin. Temppeleitä olemme nähneet ihan riittämiin eikä niistä oikein osaa innostua koska emme ymmärrä niitä. Useimmiten niiden nähtävyysarvo on se että ne ovat tavattoman pyhiä. Että tämä on nimenomaan se ainoa Intian temppeli jossa elefanttipäinen Ganesha todella asuu tai temppeli josta sini-ihoinen flirttijumala Krishna lähtee huiluaan soitellen viettelemään neitoja. Eli niiden pyhyys on hyvin vaikeasti muiden kuin hindujen käsitettävissä. Temppeleissä sellaisenaan, ilman tarinaa, on hyvin vähän ulkopuoliselle katsottavaa.

Konimme ovat koiran kokoisia ja näyttävät lyyhistyvän painomme alla. Ulkonäkö kuitenkin pettää, hevoset olivat yllättävän sitkeitä ja jopa pirteitä, aivan kuten mekin.

No niin, siitä ratsastuksesta... Olimme kuvitelleet koko päivän herraskaista ratsastusretkeä, laukkaa vehreillä vainioilla ja piknikkiä omenapuiden siimeksessä. Tällä kertaa retkemme oli enemmän kärsimystä. Satuloita ei ollut suunniteltu ratsastukseen, jalustimena oli muoviköysistä tehdyt lenkit ja satulaan solmulla kiinnitetty köysi hiersi todella ilkeästi reisiä, ihon rikki ja valtaisat mustelmat. Hevoset eivät olleet ratsuja eikä Ullan konilla ollut edes suitsia. Tosin ei siitä hevosen turvan ympärille kiedotusta muoviköydestä mitään iloa ollut, hevoset liikkuivat vain mukana juoksevan miehen ruoskimisen voimalla. Ruoskana oli puun oksa joka viuhahti kivasti myös turistin kasvoihin... Huoletonta touhua, mutta suosittua! Intialaiset eivät todellakaan ole atleetteja tai sporttista kansaa, mutta on aina hauska nähdä turistipaikoissa kuinka intialaissuvut ja -perheet innostuneesti osallistuvat kaikenlaiseen toimintaan. Siinä ratsastivat sariin ja korkeakorkoisiin sandaaleihin sonnustautuneet isoäidit käsilaukut olalla hevosten selässä aivan kuten mekin, vilkuttaen ja hihkuen iloisia tervehdyksiä.

Shimlan rinteillä on selvästi köyhempää asutusta kuin huipulla

En varsinaisesti ole etsinyt, mutta aina kirjakaupassa yritän silmäillä kirjoja jotka kertoisivat brittielämästä Intiassa. Tuossa ajassa on jotain mystisen kiehtovaa jota haluaisin tajuta paremmin. Joka vuosi kesäkuukausina brittihallinto muutti neljäksi kuukaudeksi Kalkutasta Shimlaan. Shimla oli silloinkin kallis paikka asua ja alunperinkin kaupunki oli rakennettu usean kerroksen paikaksi, paikka kullekin säädylle. Nuo kadut ovat edelleen samanlaisia - ylimmällä kadulla on kirkko, poliisilaitos, kaupungintalo, teatteri ja kalliita kauppoja miellyttävän harvakseltaan ja on todella siistiä. Alemmalla tasolla on tyypillisiä intialaiskauppoja tiuhemmassa, enemmän ihmisiä ja enemmän roskaa; sitä alemmalla tasolla on ahdasta, hajuja, epäsiisteyttä ja likaa. Shimlan historiaan kuuluu kuohuttavat juorut, flirttailu ja aviorikokset. Sellaisia kirjoja minä haluaisin lukea! (Luen kyllä parhaillaan Louis Bromfeldtin "Sateet tulivat" joka kertoo 30-luvun Rajasthanin osavaltion brittien ja intialaisten elämästä hyvin värikkäästi, mutta kaipaisin vuoristoon sijoittuvia skandaaleja)

Shimlan yläkadun ihmisvilinää. Etualan miehellä ihan tyypilliset paikalliset vaatteet ja hattu

Yläkadulla, The Mall, oli kiva kävellä. Siinä tuli ostettua ihan liian monta pashmina-huivia. Ei ole mitään väliä vaikkei ne olekaan aitoa pashminaa, värit olivat kauniita ja shoppailu hauskaa. Eikä ne hinnat pahoja olleet. Shimlassa oli tyyliä ja arvokkuutta ja jollain tavalla siellä pystyi kuvittelemaan entisajan kolonialistisen brittielämän kaikessa kummallisuudessaan.

Junassa

Kaikki Intiassa yleensä matkustavat junalla. Bangaloreen pääsee Chennaista helpoiten junalla viidessä tunnissa, mutta minä lensin sinne ja Mikko tuli omalla autolla. Myös Madurai on 8-9 tunnin junamatkan päässä - esimerkiksi miellyttävä yöjuna - mutta sinnekin lensimme.

Joten neljän tunnin pyrähdys Delhistä pohjoiseen Shimlaan oli meidän ensimmäinen junamatkamme Intiassa. Tyypilliseen laiskaan tapaamme kopioimme suoraan Arjan ja Jarmon matkaohjelman itsellemme ja varasimme sen enempää ajattelematta liput samaan luokkaan kuin ystävillämmekin. Junien erilaisiin luokkiin tutustuminen olisi kovin vaivalloista - ykkösluokkaa kahta sorttia, kakkosluokan istuimet ilmastoinnin kanssa tai ilman sitä, erilaisia makuuvaunuja, economy-luokka. Varaus hoituu helpoiten internetin kautta ja kuten lentokoneeseen, myös junaan printtasimme itse elektroniset liput.

Lentokentästä poiketen juna-asemalla on ilmoitustaulu, josta varmistetaan että paikka on tosiaan olemassa ja varattu. Printit ovat esillä kahtena kappaleena josta konduktööri ilmeisesti ottaa toisen kappaleen ja ruksaa siihen jokaisen matkustajan läsnäolevaksi junassa lippuja tarkistaessaan. Olemme tottuneet esiintymään itsemme eri versioina - nyt olimme MIKKO KAUKORANT ja PIRKKO KAARINA mutta tärkeintä siis oli että olimme listalla ja ilmastoidun kakkosluokan istumapaikkamme vahvistettu.

Huolimatta vahvasta rautatieläistaustastani, reippaimmat junamatkani olen tehnyt yli kolmekymmentä vuotta sitten interreilaamalla ympäri Eurooppaa ja yhtenä kesänä nuorena medisiinarina junailin sosialistisessa Puolassa. Sen jälkeen olen muutaman kerran matkannut Pendolinolla Helsingin ja Turun väliä ja sahannut Washington DC - Philadelphia - New York-akselia. Näiden perusteella tiesin että on hyvä ottaa Delhin Crowne Plaza-hotellin aamiaispakkaus junaan.

Ehei... Intiassa ei junamatkaaja näänny janoon eikä nälkään! Heti junan lähdettyä hauskoihin pitkiin intialaistakkeihin sonnustautuneet junapojat toivat jokaiselle litran vesipullon ja painotuoreen sanomalehden. Sen jälkeen kannettiin tarjottimet joissa oli tuoremehu, pieni termoskannu teetä ja Marie-keksejä. Tässä välissä ehdin syödä myös hotellin aamiaisen. Sitten tarjottimet ja kannut kerättiin pois ja asetuin tyytyväisenä nukkumaan täydessä junassa mutta varsin mukavissa istuimissa. Mutta taas tuotiin ruokaa... nyt tuli varsinainen aamiainen. Intialainen aamiainen on minusta kuten intialainen lounas tai illallinen, siis varsin tukeva ateria. Jätimme suosiolla sen väliin. Sen jälkeen oli vielä juomatarjoilu, kokista tai jotain muuta limsaa. Vesipulloa ei koko matkan aikana ehtinyt avata kun koko ajan tarjoiltiin jotain!

Teetarjoilu junassa.

Vaikka suonissani virtaa väkevää rautatieläisverta, en voi kehua näkemiäni intialaisia asemia kodikkaiksi. Paljon ihmisiä, likaista, kulunutta, mutta kieltämättä hyvin organisoitua ja tehokasta. Lipusta näkee mille raiteelle juna tulee ja mihin vaunuun on paikka. Sen mukaan sitten vain asemalla etsii oikean raiteen kohdalta vaunukyltin ja asettautuu odottamaan. Juna tuli ajallaan ja pysähtyi täsmälleen kylttien mukaisesti joten vaunua ei tarvinnut etsiä eikä juosta kapsekkien kanssa. Eikä kapsekkeja tarvitse itse kantaa - kantajia on pilvin pimein. Kantajan kanssa neuvotellaan ensin laukunkannon hinta - meillä oli junalle pitkä matka, emmekä muutenkaan tienneet minne menemme ja olimme ulkomaalaisia niin maksoimme kahden laukun kannosta 150 rupiaa, 2 euroa.

Olimme pakanneet huolettomasti vähän kaikkea mukaan ja kummankin kapsekki painoi liki 20 kiloa. Ei huolta, kuli heitti laukut päänsä päälle ja juoksi portaat ylös ja alas ja asemasillalle ja kiirehti kantamaan muiden matkaajien laukkuja. Hintelän näköiset kantajat ovat hämmästyttävän vahvoja.

Minä juoksen kantajan perässä. Kantaja on punapuseroinen kaveri joka kantaa Mikon käpsekkia päänsä päällä ja vetää minun harmaata laukkuani. Vikkelää porukkaa.

Muuta junamatkalla ei sitten tapahtunut. Saavuimme eleettömästi melkein tunnin myöhässä Shimlaan, hyppäsimme reippaina vaunusta ja tapasimme toisessa vaunussa matkanneet ystävämme. Ystäväporukkamme survoutui kolmeen tila-autoon, meillä oli Mikon kanssa kaksistaan mukavat tilat oman kuljettajamme kyyditsemässä Toyota Innovassa. Näin jälkikäteen ajatellen koko matkamme taisi olla yhtä syömistä - pysähdyimme vielä ennen Shimlaa yhteiselle lounaalle.

Tässä on turvatarkastus meneillään. Tuo baskeripäinen tyyppi läiski jokaiseen matkatavaraan pienet tarrat kysellen ylimalkaisesti matkustajilta mikä laukku kuuluu kullekin.

Hyvin helppoa, miellyttävää ja kätevää tuo junalla matkustaminen! Voi olla etten silloin yli kolmekymmentä vuotta sitten tajunnut että sosialistisen Puolan halki matkustaminen junan eteisen terävään patteriin litistyneenä tai täysin rahattomana ja nälkäisenä kiirehtiminen Kreikasta Jugoslavian halki Hampuriin ja Tukholmaan ja lautalla Turkuun ja taas junalla Haagaan syömään, oli vaivalloista . Jos jostain huomaa että on vihdoin kasvanut aikuiseksi, niin mukavuudenhalusta. Maksoin mielelläni 12.50 euroa siitä että oli paikkalippu siistiin ja mukavaan kakkosluokkaan.

Shangri-La?

Ehkä Shangri-La löytyy tänään Jeeppi-safarilla.

Joo, olemme Himalajalla, hotellin ikkunasta näkyy jotakuinkin nuo edellisessä blogissa olevat lumihuippuiset kukkulat, Himalajasta tulee mieleen tiibetiläisluostarit ja munkit, meditaatio ja pyhiinvaellusmatkat Kailas-vuorelle vihamielistä Kali-jokea seuraten. Mutta meillä on vain päivä aikaa Manalissa ja menemme Jeeppi-safarille. Ei se kai hirveän meditoivaa ole, mutta paikallisen oppaan mukaan se on hauskaa ja siinä näkee paljon.

Delhissä tapasimme Suomesta tulleet Arjan ja Jarmon ja Ullan ja Laurin perheineen. Yhdessä jatkoimme matkaa junalla Chandigarhiin jossa englantia puhumaton kuskimme meitä odotti. Ystäväperheet kulkevat oman oppaan ja autojen kanssa. Ajoimme kolme tuntia ja pääsimme Shimlaan - vuoristokaupunki jonne brittivallan aikaan siirtyi hallinto neljäksi kuukaudeksi kesän kuumuutta pakoon. Shimlassa olimme kaksi yötä ja yhden kokonaisen päivän. Ratsastimme korkeimmalle kukkulalle Shiva-jumalan temppelille. Intiassa on tosi paljon kulkukoiria, mutta nyt uskon että on kulkuhevosiakin. Ratsumme olivat viheliäisiä kaakkeja ja satulatkin satunnaisia kyhäelmiä ja Ulla, Mikko ja minä olimme kolmen tunnin ratsastuksen jälkeen todella kipeitä.

Mutta nyt Jeeppi-safarille.

Matkaan jo käy...

Ei nyt olla joulun viettoon lähdössä vaikka Intiassa annetaankin lahjoja. Kaupat ovat olleet mustanaan ihmisiä viimeiset viikot, Diwali-alennuksiakin on tarjottu kuten joskus joulunalusalennuksia, ainakin Amerikassa niitä oli. Mutta jotenkin lumisin mielin tässä ollaan...

Me lennämme huomenna lauantaina aamulla Delhiin. Olemme Delhissä turisteina maanantaiaamuun asti jolloin hyppäämme junaan ja ajamme lyhyen neljän tunnin matkan pohjoiseen ja jatkamme Himalajan liepeille asti, Simlaan ja vielä pohjoisemmaksi Manaliin.

Manalia ei tässä kartassa näy, mutta tuolla se on pohjoisessa Simlan yläpuolella joka taas näkyy Jammu-Kashmir-osavaltionystyrän alapuolella, siinä kuroutmassa. Yritin kysyä Manalin hotellista josko siellä on lunta Himalajan huipuilla tähän aikaan vuodesta ja voikohan siellä hiihtää. Sain lakonisen vastauksen "Täällä voi hiihtää jos on lunta". Sen minäkin uskon, mutta luultavasti kaikki intialaiset eivät moista usko. Ainakaan Chennaissa ei lunta ole nähty koskaan.

Täällä paukkuu jo nyt Diwali-paukkeet kuten Suomessa Uuden Vuoden aikaan. Huomenna illalla on se Diwalin pyhin päivä ja silloin pauke on varmasti hurja. En usko että Delhissä ollaan yhtään vaisumpia koska pohjois-Intiassa sunnuntaina alkaa Uusi Vuosi. Me taas elämme Tamilien aikaa Chennaissa ja aloitimme Uuden Vuoden jo huhtikuun puolivälissä. On hienoa että voi maasta poistumatta muutaman kuukauden välein ottaa Uutta Vuotta vastaan.

Happy Diwali! Sal Mubharak!

Vuoden suurin juhla

Chennaissa Diwalista käytetään usein myös tamilinkielistä sanaa Deepawali, vaikka puhutaan samasta koko koko Intiassa vietettävästä juhlasta - siis tänä viikonloppuna. Sekavuuden lisäämiseksi molempia sanoja käytetään täällä yhtä lailla ja jopa samassa lauseessa. Yksinkertaistaen se on Valon juhla, mutta sille voi löytää satoja tai tuhansia syvempiä selityksiä. Voin kirjoittaa sen syvällisemmän tutkielman asiasta jonkun ajan kuluttua. Juhla nyt on joka tapauksessa vuoden suurin juhla, kuten joulu kristityillä. Jopa Mehtan sairaala on lauantain ja sunnuntain kiinni niin että vain päivystykset pyörivät. Mikon töistä monet ottivat varaslähdön ja ovat jo tämän perjantainkin pois töistä. Matka sukulaisten luokse voi olla pitkä ja joka tapauksessa on kamalan paljon järjesteltävää.

Diwaliin kuuluu lahjojen antaminen ja saaminen. Työpaikoilla kaikki saavat makeislaatikot tai jotain muuta lahjaa. Katsoin sairaalassa että ulkopuoliselle lääkäreille, niille joiden toivotaan lähettävän potilaitaan jatkohoitoon meille, annetaan Duralex-lasisarjoja ja kuuden Pyrex-kahvikupin pakkauksia. Hartaasti toivoin ettei minulle vaan anneta näitä lahjoja - enkä onneksi saanutkaan. Kaikki nämä pakkaukset oli sullottu "minun huoneeseeni", siis se täysin ikkunaton koppi joka on louhittu talon keskelle kohtaan jonka funktio aiemmin oli kaiketi vain ilmaeristys. En ole vielä muuttanut tuohon koppiin koska en ole varma viihdynkö loukossa jolla on kaikki mahdolliset edellytykset laukaista klaustrofobia vahvahermoisempaankin henkilöön kuin minä.  Mr Sarma on kyllä ollut tyytyväisenä vastaavassa kopissaan, ovikin vielä kiinni. Oven kiinni pito tietenkin kohottaa arvokkuutta, mitä minulla ei kaiketi ole. Mutta kaikki sentään tietävät että se koppi on minun.

Diwaliksi pitää antaa bonusrahat palvelijoille. Olemme saaneet summan suuruudesta epämääräisiä arvioita, yleensä on sanottu "kuukauden palkka" tai "puolen kuun palkka". Moorthy, puutarhuri, yritti kinua kuukauden palkan lisäksi moskiittomyrkytyksestä vielä toisen mokoman. Myrkytys on kuitenkin erillinen palvelu joka ostetaan viikottain eikä siitä makseta. Se olisi sama kuin maksaisi vedenjakelijoille kahdenkymmenen pullon verran ekstraa - he kun tuovat viisi vesipulloa noin kerran viikossa.

Erilaisten kyselyjen perusteella päädyimme antamaan kotiapulaiselle kuukauden ekstrapalkan, Babulle, autonkuljettajalle samoin, vartijoille (jotka eivät ole meidän palkkalistoilla) puolen kuun palkan (heidän palkka piti tarkistaa vartiointiliikkeestä ja koska he ovat olleet meillä vain vähän aikaa, täyttä palkkaa ei ollut syytä edes ajatella.) Nyt kun olen töihin lähdössä, Anitha kävi sanomassa että Vanilla, puutarhan kastelijatyttö, kaipaa myös diwali-rahaa. Olimme jo päätyneet siihen että hän on puhtaasti Moorthyn palveluksessa ja olemme maksaneet Moorthylle diwali-bonukset jotka hän jakaa työntekijöilleen. Mutta sitä Moorthy ei tietenkään ole tehnyt vaan pitänyt itse bonuksensa. Jospa sitten annan Vanillalle 500 rupiaa ja jututan Diwalin jälkeen Moorthyä, jolle maksan että hän hoitaa puutarhan. Moorthy käy meillä vain kerran viikossa, hän ei missään nimessä ole kokopäiväinen puutarhurimme, hänellä on puutarhuriliike ja muita asiakkaita, samanlaisia kuin mekin.

Minäkin sain makeisrasian sairaalasta - meillä ei jaeltu rahaa. Ei myöskään tehtaalla. Makeisia sielläkin. Samat makeiset operaattoreille ja johtoryhmälle, demokraattisesti täsmälleen samat lahjat niin tehtaan johtajalle kuin nuorimmalle operaattorille.

PS...  Hellyin kotoa lähtiessä... Vannilla on kovin herttainen ja tekee hommansa hyvin. Annoin 1000 rupiaa.

Klubista vielä

Ilkka ilmoitti olevansa pettynyt klubimme huvituksiin. Wodehousen kuvaamien riehakkaiden klubien tapainen Madras-klubi ei tosiaan ole, entisajan hilpeätä yläluokan brittiläisyyttä näkee vain pukeutumiskoodin noudattamisessa. Jäsenistö on muuttunut tyystin intialaiseksi ja klubi on hyvin eksklusiivinen ja elää omaa eristäytynyttä elämäänsä. Mikko saa jäsenenä vuokrata neukkarin firman käyttöön ja toi johtoryhmän joskus kokoukseen. Paikalliset työkaverit olivat haltioissaan "tämähän on ihmeellinen, epätodellinen rauhan ja puhtauden saareke keskellä Madrasin kaaosta!"

Kuntosalilta tullessa tai uimassa ollessa olen naisten pukuhuoneessa yleensä yksin. Suihkut ja tilat ovat täysin kulahtaneet, niissä ei todellakaan ole minkäänlaista loistoa. Vastaaviin rähjiin en ole ikinä törmännyt Suomessa. Amerikassa YMCA:n tilat olivat jotain vastaavaa. Mutta YMCA:lla ei pukuhuoneessa vieressä roikkunut siivooja luuttunsa kanssa tai muuten vain siinä olemassa ja odottamassa jotain, mitääm puhumatta. Koen sen jotenkin kiusalliseksi. Siinä se tuijottaa koko ajan mitä teen. Ja olen siis suihku- ja pukuhuoneessa.

Sunnuntaina vihdoin tajusin mitä minulta odotetaan. Pukuhuoneessa oli nyt toinen nainen! Luonnollisesti tervehdin rouvaa, olemmehan klubitovereita. Vastausta ei kuulunut eikä hän edes katsonut minua, olenhan vain ulkomaalainen. Rouva oli ilmeisesti jo kuntoillut koska oli pukeutunut sariin ja seisoi peilin edessä molemmat kädet sivulle raukeasti ojennettuna. Se pukuhuoneessa minua kiusannut, jatkuvasti siellä oleskeleva aputyttö rasvasi tuoksuvilla Diorin voiteilla hänen kasvojaan, käsivarsiaan, käsiään. Sitten rouva lähti ja aputyttö keräsi pyyhkeet, voiteet ja kuntoiluvaatteet kassiin, seurasi rouvaa autolle ja kantoi kassin autoon.

Ruokailuongelmaa

Joo, on täällä syömisen kanssa joskus ongelmaa... Ainahan sitä nauretaan kun suomalaiset menee ulkomaille ja haluaa syödä lihapullia, voi kuinka hullunkurista! Tuntemani intialaiset jotka ovat käyneet Suomessa, ovat olleet onnellisia löytäessään Helsingistä intialaisia ravintoloita. Firman lounailla järjestetään erikoisruokavalio ja paras kiitos on työtoverilta ollut "keitto oli oikein hyvää, se maistui aivan intialaiselta". Ei vain suomalaiset....

Intialainen ruoka, samoin kuin thairuoka ja moni muukin aasialainen ruoka on minulle liian mausteista. Voin kyllä taistella aterian läpi että saan syötyä riittävästi: lievennän tulisuutta syömällä riisiä paljon enemmän kuin haluaisin, kasaan maustamatonta jugurttia lautaselleni jolla lievennän makua, leipä samoin helpottaa mausteisen ruoan syömistä. Varaan mukaan pakkauksen nenäliinoja ja niistän jokaisen suupalan jälkeen. Olen sitä porukkaa jolla on vasomotorinen nuha - kylmä ulkoilma, tuulisuus, kuumat keitot ja juomat, mausteiset ruoat niiskuttavat. Hyvin yleinen ja vaaraton, mutta harmittava vaiva.

Lopputuloksena olen enemmän kuin kylläinen. Voidakseni syödä mausteista intialaista ruokaa, minun on syötävä riisiä, leipää ja jugurttia joita en erityisemmin haluaisi syödä pääaterialla. Yritän muistaa ottaa antihistamiinin ja laittaa kortisonipitoista nenäsuihketta hyvissä ajoin ennen ateriaa jottei tarvitsisi niistää niin paljon, ruokapöydässä niistäminen kun on todella kiusallista ja ärsyttävää.

Pystyn kyllä syömään intialaista ruokaa joka usein on todella hyvää, mutta aina se on kuin olisi voittanut pienen taistelun ja oloni hyvä "selvisin!". Jotain samaa kuin kestää sata-asteinen sauna ja uskaltautua avantoon - hah... pystyinpäs siihen! En ole varma onko se ruokailun tarkoitus.

Aterian jälkeen, kun olen syönyt aivan liikaa jugurttia ja riisiä ja leipää, vatsani turpoaa kipeäksi palloksi ja nappaan sitä lievittämään pari tablettia dimetikonia, lääkettä sekin. Mausteinen ruoka ja ruokaan usein kuuluva raaka sipuli närästää seuraavana päivänä niin että tarvitsen antasidia.

Mietin mitä järkeä on siinä että lääkitsen itseni kykeneväksi nauttimaan intialaisesta ruoasta.

Siksi viime viikonloppu oli helpottava. Söimme enimmäkseen länsimaista ruokaa. Vain koillis-intialaisessa Kabul-ravintolassa valitsin ruoan sen mukaan mikä on vähiten maustettua - joka on tarkemmin ajatellen erikoinen syy valita ruokalaji. Olen kasvanut siihen että ravintolassa valitsen ruoan sen mukaan mitä tekee mieli.

Tiedän että mausteiseen ruokaan tottuu. Mutta silti tuntuu että iän karttuessa minun kehitykseni on päinvastainen. Mitä vähemmän mausteita, sitä paremmin siedän sitä.

Mitä teimme viikonloppuna

Vastapainoksi, tai oikeastaan täydennykseksi, Pirkon hauskoille kirjoituksille, jotka keskittyvät ymmärreästi useimmiten elämämme omituisuuksiin, kirjoitan kerrankin pelkän luettelon siitä mitä teimme tänä viikonloppuna. Aina elämä ei ole niin kovin erilaista kuin muualla maailmassa, emmekä toisaalta aina löhöä koko viikonloppua kotona.

Perjantaina emme menneet töihin koska meidän oli käytävä immigrationissa jättämässä viisumin pidennyshakemus. Varsin positiivinen kokemus kuten edelliselläkin kerralla: jonotusaika kohtuullinen ja virkailijat jopa ystävällisiä. Immigrationin jälkeen Park-hotelliin lounaalle. Pirkko söi pastaa, minä salaatin ja jaoimme vietnamilaisen keiton. Kaikki oli hyvää, erityisesti Pirkon pasta ehkä paras tähän mennessä Chennaissa. Lounaan jälkeen Globus-vaatekauppoaan. En ollut käynyt ennen, totesin hyväksi ja ostin neljät housut ja yhden paidan, yhteensä 85 euroa. Kotiin ja illalla ravintola Kabuliin syömään luoteis-intialaista.

Babu tuli lauantaina klo 11. Ennen kaupungille lähtöä maksettiin kaasupullojen tuojalle 2 euroa turhasta käynnistä; Anita oli ilmeisesti hädissään tilannut kaasua kahdesta firmasta kun kaasu oli päässyt viikolla loppumaan kokonaan. Käytiin Globuksessa hakemassa lyhennettäväksi jätetyt perjantaina ostetut housut. Sen jälkeen räätälille tilaamani puvun ensimmäiseen sovitukseen. Pirkko tilasti saman tien itselleen jakkupuvun housuilla ja hameella. Lounaalle GRT Grand hotellin Azuria ravintolaan. Älyttömän hyviä ruokia Välimeren itä- ja eteläosista.

Azurian jälkiruoatkin olivat herkullisia

Ruoka- ja vihanneskauppojen kautta kotiin. Babun oli lähdettävä ennen neljää koska hän oli menossa sukulaisten kanssa jonnekin rukoilemaan. Pari tuntia lukemista ja torkkumista kattoterassilla. Tein kiinalaista sillä aikaa kun Pirkko kirjoitti blogia. Illalla telkkarista Superheroes Movie ja Indiana Jonesi and Raiders of the Lost Ark.

Kattoterassimme ei ole kaunis, mutta käyttökelpoinen kunhan ei mene keskipäivällä polttamaan nahkaansa. Terassin pääasiallinen käyttötarkoitus on kuivattaa siellä pyykit narulla.

Sunnuntaina aamulla klubile uimaan. Oltiin taas ainoat, kirjan mukaan uimareita oli ollut ennen meitä, mutta olivat jo lähteneet kun me tulimme vähän ennen kymmentä.

Tyhjä uima-allas odottaa

Kotiin vaihtamaan vaatteita ja sitten Fisherman’s Cove resort hotelliin brunchille. Oikeasti Intialaiset brunchit eivät kyllä ole mitään aamiaisen ja lounaan risteytyksiä vaan ihan tukevia lounaita, jotka alkavatkin yleensä vasta 12:30. Lounaasta ne erottaa siitä että hintaan kuuluu kuohuviini. Fishermans Coven brunch on ehkä Chennain paras, ja se on siitä kiva, että se syödään ulkona melkein rannassa.

Fisherman’s Coven brunch

Kotiin ja taas pari tuntia katolla löhöämistä. Sitten tämä blogi ja iltapalaksi ehkä eilisen ruoan jämät.

54 ja 100 miljoonaa

Vain yksi linja toiminnassa, se joka oli viimeisen kuukauden aikana eniten parantanut tulostaan. "Yhdeksänkymmentäyhdeksäntuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäviisi - kuusi - seitsemän - kahdeksan - yhdeksän - SATA MILJOONAA!!!" laskivat tehtaan tuhat päivävuorolaista ja juhla alkoi.

Juhlalaturi, Salcomp Manufactoring India Pvt. Ltd.:n sadasmiljoonas laturi

"Päästä laturitehtaalle töihin" tulee varmaan harvoin ensimmäisenä mieleen jos kysytään nuorilta toiveammatteja. Vaan ken olisi torstaina ollut Sriperumbudurissa Salcompin tehtaalla, laturivalmistuksen taianomainen tenho olisi varmasti tarttunut. Sinä päivänä sadasmiljoonas laturi kulki linjaa pitkin ja kun se oli liukuhihnansa päässä, työt pysäytettiin ja kaikki hurrasivat. Linjan johtaja sitoi rusetin laturijohtoon ja nosti laturi numero 100 000 000 suorin käsin ylös kaikkien nähtäväksi, samalla tavalla kuten Leijonakuningas-elokuvassa vastasyntynyt Simba nostettiin riemuitsevien kansalaisten silmien eteen. Circle of Life - Charger of Life.

Sitten Victor, henkilöstöjohtaja, nousi korokkeelle, kohotti kätensä hillitäkseen riemun ja onnen melskettä. Tänään onkin kaksinkertainen juhlan aihe. Satamiljoonaa laturia (raivokkaat suosionosoitukset) ja Mr. Mikon syntymäpäivä (raivokkaat suosionosoitukset)! Sitten tuhat salcompilaista lauloi Happy Birthday to you, happy birthday to you, happy birthday to Mr. Mikko. Aivan kertakaikkisen mieletöntä! Mikon oli noustava korokkeelle, operaattorityttöjä työntyi korokkeen viereen ja käsiä ojennettiin joka puolelta. Mikko kätteli tyttöjään vasemmalla että oikealla kädellä, samanaikaisesti, eri suuntiin, salamavalot räiskähtelivät, videokamerat rullasi. Se oli Mikon hetki Barack Obamana.

Mikkoa onnitellaan

Salcompin toimitusjohtaja seisoi Mikon kanssa korokkeella, roikotti rusetilla koristeltua juhlalaturia kädessään ja entisen jääkiekkoilijan herkkyydellä piti innostuneen puheen joka vähän väliä keskeytettiin raivokkailla suosionosoituksilla. Seuraavan puolentoista tunnin ajan tehtaan jokainen työryhmä ja tiimi vuorollaan asettui kuvattavaksi juhlalaturin ja tehtaanjohtajan kanssa.

Kaksi linjan operaattoria, Markku ja Mikko ja sadasmiljoonas laturi

Sitten oli toimihenkilöiden lounas ja kaikki laúloivat Happy Birthday to you, Mikolle annettiin valtava kortti johon kaikki 100 toimihenkilöä oli kirjoittanut tervehdyksensä, Mikko leikkasi kakkua ja piti puheen. "Voi olla että yksivuotispäiväni huomioitiin yhtä hyvin kuin tänään, mutta ei sen jälkeen. Tänään edes vaimoni ei muistanut onnitella."

Iltapäivällä iltavuoroon tulevat 800 operaattoria juhlivat satamiljoonalaturia, lauloivat Happy Birthday to you, kilvan kättelivät Mikkoa ja seuraavan puolentoista tunnin ajan kukin asettui vuorollaan ryhmäkuviin juhlalaturin ja Mikon kanssa.

Katsoin Count Down-videon, kuinka latureita meni liukuhihnalla, linjan tarkat totiset tytöt tekivät kukin oman työnsä - komponentti komponentin jälkeen paikalleen, juotoksia, kansi päälle, ruuvaus, tarkistus. Ja sitten se sata miljoonaa tuli täyteen ja millainen riemu! Totisuus katosi, hymyilevät kasvot ja vilpitön ilo täytti koko tehtaan, ilo, josta ei näy häivääkään valokuvissa. Intialaisten tapa tapittaa synkkänä kameraan on käsittämätön kontrasti sille iloisuudelle jota kuitenkin on niin paljon.

Vaikken voikaan pitää laturitehdasta erityisen seksikkäänä työpaikkana, Chargers of Life ei ole pilkkaa. Sen lisäksi että meidän tulomme tulee latureista, ne tuovat elannon 1800 operaattoritytön perheille. Operaattorit tulevat maaseudun köyhistä kylistä, joissa tytön asema ei ole kummoinen. Palkan myötä tytön arvo nousee niin perheen keskuudessa kuin myös naimakaupoissa ja myötäjäissummakin saadaan kenties neuvoteltua matalammaksi.

Sata miljoonaa laturia ja hyvä mieli ei ole hullumpi 54-vuotislahja.

Mikko 54-v

Vedenjuomisen vaikea taito

Ulkomaalainen ihmettelee asioita joihin paikallinen ei kiinnitä mitään huomiota. Intialainen työkaveri kysyy vilpittömästi syökö ihmiset Suomessa tosiaan melkein joka päivä lihaa. Siinä suomalainen hämmentyy ja alkaa ihan pohtia miten asia on. Melkein joka päivä? Onko yhtään päivää jolloin ei tulisi syötyä lihaa? Suomessa syödään leipää ja sen kanssa lihaleikkeleitä, useimmat ruoat ovat liharuokia ja kun lihaksi lasketaan kala ja äyriäisetkin, loppujen lopuksi on todella vaikea olla syömättä lihaa. Intiassa olen oppinut termin "non-veg", se on ruokaa jota minä syön koska syön lihaa. On siis kasvisruoka ja ei-kasvisruoka.

Ensimmäisen kerran kiinnitin veteen huomiota kun olimme katsomassa Aurovillen temppeliä. Olimme tarponeet kuumassa ja pölyisessä maastossa temppelille eikä meillä ollut vettä. Perillä oli vesipiste ja oli yksi alumiinimuki. Naurahdin että enpä taida juoda samasta mukista jota tuhannet muut kulkijat käyttävät.

Ensimmäisenä työpäivänä huomasin veden uudestaan. Päivän mittaan alkoi vaivata hirveä jano mutta vesiautomaatilla ei ollut mukeja. Lopulta kysyin miten voin juoda kun kohta en pysty enää puhumaan kun suu on niin kuiva. ... no tuosta automaatista, ota tuo muki ja juo, vastattiin hämmästyneenä. Taas se sama, yksi ja ainoa alumiinimuki. Olin niin janoinen että täytin mukin ja nostin sen huulilleni ja join ahnaasti välittämättä mahdollisista herpeksistä tai muista taudeista joita siinä saisin. Sen jälkeen minulla on ollut aina oma vesipullo mukana.

Kesti aikansa kunnes huomasin miten muut juovat. Pullo tai lasi tai muki ei ikinä kosketa huulia. Vesi kaadetaan suuhun. Nyt näin sen joka puolella, kadulla pienet lapsetkin kaatoivat vettä kurkkuunsa, vesimuki ja -pullo kiersi koko porukan, kaikki kaatoivat lorauksen suuhunsa eikä kenenkään huulet osuneet pulloon. Hah, siinä se salaisuus. Ja muistin nolostuen sen ensimmäisen työpäivän jolloin olin koko osaston nähden kitannut mukikaupalla vettä tavalliseen länsimaiseen tapaan. Mitähän sille mukille on tapahtunut, onko se pitänyt tuhota kun olin saastuttanut sen? Ainakaan sinä päivänä ei yksikään muu voinut minun likaamaa mukia käyttää.

Mikko joskus huomautti työkaverilleen intialaisten erikoisesta tavasta juoda vettä. Kaveri oli tosi hämmästynyt, "ai sinä juot niinkuin vauvat, imet?"

Ulkonäkö ja käyttäytyminen töissä

Huh. Editoin Mehtan Työntekijän Käsikirjaa ja pelästyin todella. Rikon räikeästi ja jatkuvasti melkein kaikkia ohjeita pukeutumisen, ulkonäön ja etiketin suhteen.

Jos naisella on lyhyet hiukset, niiden tulee olla siistit ja kammattu pois kasvoilta. (Hiukseni ovat lyhyet, otsatukkani pitkä ja yritän föönata harventuneet hiukseni pörheiksi. Kun muutin Intiaan, hiukseni alkoivat pudota niin että oikeasti luulin tulevani kaljuksi. Moni muukin tänne muuttanut on todennut saman ilmiön. Hyvin kamalaa. Nyt onneksi vaikuttaa että hiukset alkavat taas kasvaa.) Puolipitkät ja pitkät hiukset pitää solmia ranskalaiselle solmulle jollaisesta en ollut koskaan kuullut (French Knot - löysin netistä You Tube-pätkän joka kertoi mikä se on YouTube - Hair: simple up do - how to ). Hiukset ovat luonnollisesti puhtaat ja hilseettömät, öljyä tai geeliä ei saa käyttää. Raitoja ei saa olla (minun pääni on täynnä raitoja, siksi se on niin vaalea!), poninhäntää ei suvaita.

Miehillä on yllättäen vaikeampaa. Hiusten pitää tietenkin olla lyhyet. Tämä on varmuuden vuoksi sanottu kolmella eri tavalla: hiukset ei ylety yli niskakuopan, ei kosketa kaulusta eikä korvia ja on trimmattava niin lyhyiksi että taatusti ylettyvät kauluksen yläpuolelle. Hiusmallin on luonnollisesti oltava konservatiivinen. Geeliä ei saa käyttää, öljyäkin hillitysti. (Tämä ei ole lainkaan hassu yksityiskohta. Miltei kaikki intialaiset Chennaissa öljyävät hiuksensa sileiksi siten että ne näyttävät rasvaisilta. Kampaajani sanoi että sen oletetaan vahvistavan hiuksia. Intialaisten kauniit, paksut hiukset eivät minusta vahvistusta kaipaa. Öljyn ja rasvan välillä on eroa - Mehtan ohjeiden mukaan hiukset eivät saa olla rasvaiset, mutta öljyisyys on ok) Pulisonkien alareunan on oltava suora ja ne saavat ylettyä korkeintaan puoliväliin korvaa, viikset ei saa kasvaa huuliin asti. Parta sallitaan vain uskonnollisista syistä.

Miehet saavat käyttää yhtä sormusta ja voivat valita itse kummassa kädessä sitä pitävät. Naisilla voi olla molemmissa käsissä yksi sormus. Naisten korvakorut ovat nappimallisia tai hillitysti riippuvia, renkaita ei suvaita (minulla on usein renkaat joita ostin Manauksessa kun niitä suosittiin Brasiliassa). Rannerenkaita saa olla korkeintaan kaksi ohutta - kultaa, hopeaa tai metallia. (Käsitin ettei muovikoruja sovi käyttää, no, niitä minulla ei taida olla. Useimmat käyttämäni korut ovat hopeata. Aina kun minulla on kultakoruja, niitä heti kommentoidaan positiivisesti. Intiassa omaisuus talletetaan kultaan ja työkaverit ovat kaiketi ilahtuneita huomatessaan etten sittenkään ole aivan köyhä). Ranneketjuja saa samoin olla vain kaksi. Nilkkaketjut eivät saa näkyä eikä kilistä, nenäkoru ei saa olla kimmeltävä ja varvasrenkaan (siis "sormus" varpaassa) on oltava pieni. Näiden suhteen minulla ei ole ongelmia.

Kello on konservatiivinen, ei liian iso, ja siinä on metalliranneke tai musta tai ruskea nahkaranneke. (Minulla on nimenomaan niitä hauskoja ja halpoja, jopa muovirannekkeisia kelloja joita voi vaihdella vaatteiden värien mukaisesti)

Naisten meikki minulla menee ihan pieleen! En käytä ollenkaan pohjustusta joka peittää kasvojen kiillon, luulen että otsani kiiltää koko päivän... En myöskään käytä minkäänlaista puuteria jonka pitäisi olla kasvojen väriin soveltuvaa. Hups.

Miehet käyttävät vaaleita hyvin silitettyjä (erikseen vielä tarkennettu: EI SILITUSRYPPYJÄ) pitkähihaisia paitoja joissa ei ole kukkakuosia eikä tekstejä. Ruutupaidat ovatkin suosittuja. Suorat housut eivät saa leventyä lahkeista. (Tämän kyllä hyväksyn ... monet varattomammat intialaiset nuoret miehet käyttävät tummia leveälahkeisia maata laahaavia suoria housuja 70-luvun malliin. Se ei minusta näytä tyylikkäältä.)

Naisten pukeutumisohjeet koskivat vain saria jota en omista. Tosin erikseen oli mainittu ettei hihatonta paitaa saa käyttää, mutta se ei koske minua. Töissä on niin kylmä että käytän aina pitkähihaista ja -lahkeista vaatetta.

Jatkuvasti pitäisi sanoa Madam tai Sir. En todella ole oppinut tuohon tapaan. Sanon kyllä sujuvasti Mrs, Ms tai Mr. Se-ja-se mutta siihen se jää. Ajattelen että kun olen lääkäri, olen melkein jumala ja voin siten puhua ja käyttäytyä hieman huolettomammin.

Ja niin todella onkin! Luin ohjeet uudestaan ja huomasin että lääkäreille oli ainoastaan yksi sääntö ja se oli kappaleen DRESS CODE alla: valkoinen takki ja henkilökortti. En ole lääkärintyössä joten en käytä valkoista takkia ja olen muutenkin epävirallinen työntekijä, joten en ole saanut henkilökorttiakaan.

Tylsä, tylsempi, ...

Välillä sitä miettii että kun asuu eksoottisessa Intiassa, pitäisi olla itsekin jotenkin värikäs. Että se eksoottisuus voisi vaikka tarttua. Ettei tällainen tavallisen harmaa suomalaispariskunta menisi ihan hukkaan tai hukkaisi aikaansa kun ei ole koko ajan tekemässä jotain jännittävää kun kerran on siihen mahdollisuus. Jotkut tulevat ihan lomalle Intiaan ja me vaan lorvaillaan.

Tämä tuli taas mieleen kun valuimme verkkaisen aamiaisen jälkeen kello 14 ulos talostamme. Vartija pomppasi talon nurkalta ja teki kunniaa ja kajautti "Good Afternoon" ja avasi portin. Ajoimme klubille tunnin kävelylle ja tulimme takaisin kotiin. ... Jos vaikka vartija oli ollut innostunut päästessään ulkomaalaisten taloa vahtimaan - näkee mitä kaikkea erikoista ne ulkomaalaiset oikein tekevät, oppii vieraista tavoista ja kulttuureista ja kansoista ja ihmisistä... niin me annamme suomalaisista varsin kuivakkaan kuvan.

Torstai-ilta venähti aamuyölle katsoessamme "Tauno Palo 100 vuotta" elokuvia. Kulkurin valssissa Ansa Ikonen nakkelee niskaansa koppavammin kuin kukaan koskaan, "Pot-pot-pot-pot-potkut sain" SF-Paraatissa esitellään vuoden 1940 olympiakisoihin valmistuva kesäinen Helsinki, samana kesänä kuvattu sotilasfarssi Serenaadi Sotatorvella eli sotamies Paavosen tuurihousut. Tämä perjantai on kansallinen vapaapäivä, M. Gandhin syntymäpäivä. Pitkä viikonloppu - jotainhan pitäisi tehdä!! Klubin puistossa kävelimme 500 metrin rinkulaa kahdeksan kertaa, ympäri, ympäri, ympäri, neljä kilometria. Oli pilvistä ja joelta tuuli kivasti eikä ollut kuuma. Kotona vartija avasi portin ja kirjasi tulomme vihkoonsa. Kaikkien tulot ja menot ja toimittamat asiat kirjataan vartijavihkoon, siitä voi tarkistaa onko Moorthy käynyt viikottain hoitamassa puutarhaa, mihin aikaan Babu todella aamuisin meille tulee, onko meille tuotu vettä tai onko Anitha tilannut Chicken Expressistä kananrintaa. Ei kyllä tule tarkistettua, pitäisi varmasti.

Jantulla ei ollut paljon puuhaa meitä vartioidessaan. Kävelyn jälkeen istuimme katolla lukemassa ja taisimme nukahtaakin. Luulen että kuulin ovikellon soivan... varmaan Jantu olisi pyytänyt lupaa poistua hetkeksi vartiopaikaltaan käydäkseen teellä. Kyllähän vartijat piipahtavat teelle ilman lupaakin, ei se niin virallista ole kuin kuulostaa. Viikonloppuisin Anitha ei ole huolehtimassa teetarjoilusta.

Mikko luki intialaisen dekkarin The Case of the Missing Servant; minulle tuli kiire lukea Missä kuljimme kerran alta pois kun Kjell Westön uusi kirja on jo ilmestynyt. Romaani imaisi mukaansa niin että ihan väkisin laahauduin autoon kun menimme takaisin klubille, uima-altaan viereiseen ravintolaan syömään. Ilma oli muuttunut lämpimänkosteaksi eikä enää tuntunut mukavalta olla ulkona. Ruokailimme sisällä vaikka Mikko haisikin turhan voimakkaasti brasilialaiselle Deet'iä sisältävälle erikois-Offille. Mikko tilaa brassikavereilta Offia, minä kahvia. Ilmojen hieman viilennyttyä hyttyset ovat tulleet takaisin vaikkei vielä ole sadekausi. Moorthy suihkuttaa puutarhaamme viikottain myrkkyjä joilla hyttysten määrä on pysynyt siedettävänä, vaikka kyllä niitä sisällekin riittää. Intialaiset itikat ei inise, se on hyvä.

Itikat lisääntyvät talvimonsuunin jälkeen. Pohjois-Intiassa kesämonsuuni on juuri päättynyt ja kääntyvä koillismonsuuni puhaltaa pilvettömät päivät suurimpaan osaan Intiaan, pilvet pakkautuvat etelään ja Tamil Nadussa sataa joulukuun loppuun.

Vartiovuoro oli vaihtunut ja Sasoja sai tehdä päivän neljännen merkinnän vihkoonsa kun tulimme takaisin lukemaan. En usko että Intian värikkyys on erityisemmin tarttunut meihin. Ehkä se on se Mikon Off kun ei värit tartu.