Kunpa suomalaiset tajuaisivat...

... kuinka hyvin kaikki Suomessa on. Esimerkiksi julkista terveydenhuoltoa on muodikasta morkata. Olen asunut maailmalla ja kaikki aina kysyy miksen toimi siellä lääkärinä. Olen vastannut etten ihmeemmin välitä lääkärinä olosta mutta tärkein syy on se että minusta jokaisen potilaan pitää saada puhua omaa kieltä lääkärinsä kanssa joka myös puhuu samaa kieltä hyvin. Olen arvellut ettei minun kielitaitoni ole riittävän hyvä potilastyöhön.

Hämmästyin todella paljon tajutessani Suomen julkisen perusterveydenhuollon toimivan paljolti vahvalla aksentilla, usein huonollakin suomenkielellä puhuvien ulkomaalaisten varassa. Lähihoitajat, sairaanhoitajat, laitoshoitajat, lääkärit. Olin isäni kanssa helsingin Meilahdessa, Haartmanin sairaalan terveyskeskuspäivystyksessä yhden pitkän yön ja siellä taisi se röntgenhoitaja olla ainoa suomalainen. Siis parjattu Suomi on niin hyvä maa että ulkomaalaisen kannattaa opetella hankala suomen kieli, tenttiä tarvittavat tentit jotka oikeuttavat jonkun viran hoitamiseen ja tulla Suomeen töihin terveydenhuoltoalalle!!

Vastavalmistuneen lääkärin palkka keikkalääkärinä on tuplasti se mitä korkeakoulutetut poikani saavat. Palkka on siis ihan hyvä. On hienoa että edes ulkomailta löytyy halukkaita suomalaiseen perusterveydenhuoltoon, mutta ihmettelen todella paljon meikäläisten lääkäreiden, omien kollegoideni asennetta. Eikö rahallakaan saada yleislääkärin työhön kiinnostusta? Mitä kauhujuttuja siellä yliopistoissa oikein terkkareista kerrotaan? Minusta saisi huoleti ylikouluttaa lääkäreitä niin että lopulta on jo pakko tulla terveyskeskukseen kun ei muuta työtä ole. Suomessa on tällä hetkellä lääkäripula. Lääkärin markkinat. Niin että ruetaan vaan kouluttamaan enemmän lääkäreitä, vähemmän media- ja muiden muodikkaiden alojen osaajia, sanskriitin lukijoita tai musiikki-ihmisiä. Ei lääkärikouluun saisi olla niin vaikea päästä kuin se nykyään on. Ei lääkärin tarvitse mikään poikkeuksellinen välkky olla. Enhän minäkään ole ja ihan hyvin menee.

Suomi on kaksikielinen maa ja ruotsinkielisillä on oikeus saada terveyspalvelut omalla kielellään. Vaikka ihminen olisi kuinka kaksikielinen, vanhemmiten ja etenkin muistisairailla se heikompi kieli huononee ja lopulta vain oma äidinkieli jää jäljelle. Ei ulkomaalaisilta voi edellyttää sekä suomen että ruotsin osaamista kun suurin osa suomalaisistakaan ei ruotsia puhu. Mikä ihmetyttää kovasti kun koulussa ruotsia opetetaan kaiketi yhtä monta kurssia kuin englantiakin. Kovakalloisia suomalaisia? Monella tapaa.

Ja kuinka kaunista Suomessa onkaan! Olin kaksi päivää Pornaisten pienessä sivuterveyskeskuksessa töissä ja kuinka rauhallinen olo tuli jo siitä kun aamuauringossa käännyin Lahdentieltä Sipooseen ja ajoin mutkaista pientä tietä Pornaisiin. Lumenpeittämät pellot, notkot ja nätkelmät, metsät ja jäätyneet joet. Maaseutua kauneimmillaan. Ei ihme että Sibelius, Halonen ja kumppanit aseuttuivat aikoinaan näille seuduin. Minustakin tuli työmatkani ajaksi kansallisromantikko!

Tosin terveyskeskuslääkärinä tiedän varsin hyvin kuinka paljon ikävää, murhetta ja surua tuohon paratiisiin kätkeytyy, mutta tiedän että se sama suru ja murhe kuten myös ilo ja riemu mahtuu muuallekin, muihin maihin. Monessa maassa ne murheet vaan ovat suurempia ja koskevat useampia kuin Suomessa.

Haikeus sentään!

Huomenna on viimeinen työpäivä! Tullessani Suomeen ajattelin että olen tosi pitkään täällä ja oikein asetun olemaan. Tuskin olen ehtinyt kaupungillekaan! Porvoon terveyskeskus oli kiva ja Mäntsälä sen jälkeen oli järkytys. Kaikki oli kamalaa siellä, potilaat, rakennus ja itse Mäntsälä. Voi kauhistus mikä loukko!

Mutta neljä viikkoa mäntsäläläisten kanssa tekee tehtävänsä. Mäntsälän asukkaat ansaitsevat paremman terveydenhuollon. Olen yhtäkkiä henkeen ja vereen Pro-Mäntsälä-ihminen ja on hirmuisen haikeata lähteä pois. Huomenna menen Pornaisten pienelle terveysasemalle joten tänään hyvästelin Mäntsälän porukan. Kaikki oli niin ystävällisiä ja suri ihan aidosti että lähden pois, että oikeastaan tulin iloiseksi. Minusta on pidetty ja olen tehnyt varmasti hyvää työtä.

Pidän Mäntsälän mielessäin.

Pohdintaa

Pääkaupunkiseudun kehyskunnissa on krooninen lääkäripula. Olen ollut Vihdissä, Porvoossa ja Mäntsälässä itse lääkärinä tämän toteamassa. Mäntsälässä tilanne on pahin. Itseni kaltaisia keikkalääkäreitä on jatkuvalla syötöllä ja kroonisia tauteja sairastavat vanhukset sanovat etteivät jaksa toistaa joka kerran koko sairauskertomustaan, jota eivät itsekään ihan muista "eikö se löydy sieltä koneelta?". Lääkärinä olen aivan yhtä turhautunut. En näe sitä koneelta. Kukaan ei ole ehtinyt kirjoittaa yhteenvetoa tai tiivistelmää potilaasta. Edes lääkityksistä en voi olla varma. Koneella näkyy kaikki potilaalle määrätyt lääkkeet, mutta lääkkeen lopetuksen merkitseminen koneelle on niin monen näppäilyn ja vielä kirjallisen selityksen takana että se jää melkein aina tekemättä. Liikaa työtä, liikaa potilaita, liian vähän aikaa. Hoidanko tämän potilaan asiat kuntoon, puhun hänen kanssaan vai pureudunko puuttuvien tietojen päivitykseen 20 minuutin vastaanotolla?

Moni asia on muuttunut terveyskeskuksessa siitä kun ensimmäisen kerran menin sinne lääkärintyöhön vuonna 1984. Odotin esikoista, vatsa oli joka kuukausi suurempi kun matkasin junalla Seinäjoelle ja sieltä bussilla Ilmajoen terveyskeskukseen päivystämään perjantaista kello 17 maanantai-aamuun kello 8 asti. Ainoa lääkäri koko talossa, hoitaja lähti lauantaina iltapäivällä neljältä. Sen jälkeen olin yksin maanantaiaamuun asti. Iltakymmeneen mennessä potilasruuhka hiljenee ja sen jälkeen ovikello soi vain satunnaisesti. Soittoon herää päivystyjän huoneessa, kulkee aution odotustilan läpi ulko-ovelle kyselemään kolkuttelijan asiaa. Päästää apua tarvitsevan sisälle. Ja on yksin tuntemattoman kanssa.

Terveyskeskustyö ei ole lääkärien piirissä arvostettua. Yleislääketieteeseen erikoistutaan, mutta edelleen ajatellaan että "yleislääkäriksi jäädään". Erikoislääkäri on jotain muuta kuin yleislääkäri ja se on hienompaa. Tämä oli yksi monista syistä miksi itse erosin terveyskeskuslääkärin virasta oltuani yleislääkärinä 8 vuotta ja menin lääketeollisuuteen. No, se vain pahensi asemaani kollegoiden silmissä. Nyt olin myynyt sieluni mammonalle. Lääketeollisuus on paha, lääkärit ovat hyviä. Tai erikoislääkärit. Sairaalan lääkärit. Melkein joka päivä luen lehdestä kuinka julkinen perusterveydenhuolto, terveyskeskukset, näivettyy kun parhaat kyvyt menevät sairaaloihin tai privaattivastaanottoa pitämään. Tämä ei erityisesti kannusta nuorta lääkäriä päätymään terveyskeskuslääkäriksi. Siis luuseriksi, olla se joka ei pääse muualle.

Silti kaikki lääkärit ovat sitä mieltä että jokaisella vanhuksella ja pitkäaikaissairaalla pitää olla omalääkäri. Yleislääkäri, terveyskeskuslääkäri, luottolääkäri joka tuntee potilaan, tietää hänen kaikki taudit, kokoaa kaiken yhteen, neuvoo, auttaa, selittää ja kertoo asiat potilaalle siten että hän ymmärtää kokonaisuuden. Moni nuorempikin potilas on tullut vastaanotolle sairaalan epikriisin, yhteenvedon, kanssa, iskenyt sen eteeni ja pyytänyt minua kertomaan mikä on vikana ja mitä nyt pitää tehdä. Ilman yleislääkäriä ei kerta kaikkiaan selvitä.

Ilmajoella päästin monta apua tarvitsevaa yön pimeydessä sisään. Joskus mielikuvitus lensi ja mietin mitä murhamiehiä ovella kolkuttaa, Pohjanmaalla kun ollaan. Iso-Antti ja puukkojunkkarit! Olin opiskelija ja tein varmasti paljon virheitä. Ei lääkärikoulussa opeteta kaikkea. Yksin katetroin ensimmäistä kertaa elämässäni vanhan miehen joka oli kärsinyt viikon virtsaummesta ja huruttanut Tunturi-mopollaan 25 tuskaista kilometriä keskellä talvisia Pohjanmaan lakeuksia lääkäriin apua saamaan. Puhkoin paiseet ja ompelin haavat, yksin. Otin sydänfilmin, tutkin EKG-opaskirjan avulla sydänfilmin sykkyröitä kauhuissani miettien mitä sen pitäisi kertoa minulle, laitoin tipan ja annoin ensiavun potilaalle kun odotettiin ambulanssia infarktin jatkohoitoon Seinäjoelle sairaalaan. Ihan yksin, ensimmäistä lastaan odottava lääketieteen kandidaatti. Repaleiseksi selatut Therapia Fennica, Akuuttihoidon opas ja EKG-kirja olivat kunniassaan. Internettiä ei oltu keksitty ja tieto oli hakuteoksissa. Kyllä sitä oli todella yksin!

Siellä Ilmajoen yksinäisessä epävarmuudessa ja kauheassa tietoisuudessa että näillä potilailla ei tällä hetkellä ole ketään muuta kuin minä jotain minussa kehittyi ja kasvoi. Usko itseen, ymmärrys ettei kaikkea voi hallita tai osata, tieto että jo se että potilas voi jakaa pelkonsa ja huolensa lääkärin kanssa auttaa.

Moni asia on muuttunut terveyskeskuksessa. Mutta edelleen siinä on kaksi ihmistä jotka kohtaavat: olla ihminen ihmiselle, kuunnella ja auttaa. Oikeastaan... voiko olla hienompaa työtä maailmassa?

Lapset ensin

Kaikki on hyvin Suomessa ja silti halutaan lisää. Kai se vaan on ihmisen luonto eikä sille mitään mahda. Mutta en voi olla ällistelemättä kun luen Hesaria tai kuuntelen autolla töihin ajaessa radiosta kuinka lapsiperheet tarvitsevat enemmän kaikkea kivaa.

En tajua kuinka meidän lapsista tuli täyspäisiä vaikka äiti häippäsi töihin jo ennen äitiysloman loppua. Ja tyrkkäsi esikoisen hoitoon kaksi kertaa viikossa jo ennenkuin pilttiä oli ehditty edes kastaa. Oli vaan hinku päästä töihin näkemään ihmisiä. Sen nukkuvan nyytin kanssa kotielämä kävi joskus pitkästyttäväksi kun päivän kohokohta oli että vauva heräsi ja sai vaihtaa kakkavaipat.

Mutta nyt ihan vakavissaan kaikki ovat sitä mieltä että vanhempainvapaata pitää pidentää että isätkin ovat sen nyytin kanssa kehittääkseen syvät ja lämpöiset tunnesiteet pikkuisiaan kohtaan. Itse vastustin muinoin sitäkin että isät tunkevat synnytyssaleihin ja ihan likellä oli etten kieltänyt Mikkoa sinne tulemasta. No, ei Mikko kolmesta synnytyksestäni mitään muistakaan. Itse asiassa minullakaan ei ole Mikon synnytyssalissa olemisesta mielikuvaa. Ehkä se oli siellä.

Joten minun ilmiselvästi lapsikielteisen ajatteluni pohjalta en voi mitenkään hyväksyä vanhempainlomien pidentämistä. Hyväksyn että vaikka lapsen ensimmäisen vuoden jompi kumpi vanhemmista on kotona ja siitä maksetaan korvaus joka käsittääkseni on kohtuullinen ja palkkaan sidottu. Sen jälkeen on tyystin vanhempien oma asia toimia siten mikä on heille tärkeintä. Jos he haluavat hoitaa lapsensa kotona, se on varmasti hyvä, mutta ei kai siihen yhteiskunnan rahoja tarvita?

Jotenkin kaikki lapsiin liittyvä on mennyt ihan överiksi. En näe lapsiperheitä erityisessä kurjuudessa täällä. Kukaan ei pukeudu ryysyihin ja rattaat ja vaunut ovat muodikkaita. Ehkä kontrasti Intian ja Suomen välillä on liian suuri. En ymmärrä Intiaa, mutta en ymmärrä Suomeakaan. Mutta eihän kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Kai se vaan on niin että kaikki aina haluavat enemmän ja parempaa.

Minäkin haluan ikioman kesämökin vaikka nykyisessä perheen mökin jakamisessa ei ole mitään ongelmia.