Intiassa ollaan...

Menin sairaalaan, iloisena kun näen tutut ihmiset pitkästä aikaa. Kaikki olivat yhtä iloisia minut tavatessaan joten oli aivan spontaanin riemukasta. "Karina Mam, olet lihonut!" Se nauratti minuakin - "Kanadassa oli niin hyvää jäätelöä ja Suomessa suklaata!"

Kun vielä iltapäivällä kuulin naapuriosaston tyttöjen tamilinkielistä keskustelua ja minulle tulkattiin "niidenkin mielestä olet lihonut", se ei enää naurattanut. Kerroin arvokkaasti että käytän täsmälleen samoja vaatteita kuin aikaisemmin eikä mikään kiristä enkä todellakaan ole lihonut vaan olen varsin hoikka. Vaan amerikkalaiseen vivahtavaa aksenttiani ei ilmeisesti ymmärretä.

"Olit varmaan Suomessa onnellinen ja siksi söit paljon ja lihoit" oli loppupäätelmä. Olen kuullut että suruun syödään mutta tämä oli uutta. Olihan tuo aika tavalla positiivisempaa kun se noin sanotaan. Vaikken olekaan lihonut.

Taas kotona Intiassa 2

Tulimme Chennain lentokentälle aamulla matkustettuamme 12 tuntia Suomesta. Kuten aina, Babu pongasi meidät paljon ennen kuin me huomasimme hänet. Vedin suurta matkalaukkua, kannoin reppua ja käsilaukkua. Mikolla oli kaksi rolleria ja tietokonereppu. Babu riensi apuun. Olin jo ilahtuneena päästää matkalaukustani irti mutta Babuhan painoi minun ohitseni Mikon luokse ja otti Mikolta matkalaukut.

Babu on Mikon autonkuljettaja, ei minun. Vedin siis itse matkalaukkuni autolle.

Olemme Intiassa.

Taas kotona Chennaissa

Jo koneenvaihdon yhteydessä aamuyöllä Delhin kentällä konkretisoitui että olemme Intiassa. Ostin kansainvälisestä ketjukahvilasta, Costasta, muffinsin ja juotavaa ja maksoin 155 rupian ostokset 200 rupialla (3 euroa). "You have 5 rupees?" tivasi hymytön myyjä. Intiassa ei ole riittävästi pientä rahaa. 500 rupian seteli on käytössä järjetön vaikka automaatti niitä suoltaakin kun nostan rahaa. Kymmenestä rupiasta pienemmät rahat ovat arvoaan arvokkaampia. Mutta kun mennään yhden rupian alapuolelle (1.5 senttiä), ei paisen kolikot enää kiinnosta. Töissä kahvi maksaa 6 rupiaa ja kun usein joudun maksamaan kymmenen rupian setelillä, vaihtoraha tuodaan minulle iltapäivällä kun kassaan on kertynyt kolikoita. Yritin joskus maksaa satasella mutta silloin olisi kuppilan kassa kaatunut ja työkaveri maksoi kahvini.

Delhin kentällä Mikko tilasi PizzaHutista pizzan ja tilaukset toimitetaan nimen mukaan "May I ask your good name, Sir, please?". Vain Intiassa puhutaan näin.

Babu oli Chennain kentällä tietenkin vastassa ja tietenkin oli festivaalipäivä. Mikon tehdas oli sen vuoksi tämän maanantain kiinni, sairaalani oli kyllä auki. Koska en varsinaisesti ole sairaalan palkkalistoilla, en kiitänyt töihin.

Vijaya Dashami on suuri juhla. Mikon töissäkin oli viime viikon lopuksi pyhitetty työkalut ja rahat. Juhlassa on jotain sadonkorjuun alkamisen juhlimista - uhrataan että maa olisi hedelmällinen - ja ainakin yhden legendan mukaan juhlitaan kuinka hyvä voitti pahan. Vishnu-jumalan yksi monista ilmentymistä, Rama, tappoi Sita-vaimon siepanneen Ravana-demonin. Vaimo oli siepattu kostoksi koska, Rama oli loukannut Ravanaa kieltäytymällä Ravanan sisaren Shoorpanakhan kosinnasta katkaisemalla tämän nenän. Demoni Ravana kuoli ja vaimo palautui omalle jumalmiehelleen. Näistä legendoistakaan en aina ole varma mikä oman oikeustajuni mukaan on oikein ja mikä väärin. Mikään ei ole yksiselitteistä enkä minä voi näitä arvostella.

On selvää että Vijaya Dashami on suotuisa päivä. Kaikki minkä aloittaa tänä päivänä onnistuu. Etenkin koululaisten ja opiskelijoiden on syytä ostaa koulukirjat tai tavata opettajansa tänä päivänä.

Babu teki poojan autollemme ja moottorpyörälleen, työkaluille. Rituaalia katsellessa tuli taas kerran mieleen että tässä maassa ulkomaalainen pysyy ikuisesti ulkopuolisena. Asioita voidaan selittää, mutta en usko että ikinä pystyn ymmärtämään Intiaa. Mutta voin ulkopuolisenakin iloita että automme on katsastettu, huollettu ja sen lisäksi pyhitetty tulella ja uhreilla. Uhrit - sitruuna, vesimeloni, kookospähkinä - Babu mäjäytti kadulle niin että liiskautuivat porttimme eteen. Niistä riittää nyt lehmille ja vuohille syötävää.

Olemme takaisin Intiassa.

Banaaninlehtien päälle asetettu jyviä, banaaneja, tulenliekki, auton ja prätkän avaimet ja laatikollinen makeisia jokaiselle meistä. Auton kaikkiin valoihin ja jokaiseen muutenkin tärkeään kohtaan on laitettu punainen ja keltainen täplä. Vartijamme Jantu, puutarhaa hoitava Vanilla ja Babu.

Babu kulkee uhrihedelmään kiinnitetyn tulenliekin kanssa ympäri auton, pyöritti liekkiä keulan, perän ja jokaisen renkaan kohdalla ja tuhosi hedelmän sen jälkeen tielle. Tein kyllä syntiä olemalla sandaalit jalassa, temppeleihin ja koteihinkin mennään aina paljain jaloin. Mutta minulla on sisäsandaalit jalassa.

Babun moottorpyörä. Kummankin renkaan edessä on sitruuna, samoin kuin meidän auton renkaiden edessä. Kun lähdetään liikkeelle, sitruunat murskaantuvat. En tiedä miksei vartijan polkupyörää otettu rituaaliin mukaan.

Mökille vielä

Nyt elän omituista aikaa. Pidensin Suomessa oloani viikolla, tuntui etten vaan voi kiirehtiä mitään enkä sitä tällä hetkellä edes haluaisi. Ensimmäistä kertaa elämässäni toivoisin kai ajan hetkeksi pysähtyvän tai joiltain osin menevän hieman taaksepäin.

Mikkokin tuli Suomeen ja lähti aamulla Saloon. Mitä otollisin tilanne minulle ajaa Salon kautta Somerolle ja sieltä Somerniemelle, Somerniemeltä iltapäivällä takaisin Saloon Mikkoa hakemaan. Ihana ja epätavallisen lämmin syksy jatkui vielä tämän päivän, aurinko paistoi ja mökillä oli rauhallinen lämmin olo. Olin suunnitellut mökillä vain kulkevani koiran kanssa ja lukea naistenlehtiä, mutta keski-ikäisyys on iskenyt täysillä. Leikkasin ruusuja, perkasin kukkamaata, tarkistin kaapit, imuroin, pesin kylppärin, tein talvelle tilaa. Syvään rantaan kävi tuuli, mutta lahti oli tyyni. Syvässä rannassa silti uin. Söin Salosta ostetut kaalikääryleet mökkipihasta poimittujen puolukoiden kanssa.
Oli hyvä päivä huolimatta siitä että jouduin onkimaan hukkuneen oravanpoikasen takapihan vesisaavista.

Elämä muuttuu ja niin pitääkin

Kun Amerikan aikaan kävin Suomessa, olin useimmiten työmatkalla ja matkalla Turkuun . Pystyin aina venyttämään matkan molempiin viikonloppuihin ja asuin vanhempieni luona Haagassa. Kesäloman aikaan kävimme koko perhe Suomi-lomalla ja asuimme silloinkin Haagassa, tosin lapset kuka missäkin - kuten nytkin. Nythän lapset ovat maailmalla omillaan, mutta onneksi meillä on oma koti Suomessa. Antti siellä asustaa, mutta se on ihana tukikohta jonne tulla Suomessa käydessään.

Mutta muuten käynnit Suomessa ovat muuttuneet. Lääkärikäynnit ja hoitokokoukset yritetään ajoittaa siten että pääsen mukaan. Eilen ja toissapäivänä kiersin tutustumassa Helsingin muistihäiriöpotilaiden hoivakoteihin. Haagassa käyn edelleen mutta se on jäänyt että Äiti tekisi minulle ruokaa ja moittisi vääriä vaatevalintojani ja päivittelisi että olen laihtunut. Tai no... kyllä Äiti edelleen päivittelee, että olen laihtunut. Voin vakuuttaa että vuosikausien aikana en ole jatkuvasti, ainoastaan, koko ajan laihtunut.

Muistan kuinka Äitini puuhasi lääkäriaikoja ja osti vaatteita ja sukkia omalle äidilleen, Mummilleni. En kiinnittänyt siihen juuri huomiota, kunhan Äiti tuotakin hössäsi kaiken muun touhun ohella. Elämä vaan menee niin kuin kuuluukin. Äidiltä tyttärelle ja tyttärentyttärelle aikanaan ja siten aina eteenpäin. Maailma on aika hyvin järjestetty kun on luotu tyttäret. En sitäkään tajunnut nuorena. En varmaan olisi sitä edes hyväksynytkään. Enhän silloin hyväksynyt minkäänlaista eroa poikien ja tyttöjen, veljien ja siskojen välillä. Nuoruuden vilpitöntä, suloista ehdottomuutta.

Olen onnellinen tytär ja olen onnellinen että minulla on tytär.

Ei opiskelijaa ilman Ikeaa

Joka vuosi, niin kauan kuin perheessä on opiskelevia nuoria, ihmettelen Ikean ihmettä. Miksen itse tai kukaan suomalainen keksinyt tuota tee-itse-omat-huonekalusi-kauppaa. Useimmat meistä ovat lapsena ja jotkut aikuisenakin tehneet palapelejä joten konsepti on selvä. Pikkunäppärää nokkeluutta ja visuaalista ajattelua löytyy itse kultakin. Mutta ei kai uskallusta ja markkinointitaitoja.

Pöytä, laatikosto, nojatuoli, lamppu, yöpöytä ja oikealla pilkottava kirjoituspöytä ja työtuoli on jo koottu. Kaikki taattua Ikeaa. Puolet kamoista on uusia, puolet entisestä kodista mutta pilkottu varastoon sopiviksi palasiksi.

Oli miten oli. Montrealin Ikea pullisteli ostajia ja kukkuraisia ostoskärryjä kuten se pullistelee kaikkialla muuallakin kun koulut ja yliopistot alkavat. Lastenhuoneet ja opiskelijakämpät kalustetaan Ikealla. Miljoonat ihmiset tuskailevat kuusiokulma-avaimen ja ruuvien kanssa, lautakasojen, irtopyörien ja erilaisten puunappien kanssa. Epätoivo valtaa mielet. Kootaan ja puretaan, kirotaan ja rukoillaan. Ja katso! Siinä on pöytä ja lamppu. Tuli yö ja päivä ja saimme kootuksi sängyn, kaapin ja yöpöydän jotka totesimme hyviksi ja Pialle sopiviksi. Ja ne pysyvät kasassa, ainakin niin kauan kun on tarve.

Lautakasa auton kontissa on Gwennieltä ostettu Ikean full-size-sänky

  

Muuttoon ei kuulu pelkästään Ikean kamojen kokoaminen vaan kaikki on ensin roudattava kotinurkille ja kannettava joko varastotavaraksi laatikkoon pakattuina osina tai kaverilta perittyinä irrallisina lautoina ja ruuveina kotiin. Molemmat ovat hyvin työläitä puuhia jo sellaisenaan. Vasta sen jälkeen alkaa palapelin teko. Riuskat ympäristötieteilijät eivät työtä pelkää.

Suomessa

Lento Intiasta Suomeen josta parin päivän jälkeen Amerikkaan josta ajellaan Kanadaan, josta ajetaan takaisin New Yorkiin, josta Suomeen, kaikki alle kymmenessä päivässä. Muistan kun mentiin Pian kanssa joskus Thaimaahan Bangkokiin ja Huahiniin kuuden päivän lomalle ja ihmiset sanoivat että Thaimaassa minimiaika on kaksi viikkoa. Kukin matkaa tyylillään.

En olekaan varsinaisella lomamatkalla. Mutta oli tosi rentouttavaa vain olla yhdessä paikassa, siellä Montrealissa ja etenkin Sainte-Anne-de-Bellevuessa ja nähdä miten ihmiset arkeaan elävät. Etenkin oma tytär. Viikonloppuisin muutkin kuin opiskelijat viettivät seurallista iltaa. Kylän vierasvenesatama täyttyi aikuisista veneilijöistä jotka nauttivat pitkän illallisen jossain monista terassiravintoloista ja sen jälkeen istuivat rattoisan näköisesti iltaa veneissään. Kanadanranskalaiset puhuvat paljon ja kovaa eikä alkoholi ole tabu! Quebec tuo monella tapaa Euroopan mieleen enemmän kuin Amerikan.

Ajomatka Montrealista takaisin Newarkiin oli nopea eikä siitä jäänyt mitään mieleen. Tavallaan nautin yksin ajamisesta, kiva olla vain omien ajatusten kanssa ja lauleskella mitä mieleen tulee. Ja kuuntelin hyvällä omallatunnolla country-musiikkia koko matkan, Pia on hurahtanut kantriin eikä tätä mieltymystä enää tarvitse perheessä peitellä.

New Yorkista lennähtää niin nopeasti Suomeen Lontoonkin kautta ettei oikein ehdi edes nukkua. Oli terveellistä asua sademetsän uumenissa ja tehdä matkaa sieltä käsin. Aikakäsitys muuttui täydellisesti.

Kun tulin kotiin, koira oli onnellinen. Se hyppi ja vinkui ja juoksi kuin pentu. Ja sen jälkeen se on vain nukkunut eikä ole kiinnittänyt minuun mitään huomiota.

Kuvia kampukselta ja kylästä

Pialla on merinäköala huoneestaan. Merinäköala on sellainen kuin yleensä asunnon myynti-ilmoituksissa, näkee merelle tietystä kohdasta katsoen. Pian asunnossa on vain yksi ikkuna ja suoraan vastapäätä on muita opiskelijoiden asuntoja, toisessa talossa. Välissä on katto, katon alla on talojen välissä oleva katettu käytävä. Näkymä on harmaa hyttysverkon vuoksi.

Viereisen korttelin itsepalvelupesulasta on samoin merinäkymä. Tai onko se oikeastaan järvi?

 

Sainte-Anne-de-Bellevue on ylpeä rannastaan, rantaravintoloistaan ja rannalla olevasta kävelytiestä. Ravintolat ovatkin suosittuja, sen huomaa viimeistään siitä etten perjantai-iltana löytänyt ihan laillista parkkipaikkaa autolle. Pitää käydä kohta siirtämässä auto.

Koska Mac on agraarikampus, siellä on tietenkin farmi ja peltoja. Metsiin en jotenkin osunut, vaikka iso metsä kampuksen yhteydessä onkin, sellainen jossa on kävelypolkuja virkistyskäyttöön.

 

Tuolla maissipellon takana on se farmi.

Varmaan joku opiskelija ajaa traktoria. Vasemmalla menee moottoritie jota pitkin hurauttaa parissakymmenessä minuutissa Montrealin keskustaan jollei ole pahin ruuhka-aika. Mutta kampuksen yhteyteen on saatu jätettyä täydellinen maaseutu tiiviisti asutettujen alueiden keskelle.

Säästellen matkassa

Mikko kyllä kehotti minua vaihtamaan autonvuokrauksen Newarkin lentokentältä Manhattanille jossa olimme kaksi päivää. Ennen matkaan lähtöä Intiassa ja vielä New Yorkissa tarkistin hintoja, mutta valitsemani Payless Car Rental oli 150 dollaria muita halvempi. Paluumatkalla koneeni lähtee Newarkista joten vuokraus sieltä on hinnan lisäksi ihan järkevääkin.

Torstaina aamulla olimme MoMA:ssa ihailemassa modernia taidetta. Olisimme olleet siellä pidempäänkin mutta olin sopinut että Newarkin Shuttle Taxi Service käy hakemassa meidät hotellilta kello 12.30. Vastaava joukkotaksi oli JFK:ltä tullessa osoittautunut ihan näppäräksi ja edulliseksi. Olen Suomessakin ollut tyytyväinen lentoaseman Yellow Taxiin.

Manhattan ei kuitenkaan ole Helsinki. Kiertelimme noukkimassa muita asiakkaita ennenkuin edes yritimme pois Manhattanilta. Olin silti tyytyväinen ja kehuin Pialle kuinka edulliseksi matkamme tulee - 40 dollarilla Newarkiin. Pia kertoi kuinka Arrested Development-sarjassa Buster oli käyttänyt liki samoja sanoja ja kiertänyt koko päivän Los Angelesista Mexicon kautta Los Angelesin lentokentälle. Sääli että nokkela tv-sarja lopetettiin ensimmäisen kauden jälkeen. Sääli että Pia tuntui aavistavan jotain.

Emme joutuneet Meksikoon, mutta matka vei puolitoista tuntia. Newarkissa kävin soittamassa ilmaispuhelimella Payless Car Rentaliin: pitää ottaa shuttle-bussi hotelli Wyndhamiin jonka vieressä autovuokraamo on. Päästäksemme Wyndhamin bussiin meidän piti raahata neljä matkalaukkuamme lentokenttäjunaan ja siirtyä pysäköintialue 2:een. Typerää kyllä olin kysynyt neuvoa miten parkkialueelle pääsee, jäimme ohjeiden mukaisesti pysäkkiä liian aikaisin pois ja jouduimme lentokentän matkatavaroiden luovutusalueelle. Tyhmä tunne.

Takaisin rullaportaita kolmanteen kerrokseen, odotimme taas junaa, jatkoimme yhden pysäkinvälin ja odottelimme hotelli Wyndhamin bussia. Hieman ennen kolmea olimme autovuokraamossa, saimme auton, painoimme kaasun pohjaan ja vinhaa vauhtia New Jersey Turnpike'lle kohti Montrealia. Oli helteinen päivä. Auto oli tukalan kuuma, mutta niinhän se alkuun on kun ilmastointi ei heti viilennä. Puolen tunnin kuluttua auto oli edelleen kuuma. Ilmastointi ei toimi. No, jospa sinnittelemme vaikka Albanyyn asti ja vaihdamme siellä toiseen autoon. Tiukan paikan tullen voimme varmasti ajaa Montrealiinkin asti. Pia soitti Paylessiin ja kysyi missä voimme vaihtaa ehjään autoon.

Järkytys - vain Newarkissa!! Payless Car Rental on autovuokraamo jolla on vain yksi toimisto ja se on Newarkin lentoaseman lähellä hotelli Wyndhamin vieressä. Tässä vaiheessa seisoimme moottoritien ruuhkassa odottaen pääsevämme George Washington siltaa myöten takaisin New Yorkin puolelle Bronxiin. Valuimme hikeä. Ei tästä mitään tule, pakko vaihtaa kärry. Juuri ennen siltaa pääsimme kääntymään ja jouduimme uuteen ruuhkaan. Puoli viideltä olimme takaisin Newarkissa. Pia oli soittanut autovuokraamoon ja pyytänyt järjestämään meille viilennetyn auton valmiina lähtöön että voimme ikäänkuin Formula-kuskit hypätä autosta toiseen ja sujauttaa Montrealiin. Formulat todellakin ... Paylessin tyypit halusivat tarkempia tietoja "oletteko laittaneet ilmastoinnin päälle?", "laitoitteko puhaltimen päälle?" ja muuta triviaalia. Pialla oli nälkä ja minua itketti.

En ole varma olinko varannut Hyundai Accentin joka on varsin pieni auto, mutta siinä pelasi ilmastointi ja se liikkui - se riitti. Söimme ensimmäisessä levähdyspaikassa, siinä Newarkin vieressä, New Jerseyssä suunnilleen niihin aikoihin kun olimme kuvitelleet olevamme jossain Vermontissa lähellä Kanadan rajaa. Sitten juutuimme siihen George Washington sillan ruuhkaan ihan kuten pari tuntia aikaisemminkin.

Kymmenen aikaan illalla Albanyn kieppeillä jet lag alkoi vaivata ja väsytti kamalasti. Taukoja ja ulkona hyppelyä, kahvia ja virkistystä. Vermont on synkkä osavaltio ajaa pimeässä. Siellä on pelkkää metsää. Rajan ylitys oli onneksi helppo Pian sanoessa taikasanat "olen McGillin opiskelija".

Rajalta on vajaan tunnin ajo Pian kampukselle jollei eksy. Me eksyimme. Hämmästyttävää sinänsä koska reitti on hyvin yksinkertainen. Mutta moottoritietä korjataan ja siinä oli hämäriä opasteita jotka eivät väsyneille matkaajille avautuneet.

Hieman yhden jälkeen olimme perillä. Pia jäi kavereidensa kämppään, minä jatkoin hotelliin. Olin aamulla haaveillut illallisesta Montrealissa, mutta puoli kahden aikaan yöllä ajatuskin ruoasta teki kipeäksi. Oli ihanaa vain nukkua.

Ei kaikki ollut turhaa. Opin paljon: yksikään valintani tai ratkaisuni ei ollut ollut oikea. Seuraavalla kerralla tiedän että matka sujuu mainiosti kun teen kaiken toisin kuin nyt.

Urheilijanuorukainen

En voi sanoa olleeni koskaan mikään varsinainen uimari. Kouluaikana kävin kyllä aika useinkin uimahallissa, mutta se oli enemmänkin vaan jumppatunnille osallistumisen välttelyä.

Nyt kaikki on toisin. Uimiseen on ensimmäistä kertaa hyvät mahdollisuudet; klubi on lähellä ja uimassa on mukava käydä ennen Poolside Cafessa syömistä. Uima-allas on normaali 25-metrinen ja tilaa on yllin kyllin, käytännössä aina vähintään oma rata, joskus koko allas omassa käytössä. Uidut altaanmitat kirjataan aina uinnin jälkeen vihkoon ja kuukauden päätyttyä kokonaismatka on sitten esillä ilmoitustaululla. Ekspattiyhteisömme “adoptiosuomalainen” Matt, Abloyn australialainen paikallisjohtaja, ui heinäkuussa vähän yli 80 kilometriä. Helppohan hänen uida, kun Australiassa kaikki lapset pakotetaan kuulemma uimaan joka aamu ennen aamiaista vähintään maili. Niinpä Matt kroolaa tuplanopeasti minun rintauintiini verrattuna. Matt ei voinut uida elokuussa pariin viikkoon ollenkaan, joten nyt oli minun ainoa mahdollisuuteni. Sain kasaan vähän alle 25 kilometriä, jolla heltisi elokuun ykköstila. Kukaan, lukuunottamatta uima-altaan valvojaa, ei olisi varmaan huomannut sitä. Siksi tämä blogi.

Jouduin silti huomaamaan, että en taida olla enää ihan nuorukainen. Minulla oli viikonloppuna paljon aikaa, niinpä uin lauantaina 2½ ja sunnuntaina 3 kilometriä. Maanantaina väsähdin sitten totaalisesti kilometrin jälkeen.

Hyvää ruokaa

Montrealissa voi varmasti syödä mitäänsanomatonta tusinaruokaakin. On täällä McDonalds ja Subway ja muita ketjuja. Tarkemmin keskusteltuna Pia myönsi alakerrassaan olevan pizzerian ihan hyväksi paikaksi jossa on ollutkin useasti. Ongelma muodostuu vain jos pizzan syö jäähtyneenä, juusto muuttuu kovaksi eikä se silloin enää ole hyvää. Ei siis suoranaisesti pizzerian vika.

Mutta on paljon helpompi löytää hyviä ravintoloita kuin huonoja. Olemme syöneet täällä erinomaisen hyvin. Oman kylän tarjonta on kattava ja maittava - italialaista, ranskalaista, kalaravintolaa, thairavintolaa, intialaista ja jotain sekalaista joista saa vähän kaikkea. Tänään saimme Pian asunnon melkein kuntoon, mattokin on lattialla ja jääkaappi toimii. Sen kunniaksi lähdimme Montrealin vanhaan kaupunkiin illalliselle.

Ruuhkaa vasten ajaminen oli joutuisaa. Matka kesti parikymmentä minuuttia. Löytyi vanha kaupunki ja siellä parkkipaikka. Ravintoloita on joka korttelissa useampia. Hyvin lyhyen kävelyn ja neljän ravintolan ruokalistat tutkittuamme valitsimme paikan jossa oli sillä hetkellä eniten ihmisiä. Les Pyrénées. Nimestä päättelimme paikan olevan espanjalainen. Vuoristoisesta nimestä huolimatta paikka oli kalaravintola.

Taas söimme hyvin. Ja paljon. Quebec on ilmeisesti yhdistänyt taidokkaasti kansainvälisen keittiön ranskalaiseen kulinarismiin ottaen samalla vaikutteita amerikkalaisista super-size-annoksista. Voi kyllä olla että aito punaniska-amerikkalainen olisi jäänyt Les Pyrénéesissäkin nälkäiseksi, mutta meille ruoka piisasi. Tavallinen maanantai-ilta ja lähtiessämme puoli yhdeksän aikaan ravintolasta, paikka oli aivan täysi. Samoin muut ravintolat joiden ohi kuljimme autolle mennessämme. Montreal on tosi kiva ja virkeä kaupunki.