Uusi blogi: Hongkongin Sanomat

Tapahtuu Tamil Nadussa-blogia ei enää päivitetä. Koska muutamme tänään Hongkongiin, on asiallista vaihtaa myös blogin nimi ja samalla blogin osoite. Hongkongin Sanomat löytyy osoitteesta http://hongkonginsanomat.blogspot.fi/

Virkanainen - ja mitä sitten tapahtui? (aiemmin julkaisematon teksti syyskuulta 2011)

Ai mitäkö tapahtui? Irtisanouduin.

Tai lopetan siinä tehtävässä mihin minua pyydettiin, virassa jota hain ja jonka sain. Koskas siellä aloitinkaan... neljä viikkoa sitten. Ja neljä viikkoa sitten tajusin etten ole oikea ihminen tuohon hommaan. Menin uudistamaan ja parantamaan terveyskeskuksen toimintaa, mutta olinkin hallintorutiinien tukahduttama yleinen papereiden allekirjoittaja, potilasvalitusten selvittäjä, terveysasemalla piipahtaneiden lääkäreiden työn loppuun saattaja. Olin lisäksi lääkäri potilaille ja esimies lääkäreille. Ja kyllä tehtäviini kuului sen terveyskeskuksen kukoistukseen saattaminenkin.

Jo ensimmäisenä päivänä tein ylitöitä. Mappeja kannettiin huoneeseeni, papereita jotka odottivat allekirjoittamista, lääkäreiden työvuorolistat, "tarkista pitääkö nämä tunnit paikkaansa", "katso onko ylityötunteja oikea määrä ilmoitettu". Hoitajat toivat kasapäin reseptejä uusittavaksi, sydänfilmejä katsottavaksi, poikkeavia laboratoriovastauksia "kun sulla ei ole näköjään potilaita". Tottahan se oli. Kolmantena päivänä sanoin etten ota yhtään potilasta ennenkuin olen saanut jonkinlaisen käsityksen talosta, selvityksistä joita huoneeseeni on roudattu, tutustunut röntgeniin, labraan, osastoihin, päivystykseen, tavannut lääkärit joiden esimies olen, ennenkuin tiedän mitä minun oikeasti pitää tehdä, ennenkuin osaan käyttää sähköistä potilaskertomusta joka on luonnollisesti toinen kuin mitä käytettiin Somerolla.

Kysyin eikö se lääkäri joka on ne sydänfilmit ja muut tutkimukset määrännyt itse tarkista vastauksia, miksi ne minulle tuodaan. No ei, se lääkäri oli vain viikon meillä, keikkalääkäri. Nyt se on Orimattilassa tai Nummi-Pusulassa tai Siuntiossa tai Hämeenlinnassa. Ja niitä on ja on ollut monta!

Sitten kaikki kokoukset. Jätin kahvitauot väliin ja uusin kynä ja leimasin sauhuten printterin suoltamia reseptejä jotta ehtisin kotiin viemään koiran ulos. Kesken kaiken soitettiin "et varmaan muistanut että sun pitää nyt tulla projektikokoukseen". Joka päivä kokous jonne kerääntyi samat ihmiset. Kokoukset kaahataan läpi rikkoen joka ainoa hyvän kokouksen ohjesääntö. Ei ole aikaa kirjoittaa agendaa eikä lopulta ole aikaa tehdä perusteltuja tai harkittuja päätöksiäkään.

Kestän stressin hyvin. Olen tottunut tekemään työtä hyvin erilaisissa ympyröissä erilaisten ihmisten kanssa. Mutta en siedä rutiineja. Tulen niistä ärtyisäksi ja puran sen kiukuttelemalla muille. Minusta tulee ikävä ihminen. En tajunnut että ylilääkärin pääasiallinen tehtävä on hoitaa terveyskeskuksen rutiinitehtävät. En tajunnut ylilääkärin olevan se joka neuvoo ja auttaa nuoria kokemattomia lääkäreitä. Hyvä luoja, minähän se opin kandeilta! Olin tykkänään väärässä työssä, täysin hukkuneena sellaisen työn alle joka on tylsintä mitä voin keksiä.

Joten kerroin esimiehelleni että olen loistava uudistaja, todella innovatiivinen, erinomaisen ennakkoluuloton, hyvä esimies ja tulen mainiosti toimeen potilaiden kanssa, mutta täysin surkea rutiinien pyörittäjä. Hukkaan avaimet, sekoitan paperit enkä osaa pitää mappeja järjestyksessä ja kaiken kukkuraksi syytän muita omasta leväperäisyydestäni. En voi olla terveyskeskuksen ylilääkärinä vaikka kuinka ylipuhuttaisiin.

Jatkan paperipinojen keskellä vielä viikon. Mitä sitten tapahtuu? En tiedä. Lääkärinpaikkoja on paljon. Ensi viikolla varmaan tiedän jo mitä teen.

----
Löysin tämän ainoana tekstialoituksena uudesta blogista jonka olin ajatellut aloittaa "Tapahtuu Tamil Nadussa" tilalle 2011, tarkoituksena kirjoittaa juttua siitä miten sujuu elämä kun mies asuu Intiassa ja vaimo Suomessa. Jäi vähän tyngäksi enkä koskaan sitä julkaissut. Laitan tämän vielä "Tapahtuu Tamil Nadussa"-blogiin ja aloitan sen jälkeen kokonaan uuden blogin.
Hauskaa tuossa kirjoituksessa on ilmeisesti elämänikäinen turhautuneisuuteni ja vaikeus pysyä paikallaan, joka jatkuu samanlaisena kai lopun elämääni. Ainakaan kirjoitukseni perussävy ei ole juuri muuttunut sitten lukioaikaisten tekstien. Aina on päästävä pois, mieluummin kauas. Kun pahalle antaa pikkusormen se vie koko käden. Kun ensimmäisen kerran sain matkaan mahdollisuuden ja oikeasti uskalsin lähteä, en halua enää pysähtyä. Sitä se sanonta tarkoittaa minulle - hyvässä mielessä.

Luin pitkästä aikaa Ponta Negran blogiamme Amzonilta ja Intian tarinoita. Uppouduin ja koukutuin niihin koko illaksi. Mietin että onpa mainio kirjoittaja, kirjoittaa pienistä ja aika turhista asioista joista voikin yllättäen vetää yhtäläisyyksiä isoihin asioihin. Tyyppi kirjoittaa kivasti. Siis minä.

Olen kaivannut kirjoittamista. Aloitan uuden blogin kun muutamme syyskuussa Hongkongiin. Olisihan sitä Suomessakin voinut kirjoittaa, en tiedä miksi se jäi.
Elämä nyt vaan on sellaista, ei kaikkea voi eikä ole syytäkään selittää.

Tylsää

Lehdessä kerrottiin, että monsuuni alkaa tiistaina. Tänään aamulla satoi lohduttomasti. Ei lohduttanut edes tieto siitä, että sade ei ollut monsuunisadetta. En siis mennyt Ideal Beachille.

 

Chennai on kyllä yksi maailman tylsimpiä kaupunkeja viettää viikonloppua. Shenzheniäkään ei pidetä minään turistikeitaana, mutta siellä voi sentään lähteä hotellilta reippaalle kävelylle tai ihan vaan kävellä johonkin ravintolaan tai kuppilaan tai lähistön malliin tai ajaa metrolla Shekouhun. Tai mennä lautalla Hongkongiin. Mitä Chennaissa voi tehdä? Sopia illalla, että kuljettaja tulee hakemaan yhdeksältä aamulla. Päättää aamulla, että ei halua lähteä sateessa uimarannalle. Todeta, että ei kannata lähteä mihinkään muuallekaan klo 9 kun kaupatkaan eivät ole auki. Lähettää kuskille tekstari ja pyytää tulemaan uudestaan klo 12. Miettiä klo 12 asti mitä ihmettä tekisi sitten kun kuski tulee. Lopulta päätyä menemään kauppakeskukseen kun ei keksi mitään muutakaan. Olla tyytyväinen, että on sentään useampi mall, jotta ei tarvitse mennä samaan kuin eilen. Vetkutella Gloria Days Cafessa teekupin ja muffinssin kanssa niin kauan, että tee on ihan kylmää. Kiertää koko mall niin hitaasti kävellen kuin vain mahdollista. Käydä syömässä grillattu broileri, vaikka ei ole vielä nälkä sen muffinssin jäljiltä. Lähteä takaisin hotelliin, jonne saapuu vähän ennen kolmea. Loppupäivä meneekin siinä, että miettii menisikö neljännen kerran samalla viikolla syömään samaa ruokaa samaan hotellin ravintolaan vai tyytyisikö pelkkiin pähkinöihin.

 

No joo, ei tämä oikeasti niin kauheaa ole. On ainakin rentouttavaa, kunhan ei ole kahta samanlaista viikonloppua peräkkäin. Ja eilen oli sentään ihan oikeaa tekemistä, erilaista pikku ostettavaa ja kävin oikein kiinnostuksesta katsomassa Chennain uusinta kauppakeskusta, Phoenix Market Cityä. Täytyy sanoa, että tässä suhteessa Chennai on kyllä muuttunut siitä kun tulimme tänne viisi vuotta sitten. Silloin täällä oli yksi ainoa pieni kauppakeskus, sen jälkeen on tullut kolme toinen toistaan isompaa. Niistä puuttuu edelleen kalleimmat kaupat, Luis Vittonit, Diorit ja vastaavat, mutta muuten löytyy kaikki kansainväliset brändit. Mutta on niissä muutakin. Eilen illallisella Vijayarangan kertoi, että he olivat Phoenixissa vieläpä samaan aikaan kuin minä. Olivat ostamassa Diwalia (tai Deepavalia) varten uudet vaatteet. Kuten tämän blogin vanhat lukijat muistavat, Diwalina pitää olla uudet vaatteet ja vanhat heitetään pois. Vijay oli oikein innoissaan kertoessaan, että Phoenexissa on niin hyvät kaupat, enää ei tarvitse mennä Nungambakkamin basaareihin tungeksimaan. Phoenexistä on melkein yhtä hyvä valikoima sareja. Ei ihme, ettei törmätty vaikka oltiin siellä samaan aikaan.

Unohtui eilen mainita, että minulla kävi illallisella huono onni. Vijay oli suunnitellut illallisen pääruokalajiksi vuohen aivoja, mutta niitä ei ollut saatavilla. Hän ihmetteli kun kerroin, että en ole koskaan syönyt aivoja. Arveltiin yhdessä, että ne muistuttavat luuydintä. Eli olisin varmaan tykännytkin.

Takaisin Intiassa

Ihan vaan työmatkalla. Vuodessa ei monikaan asia ole ehtinyt muuttua. Lentokenttäterminaali on edelleen ihan yhtä ankea. Tosin väittävät, että uusi kotimaan terminaali olisi auki. Ei ihan valmis ja sisäkatto ei kuulemma pysy paikallaan, mutta auki kuitenkin. Lentokentälle (joskus) tuleva metro ei näyttänyt juuri edistyneen. Selityskin kerrottiin tämän päiväisessä lehdessä. Urakoitsija oli pahasti jäljessä aikataulusta, jolloin metroyhtiö purki heidän sopimuksensa elokuussa. Uusi tarjouskilpailu on käynnissä ja töiden suunnitellaan jatkuvan heti ensi vuoden alussa.

Muutostakin on havaittavissa. Tehtaalle vievät tiet ovat paljon paremmassa kunnossa kuin ennen ja pitkään suunnitteilla olleet tien oikaisut on toteutettu. Samalla – tai sen seurauksena – liikenne on kuitenkin lisääntynyt niin paljon, että matka-aika on kasvanut. Tämä Helsinginkin liikennesuunnittelijoille vinkiksi. Katuverkostoa parantamalla matka-ajat vain kasvavat eli toisin päin, ruuhkia saa purettua parhaiten huonontamalla teitä ja katuja.

Vijayarangan kutsui minut heille illalliselle tänään. En muistanut millään mikä olisi kulttuurillisesti sopivaa viemistä, mutta onneksi Nuts-n’-Spicesistä löytyi geisha-suklaata. Luulin, että kyseessä olisi ollut isommatkin päivälliset kun Vijay käytti sanontaa ”I’ll hiost a dinner”. Oikeasti ruokailijoita oli vain me kaksi. Siinä me istuimme kahdestaan olohuoneen sohvalla ja söimme sitä mukaa kun Vijayn vaimo kantoi keittiöstä ruokia: kanaa, vuohta, taskurapua, biriyania, paria sorttia leipää, jälkiruokia. Vijayn appi istui koko ruokailun ajan meitä vastapäätä sen näköisenä, kuin olisi tarkkailemassa miten sivistymättömästi ulkomaalainen syö. Tarkkailu ei mennyt hukkaan, en minä osaa syödä taskurapua pelkällä oikealla kädellä, pakko ottaa ”saastainen” vasen käsi avuksi.

Huomenna Ideal Beachille jollei sada.

Taakse jäänyttä elämää

Sanoimme hyvästit Intialle joulukuun puolivälissä. Muutto Suomeen oli pakkaamisen suhteen helppo - paikallinen muuttofirma toi kahdeksan miestä paketoimaan huonekalumme, kirjamme, taulumme, vähäiset astiat jotka toimme Suomeen ja kaikki matot joihin loppumetreillä haksahdimme. The Museum Company ei varmasti tule aikoihin tekemään niin hyviä mattokauppoja kuin meidän kanssamme. Sen lisäksi että ostimme lopulta myös sen jättimäisen kashmirilaisen silkkimaton jolle Mikko ensinäkemältä menetti sydämensä, ostimme myös jokaiselle lapsellemme matot muistoksi Intiasta.

Minulle se että matot olivat nimenomaan Kashmirista oli tärkeintä. Intia on ruma maa. Pölyinen, likainen, hiekkainen maa. Kauneus on aina jossain kaukana. Jos silmät siristää ja katsoo kauas, Intia on kauneimmillaan. Mutta Kashmir jäi minulle Shangri-La'ksi, paikaksi jota saan edelleen pitää maailman kauneimpana paikkana Himalajan vuoriston suojaamana. Siksi matot on sieltä. Paratiisista, kuten kaikki tapaamani kashmirilaiset sanoivat. En koskaan käynyt Kashmirissa enkä varmaan koskaan sinne tule menemään ja niin on varmasti hyvä.

Muuttofirma oli tosiaan loistava. Ei yhtään riistettyä, paljasjalkaista, lannevaatteista, kadulta reväistyä köyhää vaan kaikki muuttomiehet olivat todellisia ammattimiehiä, siisteissä firman asuissa, puhtaita, eivät haisseet, ystävällisiä, tehokkaita ja lisäksi työnjohtaja puhui erinomaista englantia. Ja jos jotain Intiassa osataan, niin ainakin listaaminen! Kaikki tavarat oli säntillisesti listattu, jokaisen laatikon sisältö niin selkeästi merkattu että jos olisin yhtään positiivisempi luonteeltani, sanoisin että niiden purkaminen Helsingissä oli ilo.

Ja kierrätys samoin toimi intialaiseen tapaan loistavasti. Kärräsimme yhteen huoneeseen kaiken mitä emme ottaneet mukaan, astiat, vanhat pyyhkeet, vääränlaiset lakanat, turhat vaatteet ja huonekalut, kaikki dvd:mme, kenkiä, käsilaukkuja, urheiluvarusteita, henkareita, tyhjiä laatikoita, kirjoja ja mitä kaikkea, loputon lista. Kun talo oli muuten tyhjä, päästimme autonkuljettajat Babun ja Venkateshin, sekä tehtaalta palkatun siivoojamiehen apajille. Puolentoista tunnin kuluttua roinaa täynnä ollut huone oli tyhjä, kaikki kama pakattu ja toimitettu pois. Myytäväksi tai käyttöön, en tiedä. Hyvään tarkoitukseen varmasti. Ainoa mikä jäi, oli Mikon rikkinäiset ratsastushousut. Ne heitimme roskikseen. Helppo muutto.

Asuimme kodissamme muuton keskellä loppuun asti. Makuuhuoneeseen jäi sängyt ja keittiöön jääkaappi ja vedenkeitin. Ne meni lähdettyämme tehtaalle kiertoon. Ajoimme Venkateshin kyydissä keskellä yötä kentälle, aamukone lähtee kello 5 aamulla Lontooseen. Kiitos Venkatesh, hei ja hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi! Ja sitten hyvästi Chennai! Sillä hetkellä ei jäänyt ikävä, en tiedä onko vieläkään.

Intia mullisti elämäni ja ajatukseni. Opin riittävästi elämän raadollisuudesta, sen kuinka on lopultakin mahdollista elää mädässä ja korruptoituneessa maassa jossa oikeastaan mikään ei toimi. En oppinut ymmärtämään hindulaisuutta, mutta olen valtavan paljon suvaitsevampi kuin aikaisemmin. En tullut paremmaksi ihmiseksi mutten huonommaksikaan. Maailma ei vain ole täydellinen ja ymmärrän ja jopa hyväksyn sen. Olen nähnyt suurta kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta enkä menetä yöuniani kaiken näkemäni kärsimyksen vuoksi. Tajuan myös sen ettei kaikkien arvot ole samat kuin minun luterilaiset länsimaiset arvoni ja silti voimme elää yhdessä ja tehdä yhdessä työtä. Voimme myös ummistaa silmämme vääryyksiltä ja kurjuudelta eikä siinäkään ole mitään pahaa. Tavallaan minusta on tullut kovempi samalla kun tulin avoimemmaksi ja sallivammaksi.

Loppujen lopuksi Intian vuodet olivat meille hyviä vuosia. Olen kiitollinen ja onnellinen että sain kokea ja nähdä niin paljon. Vaikka meidän kaikki hopeiset lusikat, haarukat, veitset ja ottimet vietiin, vaikka Mikolta nuorena saamani rakas topaasiriipukseni kultaketjuineen varastettiin, vaikka puutarhaamme ei ikinä saatu kukkaloistoa, vaikka kotiapulaisemme eivät ikinä oppineet siivoamaan ja polttivat silitysraudoilla lukuisat vaatteemme piloille, vaikka ulkona haisi ja liikenne oli kamala ja vaikka mitä muuta - en antaisi niitä vuosia pois. Neljä ja puoli hyvää vuotta.

Uusi blogi?

Nyt on niin että emme enää asu Intiassa, joten on ymmärrettävää että Tapahtuu Tamil Nadussa-blogin ylläpitäminen on jäänyt sikseen. Muuttokuorma on Chennaista jo asettunut Helsingin kotiin joten kyllä se meidän asettuminen on nyt sen verran pysyvää että joku muu blogi olisi keksittävä.

Joten kannattaa joskus välillä kurkata näille sivuille vaikka nyt tuntuukin ettei mitään tapahdu. Kaikkea silti tapahtuu josta olisi kiva kirjoittaa, Suomessakin.

Poliittista keskustelua

Intian poliittisen keskustelun seuraaminen on ollut antoisaa, mielenkiintoista, turhauttavaa, järkyttävää, mieltäavartavaa, masentavaa. Kaikkea sitä, mitä kuvaamaan Intian valtion matkailukeskus on lanseerannut sloganin “Incredible India”.

Viime aikojen polttavin talouspoliittinen kiista on ollut "FDI in MBR" eli ulkomaisten suorien investointien salliminen multi-brand vähittäiskauppaan. Hallitus teki häikäilemättömän päätöksen salliessaan yli 50% FDI MBR:iin. Julkisuudessa vellovan mielipiteen mukaan tämä johtaa siihen että Walmart tulee ja siinä silmänräpäyksessä syöksee 40 miljoonaa intialaista työttömyyteen ja köyhyyteen kaikkien pienten kaduvarsikojujen mennessä nurin. Intiassa on miljoonia kadunvarsikojuja, paljon enemmän kuin kukaan voi ikinä kuvitella. Leikittelen ajatuksella kuinka näiden kadunvarsikojujen paljasjalkaiset lannevaatteisiin ja sareihin pukeutuneet asiakkaat hetkessä vaurastuvat ja muuttavat tapansa, ostavat koteihinsa isot jääkaapit ja pakastimet ja alkavat asioida autolla Walmarteissa. Siis ne miljoonat lukutaidottomat, kaukana köyhyysrajan alapuolella elävät perheet jotka kerjäävät kadulla tai tonkivat jätekasoja etsiessään jotain myytäväksi kierrätettävää. Ehkä joku heistä voisi saada vaikka palkkatyötä Walmartin kärryjen kerääjänä?

FDI on muutenkin kuuma kysymys. The Hindussa oli kokosivun artikkeli, jossa professori Anupam Bhargava totesi, että on vain kaksi syytä miksi ulkomaisia investointeja voi koskaan sallia:
(1) kotimaisesta pääomasta on pulaa tai
(2) tarvitaan ulkomaan valuuttaa.
Artikkelin mukaan Intia teki kamalan virheen päästäessään ulkomaalaiset autofirmat “lypsämään Intian markkinat ja kantamaan pois suunnattomat voitot”. Olisi pitänyt tuolloin ostaa vain teknologiaa – sikäli kun siihenkään olisi ollut tarvetta, Intiahan on insinööritaitojen ihmemaa - ja rakentaa kokonaan oma autoteollisuus. Sama koskee telekommunikaatioalaa tai ilmailua tai rahoitussektoria.
Tästä professorista minulle tuli mieleen se kun Ukki teki eläkkeelle jäätyään konsulttitöitä Virossa. Hänellä oli yhteistyökumppanina nuori virolainen tohtori, joka kertoi valmistuneensa Moskovassa sosialistisen taloustieteen tohtoriksi, "siis ei-minkään tohtoriksi koska sosialismi kaatui alta pois”.

Sitten on näitä jokapäiväisiä yhteiskuntapoliittisia kiistoja. Kuten se, kun pari viikkoa sitten pidätettiin kaksi tyttöä. Pääroistotytön rikos oli se että hän oli pannut Facebookiin päivityksen, jossa ihmetteli miksi Mumbaihin julistettiin täydellinen pyhäpäivä entisen puoluejohtajan kuoleman vuoksi, toisen tytön rikos oli tykätä sitä päivitystä. Eläessään tämä puoluejohtaja kehui Hitlerin toimintatapoja ja onnistui itse yllyttämään roskajoukot mellakoihin, joissa kuoli parisataa muslimia. Puoluejohtaja jonka puolueen ainoa ideologia on maahanmuuttajien vastustaminen - ja tässä yhteydessä maahanmuuttaja on kuka hyvänsä joka on muualta kuin Mumbain alueelta. Puolueen ideologian mukaan pahimpia maahanmuuttajia ovat eteläisen Intian “mustat” (kuten tamilit) ja koillisen Intian "vinosilmät" (eli Nepalin ja Kiinan rajoilta tulevat intialaiset). Niin että jos puoluepampun kuoleman vuoksi pyhitettyä päivää ihmettelee julkisesti, niin se on rikos koska ihmettely on loukkaavaa monia surevia ihmiä kohtaan.

Rikoksesta syytettyjen Facebook-tyttöjen vangitsemisesta nousi sen verran suuri valtakunnallinen kohu, että heidät vapautettiin yhden vankilayön jälkeen. Huonommin on asiat sillä professorilla, joka puoli vuotta sitten laittoi Facebookiin West Bengalin  pääministeriä Mamata Banerjeetä esittävän pilakuvan. Professori pysyy edelleen vankilassa koska sekä hänen että journalistiliiton kaikki yritykset vapaaksipääsystä takuita vastaan ovat epäonnistuneet.

Muutan Suomeen ja jätän Intian ensi viikon lopussa ja taidanpa pitää taukoa intialaisen päivittäispolitiikan seuraamisessa. Nyt pitää valmistautua suomalaiseen poliittiseen keskusteluun.

Ihan pienenä alkuharjoitteluna pyytäisin jotakuta selittämään minulle seuraavan kysymyksen. Kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä (oikein tai väärin) siitä että julkisen sektorin menoja on karsittava, leikattava, kuristettava, palkkoja alennettava ja mitä vain jotta voidaan jatkossakin olla ylpeitä Suomen talousihmeestä. Miten on mahdollista että samaan aikaan esitetään pokkana joka vuosi uusia julkisia menoja. Viimeisin, joka sattui silmään oli ehdotus kuntien velvollisuudesta järjestää koululaisten iltapäivähoito. Varmaan ihan hyvä ja kannatettava juttu, samoin kuin kymmenet muut hyvää tarkoittavat ehdotukset joita keksitään joka vuosi. Samanlaiset kauniit ajatukset hyvinvoinnin loputtomasta lisäämisestä ovat lisänneet esimerkiksi terveyskeskusten työmäärän moninkertaiseksi. Ja sitten ihmetellään julkisen sektorin huonoa tuottavuuskehitystä. 
Miten kukaan järkevä ihminen voi ehdottaa uusia menonlisäyksiä samaan aikaan kun puhutaan olemassaolevien leikkaamisesta?