Virkanainen - ja mitä sitten tapahtui? (aiemmin julkaisematon teksti syyskuulta 2011)

Ai mitäkö tapahtui? Irtisanouduin.

Tai lopetan siinä tehtävässä mihin minua pyydettiin, virassa jota hain ja jonka sain. Koskas siellä aloitinkaan... neljä viikkoa sitten. Ja neljä viikkoa sitten tajusin etten ole oikea ihminen tuohon hommaan. Menin uudistamaan ja parantamaan terveyskeskuksen toimintaa, mutta olinkin hallintorutiinien tukahduttama yleinen papereiden allekirjoittaja, potilasvalitusten selvittäjä, terveysasemalla piipahtaneiden lääkäreiden työn loppuun saattaja. Olin lisäksi lääkäri potilaille ja esimies lääkäreille. Ja kyllä tehtäviini kuului sen terveyskeskuksen kukoistukseen saattaminenkin.

Jo ensimmäisenä päivänä tein ylitöitä. Mappeja kannettiin huoneeseeni, papereita jotka odottivat allekirjoittamista, lääkäreiden työvuorolistat, "tarkista pitääkö nämä tunnit paikkaansa", "katso onko ylityötunteja oikea määrä ilmoitettu". Hoitajat toivat kasapäin reseptejä uusittavaksi, sydänfilmejä katsottavaksi, poikkeavia laboratoriovastauksia "kun sulla ei ole näköjään potilaita". Tottahan se oli. Kolmantena päivänä sanoin etten ota yhtään potilasta ennenkuin olen saanut jonkinlaisen käsityksen talosta, selvityksistä joita huoneeseeni on roudattu, tutustunut röntgeniin, labraan, osastoihin, päivystykseen, tavannut lääkärit joiden esimies olen, ennenkuin tiedän mitä minun oikeasti pitää tehdä, ennenkuin osaan käyttää sähköistä potilaskertomusta joka on luonnollisesti toinen kuin mitä käytettiin Somerolla.

Kysyin eikö se lääkäri joka on ne sydänfilmit ja muut tutkimukset määrännyt itse tarkista vastauksia, miksi ne minulle tuodaan. No ei, se lääkäri oli vain viikon meillä, keikkalääkäri. Nyt se on Orimattilassa tai Nummi-Pusulassa tai Siuntiossa tai Hämeenlinnassa. Ja niitä on ja on ollut monta!

Sitten kaikki kokoukset. Jätin kahvitauot väliin ja uusin kynä ja leimasin sauhuten printterin suoltamia reseptejä jotta ehtisin kotiin viemään koiran ulos. Kesken kaiken soitettiin "et varmaan muistanut että sun pitää nyt tulla projektikokoukseen". Joka päivä kokous jonne kerääntyi samat ihmiset. Kokoukset kaahataan läpi rikkoen joka ainoa hyvän kokouksen ohjesääntö. Ei ole aikaa kirjoittaa agendaa eikä lopulta ole aikaa tehdä perusteltuja tai harkittuja päätöksiäkään.

Kestän stressin hyvin. Olen tottunut tekemään työtä hyvin erilaisissa ympyröissä erilaisten ihmisten kanssa. Mutta en siedä rutiineja. Tulen niistä ärtyisäksi ja puran sen kiukuttelemalla muille. Minusta tulee ikävä ihminen. En tajunnut että ylilääkärin pääasiallinen tehtävä on hoitaa terveyskeskuksen rutiinitehtävät. En tajunnut ylilääkärin olevan se joka neuvoo ja auttaa nuoria kokemattomia lääkäreitä. Hyvä luoja, minähän se opin kandeilta! Olin tykkänään väärässä työssä, täysin hukkuneena sellaisen työn alle joka on tylsintä mitä voin keksiä.

Joten kerroin esimiehelleni että olen loistava uudistaja, todella innovatiivinen, erinomaisen ennakkoluuloton, hyvä esimies ja tulen mainiosti toimeen potilaiden kanssa, mutta täysin surkea rutiinien pyörittäjä. Hukkaan avaimet, sekoitan paperit enkä osaa pitää mappeja järjestyksessä ja kaiken kukkuraksi syytän muita omasta leväperäisyydestäni. En voi olla terveyskeskuksen ylilääkärinä vaikka kuinka ylipuhuttaisiin.

Jatkan paperipinojen keskellä vielä viikon. Mitä sitten tapahtuu? En tiedä. Lääkärinpaikkoja on paljon. Ensi viikolla varmaan tiedän jo mitä teen.

----
Löysin tämän ainoana tekstialoituksena uudesta blogista jonka olin ajatellut aloittaa "Tapahtuu Tamil Nadussa" tilalle 2011, tarkoituksena kirjoittaa juttua siitä miten sujuu elämä kun mies asuu Intiassa ja vaimo Suomessa. Jäi vähän tyngäksi enkä koskaan sitä julkaissut. Laitan tämän vielä "Tapahtuu Tamil Nadussa"-blogiin ja aloitan sen jälkeen kokonaan uuden blogin.
Hauskaa tuossa kirjoituksessa on ilmeisesti elämänikäinen turhautuneisuuteni ja vaikeus pysyä paikallaan, joka jatkuu samanlaisena kai lopun elämääni. Ainakaan kirjoitukseni perussävy ei ole juuri muuttunut sitten lukioaikaisten tekstien. Aina on päästävä pois, mieluummin kauas. Kun pahalle antaa pikkusormen se vie koko käden. Kun ensimmäisen kerran sain matkaan mahdollisuuden ja oikeasti uskalsin lähteä, en halua enää pysähtyä. Sitä se sanonta tarkoittaa minulle - hyvässä mielessä.

Luin pitkästä aikaa Ponta Negran blogiamme Amzonilta ja Intian tarinoita. Uppouduin ja koukutuin niihin koko illaksi. Mietin että onpa mainio kirjoittaja, kirjoittaa pienistä ja aika turhista asioista joista voikin yllättäen vetää yhtäläisyyksiä isoihin asioihin. Tyyppi kirjoittaa kivasti. Siis minä.

Olen kaivannut kirjoittamista. Aloitan uuden blogin kun muutamme syyskuussa Hongkongiin. Olisihan sitä Suomessakin voinut kirjoittaa, en tiedä miksi se jäi.
Elämä nyt vaan on sellaista, ei kaikkea voi eikä ole syytäkään selittää.